Ray Katz: laulu, kitara
Kale: basso
Ismo Autioniemi: kitara
Merja Koistinen: urut
Timppa Takamäki: rummut

Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars oli 1980-luvun uuden Oulu-soundin keskeisimpiä tekijöitä. Puhuttiin oululaisesta "melurockista". Yhtyeen nimi oli niin pitkä, että samalla treenikämpällä harjoitelleet Radiopuhelimet-yhtyeen soittajat käyttivät versiota "Pitkänimiset". Yhtyeen keikka-auton kylkeen oli teipattu lyhenteenäkin vielä pitkä nimi EBPSATRFM, joka oli kuin outo taikasana.

Ray Katz eli Esa Nissi ja Kale eli Jukka Turunen alkoivat suunnitella bändiä jo vuoden 1984 paikkeilla. Tarkoitus oli tehdä aivan jotakin muuta kuin sen ajan kammottavat suosikit Dingo ja Yö. Bändi kasattiin 1986 "jossakin jatkoilla tai oululaisen kapakan pöydässä". Rumpaliksi tuli Turusen entinen soittokaveri Jyrki Raatikainen. Rattorissa tavattu näyttävän näköinen Merja värvättiin urkuriksi – ilman aiempaa soittokokemusta. Kitaristi Ismo "Isse" Autioniemi halusi mukaan ja pääsikin, koska oli aivan Andy McCoyn näköinen. Laulusolistiksi oli valittu Olli Försti, mutta tämä kuvio ei toiminut, joten Katz otti hoitaakseen vokalistin tehtävät. Försti oli silti mukana ensimmäisillä keikoilla eräänlaisena ulkojäsenenä: hän seisoi lavalla liikkumattomana kuin Happy Mondays -yhtyeen Bez.

Science fictionista ja psykedeliasta kiinnostunut Turunen keksi bändille nimen, joka oli kuin muropaketin uuden jännittävän keräilysarjan nimi. Muusikkojen lavanimistä Ray Katz tuli Stray Cats -yhtyeestä ja Kale Velvet Underground -basisti John Calen mukaan. Bändin musiikillisia vaikutteita olivat esipunk (Stooges, New York Dolls) ja eräät aikalaisistakin (The Gun Club). Alkukipinää oli saatu myös Hurriganesilta, rock´n´rollista (Bo Diddley) ja funkista (James Brown).

Kale ja Katz jakoivat aluksi biisintekovastuun. Soundi-ihanne oli karun pelkistetty. Soitto oli vauhdikasta paahtamista aggressiivisine kitaravalleineen. Keikkasettikin kesti vain puolisen tuntia – enempää ei olisi jaksanut bändi eikä yleisökään. Vuosien mittaan suoran tykityksen rinnalle tuli funk-sävyjä. Katz urakoi nyt aiempaa enemmän säveltäjänä ja sanoittajana.

Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars teki uransa aikana useammat sata keikkaa kotimaassa, ja se esiintyi Ruotsissa ja Tanskassa useampaan otteeseen. Pistokeikkoja se teki New Yorkiin ja Berliiniin. Bändi esiintyi Tukholmassa vuonna 1986 eli jo ennen Helsingin keikkoja. Esiintyminen New Yorkin Pyramid-klubilla jäi Turusen mieleen parhaana lavakokemuksena.

Julkisuudessa bändiä verrattiin sellaisiin tunnettuihin vaihtoehtobändeihin kuin Jesus and the Mary Chain ja Pop Group, joita bändi kuitenkaan ei suuremmin noteerannut. Kotimaiset "rokkipoliisit" eivät aina ymmärtäneet yhtyeen asennetta. Esimerkiksi Rumba-lehdessä bändin valinta laulaa englanniksi ja tähdätä ulkomaille nähtiin suuruudenhulluutena tai diivailuna. Tiettyä kulttimainetta yhtye keräsi maailmalla: eräs amerikkalainen fanzine väitti 1990-luvun alussa, että Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars oli ensimmäinen grunge-yhtye. Bändi ei pitänyt minään kunniana vertausta "paskabändeihin".

Levytyssopimus piti alun perin tehdä Atte Blomin kanssa, jonka ensimmäinen kysymys oli: Näyttääkö bändi hyvältä? Miettinen onnistui kuitenkin suostuttelemaan bändin talliinsa. Niinpä Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars teki vuosina 1986–88 Gaga Goodies -levy-yhtiölle kolme minilevyä sekä Hultsfredin festivaalilla äänitetyn livelevyn. Ensimmäisten levyjen nimet olivat väännöksiä The Beatlesin Revolution-kappaleen riimeistä. Gaga Goodies oli mukava firma, mutta rojalteja se ei maksanut. Levyjä kuitenkin myytiin noin 1 000 kappaletta kutakin.

