Muistelmien ensimmäinen kertomus Oulu viisikymmentä vuotta sitten esittelee 1790-luvun Oulua. Monihaarainen Merikoski, lohipadot ja tervaveneet, Linnansaaren rauniot ja Pikisaaren laivaveistämöltä vesille laskettavat alukset olivat keskeinen osa tuolloista kaupunkimiljöötä. Kuvaus Oulusta ennen vuoden 1822 paloa on aikalaisen välittömänä vaikutelmana harvinainen, ja monet kirjailijat ja historioitsijat ovat sittemmin tukeutuneet siihen:

"Kaupungin läpi virtasi pieni Juurusoja niminen puro, joka laski mereen. Kaupungin talot olivat puusta rakennettuja kahta lukuun ottamatta. Nämä olivat hovineuvos Nylanderin talo Ison Torikadun varrella ja kauppias Henrik Wacklinin pihalla sijaitseva navetta. Kaksikerroksisia taloja lienee ollut kymmenkunta, mutta talot olivat silti yleensä tilavia, ja moneen liittyi niin sanottu yrttitarha, joka tuotti talouteen sellaisia vihanneksia, jotka tässä ilmastossa saattoivat lyhyen kesän aikana menestyä. ––
Eräällä kukkulalla kohosi raatihuone, keltainen sininurkkainen rakennus torneineen ja kelloineen. Sen toisella puolen oli Tornimäki, toisella Kallisen mäki. Jälkimmäinen johti myös joelle. Se ei ollut yhtä jyrkkä kuin Pokkisen törmä. Oikealle, Plaattasaaren suuntaan, vei pieni katu, jonka varrella oli vielä muutamia, siellä aikaisemmin kauppaa harjoittaneiden saksalaisten rakentamia puoteja."

Wacklin toi Oulun Suomen kirjallisuuteen – hän loi mielikuvan maisemallis-maantieteellisestä Oulusta, kaupungista, joka oli ajoittain Turun jälkeen Suomen suurin eikä mikään tavaton paikka elää, vaikka hedelmäpuiden viran täyttivät pihlajat ja satakielen laulun sijaan saattoi kuulla susien ulvontaa. Kaupungin väkiluku kasvoi, tervakauppa vilkastutti sen talouselämää, ja sataman kautta saatiin paljon niin aineellista kuin henkistäkin hyvää.

Muistelmien henkilökaarti debytoi jättiläiskokoisena juopuneena naisena, joka ilmestyy haastamaan riitaa Plaattasaaressa mäkeä laskevien koulupoikien kanssa. Hän on hurjapäisyydessään oivallinen esimerkki Wacklinin tavasta horjuttaa tasaista Pohjanmaata. Yllätykset ja sattumat, mielisairaudet, tuhoisat onnettomuudet ja luonnonvoimat ovatkin olennainen osa wacklinilaista miljöötä. Ne nyrjäyttävät hierarkisen säätyläismaailman hetkeksi raiteiltaan, jolloin itsestäänselvyydet kyseenalaistuvat ja mahdottomasta tulee mahdollista.

Lähteet:

Leppihalme, Ilmari: Tähtivauva, terva ja teknopolis – mitä muuta? Näkökulmia Oulua ympäröivään alue- ja identiteettipuheeseen. – Teoksessa Lukulampun valo. Liisi Huhtalan juhlakirja. Toimittanut Veijo Pulkkinen et al. Oulu: Oulun yliopisto, taideaineiden ja antropologian laitos 2004, s. 15–71.

Mäki, Päivi: Muutama sananen Sarasta. Sara Wacklinin elämä ja muistelmat. Oulu: Sara Wacklin -juhlavuoden toimikunta 1990. 

Pormestarin kaksinkertaiset häät esittelee muistelmien omintakeisimman pariskunnan, pormestari Timbomin ja hänen hienon vaimonsa. Kaikkiaan he esiintyvät neljässä eri kertomuksessa, joista viimeisessä Aabel Timbom päättää maallisen vaelluksensa Oulun palon jälkimainingeissa. Wacklinin arvellaan käyttäneen hahmojensa malleina oululaista varapormestaria Abel Timmingiä (1765–1822) ja hänen vaimoaan Maria Christinaa (1758–1832).

Timbomista muokkautuu Wacklinin käsittelyssä läpeensä tolvana hahmo, jonka karikatyyrinen laatu on tunnistettavissa jo ensi riveiltä:

"Eräs kaupungin raatimies, pormestari Timbom oli lihava ja komea herra, jonka isot vaaleat silmät tuntuivat revähtäneen auki hämmästyksestä kaiken näkemänsä johdosta, varsinkin silloin kun ne peilistä kohtasivat "erittäin viisaan" pormestarin oman puuteroidun pään ja kukoistavat kasvot sekä löysivät niiden muutoin tasaisesta kentästä pikku suun ja nenän."

Timbomeiden kerrotaan kilpailevan keskenään herkkäuskoisuudessa ja typeryydessä, vaikka he muutoin ovatkin toistensa vastakohdat – pormestari "itse pitkämielisyys ja sävyisyys", ja pormestarinna taas "ruumiillistunut tyytymättömyys". Koomisina tyyppeinä he ovat klassisia – tohelo vallanpitäjä ja miestään pihdeissään pitävä kotihirmu tunnetaan jo antiikin kirjallisuudesta.

