Oululaisella sanomalehti Kalevalla oli merkittävä asema Paavo Rintalan elämässä. Ensikosketus Kalevaan tapahtui keväällä 1949, kun lehden etusivulla julkaistiin pitkäperjantaina 15.4. uskonnollinen runo Roomalainen sotilas. Runon teemana on syyllisyys Jeesuksen ristinkuolemaan ja sen kautta saatu armo:

 "…rakkaus Jumalan
on sovittanut kuolollaan
synnit ja pilkkani kirkuvan,
ne veriruskeista valkeiksi muutetaan."

Runon taustalta löytyy uskonnollisen herätyksen saanut nuorukainen, jolle lestadiolaisseuroissa käynti oli jokaviikkoinen tapahtuma.

Samana keväänä ilmestyi äitienpäivän Kalevassa 8.5.1949 klassinen äitienpäiväruno Minun äitini ja vuotta myöhemmin kaatuneitten muistopäivänä 18.5.1950 isänmaallinen Patria vobis vita carior erat – vapaasti suomentaen "Isänmaa oli teille elämää kalliimpi" – jonka nuori Paavo on omistanut talvisodassa kaatuneelle isälleen.

Säännöllinen yhteistyö Kalevan kanssa alkoi kesällä 1960, kun vielä julkaisemattomasta romaanista Mummoni ja Mannerheim ilmestyi lehdessä ennakkoon katkelmia. Saman vuosikymmenen lopulla, syksyllä 1968 julkaistiin Kalevassa sarja "Kirjeitä piiritetystä Leningradista" ennen Leningradin kohtalosinfonia -teoksen ilmestymistä.

Tammikuussa 1973 Rintala aloitti yli kaksikymmentä vuotta kestäneen työnsä kolumnistina. Taustalla oli läheinen ystävyys Kalevan toimitusjohtaja Aaro Korkeakiven kanssa. Rintala, joka Suomen rauhanpuolustajien puheenjohtajana oli kehittänyt laajan idänsuhteiden verkoston, oli keskeinen henkilö Kalevan luodessa suhteita niin Neuvostoliittoon kuin Viroonkin.

Enimmillään kolumneja ilmestyi useita viikossa, yhteismäärä lähenteli joinakin vuosina kolmeakymmentä. 1980-luvulla Rintala määritteli itsensä sanomalehtikirjailijaksi: "Kirjoitan Kalevaan Ouluun artikkeleita ja sillä työllä hankin toimeentuloni." Kaikkiaan noin 330:n Kalevassa ilmestyneen kirjoituksen aiheet liikkuivat laajalla alalla – politiikkaa, historiaa, filosofiaa, kulttuuria, kirjallisuutta, taidetta, musiikkia. 1970-luvulla kirjailija esitti historiantulkintoja, otti kantaa kotimaan- ja maailmanpolitiikkaan ja analysoi maan idänsuhteita tavalla, joka aiheutti kovaakin polemiikkia. Keskustalainen Rintala leimautui vasemmistolaiseksi niin sanotun punaisen akvaarion muodostaneen kolumnistijoukon tavoin.

Kolumnien aiheena oli aika ajoin myös lapsuuden ja nuoruuden kaupunki. 1980-luvun puolimaissa ilmestyi kaksi laajaa omaelämäkerrallista kirjoitussarjaa, joissa kirjailija piirtää kuvaa 1940- ja 1950-luvun Oulusta ja maailmasta tarkan analyyttisesti. Viimeisten vuosien kirjoitukset ovat kirjallis-filosofisia pohdintoja muun muassa ihmiskunnan tulevaisuudesta. Itsenäisyyspäivänä vuonna 1996 ilmestynyt kirjoitus, jonka Rintala alun perin piti juhlapuheena, oli otsikoitu paljonpuhuvasti: "Uudelle vuosituhannelle arvotyhjiössä". 

Lähteet:

Hynninen, Jukka 1990: Paavo Rintala 60 vuotta 20.9.1990. Näyttelyluettelo. Oulu: Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto.

Kyrki, Irma 1980: Paavo Rintala 50 vuotta 20.9.1980. Näyttelyluettelo. Oulu: Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto.

Seppälä, Raimo 1982: Paavo Rintala Valehtelijan muistelmista: Ei enää koskaan tällaista romaania! Aamulehti 12.9.1982.

Suistola, Jouni 1999: Kaleva. Sata vuotta kansa kaikuja. Oulu: Kaleva.

"Paavo Rintala oli pääsemät­tömissä Oulusta"

Oulu oli osa Paavo Rintalan mielenmaisemaa.

"Pietari-Leningrad oli yksi niitä harvoja paikkoja joissa hän oli viettänyt suurimman osan täysi-ikäisyyttään, ei fyysisesti vaan kaupunkina jossa hänen tajuntansa eli silloinkin kun hän istui kotona kirjoituspöytänsä ääressä sata kilometriä lännempänä. Ensimmäinen oli Viipuri, lapsuuden metropoli. Toinen Oulu, nuoruuden ahdistus ja kolmas Helsinki –"
– St. Petersburgin salakuljetus, s. 332.

Poikaikänsä ja nuoruutensa Oulusta Rintala ei päässyt irti milloinkaan, vaan kirjoitti Oulua Suomen kirjallisuuteen kautta koko tuotantonsa.

"Raksila on ollut minun nuoruuteni yhteiskunnallinen korkeakoulu. Yhä vielä mittaan maailmaa sen mittakaavan mukaan, jonka Raksilassa sain: silloisen keittiön ja kamarin, silloisen elämän niukkuuden ja siitä aiheutuneiden kielteisten ja myönteisten asenteiden mittakaavalla," Rintala totesi 1980-luvun alussa koululaislehden haastattelussa. 

1950-luvun romaaneissa alkanut vaellus Raksilan puutaloista Ainolan kirjastoon jatkuu viimeisissä teoksissa sulautuneena osaksi eurooppalaista kulttuurihistoriaa.

Rintalan Oulu-aiheisia teoksia ovat romaanit Rikas ja köyhä vuodelta 1955, Pojat vuodelta 1958, Pikkuvirkamiehen kuolema vuodelta 1959, Paasikiven aika vuodelta 1969, Nahkapeitturien linjalla vuosilta 1976 ja 1979, Valehtelijan muistelmat vuodelta 1982, Aika ja uni vuodelta 1993 ja Faustus vuodelta 1996. 

Liminkalaistaitelija Vilho Lammen elämään pohjautuva romaani Jumala on kauneus vuodelta 1959 liittyy myös Ouluun. Mummoni ja Mannerheim -trilogian viimeisen osan, vuonna 1962 ilmestyneen Mummon ja marskin tarinat -teoksen lopun tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan "valkeaan kaupunkiin". Pienoisnäytelmä Jättiläinen vuodelta 1981 on kunnianosoitus oululaissyntyisen Yrjö Kallisen elämäntyölle. Vuonna 1984 ilmestynyt satiiri Porvari Punaisella torilla kertoo tunnistettavan Oulun herra Heikun matkoista Neuvostoliitossa. 

