"Näitkö Lapin lyhyen suven, sen taivaan kirkkauden ja pilvien pakenevat varjot suurtuntureitten rinteillä? Elitkö ylämaitten syksyn, kun aurinko upposi maailman äärelle ja varjot venyivät laaksomaissa – kun usva aamuisin kohosi vuorien rinteille – kun tuli viluinen tuuli, karisti lehdet koristi maat, kirjoi jäänvihreät jäkälämatot? Tai näitkö miten lumilieskat pöllysivät ja nuolivat ylhäisiä maita –– tai näitkö, miten valkoisten pyramiidien yllä sahasivat kylmät äänettömät valot – miten Otavan kuvio kääntyi yön mustalla pohjalla – ?"
– Tunturi uhkaa vuodelta 1938.

Manninen kuvaa Lapin luontoa suurella rakkaudella. Erämaa on se paikka, mistä voi löytyä miehen onni. Kaupunkiin muuttanut entinen jätkä ja nimismies tuntuu näkevän pohjoisen tietyn nostalgian ja romantiikan sävyttämänä. Toisaalta Lapissa vietetyt vuodet tuovat kuvaukseen realismia ja itse koetun tuntua. Manninen oli myös tarkka yksityiskohtien suhteen ja tarkasti, että luonnonilmiöihin, kasveihin, eläinten käyttäytymiseen ja muuhun sellaiseen liittyvät asiatiedot pitivät varmasti paikkansa.

Lappi esittäytyy omalakisena, luonnon hallitsemana paikkana. Luonto asettaa elämälle tiukat rajat, ja tämä ahdistaa osaa uudisasukkaista. Saamelaisten luonteen Manninen kuvaa luonnon rytmeihin sopeutuneena, kiireettömänä ja suurpiirteisenä. Mitään ei voinut pitää täysin varmana voimakkaan luonnon keskellä. Kiireettömyys ja suurpiirteisyys muodostuivat myös osaksi Mannisen kirjoitustyyliä

Saattoi olla miehen onni tuo hyvin esille luonnon suuruuden. Ihminen on vähäinen ja hauras osa luontoa. Tunturit ja Inarinjärvi ovat muuttumattomia vielä silloinkin, kun kukaan ei enää muista Tuuleman soutajaa.

Luonto on paitsi idyllinen myös vihamielinen elementti. Luonnon muodostama uhka saattoi olla henkistä tai hyvin todellista. Romaanissa Tunturi uhkaa Pohjoisimman kylän papin rouva oli tullut hulluksi, hänestä oli ruvennut tuntumaan, että läheinen tunturi kaatuu päälle.

Miehen ja luonnon kamppailu on Lapin -kirjallisuudessa yleinen aihe. Se tuo niiden tematiikkaan mukaan kuoleman läsnäolon. Erityisesti hukkuminen ja paleltuminen ovat suosittuja aiheita. Tunturi uhkaa -kirjan päähenkilö Maareh'Ant paleltuu kuoliaaksi. Erämaan armoilla -romaanissa taas Leinonen hukkuu koskeen ja vaivalla kuskatut siat uppoavat matkan viimeisellä etapilla laivan mukana Jäämereen.

Luonnon kiertokulku muodostaa koko Tunturi uhkaa -romaanin kehyksen. Se alkaa kuvauksella Röppäjalka-nimisestä ahmasta, joka on menettänyt toisen etukäpälänsä kirjan päähenkilön Maareh'Antin ansaan. Ant tuntee jonkinlaista outoa sukulaisuutta ahmaa kohtaan. Sen voi käsittää hänen jonkinlaiseksi eläinsielukseen. Lopussa ympyrä sulkeutuu, kun Röppäjalka syö vedenhakumatkalla tuupertuneen Antin toisen käden. Näin vanha lappalainen tulee kirjaimellisesti osaksi luonnon kiertokulkua.

Oma viehättävä osansa Mannisen luonnonkuvauksessa on hänen kirjojensa eläinhahmoilla, jotka ovat ihmisten lailla omia persoonallisuuksiaan. Tyhmän hyväntahtoiset ja säikyt porot, räksyttävät mutta uskolliset porokoirat ja pahansisuinen ahma-äijä kuuluvat kirjojen henkilökaartiin.

