Esikoisromaani Papintyttö vuodelta 1976 on kansilehdellä määritelty kertomukseksi, ei romaaniksi. Teos etenee lyhyin tuokiokuvin. Päähenkilö Ellun turvallisen lapsuuden maaseudun pappisperheessä. Varttuessaan hän alkaa irtautua lestadiolaisesta uskosta. Ellun tie kulkee ensin kaupunkiin tyttölyseoon, lukioaikana vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, sitten opiskelijaksi ja lääkärin vaimoksi, vihdoin äidiksi. Ellun elämän tapahtumissa on siis paljon samaa kuin kirjailija Ylimaulan elämänvaiheissa.

Papintyttö on kehityskertomus, jossa sukupuolinen herääminen ja uskonnollisen yhteisön kaksinaismoraalin kritiikki kulkevat rinnan. Ellun suhde uskoon muuttuu ikäkausien myötä. Lapsena oli selvä, että

"Maailma jakautui kahteen osan, mustaan ja valkoiseen. Oli kahdenlaisia ihmisiä. Uskovaisia ja uskottomia." (s. 25).

Nuori Ellu käsittää että, synti ja anteeksiantamus perustuvat sääntöjen sijasta henkilökohtaiseen vastuuseen. Maailmankuva avautuu myös toiseen suuntaan. Vaihto-oppilasvuosi Yhdysvalloissa kasvattaa tytön suhteellisuudentajua, sillä amerikkalaisen pikkukaupungin henkinen ahtaus yllättää jopa tiiviissä yhteisössä varttuneen tytön: 

"Minä palasin teennäisyyden maasta aidompana ja rehellisempänä." (s. 87).

Etäisyyttä ottava pohdiskelu jatkuu opiskeluajan. Ellu avioituu lääkäriksi opiskelevan Joosuan kanssa. Äidiksi tulo pehmentää uskonkäsitystä nostamalla kysymyksen vanhemman vastuusta. Nuoren ihmisen kritiikki vaihtuu itseymmärrykseen ja selkiytymiseen. Kertomuksen loppu onkin jo yleisempää elämänfilosofista pohdiskelua, joka koskee myös äitiyden ja uran ristipaineita naisen elämässä. Aiheesta on kirjoittanut muun muassa Olavi Jama vuonna 1976 Kalevassa ilmestyneessä artikkelissa.

Ellun ajatus kertomuksen lopulla ennakoi Ylimaulan tulevien romaanien naiskuvaa:

"Halusin, että elämässä olisi totta vain toinen puoli, loput saisi itse keksiä, silloin ehkä jaksaisi, saisi voimia kestää tätä draamoista julminta, elämää itseään." (s. 153).

Runollisuus ja ironia yhdistyvät Papintytön tyylissä. Kuvallinen kieli sisältää omaperäisiä naiseuteen liittyviä vertauksia kuten "Nelostie kulki kahden lähes perättäisen sillan ylitse, kaartui lievästi oikealle ja hävisi metsään kuin hikinoro lihavan naisen rintojen väliin" (s. 14); "opiskelija-asunnossa eletään ahtaasti kuin korsetissa, tiukasti kuin rinta liivissään (s. 99); arkkitehtiylioppilas Ellu kuuntelee teekkariravintolassa progressiivista poppia, joka "pursusi kuin paksu pohje naisen kireästä saapikkaasta" (s. 106). 

Esikoisromaanin tapaan Ylimaulan toinenkin teos Yö voi olla vuodelta 1978 on päähenkilön minuuden läpi suodatettua keskeisproosaa. Tarina alkaa määrittelyllä:

"Tämä on pieni ja kapea kertomus kahdesta ihmisestä ja pohjattomasta yksinäisyydestä. Vähistä elementeistä olen yrittänyt revittää esille taustan, yhteyden suoman illuusion ja jäljelle jäävän viiltävän kivun, jokaisen ihmisen peruspelon."

Päähenkilö Anna pyrkii vanhempiensa onnettoman avioliiton jälkeen tasapainoiseen parisuhteeseen. Anna haluaa säilyttää maailmansa pienenä ja etsii yhteisyyttä lähinnä perheestään.

Aluksi onni kukoistaa Tukholman Vanhassa kaupungissa, missä Anna asuu säveltäjämiehensä Laurin ja kahden lapsensa kanssa. Mutta mies omistautuu yhä enemmän työlleen ja linnoittautuu maailmaansa. Anna jää lasten kanssa yksin, riidat alkavat ja maailma muuttuu ilottomaksi. Itsenäistyäkseen Anna lähtee. Tarina päättyy kuitenkin hänen paluuseensa ja uuden lapsen liikahdukseen kohdussa. Sen myötä Anna jää uskomaan "voimien ja tunteitten evoluutioon" (s. 123).

