Leveiden lahkeiden vuosikymmenellä yleinen elintaso kohentui ja soittimien reaalihinnat laskivat jonkin verran. Kuuluisat soitin- ja laitemerkit olivat silti yhä kalliita. Soittoharrastus ja sähkösoittimien suosio olivat kasvaneet koko läntisessä maailmassa eikä maineikkaiden amerikkalaismerkkien valmistuskapasiteetti enää riittänyt. Japanin soitinteollisuus vastasi aloittelevien soittajien kysyntään.

1960-luvulla soitinkauppoihin oli alkanut tulla japanilaisia sähkökitaroita ja vahvistimia. Kitarat olivat yleensä kömpelösti viimeisteltyjä. 1970-luvulla japanissa alettiin valmistaa systemaattisesti kopioita kuuluisista amerikkalaisista kitaramalleista. Ulkonäkö oli jo melko lähellä esikuvia. Laatu oli vielä jäljessä, mutta hintaa oli murto-osa alkuperäisestä.

Näyttää melkein aidolta

1970-luvulla monen rocksoittajan ensimmäinen instrumentti olikin japanilainen: Yamaha, Aria, Ibanez tai Maya. Halvimmillaan uusi sähkökitara maksoi 1970-luvun puolivälissä alle 400 markkaa. Itse rakentaminen ei ollut enää houkuttelevaa, sillä osiin ja tarvikkeisiin upposi helposti tuo summa. Myös Itä-Euroopan sosialistimaissa valmistettuja sähkökitaroita oli joskus myynnissä, mutta niiden laatu oli japanilaisia huonompi.

Edullisten soittimien status ei ollut korkea: japanilaisia sähkökitaroita haukuttiin riisipuikoiksi. Amerikkalaiset Fender ja Gibson olivat soittajien toivelistan kärjessä, mutta esimerkiksi Fender Stratocaster maksoi vuonna 1975 runsaat 2 500 markkaa eli noin 2 050 euroa vuoden 2017 rahassa. Sen sijaan japanilainen Stratocaster-kopio Morris ST300 maksoi vain kolmanneksen, eli noin 750 markkaa.

1970-luvun lopussa japanilaisten soitinten laatu oli kohonnut. Yamaha ja Ibanez esittelivät omia parempia mallejaan kun taas USA:n valtamerkkien laatu oli laskussa. Fenderin ja Gibsonin 1960-luvun ja sitä vanhemmat mallit olivat halutuimpia. Niitä saattoi etsiä pääkaupungin osto- ja myyntiliikkeistä tai kysellä rautalankasukupolven muusikoita. Soitintietoisuutta avarsi Musa-lehden aloittama Pelit ja vehkeet -artikkelisarja. Idea siirtyi sittemmin Soundiin, joka julkaisi Perusskeba-kitarajuttuja.

Soitinrakentaja Kari Nieminen

Kari Nieminen rakensi 15-vuotiaana ensimmäisen sähkökitaransa. Koulukaveri Riku Marttila oli Niemisen ensimmäinen asiakas. Myöhemmin omansa tilasivat muun muassa Kauko Röyhkä ja 22-Pistepirkko. Oulunsalolaisesta autotallista alkanut toiminta eteni koulutuksen ja oman firman perustamisen kautta globaaliin arvostukseen. Niemisen Versoul- ja Buxom-merkkisiä soittimia ovat hankkineet muun muassa The Rolling Stonesin Ronnie Wood, ZZ Topin Billy Gibbons ja The Whon Roger Daltrey.

Moogvelhoja ja isoja kaappeja

Kosketinsoittajien himoitsema oli kaikkien soundien soitin, Moog-syntetisaattori. Oulun ensimmäisen Minimoogin hankki Timjamin Artsi Piispanen keväällä 1975. Soitin maksoi hulppeat 9 350 markkaa, joka on vuoden 2017 rahassa noin 7 700 euroa. Osamaksuerien ja korkojen takia lopullinen hinta oli vielä suurempi.

