Väisäsen monitahoista taiteilijaidentiteettiä silmälläpitäen onkin mielenkiintoista, että kokoelman runoissa pohditaan kuvan ja sanan suhdetta.

Kuva ja sana

Väisäsen Johannes ei maalaile niinkään raamatullisia lopun ajan näkyjä, vaan hänen puheensa on vanhan miehen rupattelua äänettömälle kirjurille. Vaikka kyseessä on jumalallinen ilmoitus, Johannes vaikuttaa kovin tietoiselta näkijyydestään ja tekijyydestään. Toisaalta sokea Johannes ei voi nähdä mitä nuori Prochoros kirjoittaa ja epäilee siksi kirjurin kykyjä ja uskollisuutta:

"Kylmää tieto että sinä puet / alastomien näkyjeni päälle / naurettavat tyköistuvat sanat. / –– / Ihmisillä on tapana liikutella / toisten näkyjä omissa vaatteissaan.

–– Sanasi ovat ahtaita. / Et halua levittää niitä. / Ajatus ei mahdu sanoihisi. / Miten näkyni elävätkään niissä."

Runokokoelmassa Väisänen on jakanut itsensä kahdeksi, Johannekseksi ja Prochorokseksi. Johannes näkee näkyjä, Prochoros kirjaa ne muistiin. Näin kokoelmassa asetetaan kysymys näkemisen ja kirjoittamisen tai kuvan ja sanan suhteesta – siitä miten näky on ylipäätään kielellistettävissä.

Tässä voi nähdä yhtymäkohtia myös Väisäsen jakautuneeseen identiteettiin kuvataiteilija-kirjailijana, joka teki hattutempun voittamalla samana vuonna sekä kirjallisuuden Finlandian että taiteen valtionpalkinnon. Väisäsen mukaan "joitakin kirjoittamalla tavoitettuja näkyjä voi kuljettaa kuvan puolelle ja päinvastoin".

Kaksi miestä, yksi henkilö

Asetelma, jossa saatetaan yhteen kaksi eri-ikäistä miestä, on oireellinen myös ajatellen Väisäsen myöhempää, väljästi omaelämäkerrallista proosaa, jossa limittyvät muistelevan aikuiskertojan ja tämän lapsiminän horisontit. Samoin runokokoelman Johanneksen ja Prochoroksen näköpiirit poikkeavat radikaalisti toisistaan. Johannes kallistuu jo vanhuuteen ja kääntyy muisteluun ja menneisyyteen. Prochoros puolestaan elää kiihkeintä, aistillista nuoruuttaan. Hän kiinnittyy hetkeen ja suuntautuu tulevaisuuteen.

Prochoros haluaisi kisailla saaren tyttöjen kanssa, mistä Johannes on mustasukkainen. Johanneksen kiintymys kauniiseen nuorukaiseen on tulkittavissa kaipuuksi menetettyyn nuoruuteen, jonka illuusio nuori Prochoros on. Itseasiassa miehet voi tulkita saman henkilön puoliksi, Johannes Prochorokseksi. Tähän vanhemman ja nuoremman minän, muistelijan ja muistetun suhteeseen viitataan, kun Johannes toteaa Prochorokselle: "Joskus sinä olet minä ja minä / olen sinä. / –– Seppele, ikuinen muisto / Johannes Prochorokselle."

Näkeminen kaikin aistein

Sokea näkijä on tietysti vaikuttava kuva ja henkilöhahmo. Se on kirjallinen tehokeino, paradoksi, jossa on kuitenkin totta toinen puoli – sokeus herkistää aistit. "Sokeat näkevät nenillään", kuten Johannes sanoo Prochorokselle korostaen moniaistisuutta. "Älä luota sokeasti näkemiseen, Prochoros", hän neuvoo.

Sokea näkijä on moniaistisuudelle herkistymisen, kaikin aistein näkemisen kuva. Tätä häkellyttävää moniaistista sensitiivisyyttä voi pitää myös Väisäsen proosan, niin sanotun Antero-saagan, saavutuksena.