Oulua sivuavat niin ikään kuunnelmat Nainen Oulun horisontista vuodelta 1979 ja vuonna 1989 ilmestynyt Omakuva nuoruuden vuosilta. Oman henkilöhistoriansa kautta Rintala tutkailee kaupunkiaan myös lehtikirjoituksissaan Kalevassa.

Rintalan teoksille on tyypillistä kerronnallisten näkökulmien vaihtelu. Suomalaisen yhteiskunnan kehityshistorian kuvauksen rinnalla kulkee Oulun kuvaus. Paavon elämän tärkeät paikat – Raksila, Ainolan kirjasto, lyseo ja kirkko ympäristöineen ja Intiön kasarmialue – tulevat vastaan teoksesta toiseen. Tapahtumapaikoilla ja usein henkilöilläkin on vastineensa todellisuudessa, ja paikoin faktan ja fiktion raja hämärtyy:

"He kävelivät neljä talonväliä kadun päähän ja kääntyivät Plaanaojan rantakadulla kaupunkiin päin. Leveäksi ruopatun Plaanan vastapäiselle rannalle rakennettiin kolmikerroksisia kivitaloja, aravia. Siitä oli vuosia kun linnut olivat viimeksi pesineet ojan varsilla. Rantapajut oli hakattu. Silta joen yli ei ollut enää aikoihin ollut kotoinen pieni puusilta, karjan silta. Karjasilta oli leveä betoniväylä, sen takana laaja omakotialue ja lisää rakennettiin, metsää hakattiin, maanviljelijät ajettiin alta pois. Maunun entisen kotipihan yli kulki Nokelankatu."
– Valehtelijan muistelmat, s. 74.

Kaupunki kolkuttaa kirjailijan mieltä jatkuvasti ja siihen liittyvät tunnot risteilevät. Sodan Ouluun heittämä Paavo, kirjailijan alter ego, toteaa Paasikiven ajassa: "Kodikseen hän ei ollut tätä kertaakaan tuntenut." (s. 153). Koulun ilmapiiri ahdistaa, mutta viimeisen lyseonkevään tunnelmat ovat haikeat: "Minun tulee ikävä tätä koulurakennusta ja tätä pihaa." 
– Paasikiven aika, s. 82.

Raksilan proletaarisista tuoksuista kirjailija liikuttuu:

"Koskaan en häpeä veturimiesten vaatteista lähtevän hiilen ja keittiön liedeltä nousevan paistettujen perunoiden hajua. Pysyköön tämä minulle rakkaana elämäni loppuun saakka. – Hän liikuttui kokiessaan rakastavansa tämän tuoksuista Raksilaa. Pientä maallista hikistä ja ahdasta."
– Valehtelijan muistelmat, s. 26–27.

Rakkaudentunnustus löytyy vielä toiseksi viimeisestä teoksesta:

"Rakastin vaaleanharmaita puutaloja. Niissä oli portaat ja paraatiovi kadulle, puuleikkauksin koristeltu otsa ja talon jatkeena korkea lankkuaita jossa portti pihaan. Siellä vanhoja puita, kukkamaa, matala ulkorakennus."
– Aika ja uni, s. 156.

Rintalan varhainen Oulun kuvaus on nuoruuden nostalgian leimaamaa, mutta viimeisissä teoksissa idylli alkaa särkyä. Nyky-Oulua hänen on vaikea hyväksyä:

"Halli oli jäljellä ja muutamia aittoja. Tori oli tuhottu, sen yhteys jokisuistoon, veden elementtiin katkaistu. Rantaan oli noussut muurina lasibetonilaatikoita. Näkymä ei masentanut, ei enää. Jo sotilaana hän oli nähnyt, miten kaupunki kiirehti tukehtumaan edistykseensä, ja kun tänne saatiin yliopisto ja sen yhteyteen humanistinen tiedekunta, edistyksen nimissä leviävää moukkamaisuutta ei enää kukaan voinut estää. Vasta sitten kun tänne perustetaan luostari, kaupunkilaisille alkaa kehittyä sivistyksellinen muisti. Benediktiiniluostari evankelis-luterilaisen piispankirkon ja luterilaisittain kiihkouskonnollisen herätysliikkeen kaupunkiin."
– Aika ja uni, s. 159. 

Lähteet:

Alhoniemi, Pirkko 1982: Ei kansakunnan kunniaksi. Turun Sanomat 31.10.1982.

Huhtala, Liisi 1982: Niin antautuen kuin kukaan. Parnasso 7/1982, 440–442.

Manninen, Turo 1995: Oulun kaupungin historia VI. 1945–1990. Oulu: Oulun kaupunki.

Raksilan kirjailija (1983). Norssi press 2/1983, 16–17.

Rintala, Paavo 1969: Paavo Rintala. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet. Toimittanut Ritva Rainio. Porvoo: WSOY, 77–83.

Salokannel, Juhani 1993: Paavo Rintala – Jumala on kauneus. Teoksessa Juhani Salokannel: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. Porvoo: WSOY, 332–359.

Paluu lapsuuden Raksilaan

"– Kedon päässä aukeni Raksila ja Karjakatu, meidän oma katumme, niin kuin nytkin, tuossa se on vielä, Aadolf sanoi.

Hän seisoi siinä jälleen ja katsoi eteensä. Se ei ollut muuttunut. Jokin uusi talo oli tullut lisää ja jokin toinen maalattu. Raksila oli miltei neliön muotoinen arviolta kahdeksan tai kymmenen hehtaarin laajuinen maakaista. Sitä leikkasi kaatopaikalta katsoen viisi katua: Ratakatu, Syrjäkatu, Puutarhakatu, heidän oma katunsa ja Vainionkatu. Katselija muisti entuudestaan, montako taloa oli Karjakadun varrella, montako lyhtypylvästä, montako taloa oli rapattu, montako vanhassa maalissa ja niin edelleen. Hän tiesi, että kaikki Karjakadun kolmekymmentä taloa olivat neljää kaksikerroksista talo lukuunottamatta samanlaisia. Niissä oli neljä keittiön ja kamarin käsittävää huoneistoa.
– Sen mukkaan saahaan satakaksikymmentä issää, satakaksikymmentä äitiä sekä näille isille ja äiteille summittain arvioimalla noin puoleenväliin kolmattasataa lasta pihoille pitämään huutoa ja mekastusta, Aadolf sanoi."
– Rikas ja köyhä, s. 100.

Paavo Rintalan Oulun aika kesti vain runsaat 10 vuotta. Vuodet olivat kuitenkin tuotannon kannalta tärkeitä. Monissa teoksissaan kirjailija yhä uudelleen palaa lapsuutensa ja nuoruutensa kaupunkiin. Oulu on läsnä jo kirjailijan toisessa teoksessa, vuonna 1955 ilmestyneessä romaanissa Rikas ja köyhä – Romaani Helsingistä ja Oulusta vuosina 1951–1952. Kirjan päähenkilöllä, oululaisella Aadolf Ruotaistenmäellä on monia yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään – sotaorpous, vaatimaton koti Raksilassa, nuoruuden lestadiolaisuus, läheinen suhde kirjallisuuteen ja kirjastoon.

