Nuortenkirjallisuus
Tämän sivun sisältö:
- Paikkamerkki
Jäät lähtevät – pohjoinen nuortenkirjallisuus
Pohjoiseen paikantuva nuorisokirjallisuus on suosinut pieniä ja tomeria saamelaislapsia arkitouhuineen ja sukupuolirooleiltaan selvästi eriytyviä poikia ja tyttöjä. Kirjoittajat ovat itse yleensä olleet pohjoisesta, jos kohta varsinkin poikakirjoissa on myös ollut nähtävissä turistiromanttista patinaa.
Poikaviikarit ja pyryharakat
Topelius toi koko pohjoismaiseen kirjallisuuteen seikkailevat poikaviikarit. Sitä tyyppiä edustavat esimerkiksi Annikki Setälän Pepen seikkailut "Pohjan perillä". Pyryharakassa vuodelta 1926 Setälä kuvaa poikamaista pikkutyttöä, joka on isän paras kaveri.
Annikki Kariniemi puolestaan kirjoitti vuonna 1976 Pikku Jounin tarinan, jossa orpo evakkopoika keikkuu poromiesten parissa. Kariniemen Pikassa vuodelta 1963 puolestaan on saamelaistyttö, joka näkee vedenhaltijoita, osallistuu karhunkaatoon ja on tyytyväinen siitä, ettei joudu kouluasuntolaan.
Porokylän pojat ja tytöt
Sodankyläläinen Anna-Liisa Haakana aloitti 1970-luvulla kahdella kirjalla Porokylän porukasta. Touhukas ryhmä tyttöjä ja poikia suojelee luontoa, käy muun muassa poroerotuksessa ja tekee 300 kilometrin teatterireissun Rovaniemelle.
Veikko Haakanan teos Anteri, Lapin poika vuodelta 1971 liikkuu samoissa maisemissa – Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden tietämissä. Allas peittää Anterin kotikylän. Hänen isoisänsä kuolee mieluummin kuin lähtee kotoaan. Pojat kairassa -romaanissa vuodelta 1975 tekoselkosilleen, allasalueelle, palaa etelässä koulua käynyt poika, joka kokee kairassa Suuren Riipijän, myrskyn.
Runollisimmin on pienen saamelaispojan elämää kuvannut Leena Laulajainen lastenromaanissaan Sammeli vuodelta 1985. Inarinsaamelainen Sammeli asuu kouluasuntolassa; kotona porotilalla ovat turvana isoisä, joka vihkii lastenlapsensa saamelaisiin myytteihin, ja oma taikaeläin maahisporo, joka katoaa, kun poika itsenäistyy.
Poikaviikarien kepposia 1900-luvun alkutaitteen Oulussa on kuvannut Jaakko Tervo neljässä pakinoivassa muistelmassaan (1929–1932). Pojat ovat Kakaravaaran työläiskodeista, ja rotat ja rakit – koulua käyvät ja koulunkäyntinsä jättäneet – ottavat yhteen Tapulikaupungiksi nimetyssä Oulussa. Tytöt eivät kuulu rottien ja rakkien maailmaan.
Teksti: Liisi Huhtala.
Nuortenkirjallisuuden alalajeja
Erä- ja seikkailukirjat
Erämaiden robinsonit
Nuortenkirja lajina käynnistyi Suomessa poikien erä- ja seikkailukirjoista, joissa pohjoinen oli suosittu miehuuskokeen paikka. Mallin asetti A. E. Ingmanin Rimpisuon usvapatsas vuodelta 1915, jossa kaksi kuusitoistavuotiasta orpopoikaa lähtee pohjoiseen selvittämään salaperäisen usvapatsaan arvoitusta. He kohtaavat petoja, törmäävät saamelaisten taikoihin ja rakentavat hyvän uudistalon Patsassaarelleen. Lopuksi he kutsuvat muitakin poikia osallistumaan hankkeeseen.
Pohjoinen karaisee
Ingmania seurasi 1920- ja 1930-luvulla joukko kirjoittajia, jotka sijoittivat nuorukaistensa seikkailut pohjoiseen. Kaarlo Hänninen oli kotoisin Kuusamosta ja kuvasi niin kotialueensa kuin Jäämeren rantojen elämää ja historiaa. Kiveliön kuningas -teoksessa vuodelta 1923 pappilan lapset joutuvat vuodeksi erämaan armoille.