Komiikka ei ole kuitenkaan komiikkaa ilman toimintaa. Pormestarin kaksinkertaiset häät kertoo, kuinka Timbomit änkeävät itsensä ensin neljäkymmentä vuotta vanhoihin hääasuihinsa ja sitten Noituri-Annan loitsujen saattelemana hätähautaan. Pormestarinna on taivutellut miehensä tähän perin eriskummalliseen operaatioon siinä uskossa, että taikakeinot elvyttäisivät heidän rakkautensa nuoruuden kukoistukseensa.

Kustaa Aadolfin vierailu kertoo nimensä mukaisesti Kuningas Kustaa Aadolfin vierailusta Oulussa kesällä 1802. Koko kaupungin väki on vastassa arvovieraita, innokkaimpana ystävämme Timbom. Hän huutaa hurraata naama punaisena ja mekkaloi "ilosta aivan sekapäisenä ja villiintyneenä", kunnes viimein tuupertuu tomuun. Kenellä olisikaan sydäntä nauraa tuolle väsyneelle ja pölyiselle miesparalle, joka raahustaa rouvansa luokse käsi suun edessä "peläten hurraahuutojen voivan äkkiä alkaa uudelleen"?

Se, että Timbomit ovat parempaa väkeä, on heidän koomisuutensa kaksijakoinen voima. Vastakohtaisuuksilla, ristiriitaisten elementtien yhdistelmillä ja kääntämällä kaiken nurin niskoin Wacklin karnevalisoi porvarillista tapakulttuuria ja sen oululaisia ilmenemismuotoja. Ylhäinen paljastuu alhaiseksi, hienostunut tökeröksi ja erittäin viisas hölmöistä hölmöimmäksi. Satiirin kärki kohdistuu porvarillisiin helmasynteihin – ahneuteen, kateuteen ja ulkokultaisuuteen eivätkä ne ole aikaan tai tyylisuuntaan sidoksissa. Miten kävisikään Aabel Timbomin teknologiahuuman pyörteissä, pohjoisen Piilaakson pukumiehenä?

Väkevävirtainen Oulujoki on ollut paitsi tärkeä ansiolähde ja kulkureitti, myös lukemattomien anekdoottien ja muisteluiden aihe. Wacklinin kertomukset Isokoski ja Pikkarainen, Merkillinen mäenlasku, Kolmen rouvan koskenlasku ja Jumala on hullujen holhooja muodostavat Oulujoki-aiheisen sikermän. Kertomukset on ryhmitelty siten, että niiden välille muodostuu ironisia kontrasteja.

Isokoski ja Pikkarainen on kansallisromanttinen ja ihannoiva. Wacklin kertoo koskenlaskija Pikkaraisen olevan "pitkä, solakka ja kaunis mies", varakas ja onnellinen avioliitossaan. Laskijamestari esittelee taitojaan myös itse kuningas Kustaa Aadolfille tämän vieraillessa Oulussa. Kuninkaallinen seurue seuraa jännitysnäytelmää joen läheisyyteen rakennetulta korokkeelta:

"Pikkarainen ilmestyi näkyviin kosken niskaan nelilaidassaan, kuten isoimpia koskiveneitä nimitettiin. Kaksi talonpoikaa oli airoissa, mutta hänen oma kookas hahmonsa kohosi veneen perässä. –– Hän ohjasi veneen koskea kohti, airot antoivat lisävauhtia, ja se kiisi alas huimaa vauhtia usein kadoten kuohuihin, niin että korkeat katsojat ihmeekseen saattoivat erottaa vain Pikkaraisen hatun soljen, hänen päänsä kohotessa uljaana ja voittoisana ryöppyävien pyörteiden alle."

Pikkaraisen mestaritaidot kääntyvät toiseen valoon, kun heti perään kerrotaan humoristinen juttu, kuinka kolme kaupungin hienointa rouvaa ja pikku tyttö laskevat Oulujoen kuohuvan Koskenniskan vahingossa, yksi naisista hameensa varassa, ja onnistuupa vaarallisen taipaleen taittaminen myös kaitselmuksen turvin. 

Tarinassa Jumala on hullujen holhooja järkensä valon kadottanut kerjäläinen heittäytyy virran vietäväksi ilman peräsintä ja airoja. Hukkumiskuoleman sijaan hän kohtaa Ruotsiin matkaavan laivurin ja päätyy Tukholman lähistölle taitavaksi työmieheksi. Jokiseikkailusta hänellä on muistona vain päähänpinttymä, jonka mukaan Jumalan enkeli oli nostanut hänet heikosta veneestä isoon laivaan.