Mannisen romaaneista kolme sijoittuu Lappiin, ja hänen kahden sotakirjansakin päähenkilöt ovat pohjoisesta kotoisin. Hänen kirjansa kuvaavat lappilaista mentaliteettia ja elämänmenoa. Mannisen ote oli humoristinen. Kirjojen henkilöhahmot ovat usein varsin omalaatuisia tyyppejä, oli sitten kyse jätkistä, lappalaisakoista, opettajista tai porovarkaista. Mannisen ihmiskuvaus on terävää, ja hän on taitava luomaan osuvia henkilökuvia myös nopeasti luonnehtimistaan sivuhenkilöistä.

Henkilöhahmojen eloisuus johtunee osittain siitä, että ne perustuvat melkein aina todellisiin esikuviin. Esimerkiksi Tunturi uhkaa -romaanin hahmoista pääosa perustuu ihmisiin, jotka Manninen tunsi ollessaan Utsjoella nimismiehenä. Myös monet kirjojen tapahtumista perustuvat todellisuuteen.

Mannisen kirjoissa on vahva paikallisväri. Hän kuvaa pohjoisen arkista elämää, tapoja ja uskomuksia. Kirjojen kielelle antaa omaa väriään lapin murre ja erityisesti elinkeinoihin ja luontoon liittyvä sanasto. Manninen värittää tekstiään myös lyhyillä saamenkielisillä dialogeilla, joiden kirjoitustapa on hänen itse keksimänsä.

Manninen kuvaa mielellään eräelämää, paljaan taivaan alla yöpymistä, koskenlaskua, metsästystä ja kalastusta. Esimerkiksi Erämaan armoilla -romaanista löytyy pitkä yksityiskohtainen ja samalla runollinen kuvaus raakkujen pyydystämisestä lautalla.

"Tulee hiekkaa, kiiltävää, kimmeltävää, taivaalta kuumasti paistavan auringon valaisemaa. Näkyy uurto hiekassa, kuin terävän puukon piirto. Se kulkee ali ikkunan. En näe, mistä se alkaa, minne päättyy. Ilmestyy toinen, virransuuntainen. On niitä jo useitakin, ristiin rastiin, siellä täällä. Mitäkö tämä? Et tiedä! – Siinä ovat raakut, simpukat syrjällään matkanneet."

Myös poronhoito ja siihen liittyvät välineet ja käytännöt, kuten poromerkit tulevat lukijalle tutuiksi. Pohjoisessa elanto oli hankittava luonnon ehdoilla. Manniselle Lappi ei kuitenkaan ollut pysähtynyt paikka, kuten monille muille kirjailijoille. Hän kuvaa seutua aikana, jona se oli muutosten kourissa. Maisemaan kuuluvat myös tietyömaat, puhelinlinjat ja englantilaiset turistit.

Lappi on suomalaisen ja saamelaisen kulttuurin kohtauspaikka. Mannisen näkökulma on suomalaisen uudisasukkaan, virkamiehen ja sivistyneistön edustajan. Tämä ei voi olla näkymättä hänen tekstissään. Tästä huolimatta Manninen on tarkkanäköinen kulttuurien kohtaamisen kuvaaja.

Mannisen ote aihepiiriin on rennon humoristinen. Hieman kärjistäen hän esittää saamelaisen elämänasenteen kiireettömänä ja suurpiirteisenä, suomalaisen taas äkkipikaisena ja varmuuksiin pyrkivänä.

"Lappalaiset puolestaan hymähtelevät Herperin varmuudelle. Heidän käsityksensä, heidän elämänviisautensa mukaan mikään ei ole tässä maailmassa varmaa – paitsi Impelin, Jumalan olemassaolo. Herperille yksin kaikki on varmaa. Koko pitäjän hokema on Herperiä matkien: "Se on varma, ehdottomasti!" Oli kysymys mistä tahansa. – Ei, ei! Ihminen on erehtyväinen, poroasioissa erittäinkin.
– Tunturi uhkaa vuodelta 1938.

Mannisen saamelaisista antamaa kuvaa on kritisoitu osittain aiheellisesti. Hänen asennettaan voi pitää alentuvana. Hänen kirjoissaan saamelaisia kuvataan "vääräsäärisiksi", ja heidän kulttuurinsa erikoispiirteet ja puutteellinen suomenkielentaitonsa toimivat huumorin lähteenä. Porovarkaudet ovat myös yleinen teema. Mannisen romaanit ovat varsin matkakirjanomaisia, ja saamelaisuus näyttäytyy niissä toiseutena, johon suomalaisuutta peilataan.

