Konkreettisten äänten tyyli

Ruohomäen työskentely pohjaa konkreettisiin ääniin, materiaaliin, jonka säveltäjä ensin taltioi mikrofonilla ja sitten työstää eri tekniikoilla. Ruohomäki saattaa äänittää pellin kolistelua, lapsen jokeltelua tai linnunlaulua. Vaihtoehtoja on rajattomasti, ja materiaalin valinta onkin siksi tärkeää. Materiaali työstetään nauhateokseksi tietokoneen avulla. Ruohomäki ei käytä nuottikirjoitusta eikä monia muitakaan perinteisiä sävellystekniikoita, vaan keskittyy kuuntelemaan materiaaliaan ja aistimaan sen tarjoamia mahdollisuuksia. Hänelle "kaikki on uutta" ja hän yhdistelee toisiinsa ääniä, joilla ei alunperin tarvitse välttämättä olla mitään tekemistä musiikin kanssa.

Ruohomäen musiikin tyylistä on helpompi sanoa, mitä siinä ei ole kuin mitä siinä on. Hänen teoksissaan ei ole perinteistä pulssin ohjaamaa rytmiikkaa. Ajankäyttöä ohjaa intuitio ja yksi sääntö: Musiikin täytyy "toimia". Toimivuutta etsiessään Ruohomäki ei niinkään ajattele rakentavansa draamaa tai edes etsivänsä affekteja, vaan "hyviä juttuja". Ajankäytöstä Ruohomäki toteaa, että "mikään ei saa olla liian pitkää" ja "samaa ei saa toistaa liikaa". 

"Musiikkihan pakenee määrittelyitä, ja sen hyvyyden tai huonouden voi ainoastaan kuulla", hän sanoo. "Musiikki on vain musiikkia. Se ei ole draamaa, filosofiaa, kielitiedettä eikä mitään muutakaan ulkomusiikillista."

Ruohomäki karttaa muutoinkin menetelmiä, jotka määrittävät liikaa lopputulosta etukäteen. Hän varoo esimerkiksi teosten muotoa koskevien suunnitelmien laatimista. Hän antaa muodon rakentua työn edetessä, kun alkaa hahmottua, mitä äänimateriaaleista saa irti. Luovan hetken ydin on äänen kuuleminen ja siihen reagoiminen. Reaktioille ei ole sääntöjä. Reaktioista lopullisiin teoksiin valikoituvat ne, jotka "toimivat" – jälleen ilman sääntöjä. Tämä säännöttömyys on kuitenkin tarkoituksenmukaista. 

"Äänentuottamis- tai muokkausprosessin lopputulostahan ei voi ennustaa etukäteen. Miksi siis laatia suunnitelmia asioista, joiden kulkua ei voi ennakoida? Mutta toisaalta, jonkinlaisia suunnitelmia täytyy tietenkin olla, jotta pääsisi yleensä minkään tekemisen alkuun...", tuumii Ruohomäki.

Ruohomäen harmoniat ovat tonaalisia ja pysyttelevät mieluiten duuri- ja mollisoinnuissa – silloin kun säveltasollisia nuotteja ylipäätään esiintyy. Konkreettiset äänet voivat hyvinkin olla vaikka kokonaan säveltasottomia.

Ruohomäki huomauttaa lisäksi, että hänen teoksensa eivät ole millään tarkalla tavalla ohjelmallisia vaikka niiden nimet äkkiseltään näin antaisivat ymmärtää. Ja vaikka monet teokset ovat saaneet materiaalinsa kuunnelmista tai elokuvista, ei niillä enää ole suhdetta lähteisiinsä.

Tyylin estetiikasta

1970-luvulla ainakin suomalaisilla elektronimusiikin säveltäjillä oli vielä samoja tyylipiirteitä, sillä kaikki käyttivät materiaalinaan Yleisradion tehostearkistoa ja työstämismahdollisuudet olivat rajalliset ja kaikilla samat. Kehitys on kuitenkin johtanut pois tästä.

Ruohomäki sanoo 1960-luvun popmusiikin vaikuttaneen hänen estetiikkaansa. Myös siinä harmoniat pidettiin yksinkertaisina, mutta soundin etsiminen oli kaikki kaikessa ja outojakin sointimaailmoja hyväksyttiin. The Beatles, Bob Dylan, Jimi Hendrix ja Velvet Underground olivat Ruohomäen ensimmäisiä innostajia matkalla äänen maailmaan. Ruotsalaisten Ralph Lundstenin ja Leo Nilssonin erilainen, "ei-klassinen" elektronimusiikki antoi myös vaikutteita.

Tervetulleena ilmiönä Ruohomäki pitää popmusiikin nykyisiä tekno-, ambient- ja muita sähköisiä tyylejä. Niissä käytetään periaatteessa aivan samoja tekniikoita kuin klassisessa elektronimusiikissa, joten tekijät voivat ymmärtää toisiaan yli genrerajojen. Vaikka Ruohomäki näkee teknossa ja ambientissä urautumista, voisi klassinen perinne hänen mielestään ottaa niistä vauhtia, päästäkseen liikkeelle nykyisestä pysähtyneisyyden tilastaan.