Kertomus Merkillinen mäenlasku on myös ihmetarina. Siinä oululainen merimies Anders Hägg laskee tiiliä täyteen kuormatulla kelkallaan avantoon ja seikkailee jään muodostamassa holvissa, kunnes viimein pääsee ylös toisesta avannosta. Ukko kampeaa itsensä jäälle läpimärkänä, mutta tyynenä ja iloisena, kun ei ollut menettänyt lastistaan ainoatakaan tiiltä. Sankarilegendaa Merkillisestä mäenlaskusta ei silti kehkeydy, sillä Hägg on kaukana seikkailutarujen itsetietoisista toimijoista. Wacklin luonnostelee hänen hyveekseen suomalaisperinteisen vaatimattomuuden:

"Merkillistä kylläkin hän piti seikkailuaan niin vähäpätöisenä, että unohti jopa kertoa siitä vaimolleen ja lapsilleen. Mutta mäenlasku ei sen jälkeen huvittanut Häggin äijää."

Lähteet:

Työlahti, Nina: Yhden hengen istuttavat kiesit – Sara Elisabeth Wacklin. Teoksessa Pohjoisen kirjallisuuden historia. Oulun yliopisto: Taideaineiden ja antropologian laitos 2004. Julkaisematon käsikirjoitus.

Pisimmät muistelmien kertomuksista ovat laajoja henkilökuvia tai monipolvisia tapahtumasarjoja. Hovineuvos paneutuu yksityiskohtaisesti lasitehtailija Johan Nylanderin värikkäisiin elämänvaiheisiin. Aiheellaan ja henkilöhahmoillaan se liittyy keskusteluun, jota käytiin 1840-luvulla perheen, rakkauden ja avioliiton merkityksestä ja joka ryöppysi erityisen kiivaana C. J. L. Almqvistin romaanin Det går an ilmestyttyä vuonna 1839. Etenkin naiskirjailijat käsittelivät vallitsevia perheihanteita murtavia teemoja – avioliiton ulkopuolisia suhteita, onnettomia avioliittoja, petollisia miehiä ja avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen kohtaloa.

Wacklin kuvaa hovineuvoksen liiketoimissaan menestyväksi mieheksi, jolle puolisonkin valinta on kauppa muiden kauppojen joukossa. Liehitellen ja lahjoen hän keinottelee vaimokseen köyhän ja kiltin Greta-Stinan, joka saa 17-vuotispäivänään kuulla ennalta sovitusta avioliitostaan. Määräysvalta siirtyy suoraan hänen äidiltään aviomiehelle ilman, että Greta-Stina itse pystyy vaikuttamaan millään keinoin asioiden kulkuun:

"Sanaakaan ei lähtenyt hänen vapisevilta huuliltaan äidin ja sulhasen kiinnittäessä hänet kultakahlein hovineuvoksen timantinkovaan sydämeen."

Karu totuus näyttää kasvonsa pian häiden jälkeen. Nuori vaimo saa vastuulleen kolmenkymmenen hengen talouden, oluenpanon, teurastuksen ja leipomisen lasitehtaan vuosittain varustamien laivojen tarpeiksi. Nylander taas osoittautuu julmaksi ja saidaksi oikuttelijaksi, joka tyrannisoi vaimoaan ja lapsiaan.

Tarinan draamallinen huipentuma sijoittuu hopeahääpäivänä tehtävälle matkalle Ouluun. Vauhkojen hevosten vetämä reki kaatuu vähän väliä, ja kun matkalaiset viimein ovat jo miltei perillä, Greta-Stina kätensä loukanneena, kääntää hovineuvos reen takaisin kohti Olhavaa. Hovineuvoksetar joutuu palaamaan synkkään kotiinsa saamatta syleillä äitiään ja ystäviään. Matkasta muodostuu hänen onnettoman elämänsä vertauskuva.

Greta-Stina on despoottisen miehensä omaisuutta, patriarkaalisen alistusmekanismin suojattomin poljettava. Yksittäisen tapauksen kautta Wacklin havainnollistaa laajan yhteiskunnallisen ongelman, naisen oikeudettoman aseman ja sukupuolten välisen eriarvoisuuden. Kärkevyydessään Hovineuvos on lähellä Minna Canthin nais- ja perhekuvauksia.

Kosto

Myös naiskuvauksessaan Wacklin käyttää kertomusten ryhmittelyä merkitysten rakentajana. Pian Hovineuvoksen jälkeen sijoitettu Kosto on sovellus Honoré de Balzacin teosten keskeisestä teemasta, lopullisesta oikeudesta, elämän itsensä suorittamasta kostosta. Siinä Wacklinin ristiriitainen, yhtä aikaa uhmakas ja nöyrä naisnäkökulma henkilöityy kahdessa hahmossa – vanhassa ja uudessa vaimossa. Kivi-Tanelin – hovineuvoksen veljen – ensimmäinen vaimo on kiltti ja lempeä, toinen taas tulistuva ja omavaltainen. Näiden kahden eriparisen naisen kautta toteutuu oikeudenmukaisuus selkeästi ja konkreettisesti muotoiltuna:

"Tämän, joka oli niin kovasti tyrannisoinut aikaisempaa lempeää ja hyvää vaimoaan, oli nyt pakko tanssia toisen vaimonsa pillin mukaan. Mutta ennen kuin vanha, aikaisemmin taipumaton mies saatiin tähän sopeutumaan, oli uuden rouvan joskus pakko käyttää käsivarsiensa voimaa, ja niinpä hänellä olikin, jollei mies ankarasta kotiripityksestä huolimatta totellut, varalla lakanoiden väliin kätketty luudanvarsi. Ahkeraan ja harkitusti sitä käyttämällä hänen onnistui pian tehdä äijästä lauhkea kuin lammas. Kansa käytti tästä asiantilasta, jota pidettiin oikeudenmukaisena kostona, sananlaskua: "»Karttu tuli koiran viereen.»"