Toisaalta tätä puolta Mannisen kirjoituksissa ei pidä ylikorostaa. Eräistä muista lapinkirjailijoista poiketen hän ei nähnyt saamelaisia vihollisina. Mannisen saamelaisista käymä julkinen kiistely Aslak Guttormin ja Tuomo Itkosen kanssa on osaltaan pahentanut hänen mainettaan.

Mannisen suomalaiset hahmot ovat myös usein koomisia. Esimerkiksi Erämaan armoilla -kirjassa naureskellaan Lappiin muuttaneelle kasvissyöjälle Nitoselle. Nitonen oli tunturissa nähnyt vuorikauriin näköisen pienen ruskean eläimen, pyydystänyt sen ja yrittänyt sitten vaihtaa poronvasan lihat maitoon sen omistajalta. Yleensä muualta tulleitten suomalaisten asiantuntemattomuus esimerkiksi poromerkkien suhteen esitetään humoristisessa valossa.

Manninen katsoo yleensä maalaisväestöä ja tavallista kansaa sivistyneistön edustajana hieman ylhäältä päin. Hänen mielipiteensä eivät liene olleet erityisen poikkeavia hänen asemassaan olleelle miehelle tuohon aikaan.

Manninen oli voimakkaan suomenmielinen ja se näkyy hänen asenteessaan myös norjalaisia ja venäläisiä kohtaan. Nykynäkökulmasta pistävät silmään myös naisten älynlahjoja koskevat kommentit. Sinänsä on mielenkiintoista, että Manninen julkaisi mielellään hempeämmät novellinsa naispuolisella salanimellä. Aikalaiskriitikot tosin löysivätkin Tunturi uhkaa -romaanista vähän turhaa romantiikkaa.

E. N. Mannisen vuonna 1937 ilmestynyt esikoisromaani Erämaan armoilla on kustantajan antamasta mahtipontisesta nimestä huolimatta ennen kaikkea vauhdikas ja hauska kirja. Se koostuu kehyskertomuksen yhteen punomista 23 jutusta, joista osa oli jo aikaisemmin julkaistu eri lehdissä. Manninen oli huomattavasti muokannut ja viimeistellyt niitä ja sovittanut ne osaksi kehyskertomusta. Pitkä viimeistely tuotti tulosta ja kriitikot pitivätkin kirjaa yllättävän kypsänä esikoisteokseksi.

Erämaan armoilla -romaanin päähenkilö on Sutela, hieman omalaatuinen "suomenmies", joka keksii perustaa sikafarmin Inarin kairaan. Tuohon aikaan sikojen elinehdot Lapissa olivat heikohkot. Farminpito päättyy katastrofiin kun Sutela lähtee eräänä syksynä väärällä hetkellä hirvenpyyntiin ja sikojen ruuaksi tarkoitetut perunat ehtivät paleltua. Hänen ei auta kuin myydä siat Petsamoon ja lähteä parin kaverinsa kanssa vaiherikkaalle maitse ja vesitse etenevälle siankuljetusmatkalle. Matkan varrella he tapaavat erilaisia värikkäitä pohjoisen asukkaita ja kertovat toisilleen tarinoita.

"Sutela kantoi sinkkiämpäriä kummassakin kädessään. Niissä lotkui veteen tehtyä suurusvelliä perässä ponnistelevien possujen mielenkiinnon virikkeeksi. Karju seurasi ensimmäisenä isäntänsä kantapäillä, sen perässä emakot letkuvin nappirivivatsoin ja viimeisinä pikku siat kiireesti kipittäen. Takimmaisina kaahusivat Nitonen ja Leikko, edellinen väljässä takissaan, jälkimmäinen lyysissä, työpuserossa. Nyrkissä kummallakin männynoksa, jolla he huiskien kuskasivat laiskimpia possuja."