Riku Mattila värväsi Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Marsin Sonet-yhtiölle vuonna 1989 nähtyään bändin keikalla Tavastialla. Viiden vuoden sisällä yhtye teki kolme pitkää levyä Spirit-levymerkille Mattilan toimiessa tuottajana. Vuonna 1994 julkaistun Family Favourites -levyn musiikki oli kriitikkojen mielestä aiempaa kuuntelijaystävällisempää olematta silti valtavirtaa.

Raatikainen oli lähtenyt Radiopuhelimiin jo ensimmäisen levyn jälkeen. Vuodesta 1987 rumpuja soitti Timo "Timppa" Takamäki. Rumpali vaihtui uudestaan 1993, jolloin kapuloihin tarttui Pasi Aikio. Rytmipohjaa oli laajentanut lyömäsoittaja Jallu Junnilaisen liittyminen joukkoon aikaisemmin. Kosketinsoittaja Tapio Wiik soitti yhtyeessä vuonna 1994.

Bändin ensimmäinen musiikkivideo oli versio Alan Vegan kappaleesta Speedway. Video kuvattiin talvella 1987 Hailuodon jäätiellä. Videon oli käsikirjoittanut Turunen, ja sen kuvasi paikallisen audiovisuaalisen viestinnän oppilaitoksen opiskelija. Bändi hylkäsi lopputuloksen, vaikka kuvaaja vakuutti ehkä enteellisestikin, että "tällä on vielä joskus suurempi arvo kuin uskottekaan". Vuonna 1994 yhtye teki musiikkivideon Sleep Well, jonka ohjasivat Katz ja Jukka Takalo. Se oli ensimmäisiä Music Televisionilla koskaan nähtyjä suomalaisia videoita.

Turunen suunnitteli yhtyeen hätkähdyttävät levykannet, joista yksi oli kuvattu ruhojen joukossa teurastamolla, joka oli useammankin oululaisen rockmuusikon tuolloinen päivätyöpaikka. Toinen levynkansi oli pornokuvasta työstetty kollaasi. Vuonna 1994 muu bändi tyrmäsi hänen kansiehdotuksensa, jossa oli muun muassa Hitlerin kasvojen puolikas, sillä sen pelättiin tuovan ongelmia Saksassa. Polygram-yhtiölle kansi olisi kyllä kelvannut. Family Favourites -levyn kanneksi tuli lopulta Turusen tahallisen nopeasti vetäisemä vaarattomampi ehdotus.

Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars nähtiin muutaman kerran televisiossa muun muassa Anna palaa -ohjelmassa. Heli Nevakareen juontamassa Rockstop-ohjelmassa bändi esitti 1990 playbackina kappaleen Tomorrow. Turusen mukaan "Tohlopin pyörivä lava oli liian kova haaste junamatkasta väsyneelle yhtyeelle ja saimme elinikäisen porttikiellon Ylen ohjelmiin. Kieltoa kesti kolme vuotta." Vuonna 1994 yhtye soitti neljä kappaletta livenä Seppo Pietikäisen ja Maria Guzeninan juontamassa ohjelmassa, jonka nimi taisi olla Soundcheck.

Turunen erosi yhtyeestä kansijupakan jälkeen loppuvuodesta 1994. Vuotta myöhemmin bändi oli lopettanut toimintansa. Katz jatkoi Rastas-yhtyeessä, ja liittyi 1996 kitaristiksi Radiopuhelimiin. Katz eli Esa Nissi tunnetaan nykyään äänituottajana ja elokuvaohjaajana. Hän on ohjannut palkitun dokumenttielokuvan Varis, joka valmistui 2004. Turunen perusti vuonna 1995 Sasu Ripatin ja Janne Valpun kanssa Bright Peoplen, jota sanottiin Suomen ensimmäiseksi trip hop yhtyeeksi. Vuosina 1996–2004 hän asui New Yorkissa, missä hän jatkoi jonkin aikaa musisointia. Vuonna 1997 basso vaihtui kameraan ja työkuviot freelance-kuvaajan ja kirjoittajan uraan. Ismo Autioniemi soitti bassoa Blaster Master -yhtyeessä vuoteen 2006 asti. Rumpali Jyrki Raatikainen vaikuttaa Katzin tavoin edelleen Radiopuhelimet-yhtyeessä ja pyörittää yhtyeen nykyistä julkaisijaa, Hot Igloo levy-yhtiötä.

Lähteet:
Jukka Turusen sähköpostihaastattelu 19.10.2007.
Bluk: Latojien painajainen. Rumba 4/1987.
Jortikka, Jorma: Me ei elvistellä. Soundi 11/1988.
Jortikka, Jorma: EBPSATRFM – ja karjaa kaatuu. Soundi 5/1990.
Junna, Mika: Andy Warhol on kuollut [...]. Soundi 4/1987.
Kinnunen, Jukka-Pekka: Urbaanicountryä avaruudesta. Oulun Sanomat 19.11.1986.
Niemi, Jussi: Käärmeennahkakintaat kädessä. Soundi 1–2/1994. 
Väänänen, Jukka. Oulu-lehti 5.6.1988, s. 5.