Miten opeteltiin uutta musiikkia?

Rockin alkuvaiheissa musiikin opettelu vaati mielikuvitusta ja vaivannäköä. Popkappaleiden nuotteja ei ollut saatavissa, ei ollut suomenkielisiä opaskirjoja eikä musiikkilehdissäkään ollut kuin enintään laulujen sanoja. Popmusiikkia ei opetettu missään. Kitaransoitonopetus perustui klassiseen kitaramusiikkiin. Kaikki piti siis opetella itse korvakuulolta.

Kappaleita kuunneltiin levyltä tai kelanauhurilla tehdyiltä radionauhoituksilta. Levyjä ei ollut varaa ostaa paljon, ja radion popmusiikkiannos oli pieni. Kahvilan jukeboxissa saattoi olla single, jota ei muualla kuullut, joten oli laitettava lantit likoon. Harjoittelevan yhtyeen ohjelmiston laajentaminen ei käynyt kovin nopeasti. Koulubändin ensimmäisillä keikoilla setti saattoikin käsittää kokonaiset kolme kappaletta.

Rautalankatyyli oli vielä helppo oppia vähäiselläkin soittokokemuksella, sillä siinä työnjako oli selkeä. Popmusiikin ilmaisun kehittyessä ja studioteknisten kikkojen yleistyessä nuoret soittajat saivat tosissaan arvailla, millä tavoin kukin levyltä kuuluva erikoinen ääni oli tuotettu.

Esikuvia ja mallioppimista

Kappaleet pyrittiin soittamaan mahdollisimman alkuperäiseen tapaan. Omia sovituksia ei harrastettu eikä niihin vielä oikein riittänyt taitokaan. Vain harvat rohkenivat kokeilla säveltämistä tai sanoittamista.

Beat-popin aikana uutta musiikkia tuli satunnaisesti jo televisiostakin. Uutisväläys lentokoneen portaita laskeutuvista Beatles-muusikoista ja valtavista ihailijajoukoista teki lapsellekin selväksi, että kyseessä oli merkittävä tapaus. Television playback-esityksistä opittiin myös musiikin ulkoisia piirteitä. Bachelors-kitaristin Sepa Niemen mukaan kansainvälinen rock-lavakulttuuri eli Oulussakin viimeistään 1960-luvun puolivälissä. Osattiin poseerata, ilmeillä, ottaa polvea ja huseerata lavalla autenttiseen tyyliin.

Rokkia A:sta tai Hurriganesia

Klassikkorokkeja sai jo nuotteinakin, vaikka nuotinnuksen taso ei vielä päätä huimannut. Nuotintaja oli usein muuttanut alkuperäisen kitaralle sopivan sävellajin puhaltajille sopivaksi. Nuotista puuttuivat riffit, kitarasoolot ja tietysti basistin ja rumpalin osuudet.

Hurriganes hyötyi 50-lukuvillityksestä. Vuonna 1974 julkaistut singlet Do You Wanna Dance ja Blue Suede Shoes sekä lp Roadrunner olivat asenteellinen käännekohta suomalaisessa rockissa. Kotimaisen yhtyeen suoraviivainen soitto kuulosti kerrankin oikealta rockilta.

Yhtye esiintyi Oulussa monta kertaa lyhyen ajan sisällä, ja se veti aina täydet salit. Pohjankartanon keikka maaliskuussa 1975 osui yhtyeen huippusuosion aikaan. Silloin sai muun muassa 12-vuotias Esa Eloranta "tajunnan räjäyttäneen" kipinän alkaa itse soittaa. Pian monissa makuuhuoneissa ja treenikämpissä harjoiteltiin Hurriganesia. Suosioon oli syynsä: Musiikki oli perustaltaan hyvin yksinkertaista. Remu ja Cisse Häkkinen eivät olleet soittajina varsinaisia virtuooseja, mutta heidän soitossaan oli meininkiä ja yritystä. "Hurriganes oli kautta maan samanlainen alkuinnoittaja ja soittamaan vapauttaja kuin punk seuraavalle sukupolvelle", muisteli Ismo Alanko myöhemmin.

Punk. Paluu lähtöruutuun

Punk rock oli musiikillisesti teknisen ja monimutkaisen rockin antiteesi. Rockista riisuttiin kaikki ylimääräinen koristelu kunnes jäljellä oli karu ydin. Yksinkertaiset lyhyet kappaleet konkreettisine suorasanaisine teksteineen olivat helppoja oppia ja niitä pystyi tekemään itse "kuka vain". Punk innosti aiemmin mahdollisesti epämusikaalisiksi luokiteltuja nuoria soittamaan rockia. Ei tarvittu vuosien harjoittelua ja taitojen hiomista, jotta pystyisi soittamaan jonkin Ramonesin kappaleen tai tekemään itse samanlaisen. Kitarasoolot ja kaikenlainen "tiluttelu" oli tekotaiteellista ja tarpeetonta.

Lähteet:
The Hooks-yhtyeen haastattelu.
Heimo Paavonahon sähköpostihaastattelu.
Costi Snellman. Selvis 2/2003.
Maan mainiot. TV-dokumentti Ismo Alangosta 20.8.2003.
Sepa Niemi: Svengiä perintönä.