Syntetisaattorien aika

1980-luvun alku oli voimakkaan innovaation aikaa viihde-elektroniikassa. Eniten bändissä muuttui kosketinsoittajien kalusto. Markkinoille tulivat polyfoniset syntetisaattorit. Niillä pystyi – kuten nimi kertoo – soittamaan useita ääniä kerrallaan toisin kuin monofonisella Moogilla. Ensimmäisiä polyfonisia syntetisaattoreita oli 1970-luvun puolivälissä kehitetty massiivinen Yamaha GX1, jonka hinta oli huimat puoli miljoonaa dollaria. Mikroprosessorien kehitys kuitenkin kevensi soittimia ja laski niiden sisuskalujen hintoja. Markkinoille tulvi uusia syntetisaattoreita, ja niiden uutuuden viehätys oli vahvaa.

Vuonna 1981 rocklehti Soundissa julkaistussa mainoksessa polyfonisten syntetisaattorien hinnat olivat vielä luokkaa 20 – 30 000 markkaa. Tuossa hintaluokassa olivat Oberheimin ja Yamahan syntetisaattorit.

Parissa vuodessa hinnat laskivat, ja 10 000 markan haamuraja alittui. Pian soittajalla oli valittavissa esimerkiksi Korgin ja Rolandin malleja. Vuonna 1983 markkinoille tulivat Korgin Poly-61 -malli ja Rolandin Juno 6. Vuonna 1984 esitellyssä Juno-106:ssa oli soundipankit, joten soundeja saattoi tallentaa koneen muistiin eikä nuppeja tarvinnut vääntää reaaliajassa ääntä muokatakseen. 

1980-luvulla kosketinsoitinkisaan tuli mukaan digitaalikelloistaan ja taskulaskimistaan tunnettu Casio, joka erikoistui halpoihin kotisoittimiin. Ne olivat aloittelevankin bändin saavutettavissa.

Yamahan DX julkistettiin 1983 ja sen kehuttiin heittävän muut syntikat historiaan. DX oli ensimmäinen digitaalinen syntetisaattori, ja sillä pystyi soittamaan kelvollisen kuuloisia imitaatioita useista eri soittimista – ei vain synteettistä soundia. Analogisyntetisaattorit löydettiin uudestaan 1990-luvulla vintage-retro -innostuksen ansiosta. Digitaalitekniikan siivittämä uutuus oli myös LinnDrum -rumpukone. Se sisälsi digitaalisesti tallennettuja rumpusoundeja, joista voitiin ohjelmoida valmiita komppeja. Kallis laite jäi lähinnä äänitysstudioiden käyttöön.

Demokasetteja kotona 

1980-luvun alussa tulivat myyntiin c-kasetille äänittävät neliraitanauhurit. Portastudion nimellä tunnettu Tascam M-144 maksoi vuonna 1981 noin 6 000 markkaa eli vuoden 2007 rahassa 2 300 euroa. Edullisempia laitteita tuli pian myyntiin, ja pian oli lähes joka bändillä käytettävissään laite, joilla saattoi itse tehdä demokasetteja matkalla maineeseen.

Lähteet:
Mainos: Soundi 3/1981, s.31; 9/1981, s. 21; 6/1983, s. 13.
Bruun, Seppo ym.: Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia. Helsinki: WSOY, 1998.
Musa 6–7/1975, 8/1975 ja 10/1977.
Saastamoinen, Ilpo: Kitarakirja. Helsinki: Tammi, 1975.
Soundi 10/1975 ja 10/1976.