Kotimaiset WLM-Trip -urut olivat suosittuja keikkavalmiutensa ansiosta: Reunat oli metallivahvistettu ja koskettimisto-kaappi-yhdistelmä taittui näppärästi kuljetuskuntoon.

Soitinvahvistimien tehot kasvoivat. Treeneissä riitti vaikkapa 15-wattinen Wem-kitaravahvistin – jonka hinta vuonna 1977 oli 795 markkaa – mutta keikalla miehen mitta alkoi olla Marshallin satawattinen nuppi ja kaiutinkaappi 4x12 tuuman elementeillä. Basisti vastasi meuhkaan Ampegin SVT-systeemillä, jossa oli tehoa 300 wattia ja jääkaapin kokoisessa kaiutinkaapissa 8 kymmentuumaista elementtiä. Kotimainen MS Audiotronin Bassomatti -kaappi oli suosittu 1970-luvulla. Kaapin vahvuuksia olivat erinomainen hyötysuhde ja tehonkesto. Puhdasta ääntä tuli niin, että lattia tärisi ja lahkeet lepattivat. 1980-luvulla tällaiset kaapit jäivät pois käytöstä, kun haluttiin kirkkaampaa diskanttitoistoa ja nopea atakki peukkufunkiin.  

Käydään päivän tsekkauksilla

Soittajien tietämystä laiteuutuuksista lisäsi popin SM-karsintakilpailujen yhteydessä järjestetyt pienimuotoiset soitinmessut. Muusikonaluilla oli tapana luuhata soitinkaupoissa myyjien hermostumiseen asti. Vähintäänkin piti käydä "päivän tsekkauksilla" katsomassa kauppojen ikkunat mahdollisten uutuuksien tai hyvien käytettyjen pelien varalta. Musiikkimies Torikatu 7:ssä oli 1970-luvulla Oulun tärkein bändisoitinkauppa. Hyvä kakkonen oli Torikadun ja Pakkahuoneenkadun kulman PSO-musiikki. Musikki Westerlundilla oli pieni soitinmyymälä Isokadun ja Asemakadun kulmassa.

"Onko teillä jo PA"? – "Joo, kyllä me ollaan P.A."

Tässä vaiheessa alunperin äänekkäin soittajista – eli rumpali – alkoi hukkua muuhun metakkaan, joten kannut piti myös vahvistaa sähköisesti. 1970-luvulla Suomessakin yleistyi rock-konserteissa niin sanottu PA-laitteisto. Lauluvahvistin muuttui Public Address -yleisvahvistimeksi, jonka kautta koko yhtye vahvistettiin kuuluvaksi suurissakin tiloissa. Vahvistinteho alkoi lähennellä maagista kilowatin rajaa. Soitinten sävyjä ja keskinäisiä äänenvoimakkuuksia säädettiin audiosummaimella eli tutummin mikserillä.

Timjamilla oli ensimmäisenä oululaisista yhtyeistä käytössään perustason PA-setti. Rocket lähti heti liikkeelle "isolla remmillä", ja hankki kertaluokkaa isomman systeemin. PA-laitteet olivat tuohon aikaan niin suuri investointi, että harvat yhtyeet pystyivät ostamaan omia ainakaan suuremmin velkaantumatta. Äänentoistopalvelut ja laitevuokraus alkoivat eriytyä omaksi alakseen. Oululainen Pasi Törmälä rakensi ja vuokrasi erilaisia raskaan sarjan äänentoistolaitteita.

Lähteet:
Kari Värrin haastattelu.
Lords of the Mini – Minimoogin historiaa, http://minimoog.monsite-orange.fr/. Linkki ei ole enää toimiva.
Bruun, Seppo ym.: Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia. Helsinki: WSOY, 1998.
Ervasti, Antti: Tarina tekee suuren kitaran. Pohjolan työ 19.5.1998, s. 9.
Musa 6–7/1975, 8/1975 ja 10/1977.
Saastamoinen, Ilpo: Kitarakirja. Helsinki: Tammi, 1975.
Soundi 10/1975 ja 10/1976.
www.versoul.com/