Ruohomäen sävellystyylin syvällisempi analyysi paljastaisi todennäköisesti paljon yhtäläisyyksiä popmusiikin tekijöiden ajatteluun. Miksaus, sovittaminen ja soundi ovat siinä tärkeämpiä luovuuden alueita kuin musiikin ylärakenteet. Niinpä kansainvälisillä elektronimusiikin festivaaleilla esiin pulpahtavia akateemisempia lähestymistapoja elektronimusiikkiin Ruohomäki pitää keskimäärin "aika tylsinä", samoin kuin useimpia elektronimusiikin puolella lyhyitä vierailuja tekevien vakavan musiikin säveltäjien tuotoksia.

Muusikot nuoteitta mukaan

Työskentely Oulun Musiikkikeskuksessa ja eräät tilausteokset ovat johtaneet tilanteisiin, joissa elektronimusiikin konserteissa soittaakin mukana muusikoita perinteisine soittimineen. Näitä töitä tehdessään Ruohomäki kertoo aluksi taas poteneensa rimakauhua – kuinka nyt säveltää muusikoille, kun "nuotinkirjoitustaito on lievästi sanottuna puutteellinen?"

Laatiessaan vuonna 2002 valmistunutta teostaan Flow harmonikalle ja nauhalle Ruohomäki yritti ensin simuloida harmonikan soittotapoja MAX-synteesillä, jonka tuottama MIDI-informaatio voidaan muuttaa nuoteiksi. Havaittuaan menetelmän työlääksi ja tulokset kömpelöiksi Ruohomäki päätyi teoksen tilaajan Matti Rantasen ehdottamaan metodiin. Hän valmisti taustanauhasta raakaversion, jota Rantanen kuunteli ja teki ehdotuksia omasta stemmastaan. Sitten Ruohomäki teki uuden version nauhasta, ja taas tutkailtiin yhdessä. Näin jatkettiin, ja teos hahmottui kerta kerralta tarkemmin.

Ruohomäki näkee menetelmässä etuja – soittajat tuovat teoksiin mukaan oman soittimensa luonnollisimmat ja virtuoosimaisimmat ominaisuudet. Muusikot pääsevät soittamaan omalta kannaltaan mielekkäästi sen sijaan, että joutuisivat toimimaan "säveltäjän päähänpistojen marionettimaisina tulkkeina". Edellytyksenä tietenkin on, että muusikot todella haluavat tuoda mukaan oman luovan panoksensa.

Oulu elektronimusiikin kehtona ja pohjoisen alueen yhteistyö 

Ruohomäen ja hänen oppilaidensa ansiosta elektronimusiikki vaikuttaa pysyvästi Oulun konservatoriolla ja kaupungin musiikkielämässä. Teokset piristävät – ja joskus häkellyttävätkin – yleisöjä muun muassa säännöllisesti järjestettävillä Tulindberg-viikoilla.

Ruohomäki kannattaa ajatusta oululaisen nykymusiikkiseuran perustamisesta. Paitsi että nykymusiikkiseura järjestäisi konsertteja, se olisi muutenkin kokoava voima, jonka piirissä ihmiset oppisivat työskentelemään yhdessä ja tekemään myös kauemmas suuntautuvaa yhteistyötä.

Erityisen innostunut Ruohomäki on niin sanotun pohjoisen alueen yhteistyöstä. Sitä on jo viritelty muun muassa vuonna 2002 Pohjoiset äänet - tapahtumassa, joka kokosi Ouluun säveltäjiä koko pohjoisen Fennoskandian alueelta. 

"Suorat pohjoiset yhteydet ovat jo tähän mennessä osoittautuneet mahdollisiksi ja toimiviksi. Täällä Oulussakin yleinen pohjoisen eristyneisyyden kokemus ei ole vain suomalainen ilmiö. Perinteinen, kunkin pohjoismaan sisällä tapahtuva, etelässä sijaitseviin keskuksiin suuntautuva kommunikaatio oikeastaan vain pitää yllä pohjoisten alueiden eristyneisyyttä. On huomattava, että manner-Euroopasta katsoen esimerkiksi Oulu ja Helsinki ovat molemmat melko samanlaista periferiaa. Joten tuntuisi mielekkäältä koota pohjoisia resursseja yhteen, toimivaksi, kansainvälistä painoarvoa omaavaksi organisaatioksi.", Ruohomäki sanoo.

Neurovelhosta Cyber Suiteen vuonna 2006

Ruohomäki viimeisteli pitkän prosessin päätteeksi Neurovelho-kuunnelmaan tekemänsä musiikin itsenäiseksi teokseksi. Alkuperäinen materiaali oli hänen mukaansa suureksi osaksi "ylisimppeliä taustamusiikkia". Uuden Cyber Suite -nimen saanut sävellys kantaesitettiin Tampereella 6.4.2006. Oulun ensiesitys tapahtui Uuden musiikin lokakuu -festivaalilla 13.10.2006. Loppuvuodesta 2006 ilmestyi myös Ruohomäen ensimmäinen oma cd-levy, Time Ride, joka sisätää Cyber Suiten ja muita keskeisiä teoksia.