J. K. Kulomaa eli Jussi Kukkonen kertoi kainuulaisista sisseistä. Tällaisen historiallisen seikkailuromaanin esikoinen on Santeri Ivalon teos Juho Vesainen vuodelta 1894, jossa Juho – oikeastaan Pekka – Vesainen tekee Iistä kostoretkiä Vienan Karjalaan ja Petsamoon ja kuolee niissä, surmattuaan ensin vastustajansa karjalaispäällikkö Ahman.
Teksti: Liisi Huhtala.
Tutustu myös näihin
Poikakirjat
Pohjoiset jäät – poikakirjan uudistuksia
Pitkään muuttumattomana pysynyttä poikakirjaa uudisti Matti Hällin teos Jäät lähtevät vuodelta 1940. Se jäi kuitenkin talvisodan jalkoihin ja aihettakin, pojan vammaisuutta, vieroksuttiin. Vammainen, runoja kirjoittava ja sisäisten ongelmiensa kanssa kamppaileva poika yleistyi kirjallisuuteemme vasta 1960-luvulla.
Jäiden lähtö Oulun Merikosken näköisestä koskesta muodostaa teoksen keskeisen elementin: Paulin vammautuminen johtuu jäiden lähdöstä, ja jäiden lähtiessä hän myös saa takaisin liikuntakykynsä. Keskeistä ja aikanaan uutta oli keskittyminen Paulin sisäiseen kehitykseen.
Susikoiran matkassa
Perinnäisen, vauhdikkaasti etenevän ja huumoria viljelevän poikakirjan tyyppiä jatkoi oululainen nuorten- ja viihdekirjailija Jorma Kurvinen, joka kuoli vuonna 2002.
Hänen Susikoira Roi -dekkarisarjansa paikoittuu oulumaiseen kaupunkiin, mutta liikkuu myös pohjoisemmassa esimerkiksi Susikoira Roin tunturiseikkailussa vuodelta 1979, jossa tytöt alkavat jo kiinnostaa nuorta detektiiviä Tommia, joka muutenkin tuntee huolta mielialojensa nopeista vaihteluista.
Teoksessa Pako vuodelta 1981 Kurvinen kokeili myös historiallista poikakirjaa. Inarin vankileiristä keväällä 1944 pakenevat saksalaiset sieppaavat kaksi poikaa opastamaan heidät Ruotsin puolelle. Matka panee pojat kyseenalaistamaan suomalaisten suhtautumisen juutalaisiin.
Ykä yksinäinen
1980-luvulla niin lasten- kuin nuortenkirjallisuuskin vapautuivat tiukasta ongelmakeskisyydestään ja yhteiskuntakriittisyydestään. Yksi uuden aallon merkittävimmästä nuortenromaaneista oli Anna-Liisa Haakanan Ykä yksinäinen vuodelta 1980. Ykä, 15, asuu "Suomen Lapissa metsäseudulla kylässä jota tyhmempi ei heti kyläksi huomaa". Hän käy koulua, osallistuu pientilan töihin, kipuilee isäsuhdettaan ja ihastuu, raportoiden tästä kaikesta hauskan itseironisesti.
Ykä pitää pohjoisesta, mutta kaipaa joskus jotakin vilkkaampaa. Herkintä teoksessa ovat Ykän neljä tapaamista syöpää sairastavan ikätoverin Yksijalkaisen kanssa.
Näiltä seuduilta en lähde
Ykän tapainen tärkeilemätön ja huumorintajuinen itsetarkkailija on myös Haakanan vuonna 1986 ilmestyneen teoksen Kehnompi Kettunen Jukkis, joka vastoin rehtori-isän odotuksia valitsee metsätyökoulun. Velipoika, se parempi Kettunen, menee lukioon. Toisin kuin tämä veli, Jukkis on tasapainossa itsensä kanssa. Hän on henkeen ja vereen pohjoisen ihmisiä
Myös Haakanan tyttöromaaneissa pohjoinen luonto on läsnä. Sävyiltään kuvaukset ovat poikakuvauksia totisempia. Vuonna 1981 ilmestyneen Ykköstytön Anitra, 16, tulee liki sattumalta raskaaksi, mutta päättää pitää lapsen ja mennä lukion sijasta töihin. Vuonna 1982 ilmestyneen Kukka kumminkin -teoksen punkkarityttö Suvi, 15, kelaa elämäänsä sairaalassa, maha tyhjäksi pumpattuna.
1990-luvun muutoksia: Uusi poika
1990-luvun alkutaitteen nuortenkirjallisuudessa näkyi tarve pohtia pojan roolia ja kuvata aiempaa pehmeämpää ja naisellisempaa uutta poikaa.