Rikas ja köyhä

Rikas ja köyhä kertoo suomalaisen työmiehen elämästä 1950-luvun alkuvuosina. Päähenkilön vaiheitten kautta piirtyy realistisena näkyviin jälleenrakennuskauden yhteiskunta ja sen kipeät ongelmat, työttömyys ja asuntopula. Köyhä Aadolf on kasvanut Oulussa ja tehnyt maalarintöitä poikasesta alkaen. Aikuisiässä hän on muuttanut Helsinkiin perustaakseen turkisvärjäämön ja nahkurinliikkeen. Pääkaupungissa vaurastunut lapsuuden toveri Hakuri – romaanin rikas – käyttää taloudellisessa ahdingossa elävää Aadolfia hyväkseen ja ostaa halvalla hänen liikkeensä. Kolmas keskeinen henkilö on Aadolfin vaimo Hilma, joka saa myös kärsiä häikäilemättömän Hakurin toimista, koska "Hakuri ei tee eroa ihmisen ja tavaran välillä".

Autenttinen kuvaus sodanjälkeisestä Oulusta

Rintalan 1940- ja 1950-lukujen Oulun kuvaus on lähes autenttista. Raksila oli valtion rautateiden konepajan, veturitallin, naulatehtaan ja leipomon kaupunginosa, jota asuttivat enimmäkseen keittiön ja kamarin käsittävissä huoneistoissa asuvat rautatieläiset. Konepajan portti oli työläisten leipäportti ja siitä kulki "koko Raksilan miesväki joka kävelemään pystyy ja on poikuudessaan kasvanut niin paljon pituutta, että miehiksi sanotaan." 
– Rikas ja köyhä, s. 179.

Romaanista tunnistaa monet oululaiseen kaupunkikuvaan kuuluneet paikat. Aadolfille tärkeä kirjasto on Ainolan puistossa, lestadiolaisten rukoushuone sijaitsee Uudenkadun varrella, Aadolf myy viinaa "kolmen kuppilan kulmalla" Ison- ja Heikinkadun kulmassa, Hintassa rakennetaan Typpitehdasta ja sen myötä nousee uusi kaupunginosa Korvensuoran alkupäähän.

Lestadiolaisuus

Oulun mielenmaisemassa on tärkeä sijansa uskonnollisuudella, kaupungistahan oli muodostunut lestadiolaisen herätysliikkeen keskus. Paavo Rintala oli koulupoikana kokenut herätyksen ja käynyt Oulun rauhanyhdistyksellä vanhoillislestadiolaisten seuroissa. Tutustuminen lestadiolaisuuteen näkyy hyvin Rikas ja köyhä -romaanissa, jonka tapahtumat sijoittuvat lähelle Rintalan omakohtaisia kokemuksia.

Herätyskokouksen keskeiset elementit – syntejä Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä anteeksi saarnaavan sokean kansanmiehen Jalmari Isopaasin väkevä julistus ja sitä kuuntelevan seuraväen lähes joukkohysteriaan yltyvä vastaanotto – on romaanin seurakohtauksessa kuvattu voimallisesti.

Aadolf kirjoittaa vaimolleen:

"… minä olen sitten tullut uskoon ja ottanut armon vastaan. Katselin niitten touhuja. Kyllä henki on tehnyt paljon tämän seudun asujille. Ja muutenkin täälläpäin eläessä tuntuu siltä, että on viisainta olla uskossa. Minusta se kuuluu, miten kuvailisin, ikäänkuin tähän ilmaan, jota täällä hengittää." 
– Rikas ja köyhä, s. 178.

Uskoontulon jälkeen Aadolfille löytyy puolestapuhuja ja hän pääsee konepajalle töihin.

Kiitetty ja kiistelty teos

Rikas ja köyhä toi Paavo Rintalalle valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1956. Lehtikritiikeissä teosta kiitettiin kerronnan sujuvuudesta, omaperäisestä tyylistä ja henkilökuvauksen tuoreudesta. Erityistä huomiota sai osakseen romaanin aikarakenne, jossa toistuvat siirtymät menneeseen ja tulevaan. Ville Repo totesi romaanin olevan jopa "toistaiseksi lupaavin yritys kuvata sodan jälkeen täysi-ikäistyneen sukupolven vaiheita ja mielialoja".

Ristiriitaisia mielipiteitä riitti suorasukaisesta kielenkäytöstä. Kirjailijan kotikaupungissa Oulussa kulttuurilehti Kaltion kriitikko kyseli muuten myönteisessä arvostelussaan: "Eikö Rintalan läpimurto olisi ollut taattu vähemmälläkin siivottomuuden kirjaan viemisellä?" Romaanin lestadiolaiskuvaus herätti odotetusti huomiota oululaislehdissä. Sanomalehti Kalevan arvostelija syytti kirjailijaa yksipuolisuudesta ja piti seurakuvausta vastenmielisenä: "Miksi kirjailija on tällaiseen mennyt, on vaikea sanoa. Tuskin ainakaan taiteelliset näkökohdat ovat vaatineet ruokottomuuksien mukaanvetämistä tässä sen paremmin kuin muissakaan kohdissa."

Rikkaan ja köyhän oululainen miljöö on näköisensä, mutta romaanilla on paikalliskuvausta paljon laajempi merkitys. Juhani Niemi korostaa Paavo Rintalan merkitystä klassisen kansankuvauksen uudistajana – teos on sijoitettu kaupunkimiljööseen ja tapahtumat etenevät perinteisestä kronologisesta rakenteesta poiketen. Pekka Tarkka kiinnittää huomiota teoksen raamatullisiin yhteyksiin. Rikas ja köyhä kertoo Tarkan mukaan köyhän kristityn vaelluksesta suurkaupunkiin, joka edustaa paheellisuutta maaseudun turmeltumattomuuden vastapainona. Tätä kautta romaanissa on myös vahvaa kritiikkiä sellaista yhteiskuntaa kohtaan, jossa aineelliset arvot nousevat tärkeiksi ja ihmiset määrittyvät niiden kautta. Keskeinen piirre Paavo Rintalan koko tuotannossa oli yhteiskuntakriittisyys. 

Lähteet:

Hautala, Kustaa 1982: Oulun kaupungin historia V. 1918–1945. Oulu: Oulun kaupunki.

Kalajoki, Atte 1956: 50-luvun naturalismia: Paavo Rintala valokeilassa. Kaltio 1/1956, 24–26.