Kirja perustuu tositapahtumiin, Mannisen jääkäritoverin Vilho Suvirinteen epäonnistuneeseen siankasvatuskokeiluun 1920-luvulla. Tapaukseen pohjautuva kasku elää edelleen erilaisina muunnoksina Inarin seudulla.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat monien Lapin -kirjojen tapaan matkalle, tietynlaiseen välitilaan, minkä kautta syntyy suuri osa kirjan ristiriidoista ja huumorista. Se kuvaa myös humoristisesti muualta tuotujen keksintöjen huonoa istumista Lapin karuun todellisuuteen. Sikojen kasvattaminen Inarinjärven tienoilla tuohon aikaan ei ollut hyvä ajatus. Toisaalta Manninen ei näe Lappia pysähtyneenä paikkana, vaan monet uutuudet ovat tervetulleita ja toivottavia, kuten esimerkiksi puhelin.

Lopussa kirjan ristiriidat kuitenkin eheytyvät, ja se päättyy idylliin. Sikoja kuljettanut Suomi-laiva uppoaa, mutta Sutela on onneksi ottanut niille vakuutuksen. Jätämme haaksirikkoutuneet, Sutelan ja laivan kapteenin Jäämeren rannalla asuvan erakon kalakammiin, rauhaan maailmalta.

"Ja kun lantalainen kohtaa Maareh'Antin, yksisilmäisen lapinmiehen, niin ei olisi ihme, vaikka hänen mieleensä juolahtaisi ajatus: mitä jos olisi tunturia kokonainen pitäjä? Kaikki ihmiset jos olisivat Antin lajia, pimeässä kahnustavia porolla-ajajia, lumissa pahnustavia riekonhirttäjiä? Mitä, jos olisi kokonainen kylä – kirkkokin jos olisi tunturissa?"

Vuonna 1938 ilmestynyt Tunturi uhkaa on Mannisen tunnetuin kirja. Kirja kertoo "Pohjoisimman" kylän asukkaista ja elämänmenosta. Kirja pohjautuu Mannisen kokemuksiin Utsjoen nimismiehenä, ja sen henkilöhahmojen esikuvat on helposti tunnistettavissa.

Varsinainen juoniaines on tälläkin kertaa varsin vähäistä. Kirjassa seurataan Pohjoisimman asukkaita laidasta laitaan, mutta päähenkilöksi nousee vanha lappalainen Maareh'Ant. Ant on entinen pororikas, joka elää vaatimattomia vanhuudenpäiviä vaimonsa Maggan kanssa ja auttelee silloin tällöin lensmannia poroasioissa. Kirjan hidastempoinen tarina kutoutuu porovarkausjutun ympärille. Ant saa syytteen rikkaitten, vaikutusvaltaisten ja raisujen Pannen poikien poron tappamisesta.

Manninen tarkastelee porovarkausjuonen avulla saamelaisen ja suomalaisen elämänkatsomuksen eroja. Saamelaiset ovat varmuuksia karttavia ja kiireettömiä, suomalaiset taas äkkipikaisia ja varmuuksia hakevia. Luonto muodostaa kehyksen kaikelle, se asettaa ihmisen elämälle tiukat ehdot. Saamelaiset ovat tunturissa kotonaan; osalle uudisasukkaista luonnon suuruus ja hallitsemattomuus osoittautuvat ylitsepääsemättömiksi.

Mannisen kerronta on yhtä aikaa realistista ja humoristista. Porovarkausjuoni parodioi saamelaista elämänkatsomusta, mutta myös osoittaa sen toimivuuden. Kierrellen ja kaarrellen Pohjoisimman saamelaiset asukkaat hoitavat asiat itse oman tyylinsä mukaan. Porovarkausjuttua tuomitsemaan matkustanut keltanokkatuomari saa huomata tehneensä turhan reissun, kun asiat lopulta sovitaan käräjähuoneen ulkopuolella.

Luonnon ja saamelaisten yhteys tuodaan esiin symbolisemmalla tasolla kuljettamalla kertomuksessa mukana Röppäjalka-ahmaa, jonka yksi käpälä on aikoinaan jäänyt Maareh'Antin pyydykseen. Ant tuntee outoa sukulaisuutta ahmaa kohtaan. Lopussa näiden kahden suhteessa ympyrä sulkeutuu, kun Röppäjalka syö metsästysretkellä lumeen tuupertuneen Antin toisen käden. Samalla vanha lappalainen yhtyy luonnon kiertokulkuun hyvin konkreettisella tavalla.