Kuten Papintyttö myös Yö voi olla on kieleltään runollinen. Esikoisromaanille ominaista ironiaa siinä sen sijaan ei ole. Päiväkirjamainen minämuoto hallitsee. Vuoropuhelua ja kohtausmuotoa teoksessa on suhteellisen vähän.

Kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt Idylli on saman tarinan tummempi muunnos. Huonosti nukuttuja öitä ja kodin ja lastenhoidon arkea aviomiehen omistautuessa työlleen on Idyllin Ansan kuten Annankin elämä:

"Olisi edes joku, jolle voisi soittaa, pyytää avuksi juuri ennen katastrofia, juuri ennen kuin ehtii tehdä sellaista mitä ei voi koskaan korjata. Miten paljolta silloin säästyttäisiin, tulevien vuosien murheelta.

Minun oli pakko lukita itseni toiseen huoneeseen yöksi. Tässä masennuksessa ja uupumuksessa en kykene kontrolloimaan käytöstäni." (s. 113).

Yö voi olla -romaanin on tulkittu kertovan naisen asemasta miesten maailmassa. Sen sävykästä kieltä ja rapsodista rakennetta on kiitetty. Romaanista on dramatisoitu näytelmä Anna!, joka kantaesitettiin Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1984.

Ylimaulan teokset ovat tuoneet suomalaiseen epiikkaan sisäänpäinkääntyneen muistiinmerkitsijän, nopeat kielikuvien vaihdot ja kerronnan tasojen muutokset, toteaa Maila-Katriina Tuominen arvostelussaan romaanista Pöytä koivikossa. Teos ilmestyi vuonna 1982. 

Aku-Kimmo Ripatti määrittelee omassa arvostelussaan Ylimaulan "lyyriseksi arkkitehdiksi, joka tutkii rakenteiden kautta syntistä ja avutonta ihmistä". Ripatti ryhmittelee Ylimaulan teoksia teesien mukaan: "Olin hyvä uskovainen, sillä tein paljon syntiä" teoksesta Papintyttö, "Jokin voima on sittenkin jäljellä, jokin voima, joka kantaa silloinkin, kun luulee olevansa lopussa ja pohjalla" teoksesta Yö voi olla ja "Tarjolla on ruhtinaallinen herkkupöytä, jota ei voi syödä" teoksesta Pöytä koivikossa.

Pöytä koivikossa kertoo kolmelle lapselleen ja väitöskirjaa valmistelevalle miehelle omistautuneesta naisesta, joka tutustuu läheisen työmaan vastaavaan rakennusmestariin, perheellinen hänkin. Näiden kahden välille syntyy vahva eroottinen suhde, jota varjostaa miehen syöpäsairaus. Ylimaulan romaanien perusaiheet rakkaus ja kuolema sekä niihin yhdistyvä jumalasuhteen pohdiskelu esittäytyvät painollisen haikeina.

Ylimaulan lyyrinen tyyli on entisestään vahvistunut. Välistä kerronta lähenee runoa myös rivien asettelussa ja välimerkkien käytössä. Yleispätevää vertauskuvallisuutta vahvistaa se, että tarinan naisen nimeä ei tarinassa mainita, ja mies saa pelkän lempinimen Partanen.

Platonisen rakkaustarinan voi tulkita myös uupuneen kotiäidin toiveuneksi:

"Jos minä joskus saisin sanotuksi sinulle miten väsynyt enimmäkseen olen, miten monta kertaa olen joutunut nousemaan yöllä lasten takia, miten kauan on siitä kun viimeksi sain nukkua kokonaisen yön rauhassa, niin ymmärtäisit, että minä hetkittäin kadehdin sinua siitä, että sinä saat kuolla." (s. 105)

Aihe liittää romaanin Ylimaulan kahteen edelliseen teokseen. Rakkauden henkisen puolen korostaminen viittaa myös tulevaan. Se on toistuva teema Ylimaulan tuotannossa, mutta erityisesti se näyttäytyy teoksessa Jumalista julmin vuodelta 1994. 

Vuonna 1984 ilmestynyt Idylli sai kiitosta naiselämän ristiriitojen analyysina, mutta ainakin yhtä paljon ärsyyntyneitä kommentteja se sai terapeuttisesta feminismistä. Idylli on satiiri nimeänsä myöten, vaikka monet lukivat sen realistisena todellisuudenkuvauksena. Jos romaani olisi ilmestynyt 1990-luvun lopulla, sen vastaanotto ei olisi ollut yhtä ristiriitainen. Aiheensa käsittelytavalta Idylli oli siis aikaansa edellä.