Komu, Eija 1995: Armon tyhjiössä. Kristillinen eksistentialismi eräissä Mika Waltarin, Helvi Hämäläisen ja Paavo Rintalan 1950-luvun romaaneissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Niemi, Juhani 1995: Proosan murros. Kertovan kirjallisuuden modernisoituminen Suomessa 1940-luvulta 1960-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Pyysalo, Sinikka 1970: Lestadiolaisuus Antti Hyryn, Paavo Rintalan ja Timo K. Mukan tuotannossa ja sen vaikutus heidän metafysiikkaansa. Kotimaisen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 

R-nen 1955: Oulun ja Helsingin laitapuolen elämää. Kaleva 18.12.1955.

Repo, Ville 1956: Hyvä ja huono. Suomalainen Suomi 2/1956, 112–113.

Tarkka, Pekka 1966: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Helsinki: Otava.

"Pojat on reissu lähihistoriaan – jatkuvasti ajankohtainen kuvaus lasten viattomuuden tahriintumisesta aikuisten järjestämässä kaaoksessa."
– Paavo Rintala

"Pojat ovat poikia ja Paavo on yksi heistä"

Rintalan laaja sotaan liittyvä tuotanto, jonka aloittaa teos Pojat vuodelta 1958, kasvaa hänen lapsuudenkokemustensa pohjalta. Se jatkaa Teuvo Pakkalan aloittamaa Oulun poikien kuvauksen perinnettä, vaikka poikkeaakin edeltäjistään.

Pojat on neljäntoista toisiinsa kiinteästi liittyvän kertomuksen kokoelma sota-ajan Oulusta. Kertomukset ovat kuvia vuosilta 1941–1944 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. Teoksen päähenkilö on kollektiivi, Raksilan poikasakki, johon kuuluvat Immu, Pate, Urkki, Jake ja Matti. Immun ja Paten myöhempiä vaiheita kuvataan romaanissa Pikkuvirkamiehen kuolema vuodelta 1959.

Joukkoa pitää koossa samankaltainen tausta. Iältään pojat ovat alun toisella kymmenellä, käyvät koulua Oulun lyseossa ja ovat lähtöisin vaatimattomista kodeista rautatieläisten asuttamassa Raksilassa. Patea ja Mattia yhdistää myös Karjalan evakkous. Aikuisten kautta piirtyy näkyviin sota-ajan yhteiskunnan kaksinaisuus – toisaalta isänmaallisuus ja sankaruuden ihailu, toisaalta moraalin höltyminen ja perheiden hajoaminen.

Sota ja saksalaisen univormun läsnäolo tuo Oulun poikien arkeen väriä ja jännitystä. Sotilaiden kanssa käydään limppu- ja kaljakauppaa, sotilaita ja heidän heilojaan "vaanimalla" opitaan alkeet miesten ja naisten välisestä kanssakäymisestä. Sodan tragiikka koskettaa poikasakkia läheltä. Äitinsä hylkäämä, itsemurhaan ajautuva Jake saa sijaiskärsijän roolin. Immu joutuu villapaitakauppaa käydessään saksalaissotilaan teloituksen silminnäkijäksi. Tuiran pojille käy kohtalokkaaksi yhteistyössä tehty ammusvarkaus.

"Ei tullut Raksilan poikien mieleen mahdollisuutta, että kaksi Tuiran poikaa odotti parhaillaan sairaalassa leikkaussaliin pääsyä, ja että kaksi muuta, illan sankarit, lepäsivät jo sairaalan viileässä pimeässä kellarihuoneessa valkoinen liina hennon pojanruumiin peitteenä. Kun hoitajatarneiti kohotti hellävaroen valkoista liinaa sankareitten kasvoilta, omaiset olivat näkevinään niillä hämmästykseksi jäykistyneen ilmeen. 
– Pojat, s. 278.

Rintalan teos vakava ja järkyttävä, mutta myös hauska ja humoristinen.

"Kirjamarkkinoiden kohaus"

Poikien ilmestyttyä sanomalehti Kalevan Valtteri, päätoimittaja Valde Näsi, arvioi sitä pakinassaan:

"Pojat ovat poikia ja Paavo Rintala on yksi heistä. Hänen muistelutarinansa ei saata kaikkia miellyttääkään ja hyvällä syyllä voidaan olettaa, että romaanista tulee yksi tämän syksyn kirjamarkkinoiden kohaus. Jos nyt Oulun kaupunginraati joutuu punnitsemaan, jotta kenelle tämän kirjasesongin oululaispalkinto annetaan, niin vaikeaa taitaa olla tätä poikien tarinaa sivuuttaa."

Oululaisen Liiton kriitikko närkästyi. Rintala oli hänen mukaansa "halventanut yksimielistä maanpuolustustahtoa kuvaamalla hassahtaneiksi innokkaimmat puolustustahdon lietsojat". Paavon koulumenestystä arvostelija epäili, koska kirjailija kuvaa jotkut opettajista "itsetuntoisiksi pöyhkeilijöiksi". Teos saavutti kuitenkin lukijoiden suuren suosion ja ehti jo ilmestymissyksynä toiseen painokseen. Paikallisissa kirjakaupoissa Pojat oli kolmen eniten myydyn teoksen joukossa. Oulun kaupunki antoi tunnustusta myöntämällä vuonna 1959 ensimmäistä kertaa kirjallisuuspalkintoa jakaessaan toisen palkinnoista Paavo Rintalalle.

Pojat valkokankaalla ja näyttämöllä

Uudelleen Raksilan pojat ponnahtivat tietoisuuteen neljä vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen. Marraskuussa 1962 Oulussa sai ensi-iltansa Mikko Niskasen ohjaama Pojat-elokuva. 1990-luvulla sekä Oulun että Helsingin kaupunginteattereissa esitettiin samannimistä näytelmää. Raksilaan pojat palasivat kesällä 2000, jolloin Raksilan Uuden Taiteellisen Teatterin näytelmä Pojat näki päivänvalon 8.8., tasan vuosi Paavo Rintalan kuoleman jälkeen.

Lähteet:

Fält, Olavi K. 1999: Idyllistä uuteen sotaan 1920–1944. Teoksessa Oulupolis. Oulun kansainvälisyyden historia. Oulu: Oulun kaupunki, 89–108.

Liuskari, Heleena 1984: Sodan ja rauhan lapset Paavo Rintalan tuotannossa. Kotimaisen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto. Toukokuu 1984.

Oululainen varhaisnuoriso ja sota Paavo Rintalan uusimman romaanin aiheena. Liitto 14.12.1958.

Rinnekangas, Reijo 1990: Sotanuoruuden viattomat kasvot. Suomen kuvalehti 4/1990, 20–25.

Rousti, Kalevi 1958: Romaani Oulun pojista. Kaltio 7–8/1958, 184.

Seppälä, Juha 1982: Toinen maailmansota Paavo Rintalan tuotannossa. Kotimaisen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma Turun yliopisto. Toukokuu 1982.

Waltarin Feliks Onnellinen sekä Paavo Rintalan Pojat menekkiteoksia Oulun kirjakauppojen syysmarkkinoilla. Kaleva 9.11.1958.