Kirja päättyy sen muusta tyylistä poikkeavaan uskonnolliseen episodiin. Antin ruumista hautaansa kuljettava suomalainen laitapuolenkulkija Murisoja kohtaa tunturissa Kristuksen. Tämä johtunee osittain Mannisen tavasta käyttää aikaisemmin kirjoittamaansa materiaalia kirjoissaan. Monen muun kirjan luvun tapaan tämäkin raakaversio on julkaistu aiemmin novellina, vuonna 1931 Kansan Kuvalehdessä nimellä Tunturihautaan. Se osoittaa myös halua päättää kulttuurisista ristiriidoista kertova kirja sopusointuiseen idylliin.

E. N. Manninen kirjoitti toisen maailmansodan aikana kaksi sota-aiheista kirjaa. Ne ovat selvästi hiomattomampia kuin hänen Lapin kuvauksensa, eivätkä ole kirjallisina tuotoksina yhtä kiinnostavia. Niitä voi kuitenkin pitää historiallisesti mielenkiintoisina. Ensimmäinen näistä Mannisen sotakirjoista oli Gummeruksen vuonna 1939 julkaisema Unkka Manni. Lapin mies sotatiellä.

Takakannen tekstin mukaan kirja perustuu Mannisen tuntemattomaksi jäävän jääkäriystävän muistiinpanoihin. Tämä ei halunnut tehdä nimeään "naurunalaiseksi hempeämielisten ja osittain mielikuvituksellisten kirjoitusten yhteydessä". Kirja pohjautuu ilmeisesti kuitenkin pitkälti Mannisen omiin jääkäriajan kokemuksiin, joita hän tapansa mukaan on käyttänyt kuvitteellisen kertomuksen pohjana. Kirjailijan omin sanoin: "vaikkakaan kaikki, mitä siinä kerrotaan ei ole totta, niin todellisuutta se kuitenkin on."

Unkka Mannin muisteluksenomaisuus korostuu siinä, että siinä ei ole yhtenäistä juonta. Kirja koostuu lyhyistä tarinoista ja tuokiokuvista, joiden välillä on usein suuria ajallisia hyppäyksiä. Taso ja tyyli vaihtelevat myös suuresti. Osa jutuista on humoristisia, osa traagisia. Paikoitellen teksti voimakkaan isänmaallisen paatoksellista. Kirjoitusajankohta tietysti selittää sekä aihevalintaa että käsittelytapaa. Jääkäriliikkeestä kirjoittaminen ja omakohtaisuus miellyttivät aikalaisarvostelijoita.

Kirja alkaa Unkka Mannin lapsuudenkolttosten muistelulla ja hyppää sitten opiskeluaikaan ja päätökseen ryhtyä jääkäriksi. Seuraa lyhyitä kertomuksia vaarallisista vakoilu- ja värväystehtävistä sekä sotilaselämästä Saksassa. Väliin on liitetty myös erään ratsukonstaapelin kuvaus Mannin kiinni jääneen tuttavan Lukkarisen hirttämisestä Oulussa. Viimein jääkärien odotus loppuu ja he pääsevät palaamaan Suomeen ja sotimaan itsenäisyyden puolesta. Jälkiluvussa tavataan vanha jääkäri Manni kuuntelemassa Wanhat kaverit -marssia radiosta muistoihinsa vaipuneena.

Ehkä parhaiten aikaa kestänyttä antia kirjassa ovat humoristiset sotilaselämän kuvaukset ja lyhyet todentuntuiset tunnelmalliset ajankuvat. Esimerkiksi sodassa olevaa isäänsä kaipaava pikkupoika saksalaisessa junassa:

"Nyt pieni mies oli kiivennyt vaunun ikkunaan. Hän sulattelee punaisin, palelevin sormenpäin jääsaniaista, jonka poikkeuksellisen kylmät ilmat ovat kasvattaneet ruudun alaosaan.
– Mutti, Mutti, mitä se on?
– Jäätä, jääkukkia, lapsi, äiti vastaa.
– Mutti, onko vedenalaisenkin ikkunassa jääkukkia?
– On – ei – tuskin; ei Mutti tiedä –"

Vuonna 1940 Manninen julkaisi Unkka Mannin jälkeen toisen sota-aiheisen kirjansa Erään miehen sota. Aihe oli tällä kertaa hyvin ajankohtainen, samana vuonna päättynyt talvisota. Nopeasti kirjoitettuna se on selkeästi hiomattomampi kuin hänen Lappi -aiheiset romaaninsa.