Lähteet:

Karkama, Pertti: Kirjallisuus ja nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1994.

Manninen, Kirsti: Nöyryys ja uhma – Sara Wacklin. Teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toimittanut Maria-Liisa Nevala. Helsinki: Otava 1989, s. 98–114.

Rytkönen: Raili: Suur-Iin historia 1700-1870. Haukipudas: Suur-Iin kirkko ja seurakunta 1978.

Sara Wacklin toi ensimmäisenä suomalaisena kirjailijana esille syyt, jotka estivät naisen yksilöitymisen, mutta samalla myös ne mahdollisuudet, joita lahjakkaalla ja tarmokkaalla naisella saattoi olla. Tiina-täti on paitsi taidokas muotokuva elämää nähneestä opettajattaresta, myös mielenkiintoinen analyysi entisaikojen kouluoloista ja kasvatusmetodeista. Vaativa ja velvollisuudentuntoinen Tiina-täti kaihtaa ruumiillista kuritusta, vaikka iskeekin joskus vimmastuksissaan viivoittimella pöytään. Selkäsaunan sijaan hän lupaa kieriskellä itse tervassa ja höyhenissä, jos pikku paroni Silverhjelm osaa läksynsä takeltelematta.

Tyyliltään Tiina-täti on kaksinainen – toisaalta humoristisesti karrikoitu, toisaalta yhteiskunnallisia epäkohtia syvällisesti pohdiskeleva. Tädin naimattomuutta – ja samalla omaakin kohtaloaan – Wacklin kuvaa ironisesti. Tiina-täti lukeutuu kaupungin viidenkymmenen vanhimman ikäneidon muodostamaan valioparveen, "joka aina oli taistellut avioliiton ikeeseen alistumista vastaan – koskapa kukaan ei ollut pyrkinyt heiltä tätä heidän voittoaan riistämään."

Tiina-tädin suulla esitetään myös muistelmien suorasukaisin puheenvuoro naisen asemasta:

"»Kyllä meiltä vaaditaan moninverroin enemmän kuin noilta miesilkimyksiltä, joiden ei tarvitse saada aikaan suuriakaan, ennen kuin heitä ylistetään tai palkitaan rikkauksilla, arvonimillä ja viroilla. Mutta mitä rohkaisua nainen saa, oli hän kuinka täydellinen tahansa. – Ei mitään!» – hän huusi vihanvimmoissaan ja teki täyskäännöksen kamarin lattiaa marssiessaan. »Ja kuitenkin vaaditaan, että hänen on oltava sekä räätäli että paakari, oluenpanija, teurastaja, kokki, sokerileipuri, kahvinkeittäjä, värjäri, sukankutoja, kynttilänvalaja, puutarhuri, talonvouti, palovartija ja puotipuksu (pienissä kaupungeissa)! Sen lisäksi hänen on oltava äiti ja puoliso, lastenhoitaja ja opettaja, emännöitsijä ja kyökkipiika, sairaanhoitaja ja miehensä palvelija. Hänen on puhallettava kaikki huolet tämän otsalta, yksin otettava vastaan ja kannettava kaikki talon harmit, naurettava kun mieluiten itkisi."

1800-luvun kaksinaismoraali, ihanteiden ja todellisuuden välinen ristiriita ja lukemattomat vaatimukset kohdistuivat nimenomaan naisiin. Wacklin osoittaa esimerkein, miten moneksi naisen on ehdittävä ja miten tilanteen ongelmallisuus periytyy seuraaville sukupolville. Anteeksipyytelevät välihuomautukset, kuinka eukko vihastuksissaan luiskauttaa purkauksensa, taittavat sanojen kärjekkyyttä ja olivat ehkä harkittujakin aikana, jolloin kirjallisuuskritiikki ei katsonut hyvällä naiskirjailijoiden emansipatorista tendenssiä.

Vapaa valinta on muistelmien kertomuksista kenties tunnetuin. Kirjailija Anu Kaipainen lainasi sitä vuonna 1967 ilmestyneeseen romaaniinsa Arkkienkeli Oulussa 1808–1809, ja onkin pitkälle Kaipaisen ansiota, että Wacklinin elämäntyö tunnetaan nykyään niin hyvin. Kaipainen raikasti Wacklinin kirjailijakuvaa etsimällä muistelmista moniäänisyyttä ja ironiaa, pasifismin ja humanismin aatteita ja kurkistuksia sisäänlämpiävyyden ja lokeroinnin taakse.