Valtteri 1958: Elämäkertaa… Kaleva 17.10.1958.

Paavon ja Paasikiven vuodet 1948–1956

Paasikiven aika sijoittuu lähihistoriaan, YYA-sopimusneuvotteluiden kevään 1948 ja Paasikiven loppuvuodesta 1956 tapahtuneen kuoleman väliseen aikaan. YYA-sopimus oli sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Rintalan teos oli ilmestyessään vuonna 1969 ensimmäinen kaunokirjallinen hahmottelu sodanjälkeisistä vuosista. Romaanin jatkoteos Kekkosen aika ilmestyi seuraavana vuonna.

Rakenne on Rintalan romaaneista tuttu – kerronta etenee kohtaus kohtaukselta rinnakkain historiallisella ja omakohtaisella tasolla. Presidentti Paasikiven ja aikuistumistaan elävän oululaisen nuorukaisen Paavon ohella romaanissa on runsaslukuinen joukko sivuhenkilöitä helsinkiläissivistyneistöstä ja opiskelijoista oululaistyöläisiin ja -koululaisiin.

Raksila saa tässäkin romaanissa tarkan kuvauksen:

"Siitä alkoi rautatien takainen kaupunginosa, Radantakus, Raksila, neliömäinen muutaman hehtaarin laajuinen hiekkapelto, varmasti ennen rakentamista laihaa mäntyä kasvanut tasainen kangas, nyt yksikerroksisten puutalojen peitossa. Kaupunginosa päättyi Plaanaojaan, kapeaan tummavetiseen puroon, suovettä. Mutapohja ja iilimatoja. Puron takana levittyi peltoaukea etelään päin niin pitkälle kuin silmä kantoi. Pohjoisessa puutalot päätyivät maantiehen. Sen takana oli hautausmaa. Hänen kaupunkinsa. Sota oli heittänyt hänet tänne kymmenvuotiaana Karjalan Kannaksen maaseudulta. Kodikseen hän ei ollut tätä kertaakaan tuntenut. Tai ainakin minä nyt ajattelen näin. Nyt, kun tiedän, että minä en elä täällä enää joka päivä niin kuin tähän asti. Kesäkuussa alkaa sotaväki. Ja sitten opiskelu Helsingissä. Puutalojen merkitys minun elämääni on päättymässä. Satakunta puutaloa. Joka talon ympärillä aita ja piha, ja pihalla ulkorakennus, jossa jokaisen keittiön ja kamarin muodostaman huoneuston asukkaille oma puuvaja ja puuvessa, jossa yhtä monta koppia kuin talossa keittiön ja kamarin asuntoja –"
– Paasikiven aika, s 153–154.

Kehyskertomuksena ovat Paasikivi-jaksojen monologit. Rintalan Paasikivi on karrikoiden kuvattu äreä, tuhiseva ukko, mutta myös uutta ulkopolitiikkaa edustava valtiomies:

"Suomi on aina ollut sivistyksellisesti ja taloudellisesti rikkaalle Venäjälle olematon asia, pelkkä sylkäisy. Sotilaalliset seikat ovat merkinneet kaikkea. Ja nyt kun meillä on mahdollisuus saada aikaan semmoinen sopimus, jossa sotilaalliset näkökohdat molemminpuolisesti rauhoitetaan, se aukaisee ihan uuden vaiheen Suomen ja Venäjän suhteissa – me tulemme Neuvostoliitolle merkitseväksi tekijäksi sivistyksellisessä ja taloudellisessa mielessä. Sopimuksella voidaan eliminoida se, ettei venäläisten tarvitse Suomeen päin suhtautuessaan tuijottaa enää pelkästään luoteisrajansa turvallisuutta. Ja minun pääministeri sanoo nyt, ettei eduskunta voi tätä hyväksyä." (s. 15)

Sodanjälkeisellä sivistyneistöllä on vaikeuksia Paasikiven linjan hyväksymisessä, mutta Oulu osakeyhtiön puutyömies Jaakko Piippo tuntee sen omakseen. Piippo esittää "jos minä olisin Paasikivi" -monologissaan kansanmiehen näkemyksen maan ulkopolitiikan hoidosta. Teoksen lopussa hän tiivistää:

"Oli se kumma että niin rikas mies kuin se Paasikivi, oli ensin suomalainen ja vasta toisekseen kapitalisti ja porvari---Vaikka se tämä Paasikivi alotti herranuransa varsinaisten patamustien porvareitten ja Ryssän Nikun kumartajien kanssa, se vielä ennen kuolemaansa oli päässy kiertämään elämän ympyräviivan täyven kierroksen: se oli päässy lähemmäs työkansaa kuin yksikään suomenherra." (s. 338)

"Toteemipaalujen aika" -luvussa Rintala viittaa armeijan hierarkian ja luonnonkansojen poppamiesjärjestelmän yhtäläisyyksiin. Poppamiesten lietsoma pelko vertautuu tapaan, jolla koulutettaville varusmiehille perustellaan armeijan olemassaoloa. Vastakohtana Paasikiven linjalle suurimpina poppamiehinä esiintyvät Svinhufvud ja Mannerheim, joiden perintönä idän uhka pysyy ulkopolitiikan lähtökohtana. Myös tämä kirja synnytti keskustelua lehtien yleisönosastoissa – ulkokirjallista väittelyä käytiin siitä, olisiko Paasikiven käsitys Mannerheimista voinut olla "viiksiänsä vahaava vanha marakatti".

Oulu-osuudessa on avainromaanin piirteitä. Paavo ja hänen tunnistettavat toverinsa käyvät isänmaallishenkistä Oulun lyseota, harrastavat kirjallisuutta, etsivät tyttöä ja hakevat paikkaansa maailmassa. Äidinkieltä opettaa legendaarinen Anna Leinonen, jonka lempioppilas Paavo on. Hengissä pysymisen ehto "kaukana maailmasta" elävälle nuorukaiselle on kirjasto:

"Ilman Samulia (kirjastonjohtaja Samuli Pakkala) minun Ouluni olis tuhat kertaa autiompi. Se on tilannut niin auliisti kirjoja, mitä me vaan on ehdotettu. Ainakin minä olisin säkissä ilman Pakkalaa. Ajattele nyt millaisen taidekirjaston se on hankkinut Ainolaan. Väkisin kiristänyt kaupunginhallitukselta rahat. Semmoista kirjastoa ei löydy varmaan mistään Suomen maaseutukaupungista –" (s. 61).

Oman elämänsä vaiheita, vuosia 1948–1956, Rintala kuvaa romaanissaan avoimen omaelämäkerrallisesti. Pappislukunsa lopettamispäätöksen tehnyt, tulevaisuuden edessä hapuileva ja ahdistunut Paavo irrottautuu romaanin loppupuolella kerralla Oulusta kosimalla ystävien luona tapaamaansa nuorta naista. Kirjailijan omaan henkilöhistoriaan liittyvä osuus päättyy valoisaan nuoren perheen arjen kuvaukseen, jossa nuori äiti imettää esikoistaan. 