Romaanin asetelma muistuttaa edellisistä: Valtiotieteilijä Ansa ja hänen arkkitehtimiehensä Turkka ovat nuori aviopari, jolta ei puutu maallista hyvää. On perintönä tullutta varallisuutta, omakotitalo, uima-allas ja neljä lasta. Turkka kulkee omilla teillään, ja Ansan tutkijanhaaveet kutistuvat vauvanvaippoihin ja arjen pyöritykseen. Kun viides lapsi ilmoittaa tulostaan, Ansa ei enää kestä. Hän hukuttaa lapsensa ja itsensä kodin uima-altaaseen. Vain vauvauinnissa mukana ollut nuorin jää vahingossa henkiin.

Teoksen loppu kauhistutti lukijat. Sitä ei käsitetty symboliseksi uneksi vaan se luettiin realistisena todellisuuskuvauksena. Kun Ylimaula kolmessa ensimmäisessä teoksessa käsitteli kasvatusteemaa toiveikkaasti, ovat näkymät nyt erilaiset:

"Vielä Pöytä koivikossa -teoksessa se [ura vai lapset?] ratkeaa harmonian ja optimismin suunnassa: päähenkilö pystyy tukemaan sairasta rakastajaansa kristillisellä rakkaudellaan, johon saa voimaa omasta perheestään [...] Idyllissä Ylimaula sen sijaan räjäyttää rikki kasvatusoptimismin ja kärjistää traagiseen ratkaisuun asti äitiysongelman. [...] Loppuratkaisussa, jonka realismista ja moraalista kriitikot ovat kiistelleet, on teoksen filosofisella tasolla oikeutuksensa: teon voi tulkita armomurhaksi,"

kirjallisuudentutkija Liisa Enwald toteaa teoksessa Sain roolin johon en mahdu vuodelta 1989. Enwald huomauttaa myös, että ratkaisussa voi olla yhtä hyvin kyse painajaisunesta tai ironisesta kuvauksesta kuin todellisesta ansanlaukauksesta.

Idylli on Ylimaulan romaaneista avoimimmin yhteiskuntakriittinen. Se kiteyttää tilanteen, missä perhesuunnittelu törmää yhteiskuntasuunnitteluun. Aiempien teosten päiväkirjamainen muoto on myös vaihtunut "romaanimaisempaan" tekniikkaan. Tarina on etäännytetty hän-muotoon, ja siinä on näkökulmanvaihdoksia ja runsaammin dialogia. Preesensillä luotu näyttämö vetää lukijan vahvasti mukaan tapahtumiin. Jos tarinan lopun lukee realistisena, se tuntuu sietämättömän tuskalliselta.

Kuten Idylli, myös Jumalista julmin vuodelta 1994 edellyttää lukijalta eläytyvän asenteen sijasta etäännyttämistä. Kerrontateknisesti romaani on yllättää myös siten, että sen minäkertoja on mies, Danten estetiikkaan perehtynyt teollinen muotoilija. Varsinaiseksi päähenkilöksi kasvaa kuitenkin nainen, perheellinen taidehistorioitsija, joka tekee tutkimusta Pyhän Barbaran kärsimyshistoriaa esittävästä alttarikaapista.

Mies on päättänyt ottaa naisen, ja hetkeksi heistä tuleekin rakastavaiset. Rakkaustarina kääntyy kohti loppuaan kun ilmenee, että nainen on raskaana. Nainen on miestä vanhempi, jo nelissäkymmenissä, ja mies pelkää hänen synnyttävän vammaisen lapsen. Sellaista hän ei halua. Nainen pitää asennetta julmana, ja hän päättää pitää lapsen ja erota miehestä. Nainen synnyttää terveen pojan, mutta joutuu itse teho-osastolle. Mies tapaa naisen teini-ikäiset lapset ja aviomiehen sairaalassa, ja aviomies ehdottaa miehelle sopimusta: "...te hoidatte lapsenne ja minä hoidan vaimoni" (s. 172). Mies ottaa pojan mukaansa oman elinvoimansa merkkinä. Naisen kohtalo jää avoimeksi.

Miehelle rakkaus on kemiaa, naiselle se on mysteeri. Naisen mielestä seksuaalisuus aiheuttaa kärsimystä, koska se on erotettu rakkaudesta.

"Luulen, että inhimillistä kärsimystä ei olisi mikäli rakkaus ymmärrettäisiin koko laajuudessaan [...] Kaikki kärsivät, kun sielu ja ruumis irrotetaan toimimaan erikseen, romaanin nainen sanoo." (s. 63).