Erään miehen sota perustuu sotavangin haastatteluun, jonka ympärille Manninen on kirjoittanut kuvitteellisen minämuotoisen romaanin. Kirjan päähenkilö on sallalainen maanviljelijä, joka joutuu sotaan lähtiessään jättämään kotinsa ja nuoren vaimonsa. Hän haavoittuu ja joutuu sotavangiksi.

"Konttasin tuskallisesti toivoen tapaavani jonkun omista sotilaistamme; konttasin, rähmin – turhaan. Olin yksin, jäin yksin. Väsymys ja heikkous asettui jäseniin, pakotus päähän. Ammunnan kuulin vielä, mutta se kantautui luokseni enää vain kuin jostakin tajunnan takamailta. Lopulta en sitten päässyt eteen, en taakse. Rynnistin käsin ja jaloin – ei minnekään!"

Mielenkiintoisinta antia kirjassa on sotavankiajan kuvaus. Vaikka venäläiset esitetään hieman eriskummallisina, vankien saama varsin hyvä kohtelu nostetaan selvästi esiin. Sotavankisairaalassa suomalaiset saavat jopa erivapauksia, he pääsevät venäläisiä useammin saunaan. Romantiikkaakin koetaan, kun eräs hoitajista rakastuu yhteen suomalaiseen. Toisaalta ohjelmaan kuuluu myös poliittista propagandaa.

Mannisen ote on jälleen leppoisan humoristinen. Nopea kirjoitusprosessi näkyy muun muassa siinä, että kuvitteellinen ja haastatteluun perustuva aines eivät sulaudu ihan luontevaksi kokonaisuudeksi. Pitempi kypsyttely olisi tuottanut eheämmän lopputuloksen. Manninen oli kuitenkin ajan hermolla, mistä hän sai kriitikoilta kiitosta, samoin kuin realistisesta ja kiihkottomasta otteesta.

"Kun kukaan ei enää muista hänen täällä eläneen tai kuolleen ja kun yksikään Tuuleman-soutaja ei tiedä mitään miehen asuntolaavun paikasta – silloinkin yhä ihmiset tähyilevät näitä rantoja, näitä vesiä kuvitellen itsensä ikuisiksi, mutta nämä louhikkorannat ja tunturit vain kiven ja varisevan soran veroisiksi."

Mannisen viimeiseksi jäänyt romaani, vuonna 1943 ilmestynyt Saattoi olla miehen onni on juoneltaan yhtenäisempi kuin hänen aikaisemmat kirjansa. Se ei rakennu niiden lailla anekdootinomaisista jutuista. Romaani on runollinen Lapin ainutlaatuisen luonnon ja yksinkertaisen elämän ylistys.

Saattoi olla miehen onni sijoittuu 1920-luvulle, joka oli Inarinjärvellä uudisasutuksen ja teiden rakentamisen aikaa. Kirjan päähenkilö Hartti Ylimaa on kouluja käynyt "herra", joka palaa Lappiin viettämään yksinkertaista elämää sekatyömiehenä. Paikalliset kokevat Hartin jotenkin ulkopuoliseksi ja epäluotettavaksikin, mutta hän on päättänyt jäädä. Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee miehen tuvanrakennuspuuhat Inarinjärven saaressa. Romanttisen juonteen tarinaan tuo metsänvartijan kaunis tytär Matleena, mikä toisaalta johtaa myös ristiriitaan tämän kilpakosijan ovelan porovarkaan ja viinanpolttajan Hirvas-Pieran kanssa.

Kirjan idyllisyys ja rauha vetosivat sodanaikaiseen yleisöön. Matti Pääkkösen sanoin kirja oli "sodan routaiseen maahan puhjennut romantiikan kukka". Kirjan keskittyminen uuden aloittamisen ja kodin rakentamisen ympärille myös enteili tavallaan sodan jälkeistä jälleenrakennusaikaa, jolloin koko Suomen olisi aloitettava alusta. Kirjasta otettiinkin nopeaan tahtiin kolme painosta.

Mannisen kaipuu pohjoiseen tuntuu tässä teoksessa entisestään romantisoituneen. Tunturi ei enää uhkaa eikä olla erämaan armoilla. Ihminen on sovussa luonnon kanssa, vaikka onkin vain pieni ja mitätön osa sitä. Ankarien olosuhteiden sijasta unelmat kariutuvat toisten ihmisten pahansuopuuteen.