Lähteet:

Tarkka, Pekka 1969: Pikavisiitti pioneeriaikaan. Helsingin Sanomat 19.10.1969.

Tuunala, Jukka 1969: [Arvostelu teoksesta] Paavo Rintala, Paasikiven aika. Kaltio 7/1969, 196.

Y.Bdt [=Blomstedt, Yrjö] 1969: Paavo Rintala vuosina 1948–1956. Suomalainen Suomi-Valvoja 1969, 569–570.

Suomen sota ja rauha

Paavo Rintala, itsekin nahkapeitturien jälkeläinen, julkaisi Parnassossa katkelmia tulevasta sotaromaanistaan jo parikymmentä vuotta ennen sen ilmestymistä. Suomen lähihistoriaan liittyvä aihe muuntui kahden eri arvomaailman kuvaukseksi Mummoni ja Mannerheim -trilogiassa 1960-luvun alussa. Vuosina 1976 ja 1979 ilmestynyt Nahkapeitturien linjalla ulottuu 1930-luvun lopusta kesään 1944, jatko-osa Valehtelijan muistelmat vuodelta 1982 täydentää sen 1980-luvulle yltäväksi Suomen sodanjälkeisen historian kronikaksi.

Teosta tutkinut Anssi Sinnemäki on löytänyt siitä yhtymäkohtia Tolstoin Sotaan ja rauhaan. Yhtäläisyyttä on niin rakenteissa kuin kohtauksissa ja henkilöissäkin. Omavaraisen teoksesta tekee sen omaelämäkerrallisuus: kerronta tapahtuu lähinnä kahden perheen ja suvun kautta, jotka on kuvitteellisuudestaan huolimatta miellettävissä kirjailijan ja hänen vaimonsa suvuiksi. Tuttuun tapaan Rintala yhdistää kerrontaan dokumenttiaineistoa. Oman kokemuksensa kautta hän tulkitsee Suomen lähihistoriaa, mutta suodattaa sen kirjallisen perinteen, Tolstoin epiikan lävitse.

Rintala liikuttelee teoksessaan koko yhteiskunnan koneistoa ja vaihtaa näkökulmaa sivistyneistöstä ja valtaapitävistä tavalliseen kansaan, "nahkapeittureihin", maalta kaupunkiin, etelästä pohjoiseen, rintamalta kotirintamalle. Henkilögallerian mittavuus tekee teoksen paikoin hankalasti hahmotettavaksi. Keskeisiksi henkilöiksi nousevat teologi Hessu Kumela ja koululainen Peni Harjulainen.

Rintalan usein kriittisesti kuvaaman kirkon edustajana Hessu Kumela on poikkeus – sympaattinen, armoa, laupeutta ja köyhyyttä painottava humanisti, jonka suulla kirjailija pohtii sodan mielettömyyttä:

"– Kodit paloivat, ihmiset ajettiin tänne toiseen Suomeen toisten nurjiin nurkkiin. Miehiä kaatui. Ei edes käväissyt mielessä että sellainen määrä kärsimystä ja surua ja onnettomuutta oli tulevaisuudella Karjalan varalle jo vajaan parin vuoden päästä. Miksi kaikki se piti tapahtua? Vain me jotka itse olemme tunteneet Karjalan kannaksen elämän, luottavaisen ja rauhaan uskovan juuri sodan aattona, vain me voimme sen kokea. Mikään historia ei pysty kuvaamaan sitä järjettömyyttä joka rikkoi ihmisten sovinnollisen uurastuksen. Kun historioitsijat kirjoittavat siitä, he viittaavat lähteisiinsä: silloin ja silloin tapahtui niin ja niin, sen seurauksena näin ja näin. Faktatiedoilla pyhitetään järjettömyyttä. Aika muovaa tosiasiat toiveitaan vastaaviksi."
– Nahkapeitturien linjalla II, s. 221.

Kirjailijan alter ego on Peni Harjulainen, perheensä mukana Karjalasta Ouluun päätyvä koulupoika, jossa sodan kirot konkretisoituvat:

"Evakko ja sotaorpo. Hän oli niitä molempia. Ja paitsi koditon ja isätön hän oli jälleen kieletönkin. Pihan pojat vätkyttivät hänen antrealais-saarijärveläiselleen. Peni teki yllättävän havainnon: kaupungin poikien kanssa ei voinut mennä juttelemaan ja tekemään tuttavuutta niin kuin outojen kanssa kotona Antreassa. Nämä olivat tylyjä ja piikkisiä, jos niitä yritti lähestyä. Heti alkoivat tökkiä hänen murteestaan ja maalaismoukkuudestaan. Olivat kuin eläimet: näitä piti lähestyä varovasti ja kesyttää, totuttaa. Päivä kerrallaan."
– Nahkapeitturien linjalla I, s. 438.

Nahkapeittureissa Rintala tekee synteesiä tuotannostaan. Syntyy vaikutelma, että aiemmat teokset varhaistuotannosta alkaen ovat olleet esityönä trilogialle, joka tiivistää yhteen Rintalan siihenastisen tuotannon. Nahkapeitturien linjan jälkeen Rintala julisti, että yhteiskunnallinen painolasti on romaanissa aina vika ja ettei romaanikirjailijan tule kirjoittaa yhteiskunnasta, vaan asettaa tavoitteeksi vain hyvän kertomuksen ihanne.

Lähteet:

Niemi, Juhani 1980: Paasikiven, Kekkosen ja nahkapeitturien linjalla. Parnasso 1/1980, 30–36.

Seppälä, Juha 1982: Toinen maailmansota Paavo Rintalan tuotannossa. Kotimaisen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma Turun yliopisto. Toukokuu 1982.

Seppälä, Juha 1999: Ajan ja unen alta. Aamulehti 14.8.1999.

Sihvo, Hannes 1979: Rintalan keskeinen teema. Yksilön ja kansakunnan ahdistus. Uusi Suomi 30.9.1979.

Sinnemäki, Anssi 1982: Rintalan trilogian periaatteet. Kulttuurivihkot 7/1982, 29–30.

Muistelmat julkisen valheen ajasta

Valehtelijan muistelmat ilmestyi elokuussa 1982, yhtenä monista Kekkosen ajan tilityksistä. Loppusivuille merkitystä kirjoittamisajankohdasta "toukokuu 1977–elokuu 1981" voi päätellä kirjan valmistuneen jo pari kuukautta ennen presidentin väistymistä. Teos täydentää trilogiaksi kaksiosaisen Nahkapeitturien linjalla -romaanin, vaikka irtoaa itsenäiseksi jo nimensä perusteella. Tapahtumien ajoittumisen suhteen teos muistuttaa 1960–1970-luvun vaihteissa ilmestyneitä Paasikiven aika ja Kekkosen aika -romaaneja. Uutta on teosta leimaava pettymyksen sävy.