Oululaisen Sinikka Laineen teoksessa Jos pelkäät pimeää vuodelta 1991 poika on tyttöä empaattisempi ja huolehtivampi. Teos on paikoitettu Ouluun, samoin vuonna 1996 ilmestynyt Hyvästi, valkoinen, jonka tyttö muuttaa Helsingistä Oulun Karjasillalle, kun suru oman äidin kuolemasta on vielä veres.
1990-luvulla myös vammaisten kuvaus uudistui. Nivalalaisen Varpu Vilkunan Rulla vuodelta 1992 kuvaa pyörätuolipoikaa, joka käy erityiskoulua Oulussa, menestyy runojen kirjoittajana ja rakastuu lestadiolaistyttöön, joka myös on pyörätuolissa.
Lestadiolaisnuorten elämää liikkeen sisältä käsin on kuvannut muun muassa Niilo Keränen teoksessaan Mopolla ehtii vuodelta 1993. Sen nuoret odottavat vuoden kohokohtaa, suviseuroja.
Jatkuvasti suosittuja aiheita nuortenkirjallisuudessa yleensä ovat olleet urheilu, pelit, ratsastus ja koirat; näillä alueilla ovat liikkuneet muun muassa rovaniemeläiset Esa I. Järvinen ja Anu Ojala.
Teksti: Liisi Huhtala.
Tutustu myös näihin
Tyttökirjat
Perä-Pohjolan poikatytöt
Tyttökirjallisuudessa yleisinä pysyivät pitkään romanssirakenne ja poikatytön tyyppi. Annikki Setälän vuonna 1941 ilmestyneen ja hyvin suositun Poikatytön Irja, 16, on metsänhoitajaisänsä tyttö. Irja ahmii Jack Londonia ja osallistuu karhunkaatoon. Ensimmäinen, tytön seksuaalinen herääminen tapahtuu, kun taloon tulee nuori apulaismetsänhoitaja Etelä-Suomesta. Kun mies valitsee Irjan sijaan tämän naisellisen isonsiskon, poikatyttö joutuu miettimään, mitä hän itse haluaa tulevaisuudeltaan.
Jatko-osassa Karhunkierros vuodelta 1956 agronomiksi opiskeleva Irja kohtaa oman pohjoisen miehensä, lääkärin, jonka nimikin on Karhu.
Lapin kaunein kulta
Myös monista aiheista kirjoittaneen Kirsti Heporaudan tyttökirjassa Lapin aarteet vuodelta 1960 eletään romanssia Lapin kanssa. Utsjoen matkailumajalla töissä oleva Mirna, 16, kohtaa Lapissa niin paikallisen tietäjän kuin saamelaisten jalokiviaarteen. Pohjoisen luonto on kuitenkin aarteista paras.
Vihreä valo – ongelmakeskeisyyttä pohjoisessa
1960- ja 1970-luvulla sukupuolierot tasoittuivat nuortenkirjallisuudessa ja erilaiset ongelmat nousivat keskiöön. Oululainen Mirjami Hietala käsitteli teoksissaan muun muassa nuorten mielenterveysongelmia ja heidän yrityksiään jäsentää vanhempiensa avioeroa. Esimerkiksi teoksessa Vihdoinkin vihreä vuodelta 1981 Laura, 14, huomaa, että äiti "oli turhautunut, äidillä oli väärä mies ja väärät lapset, ja toinen niistä olin minä".
Ei paluuta Pudasjärvelle
Margareta Keskitalon teoksen Tyttö Kuunarilaiturilla vuodelta 1968 Hannamari pitää vanhaa kuunarilaituria turvapaikkanaan, kotinaan ja perheenään, kun äiti on psyykkisesti sairas ja isä ja veljet poissa pohjoisessa, työllisyystöissä. Jo esikoisteoksessa Satamakylän serkukset vuodelta 1960 liikuttiin Raahen seudulla.
Oulu puolestaan näkyy teoksessa Sirkustuulta Tuulimyllynkadulla vuodelta 1963. Sen sijaan Liukuhihnaballadi vuodelta 1971 perustui Ruotsiin lähteneiden pohjoissuomalaisten nuorten haastatteluihin. Todetaan, että lähdettävä oli.
Nuorilla ei ole harhaluuloja myöskään Ruotsista: "Tässä maassa meikäläinen tulee olemaan kuolemaansa saakka pelkkä raskaan sarjan duunari".
Teksti: Liisi Huhtala.