Vapaa valinta kertoo, kuinka "höperö vanha tyttö", Shaggin Huppa-Leena valitsee sotilassairaalan ruumiskasasta itselleen sulhasen:

"Leena tutki tarkkaan jäykiksi jäätyneitä ruumiita. Hänestä oli surkeaa, että tuollainen joukko kauniita miehiä joutui haudan saaliiksi, kun hän olisi toivonut yhden ainoan heistä itselleen elävänä.
   Leenalla oli tässä nyt niin monta kaunista kosijaa valittavanaan, ettei hän tiennyt kenet ottaisi. Lopulta hän kuitenkin rupesi raahaamaan kaikin voimin kelkkaansa sellaista ruumista, joka erityisesti häntä miellytti."

Leena vie ruumiin saunaan ja sulattelee sen kylmällä vedellä valellen ja hieroen. Muutamassa minuutissa valekuollut nuorukainen virkoaa henkiin ja saa hoivaajansa ilosta suunniltaan. Tarinan loppu on onnellinen – sotamies suostuttelee Leenan mukaansa kotiseudulleen Länsipohjaan ja avioituu hänen kanssaan: "Hän on edelleenkin vaimoaan kohtaan niin hellä ja hyvä, ettei Leenalla milloinkaan ollut aihetta katua vaivojaan eikä vapaata valintaansa."

Loppuratkaisun voi tulkita heijastelevan kirjailijan henkilökohtaisia tuntoja – kiitos ja kunnia oli haettava muualta kuin Oulusta. Toisinajattelijana Wacklin lukeutuu "akanvirrassa" eläneisiin kirjailijoihin, joille Oulun henkinen ahtaus ja pienet piirit ovat olleet koettelemus. He – Anu Kaipainen, Erno Paasilinna ja vaikkapa Kauko Röyhkä – tarkastelevat Oulua ulkopuolisen silmin, alhaalta ja sivusta, ruumiskasan juurelta tai Hupisaarten pusikoista, ja luovat näin uudenlaista kaupunkikuvaa tuomiokirkon, Franzénin puiston ja lyseon muodostaman kolmiyhteyden rinnalle.

Lähteet:

Leppihalme, Ilmari: Tähtivauva, terva ja teknopolis – mitä muuta? Näkökulmia Oulua ympäröivään alue- ja identiteettipuheeseen. Teoksessa Lukulampun valo. Liisi Huhtalan juhlakirja. Toimittanut Veijo Pulkkinen ym. Oulu: Oulun yliopisto, taideaineiden ja antropologian laitos 2004, s. 15–71.

Traagisin muistelmien naiskuvaus on kertomus Moniuksen Liisusta, juopon äidin laiminlyödystä tyttärestä, joka avioituu kunnollisena ja varakkaana pidetyn kultasepän kanssa. Mies osoittautuu kuitenkin väkivaltaiseksi juomariksi, jota vaimo ei yrityksistään huolimatta onnistu parantamaan. Kahdeksan vuotta Liisu kestää, kunnes pakenee kolmen pienen lapsensa kanssa kotikaupunkiinsa Ouluun.
 

Vuoden päivät Liisu elää rauhassa ansaiten elantonsa ompelutöillä. Eräänä aamuna hän saa kuitenkin lääninkanslialta määräyksen palata miehensä luo, jos tahtoo välttää, ettei häntä vietäisi sinne pakkokeinoin. Epätoivoissaan Liisu päätyy äärimmäiseen tekoon – hän ennemmin surmaa lapsensa kuin antaa heidät isänsä pahoinpideltäviksi:

"Sitten hän polvistui lastensa ruumiiden ääreen ja suuteli niitä itkien. Kerran toisensa jälkeen hän suuteli ja hyväili vanhimman poikansa käsiä ja jalkoja, rukoillen anteeksi tälle tekemäänsä pahaa. Hän oli ohuella nyörillä kuristanut heidät kaikki heidän nukkuessaan. Tämä poika vain oli herännyt, vaikkei tosi täyteen tajuntaan, ennen kuin murhatyö oli suoritettu loppuun. Liisu katui vain hänelle aiheuttamaansa tuskaa, mutta ei rikostaan, vaikka sanoikin, että hänen oli siitä kärsittävä ankarin rangaistus."

Wacklin tähdentää, että Liisu on onnettomien olosuhteiden, kaksinaismoralismin ja alkoholismin uhri ja loukkuun ajettu ihminen. Canthin Anna Liisan tavoin hän tunnustaa tekonsa ja sovittaa sen elinkautisella kuritushuonerangaistuksella, mutta ei sisimmässään taivu miesten sanelemiin lakeihin ja määräyksiin:

"Hän ei kuitenkaan tuntunut milloinkaan todella katuvan rikostaan, vaikka sen nöyrästi tunnustikin sekä Jumalan että ihmisten edessä."

Moniuksen Liisu perustuu tositapahtumiin. Raahelaisen kultasepän kisällin Carl Hildenin vaimo Greta Lisa Hilden, o. s. Monius (s. 1796) surmasi keväällä 1826 kolme lastaan: 6-vuotiaan Carl Johanin, 3-vuotiaan Fredrikin sekä 5 kuukautta vanhan tyttärensä Ebba Auroran. Oman ilmoituksensa mukaan "se tapa, jolla hänen miehensä oli kohdellut häntä ja ne ankarat toimet, joihin maistraatti ja lääninhallitus olivat ryhtyneet hänen karkoittamisekseen Oulusta ja pakottaakseen hänet miehensä luo, olivat johtaneet epätoivoiseen päätökseen surmata lapset siinä uskossa, että koska he kuolivat viattomuutensa vuosina, heidän ikuinen autuutensa tulisi näin parhaiten turvatuksi".