Teos on vahva moraali- ja itsekriittinen kannanotto Kekkosen ajan poliittiseen todellisuuteen, yksinvaltaan, henkilöpalvontaan, ulkopolitiikkaan sisäpoliittisena lyömäaseena, idänsuhteiden monopolisointiin:

"Sitä mukaa kuin Ruhtinaan asema vakiintui, sitä mukaa kuin hänen arvostuksensa lisääntyi Kolmannessa Roomassa ja sen heijastumina myös lännessä, meistä hänen družinnikeistaan alkoi tulla epähenkilöitä. Itsekin teimme erään pahan virheen: syyllistyimme smerdjakovismiin, stalinismiin, henkilöpalvonnan suomalaiseen ilmentymään, millä nimellä sitä kulloinkin kutsutaankin. Yliauliissa innossamme toteuttaa Ruhtinaamme lausumattomatkin toiveet aloimme nokkia niitä uuden ulkopolitiikan linjan vilpittömiä rakentajia joita Ruhtinaskin näsäviisasteli. Pyrkiessämme pyhittämään linjaamme karkotimme siltä monta rehellistä Suomen miestä ja ennen muuta tuhosimme ennakkoon mahdolliset johtajat Ruhtinaan jälkeen." (s. 8)

Muistelmien nimeämisellä Valehtelijan muistelmiksi kirjailija viittaa Liisi Huhtalan mukaan rooliinsa kaunokirjailijana, sepitteen kirjoittajana, mutta myös muistelmille tyypilliseen alttiuteen sortua valheisiin. Ajankohdan virallisen poliittisen linjan kannattajat olivat pakosta valehtelijoita, julkisen valheen ylläpitäjiä.

Muistelmat alkavat sotien jälkeisestä Oulusta ja päättyvät 1980-luvun alun Helsinkiin. Kansakunnan virallinen elämä kulkee rinnan yksityisen ihmisen elämän kanssa. Teoksen alkuosassa päähenkilönä on sanomalehtikirjoittajaksi itseään nimittävä rauhanmies Peni Harjulainen, kirjailijan alter ego, jonka lähtö kotoa maailmalle kuvataan seikkaperäisesti. Loppupuolella näkökulma on ulkoministeriössä uransa luoneen, alkoholisoituvan, "Ruhtinaansa" hylkäämäksi joutuvan Ossi Loimun. Molemmat ovat "Hilikun Hamletteja" ja "Raksilan Raskolnikoveja", lähtöisin Raksilan vaatimattomista oloista. Peni edustaa Rintalan romaaneista tuttua hahmoa, joka hapuilee uskonnon, kulttuurin ja politiikan välillä. Ossissa tunnistaa määrätietoisen uraansa luovan nuorukaisen tyypin. Yhteistä heille on vahva auktoriteetin, isähahmon kaipuu, joka kohdistuu niin Jeesukseen kuin Kekkoseenkin. Sosiaalinen nousu mahdollistuu molemmille avioitumisen kautta, kun pojat naivat jo Nahkapeitturien linjalla -teoksesta tutun Kumelan sivistyssuvun serkukset.

Oulun kuvauksessa on tuttua analyysiä rautatien erottamasta kahdesta elämänpiiristä kaupungissa, jossa hautausmaata myöten

"Tavaran, mahdin ja muun onnen omistajat elivät omissa kortteleissaan, osattomien elintilat olivat niistä mahdollisimman kaukana." (s. 36)

Elämän pettämän Ossin suulla kirjailija ylistää Raksilan köyhyyttä:

"Minä olen työmiehen poika, kasvanut työläiskaupunginosan köyhimmän alueen keittiössä ja kamarissa. Suuri piha ja kadun päässä kaupungilta vuokrattu kasvimaa. Yksikerroksisia puutaloja, kiveämättömät kadut ja ajotiet joiden varsilla ne joilla on sika, porsas tai lampaita, paimensivat elikoitaan. Lapsuus 1930-luvulla, rajuin nuoruus sodan aikaan, paljon avaraa taivasta, puhdasta ilmaa ja – ainaista niukkuutta lähes kaikesta mahdollisesta. Kun joskus oli niin paljon rahaa koossa, että saattoi mennä kirjakauppaan ja ostaa kauan ajattelemansa kirjan, koki olevansa ruhtinas. Niin rikas en ole sen koommin tuntenut koskaan olleeni." (s. 393) 

Lähteet:

Alhoniemi, Pirkko 1982: Ei kansakunnan kunniaksi. Turun Sanomat 31.10.1982.

Huhtala, Liisi 1982: Niin antautuen kuin kukaan. Parnasso 7/1982, 440–442.

Lehtola, Erkka 1982: Paavo Rintala avaa kirjasyksyn: Tähän on tultu. Aamulehti 29.8.1982.

Ripatti, Aku-Kimmo 1982: Paavo Rintalan haaste: Ruhtinaan aika. Kaleva 4.9.1982.

Tarkka, Pekka 1982: Tiernapojat linjoilla. Helsingin Sanomat 29.8.1982.

Vuosisadan kärsimys­historia

"Seison puistossa, katson kirkkoa, koulua, maaherran virka-asuntoa, miten jähmettynyttä kaikki. Tämä näkymä, keskeisenä kaupunkimaisema, on säilynyt mielessäni neljäkymmentä vuotta ja tunnen että entiset minäni jotka jätin tänne, luulin kuolleeksi, ovat näkymättömänä läsnä. Sellaisina kuin heidät tänne jätin, seuraavat minua, odottavat että puhuisin, katsovat niin kuin kauan poissa ollutta katsotaan, vältellen, alta kulmain. Mutta minä en tunne paluun syyllisyyttä vaikka olisinkin pettänyt heidän odotuksensa, en pelkää kohdata sotilastakaan."
(s. 152)

Kauneuden attribuutit -trilogian aloittava romaani Aika ja uni vie kirjailijan jälleen Oulun maisemiin. Kirjan kertoja, vanheneva kirjailija, kohtaa lapsuuden ja nuoruuden minänsä, oululaisen koulupojan ja asevelvollisuuttaan suorittavan teologian opiskelijan. Teoksessa yhdistyvät omakohtaiset ja kollektiiviset kokemukset. Sotilas ei ole vain kokelasaikaansa Oulussa elävä teologian ylioppilas, vaan hänen rinnallaan esimiehen käskyjä kuunnellen seisoo sotilas kautta aikojen: Syyrialaislegioonan optio, sadanpäämies, vartiokomppanian päällikkö, joukkueenjohtaja – Jerusalemissa Antonian linnan portilla, Venäjällä, Puolassa, Ranskassa.

Rintala pakottaa lukijan katsomaan silmiin ihmiskunnan historian kauhuja Kristuksen kärsimyshistoriasta omaan aikaamme. Viime vuosisadan Eurooppa näyttäytyy maanpäällisenä helvettinä, jollaista edes Dante ei olisi voinut kuvitella. Teoksen henkilöitä ovat kaikki 1900-luvun kärsimyksissä kidutetut ja tuhotut, mutta keskeisiksi nousevat vaiennetut venäläiset runoilijat Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva.

