Kuplettilaulajista jazziin ja iskelmään

Varhaisin nimeltä tunnettu oululainen viihdyttäjä oli 1800-luvun taitteessa vaikuttanut Heikki Väänänen. Konsa-Heikiksi kutsuttu viulupelimanni ja runonlausuja oli suosittu kansan pidoissa. Konsa-Heikin ohjelmistosta julkaistiin vuonna 1801 Lystillinen laulu -runo siitä kummasta kalakukosta.

1900-luvun taitteessa kuplettilaulajat viihdyttivät kaupunkien ravintolayleisöjä. Yksi heistä oli Oulussa koulunsa käynyt ja muun muassa lukkarina, koneasentajana, merimiehenä ja näyttelijänä leipänsä ansainnut Pasi Jääskeläinen (1869–1920). Jääskeläinen esitti kansanlauluja omina versionaan ja yhdisti lauluihin näyttelemistä. 

Oululainen merimies Oskar (Oskari) Nyström (1885–1925) ryhtyi kierteleväksi laulajaksi palattuaan vuosien meripestiltä kieltolakiajan Suomeen. Helsinkiin asettunut humoristi esiintyi eri puolella maata muun muassa kabareessa, elokuvateattereissa filmien väliajoilla, kahviloissa ja ravintoloissa. "Viisumaakari" huvitti yleisöään koomisilla teksteillä ja rooliasuilla. Esikuvansa kuplettitähti J. Alfred Tannerin tavoin Nyström muokkasi toisten lauluista itselleen sopivia, mikä oli tavallinen käytäntö ennen tekijänoikeuslain syntyä. Nyströmin lauluja myytiin nuotteina, ja niitä päätyi levylle Heikki Tuomisen tulkitsemana. Mahdollista Nyströmin omaa levytystä ei ole säilynyt.

Kesäkuussa 1926 Helsinkiin saapui amerikansuomalaisten muusikkojen jazzorkesteri. Sen innostamana monet nuoret muusikot alkoivat opetella uutta tyyliä, jatsia tai "hottia" niin kuin silloin sanottiin. Jazzvaikutteet sekoittuivat omintakeisella tavalla kotimaisiin tanssirytmeihin ja saksalaiseen schlageriin. Foxtrotin ja jazzin risteytyksestä kehittyi oma suomalainen haitarijatsi ja "humppafoksi" sekä lopulta humppa. 

Suomen Yleisradio perustettiin vuonna 1926. Niin sanottu kevyen musiikin osuus oli kansanvalistustehtävän ottaneessa radiossa aluksi minimaalinen, mutta merkitys äänilevytoiminnan nousuun oli silti kiistaton. Schlager suomentui "iskusävelmäksi" ja pian "iskelmäksi". Vuonna 1935 radiossa alkanut Lauantain toivotut -ohjelma toi uudet esiintyjät yhä laajenevan kuulijajoukon ulottuville ensi kertaa samanaikaisesti koko maassa. Taattuja viihdyttäjiä olivat muun muassa Eugen ja Georg Malmsten sekä ympäri maata kierrellyt Dallapé-orkesteri.

Musiikkia ravintoloihin

Kieltolain päätyttyä vuonna 1932 anniskelupaikoissakin saatettiin järjestää tansseja. Perinteisten seurojentalojen tanssi-iltamien rinnalle tuli ravintoloissa tapahtuva musisointi. Ennen haitarinsoittaja tai viulu-klarinetti-duo oli riittänyt viihdyttämään tanssiväkeä iltamissa. Nyt yhtyeiden koot kasvoivat ja soitinvalikoima laajeni. Ensimmäisten joukossa oli harmonikansoittaja Jaakko Svenskin perustama tanssiorkesteri Alarm. Yhtyeen muut jäsenet olivat Ville Joelma, Eero Kallio, Kalle Moilanen, Alvar Rautio, Eero Heikkinen ja Erkki Virtanen.  Alarmin ohella ennen sotia oululaista tanssiväkeä tahdittivat ravintolaestradeilla myös Sinitähti, Syncopators ja Ismet.

Sota-aikana viihdemusiikki sai virallisen roolin suomalaisten moraalin ylläpitäjänä. Tanssiminen sen sijaan oli – taas moraalisyistä – kokonaan kiellettyä vuoden 1944 lopulle asti. Erilaisia rajoituksia riitti vielä vuoteen 1948 asti.

Urheiluseurat ja yhdistykset tanssien järjestäjäksi

Kun tanssi oli jälleen luvallista, se maittoikin ihmisille. Tanssi-iltojen lipputuloista tuli urheiluseuroille ja aatteellisille yhdistyksille tärkeä tulonlähde aikana, jolloin valtion tuki oli hyvin vähäistä. Pikemminkin kruunu oli samoilla apajilla vähentäessään tuloista melko huomattavan osan huviverona.

Oululaisten urheiluseurojen tansseista suosittuja olivat muun muassa Pyrinnön ja Tarmon tanssit. Tansseja järjestettiin teatterilla ja työväentalolla, jota nimitettiin hieman paheksuen Riemuliiteriksi. Yhdistyspuolella vakaita järjestäjiä oli koko liuta. Tanssilavoja oli parhaimmillaan uskomattoman monta. Kaupungin alueella oli kymmeniä ja ympäristökunnissa joka kylällä omansa. Yleisöä riitti kaikkiin. Esimerkiksi Oulun Lammassaaressa oli 400 hengen kesälava. Kiimingin Koitelinkoski oli toinen kesäkauden suosikkipaikka. Sen kulta-aikaa olivat vuodet 1957–60.

Tanssikulttuuri olikin vahvimmillaan juuri ennen television tuloa 1950-luvulla. Tansseissa soitettiin valssia, foksia, tangoa ja muita lattareja. Muun muassa Rytmi-pojat ja Jam Boys tanssittivat oululaisia. 1960-luku oli tangon kulta-aikaa, mutta tanssipaikoilla alkoi esiintyä myös nuorten poikien kitarayhtyeitä, jotka soittivat rautalankaa ja muuta "räminämusiikkia". Yleisö oli vaativaa nuorisoyhtyeitä kohtaan, ja monet rockmuusikoista oppivat pakosta soittamaan "konkareita" ja siirtyivät aikanaan sujuvasti tanssi- ja iskelmämusiikin pariin. Kaupungeissa lavakulttuuri alkoi kuitenkin painottua enemmän popmusiikkiin ja perinteinen tanssimusiikki siirtyi ravintoloihin.

Tämän osion tekstit: Juha Sutela, Oulun kaupunginkirjasto.