Erikoista tapauksen oikeuskäsittelyssä oli se, että syyttäjänä toiminut kaupunginviskaali Levonius ulotti syyllisyyden myös Carl Hildeniin. Levoniuksen mukaan Hilden oli käytöksellään auttanut vaimonsa päätymistä epätoivoiseen surmatekoon. Raastuvanoikeus kuitenkin vapautti hänet kaikesta vastuusta.

Lähteet:

Joki, Vuokko: Moniuksen Liisu – Sara Wacklinin kertomus asiakirjojen valossa. Teoksessa Asein, aattein, opein. Oulun Historiaseuran julkaisuja Tomus XXII. Oulu: Oulun Historiaseura 1996, s. 72–83.

Manninen, Kirsti: Nöyryys ja uhma – Sara Wacklin. Teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toimittanut Maria-Liisa Nevala. Helsinki: Otava 1989, s. 98–114.

Suomen sodan (1808–09) huomattavimmat taistelut käytiin Pohjanmaalla, ja Oulu oli eräs armeijan tärkeimmistä huoltokeskuksista. Kaupunkiin majoitettiin molempien osapuolten sotilaita, ja siellä ylläpidettiin myös sotilassairaalaa. Vaikka itse taistelut käytiinkin muualla, jäi kaupunkiin sodan päätyttyä peräti 600 haavoittunutta.

Wacklin, Runebergin aikalainen, kuvaa sotaa naisten ja kotirintaman näkökulmasta. Hän kertoo, kuinka naiset leipovat korppuja armeijalle ja nyhtävät liinanöyhtää haavoittuneille. Ruumiit pinotaan korkeiksi rievuilla peitetyiksi kuormiksi odottamaan hautausta, ja nekin, jotka säästyvät vihollisen luodeilta, kuolevat pakkaseen kuin kärpäset. Muistelmien näkökulma sotaan on matala ja pasifistinen:

"Niillä, jotka sanovat kaipaavansa sotaa, sen kauheuksia ollenkaan näkemättä, ei ole minkäänmuotoista käsitystä sodan ei vain sankarilliselle soturille, vaan myös sotanäyttämön läheisillä seuduilla kaikkein rauhallisimmillekin ihmisille tuottamista kärsimyksistä. Vaikka nämä säästyisivätkin rahojensa ja omaisuutensa ryöstöltä, on paljon näitä suurempi kuitenkin se sielunaatteiden menetys, jonka he kokevat, kun moraalinen säälin ja ihmisyyden tunne lopulta herkimmässäkin sydämessä vaihtuu kylmyyteen, aivan kuten välskärikin täysin kylmäverisesti silpoo kaltaisiaan, kun tämä kuuluu hänen jokapäiväiseen toimeensa.

Oululaista seurapiirielämää

Kuoleman ja kurjuuden vastapainoksi Wacklin kuvaa toinen toistaan loisteliaampia tanssiaisia ja illanviettoja, joita kaupungissa vuoronperään oleskelleet ruotsalaiset ja venäläiset ahkerasti järjestävät. Salit on koristeltu kullalla, sametilla ja pitseillä, ja naiset ovat hienostuneisuuden ruumiistumia muotipuvuissaan ja pöyhötetyissä tukkalaitteissaan. Aitojen hedelmien ja makeisten rinnalla tarjoillaan myös perioululaista ruokaa, Oulujoen lohta kuudella eri tavalla valmistettuna.

Kustavilaisen ajankuvan ja tapakulttuurin kuvaajana muistelmilla on huomattava kulttuurihistoriallinen merkitys. Esimerkiksi kuvaus Lise Keckmanin kunniaksi järjestetyistä juhlista on viehättävä laatukuva 1800-luvun alun Oulusta.

Juhlakuvauksissa Wacklin käyttää kahta erilaista kerronnan koodia – kansatieteellisen tarkkaa realismia ja suurten tunteiden melodraamaa. Ruotsalaisten jäähyväistanssiaisista palaavat kaunottaret itkevät kuin lapset, sillä he ovat varmoja, ettei heillä tule enää milloinkaan olemaan hauskaa, ja vannoopa eräs isänmaallinen neito, ettei ikinä enää tanssi. Aikaa myöten lohduton tilanne kääntyy ironiaksi:

"Nuo viattomat olennot eivät tuolloin tienneet, ettei heidän »ei ikinä» sanansa enempää kuin heidän pelkonsa ja lupauksensa kestäisi kuin vajaat kuusi viikkoa. Tämän heidän ikuisen aikansa jälkeen heidän nähtiin vallan ihastuksissaan pyörähtelevän mitä kauneimman rykmentinmusiikin soidessa poloneeseissa, angleeseissa, valsseissa, masurkoissa, potpureissa ja katrilleissa mitä urheimpien ja kohteliaimpien venäläisten kenraalien ja upseerien daameina niissä loisteliaissa tanssiaisissa, joita nämä järjestivät surevien kaunotarten lohdutukseksi."