Teos ei ole tavanomainen eeppinen romaani, vaan ihmisen syyllisyyttä pohtiva essee.

"Pikku kokelas on sotilas post. Hän ei vapaudu osastaan kun päästään siviiliin vaikka luovuttaa armeijan varusteensa ja univormunsa. Joka kerran on kuulunut 12. syyrialaiseen legioonaan ja seisonut vartiossa silminnäkijänä todistamassa Ihmisen kidutusta ja kuolemaa, hänen tajuntansa kirjoittaa témoignage'aan – todistajanlausunto – niin kauan kuin veri kiertää suonissa. Jokainen aamu on hänelle uuden oikeudenkäynnin alkamispäivän odotus." (s. 75)

Lukija joutuu lujille, sillä teoksessa on runsaasti kirjallisia ja kulttuurihistoriallisia viittauksia ja erikielisiä siteerauksia. Rakenteellisestikin teos on ongelmallinen, koska se liikkuu vapaasti ajassa ja paikassa. Uusia henkilöitä tulee esiin sellaisella vimmalla, että välillä on vaikea tajuta, kuka on äänessä.

Teoksen runkona kulkeva paluu Ouluun ja tilinteko kaupungin kanssa on raju.

"Yli neljäkymmentä vuotta olen kantanut kaulani jatkeena Oulussa siihen istutettua pässinpäätä, oulupäätä, katsonut sen silmin, kuullut sen korvin, ajatellut sen sarvin – ja rukoillutkin pässin jumalaa – tänään äkkiä keskellä kaupunkia minä näen: olen päätön, kaula poikki." (s. 130)

Katso käsikirjoituksen suurempi kuva.

Silmien on avauduttava näkemään muuttunut kaupunki – tori on tuhottu, vanhuuttaan kutistuneet tuomiokirkko ja lyseo ehostettu väärin värein, rantaa peittävät 1970-luvun laatikkoarkkitehtuurin monumentit, puutalot ovat "lyyhistyneet viereen kohonneiden teräsbetonimuskelien voimasta". Jähmettyneessä Oulussa ennallaan on vain pullean runoilijapiispan patsas, piittaamaton ilme kasvoillaan.

Aika ja uni oli sekä Finlandia- että Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaana, ja voitti viimeksi mainitun vuonna 1994. Raati totesi lausunnossaan muun muassa: "Teos ei ole rikkeetön ja laahaakin raskaasti, mutta sen kiinteyttää intensiteetti, jolla se tunnustaa minä-päähenkilönsä omaa piinahistoriaa."

Lähteet:

Kiuru, Kari 1994: Paavo Rintala sai Runeberg-palkinnon. Helsingin Sanomat 6.2.1994.

Lahdenperä, Osmo 1993: Kalvon takana on kauhu. Aamulehti 29.9.1993.

Laitinen, Kai 1994: Finlandia, marraskuu. Parnasso 1/1994, 22–31.

Pesonen, Pekka 1993: Runoilijat Kristuksina. Helsingin Sanomat 9.10.1993.

Faust Oulussa

Kauneuden attribuutit -trilogian päättävän Faustuksen lähtökohtana on tarina 1400- ja 1500-lukujen taitteessa eläneestä Faustista. Hän oli astrologi ja maagikko, joka ikuista elämää tavoitellessaan teki liiton paholaisen kanssa. Vuosisatojen kuluessa tarina on innoittanut niin kirjailijoita kuin säveltäjiäkin. Nyt Rintala kirjoittaa sen oman henkilöhistoriansa kautta suodatettuna.

"Faustus, vuokraviljelijän poika Säiniöltä, läheltä Viipuria syntyisin. Lyseon kävi Oulussa jossa äiti ja isoäiti hänet kouluttivat, Jumalaa pelkääviä ihmisiä olivat. Teologiaa sitten opiskeli Faustus mutta ylimielisenä hylkäsi pian jumalansanan, ja kynäkutkainen kun oli, niin kuin vanha kansa Oulussa vielä muistaa, vaihtoi tiedekuntaa ja etsi kirjallisuuden historiasta salvaa sanasyyhyynsä; ei löytänyt, luovutti. Helmiä sioille olivat hänelle Shakespearet ja Marlowit, Goethet ja Heinrich Heinet. Vallassa istujien persous kultaan ja alistamiseen, niiden tutkiminen veti puoleensa tätä nuorta miestä. Politiikka ja valtiotiede. Mutta kauan ei viihtynyt, turhautui ja mitä jäi miehelle: tyhjät taskut ja ivallinen mieli. Nuoruus oli mennyt ja opiskelutoverit kaikki istuivat turvallisesti virassaan pappeina, tuomareina, lehtoreina, sotilaina ja hän, Faustus, tyhjän päällä. Vuosisadan pettymys matkasauvana seisoi vedenjakajalla, toinen jalka menneisyyden tolkuttomuudessa jota inhosi, toinen etsien tulevaisuutta joka pelotti.
Silloin, niin kuin muistaa vielä Oulussa vanha kansa, tämä mies solmi liiton Mefiston kanssa."
– Faustus, s. 182–183.

Rintalan teos on elämäkerta, esseeromaani, dokumentti, historiateos. Kauneutta etsivän kirjailijan vaellus suvereenisti historiassa tekee teoksesta vaikeasti lähestyttävän ja edellyttää laajaa kirjallisuuden ja kulttuurihistorian tuntemusta.

Teoksessa on paitsi lempeää itseironiaa myös herkullista kritiikkiä nyky-Oulua ja -yhteiskuntaa kohtaan.

"Oulu himoitsee tulla nimetyksi Euroopan kulttuurikaupungiksi. Se haluaa viestittää Brysseliin, suuren karnevaalin komissaarinaamioille että sen menneisyys on kaunis kuin pohjoinen unelmakesä jossa kävi koulunsa vuosisatamme Faustus. – Kaupungin nykyjohto, yliopiston teknologian laitos ja talousalueen päättäjät pitävät ideaa hyvänä. Se tuo turisteja, vie kaupungin nimeä ulos ja houkuttelee sijoittajia." (s. 197–198)

Rintalan viimeiseksi jäänyt teos enteilee ikuisen etsijän, "elämäntapajuutalaisen" perille pääsyä, kuoleman läheisyyttä. Ikääntynyt kirjailija on palannut Ouluun hautaamaan sodassa kaatuneen isänsä tuhkaa, joka hänellä on mukana peltilaatikossa. Isän – maallisen isän lisäksi myös taivaallisen isän – etsintä historian kerrostumien alta on yksi Rintalan keskeisiä teemoja kautta koko tuotannon. 

Lähteet:

Jama, Olavi 1996: Te olette tehneet Saatanan tarpeettomaksi. Kaleva 10.10.1996

Seppälä, Juha 1999: Ajan ja unen alta. Aamulehti 14.8.1999.