Vuonna 1993 Ruohomäki toteutti suomalaisen elektronimusiikin keruutyön Suomalaisen Musiikin Tiedotuskeskukselle. Hän etsi vanhoja analoginauhoja Yleisradiosta, Helsingin yliopistolta sekä yksityisiltä ihmisiltä, kopioi ne digitaaliseen muotoon DAT-nauhoille ja sai näin aikaan yli 600 äänitettä käsittävän arkiston. Hän täydensi kokoelmaa suomalaisen elektronimusiikin historia-aineistolla, lehtiartikkeleilla ja radio-ohjelmilla. Ruohomäki alkoi laatia aiheesta kirjaakin, mutta tämä työ sai jäädä toistaiseksi lepäämään, kun säveltäminen alkoi houkuttaa.

Arkistoja kuunnellessaan Ruohomäki aisti samalla omia intressejään säveltämiseen. Alkuun pääseminen vain oli pitkän tauon jälkeen vaikeaa. Pystyisikö hän omaksumaan uudet tekniikat? Oliko hän edes säveltäjä, ilman koulutusta, rajallisine teoriantaitoineen? Osaisiko hän yhä luoda?

Nämä pohdiskelut unohtuivat kun ohjaaja Mikael Sievers, Ruohomäen entinen oppilas musiikkitieteen laitoksen studiolta, pestasi hänet tekemään musiikkia lähes nelituntiseen Neurovelho -science fiction-kuunnelmaspektaakkeliin. Stressaava ja raskas työ oli Ruohomäelle positiivinen asia – se ajoi hänet sisään luovaan työhön aivan kuten Sähkölintupuutarha kaksi vuosikymmentä aiemmin.

Konkreettisista äänistä tulee konkreettisia

Neurovelho-kuunnelmien musiikit syntyivät Yleisradion kokeilustudiolla Pasilassa. Siellä oli jo 1980-luvun lopulta lähtien ollut ProTools -kovalevyäänitysjärjestelmä, jolla saattoi toistaa samanaikaisesti neljää ääniraitaa. Siihen tutustuminen oli Ruohomäelle "tajunnanräjähdys". Aiempaan ääninauhatyöskentelyyn verrattuna asiat olivat nyt ratkaisevasti paremmin. Lyhyitäkin ääniä saattoi leikellä, monistaa ja järjestää loputtomasti uusiksi yhdistelmiksi. Äänen laatu ei enää kärsinyt materiaalia monistettaessa. Vaihtoehtoisten eri miksausten tekeminen oli mahdollista. Nyt oli mahdollista nauhureiden mekaanisen operoinnin sijasta keskittyä pääasiaan eli äänten muokkaamiseen. Ääntä saattoi kontrolloida hyvin tarkasti, mikä seikka oli aluksi ongelmallinenkin. Enää ei voinut selittää teosten puutteita kömpelöllä tekniikalla, vaan tekijä oli nyt vastuussa jokaisesta yksityiskohdasta.

Digitaaliset tekniikat ovat nyttemmin vallanneet koko äänituotannon ja ne ovat tehneet monet aikaisemmin mahdottomat asiat mahdollisiksi. 1990-luvun puolivälistä alkaen äänen kestoa on saattanut muuttaa äänen korkeuteen puuttumatta ja päinvastoin. Tätä Ruohomäki oli odottanut 1970-luvulta lähtien. Vuosina 1994–1995 hän toteutti pitkään kypsyttelemänsä suunnitelman. Hän laati sävellyksen, jonka materiaalina soi kattopeltilevyn paukutus ja raapina. 

Teostaan varten Ruohomäki työsti raakamateriaaliaan pidentämällä ääniä jopa 8–16 kertaa alkuperäisestä. Korviavihlovat raapinat muuntuivat oudoiksi, rikassointisiksi kuoroiksi. Tämä Ruohomäen ensimmäinen teos yli 16 vuoteen valmistui syksyllä 1995 ja sai nimekseen Viiltoja. Se kantaesitettiin Suomen Säveltäjien 50-vuotisjuhlien elektronimusiikin konsertissa ja se voitti jaetun ensimmäisen palkinnon Bourgesin kansainvälisillä elektronimusiikkifestivaaleilla vuonna 1996. Vuonna 1997 Viiltoja valittiin ainoana suomalaisena sävellyksenä kansainvälisille ISCM World Music Days -festivaaleille Souliin, Etelä-Koreaan, jonne Ruohomäki myös matkusti teostaan esittämään. Festivaalin järjestää vuosittain The International Society for Contemporary Music.

"Pitkän hiljaisuuden jälkeen äkkiä saamani menestys nosti riman korkealle", sanoo Ruohomäki. "Seuraavien teosten piti olla tietenkin vielä parempia..." Jatkoa kuitenkin seurasi. Satakielen laulusta tehty Luscinia valmistui vuonna 1996 ja Hommage à Winston Smith vuonna 1997. Jälkimmäinen on monivaiheisen ja -vuotisen muokkaustyön tulos ohjaaja Heikki Paakkasen kokeellisen lyhytelokuvan 19084 äänimateriaalista. Lyhytelokuva valmistui alunperin vuonna 1985.

Ouluun syksyllä 1997

Ruohomäen pesti Oulun konservatorion elektronimusiikin lehtorina oli aluksi kokeilu, mutta se muuttui pysyväksi. Opettaessaan Ruohomäki toimii tavalla, joka muistuttaa Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen studiosta ja Erkki Kurenniemestä 1970-luvulla – opetusohjelmaa ei ole. "Olisi väärin pakottaa tämä ala johonkin muottiin", sanoo Ruohomäki, "ala on niin laaja ja jatkuvasti muuttuva, ettei ole mahdollista esimerkiksi hallita kaikkea teoriaa tai kaikkia tekniikoita. Konservatorion studiolla opiskelijat suuntautuvat henkilökohtaisten lahjojensa ja kiinnostustensa pohjalta. Minä autan oppilaita heidän pyrkimyksissään, toimin taustatukena. Keskeistä on, että sävellän itse, jolloin olen oppilaiden kanssa ikään kuin samassa veneessä, samojen perusongelmien äärellä. Säveltäminen nimittäin on aina yhtä vaikeaa, kokemuksesta huolimatta."

Konservatorion studion varusteluun kuuluu ProTools -ohjelmisto, MAX-ohjelmointikieli ja monia muita äänityökaluja. Studiotoiminnan päämäärä ei ole ääniteknologian koulutus eikä ammattiin valmistaminen. Konservatorion studiolla Ruohomäen opissa oli aina muutamia oppilaita. Teemu Ontero, Ilkka Lindgren ja Paavo Impiö ovat opettajansa tavoin voittaneet palkintoja Bourgesin festivaalilla Ranskassa.