Tanssiaisten kepeys on kuitenkin näennäistä – ne olivat taitava poliittinen ele, jolla osoitettiin kulloisenkin vallanpitäjän mahti, ja niihin osallistuminen edellytti paljon muutakin kuin pelkkää juhlamieltä. Herrasväen kanssakäyminen oli ennen kaikkea tiettyjen normien ja rituaalien mukaista esiintymistä ja näyttäytymistä, jolla lujitettiin säätytietoisuutta, ylläpidettiin sisäisiä hierarkioita ja korostettiin eroa alempiin yhteiskuntaluokkiin.

Rinnakkaisina ja toisilleen vastakkaisina todellisuuksina sodan ja tanssiaisten kuvaukset muodostavat kaksoisvalaistuksen – puutteen ja yltäkylläisyyden, elämän ja kuoleman piirileikin, joka muistuttaa kaiken suhteellisuudesta. Lukijalle erilaisten näkökulmien ja tyylien kudos on haastava mutta innoittava.

Lähteet:

Leppihalme, Ilmari: Tähtivauva, terva ja teknopolis – mitä muuta? Näkökulmia Oulua ympäröivään alue- ja identiteettipuheeseen. Teoksessa Lukulampun valo. Liisi Huhtalan juhlakirja. Toimittanut Veijo Pulkkinen ym. Oulu: Oulun yliopisto, taideaineiden ja antropologian laitos 2004, s. 15–71.

Ollila, Anne: Tapoja, tunteita ja uskomuksia. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 2. Tunne ja tieto. Toimittanut Rainer Knapas ja Nils Erik Forsgård. Helsinki: Tammi 2002, s. 168–178.

"»Keisari saapuu! Keisari saapuu! Saamme siis nähdä täällä tuon lempeän suuren Aleksanterin!» näin huutelivat kaikki oululaiset, sekä vanhat että nuoret ihastuksissaan toisilleen. »Keisari saapuu!» kiljaisi joku myös erään kuuron mummon korvaan tämän kaikessa rauhassa kuoriessa lanttuja nahkiaispaistokseensa."

Venäjän keisari Aleksanteri I kävi Suomessa useita kertoja. Vuonna 1819 hän matkusti maassamme lähes neljän viikon ajan vieraillen muun muassa Kuopiossa, Iisalmessa, Kajaanissa ja Oulussa.

Muistelmien 11-osainen matkakuvaus Keisari Aleksanterin matka Pohjanmaalla 1819 keskittyy tapahtuman elämyksellisyyteen ja lumoon. Wacklin esittää Aleksanterin hurmaavana maailmanmiehenä ja hyväsydämisenä hallitsijana, joka on siunaus kansalleen. Pienokaiset saavat häneltä lentosuukkoja, vanhat eukot helliä sanoja, ja kainot pastorinrouvat punastuvat kohdatessaan charmikkaan hallitsijansa. Jopa puut taipuvat kumartamaan keisarin jaloa ylhäisyyttä.

Wacklinin sanavalinnat sisältävät useita Jeesus-viittauksia, ja muistelmien vuoden 1966 painokseen lisätyt kuvat vahvistavat vaikutelmaa Aleksanterin messiaanisuudesta – keisarin ateria Haapalankankaan tallissa on kuin viimeinen ehtoollinen.

Wacklin kertoo myös, miten idylli rakennettiin – miten kanat ja vasikat lihotettiin, maantiet korjattiin, miten vanhat eukot ja pojat tonkivat nelinkontin kadulla rikkaruohoja. Keisarin saapuessa vihdoin Ouluun on koko kaupunki siivottu ja maalattu viimeistä soppea myöten:

"Kuin salaman välähtäessä kaupunki näyttäytyi nyt juhlaloistossaan, ja iso salaperäinen A paistoi monivärisenä kuultokuvan keskellä kunniaportin yllä, joka lamppujen loisteen ja kansan kiihkeiden ilohuutojen ohella ilmaisi juhlan merkityksen, vaikka keisarin nimikirjaimesta tosin puuttui ykkönen."

Kotimaiset merkkimiehet

Sata muistelmaa Pohjanmaalta sisältää myös ihannoivan henkilökuvasarjan kansallisista merkkimiehistä, muun muassa Snellmanista, Runebergista ja Lönnrotista. Wacklin luonnehtii heitä isänmaanrakkauden, jalouden ja kunniallisuuden moraalisin epiteetein ja todentaa heidän mainetekojensa oululaiset alkujuuret:

"Useat menestyneet runoilijat ovat siellä lapsena kulkeneet Franzénin polkuja. Hänen esikuvansa innoittamina he ovat samasta puhtaasta ilmasta imeneet rintaansa samaa henkeä."