Alttarikaapin sisältämästä Pyhän Barbaran legendasta tulee teoksen sisäiskertomus, jossa romaanin moraalinen merkitys tiivistyy, toteaa Sinikka Tuohimaa teosta käsittelevässä artikkelissaan Kärsimyksestä ja rakkaudesta vuodelta 1998. Tuohimaa pitää Jumalista julmin -romaania Ylimaulan parhaimpana, koska siinä on taitavalla kertomatekniikalla luotu kiinnostava kuva naisesta ja hänen suhteestaan mieheen, työhön, rakkauteen, kärsimykseen ja äitiyteen. Miespuolisen kertojan näkökulma on väline, jonka läpi lukija joutuu aktivoitumaan ja tekemään omat johtopäätöksensä. Koska miehen minäkuva on rakennettu narsistisesti, lukijan on pakko etsiä naisen henkilökuvan hahmottamiseen muutakin informaatiota kuin minkä mieskertojan näkökulma tarjoaa. Muuta informaatiota tuovat toiminnan ja dialogin lisäksi symbolit, sisäiskertomukset ja kulttuuriset viittaukset muihin teksteihin.

Viiriäinen sarkofagilla vuodelta 1998 ulottuu alueellisesti Napapiiriltä Egyptiin ja ajallisesti päähenkilön Eleonora Urbinin lapsuudesta 2000-luvun vaihteeseen. Jo alkulause viittaa Ylimaulan tuotannosta tuttuihin teemoihin: "Vain rakkaus ja kuolema saivat minut pysähtymään." (s. 11). Lopussa lause toistuu tapahtunutta muutosta todentaen: "Joskus meitä ei pysäytä mikään muu kuin kuolema tai rakkaus." (s. 183).

Tällä kertaa päähenkilö ei ole suurperheen äiti, vaan perheetön museoarkeologi Eleonora Urbin. Nelikymppisenä tämä menestyvä uranainen huomaa olevansa vieras itselleen. Hän pakenee umpikujaa lomamatkalle Egyptiin kansatieteilijä-veljensä ja tämän kolmen lapsen kanssa. Veljen vaimon – Eleonoran parhaan ystävättären – tapaturmainen kuolema on jähmettänyt sisarusten välejä. Lomamatkalla koetut vaaratilanteet lähentävät heitä toisiinsa. Ne eivät poista kuolemanläheisyyttä, mutta vapauttavat Eleonoran ja selkiyttävät veljen ja tämän lasten elämää. Kuoleman vastapainoksi matkalla tulee rakkaus – uudelleen löydetty perheyhteys, mutta Eleonoralle myös eroottinen ystävyys mustaihoisen kollegan Mr. Muchmooren kanssa.

Eleonoran elämänvalinnat muistuttavat Jumalista julmin -romaanin miehen valintoja. Kumpikin on suojannut itseään rakkaudelta valitsemalla seksin. Murrosvaiheessa Eleonora analysoi itseään:

"Seksi on ollut leikki, jonka opettelu vei vuosia. Juuri sen opettelu, että miten seksuaalielämän voi pitää erillään rakastamisesta. Ja sitten kun sen on vaivoin oppinut ja luullut hallitsevansa, siihen kyllästyy ja toteaa: tämä leikki ei ole enää kivaa, lähdenpäs katsomaan mitä seuraavalla hiekkalaatikolla tapahtuu. [...]

Kaiken sen energian, mikä olisi mennyt avioliittoon ja lapsiin, olen voinut kanavoida työhöni, itseeni ja omaan uraani. Miksi sitten olen alkanut inhota itseäni? Miksi olen alkanut arvostaa aivan eri asioita kuin ennen? Miksi en osaa enää nauttia ostamisesta, kuluttamisesta, vilkkaista seurapiireistä? (s. 87–89).

Viiriäinen sarkofagilla jatkaa Jumalista julmin -romaanin eros ja agape -pohdiskelua. Naisen roolia tarkastellaan nyt kulttuurierojen kautta. Kärjistyneimmin ne ilmenevät kohtauksessa, jossa Eleonora ja hänen teini-ikäiset veljentyttärensä Eva ja Maria katselevat kairolaishotellin televisiosta 10-vuotiaan tytön ympärileikkausta.

Viiriäinen sarkofagilla on saanut alaotsikokseen "kertomus". Tarina etenee päiväkirjamaisin merkinnöin ja sisäisenä monologina useiden aiempien teosten tapaan. Myös vuoropuhelu on luonteeltaan enemmän temaattista monologia kuin keskustelua. Kulttuurikritiikin lomassa on hienoista tilannekomiikkaa ja "keventävä" viittaus Agatha Christien salapoliisiromaaniin Kuolema Niilillä.

Viiriäinen sarkofagilla yhdistää analyyttisen ja jopa luennoivan kulttuuripohdiskelun sadunomaiseen seikkailukertomukseen. Näin teos noudattaa Ylimaulan Idylli-teoksesta alkanutta romaaniarkkitehtuuria, jossa erilaiset ja usein vastakkaisina pidetyt ainekset liittyvät yhteen.