Sadas muistelma Snellmanin suku. Castrén ja Lönnrot on kirjoitettu talvella 1845, jolloin Wacklin sai tiedon M. A. Castrénin lähdöstä Siperiaan suomen sukulaiskieliä tutkimaan. Myös Lönnrot jatkoi kansanrunoustutkimuksiaan. Wacklinille oma kieli on kansallisen eetoksen ja identiteetin ydinainesta:

"Suomen kieli on puhtaan kullan arvoista, joka on piillyt vuoren uumenissa suojassa sivistyksen vasaran iskuilta ja hionnalta ja jonka täyden arvon on todella tuntenut ja löytänyt vain tutkijan ja aidon isänmaanystävän taikavarpu."

Lähteet:

Huhtala, Liisi: Oulu omansa pitää? Teoksessa Windhager, Juliane: Oulun enkeli. Kertomuksia. Toimittanut Ilona Nykyri. Oulu: Työväen Sivistysliitto 2004, s. 107–130.

Tillander-Godenhielm, Ulla: Venäjän keisarillinen hovi ja Suomen suuriruhtinaskunta. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 2. Tunne ja tieto. Toimittanut Rainer Knapas ja Nils Erik Forsgård. Helsinki: Tammi 2002, s. 110–115.

Työlahti, Nina: Yhden hengen istuttavat kiesit – Sara Elisabeth Wacklin. Teoksessa Pohjoisen kirjallisuuden historia. Oulun yliopisto: Taideaineiden ja antropologian laitos 2004. Julkaisematon käsikirjoitus. 

Suomalaiset kaupungit olivat 1700- ja 1800-luvulla pieniä puutalokaupunkeja, jotka tuhoutuivat tulipaloissa 30–40 vuoden välein. Oulukin on palanut nelisataavuotisen historiansa aikana useita kertoja maan tasalle. Vuoden 1822 palossa suurin osa kaupungin taloista tuhoutui perustuksia myöten ja yli 3 000 ihmistä jäi kodittomaksi. Sara Wacklin menetti sekä koulunsa että kotinsa.

Sikermässä Hajakuvia Oulun palosta toukokuun 23. päivänä 1822 Wacklin on yhdistänyt eri näkökulmia ja tyylilajeja realistisesta raportoinnista – kuten esimerkiksi Tulen irtipääsy ja naisväen touhukkuus, Kodittomat, Kirkko palaa – rehevään satiiriin – kuten esimerkiksi Eukko ja kiitosrukous, Rakkain aarre ja Timbomin kuolema. Joukossa on myös muutamia kuvauksia, joissa traaginen ja koominen, realistinen ja romanttinen tiivistyvät monikerroksisiksi kokonaisuuksiksi. Wacklin kuvaa värjäri Ernst Papen verstaasta alkunsa saaneen palon etenemistä:

"Leimuava liekki valaisi punertavalla hohteella puolet taivasta. Hirvittävästi ryskien ja rätisten se syöksi ympärilleen palavia kekäleitä ja kipinöitä. Nyt puhkesi äkkiä kova tuuli, hajotti liekit ja heitti tulisateen koko kaupungin ylle, joka pian oli syttynyt neljästä kohtaa. –– Yritettiin kaikin voimin hidastaa tuhoavien liekkien vauhtia, mutta siitä ei ollut apua, sillä palopurjeet ja -kalustokin paloivat. Tuli sytytti vanhat puurakennukset kuin tappurat. Muutaman hetken kuluttua pilvenkorkuiset tulikielekkeet muodostivat ristiin rastiin katujen ylle hirvittävän holviston, jonka alla epätoivoiset ihmiset huusivat apua, ja säikähtäneet eläimet juoksentelivat sinne tänne ulisten ja vikisten koettaessaan paeta uhkaavaa kuolemanvaaraa."

Pian yleiskuva tarkentuu yksittäisiksi ihmiskohtaloiksi. Työmies pakenee liekkejä pienen tyttärensä kanssa Juurusojaan ja kuolemansairas papinrouva pelastetaan viime hetkellä, mutta vanha oluenpanija Mellin jää vaimonsa ja palvelijansa kanssa liekkien saaliiksi. Epätoivoiset äidit etsivät lapsiaan, itkevät lapset vanhempiaan ja huolestuneet puolisot tosiaan. Yhteinen onnettomuus ja hätä koskettavat kaikkia säätyyn katsomatta. Wacklinin kristillinen maailmankuva kulminoituu kohtauksessa, jossa köyhä kerjäläisnainen jakaa leipänsä kaiken menettäneen porvarisrouvan kanssa.

Aiheellaan Wacklinin kuvaus liittyy osaksi oululaista kulttuurihistoriaa, jossa tulipaloilla on oma erityinen merkityksensä. Vuoden 1822 palon seuraukset näkyvät vieläkin Oulun katukuvassa. Arkkitehti C. L. Engel laati pahoin vaurioituneelle kaupungille uuden ruutukaavan 1825, jonka mukaisesti keskustan talot edelleenkin rakentuvat.

Lähteet:

Hautala, Kustaa: Oulun kaupungin historia: 1809–1856. Oulu: Oulun kaupunki 1975.

Manninen, Kirsti: Nöyryys ja uhma – Sara Wacklin. Teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toimittanut Maria-Liisa Nevala. Helsinki: Otava 1989, s. 98–114.

Suomen kulttuurihistoria 2. Tunne ja tieto. Toimittanut Rainer Knapas ja Nils Erik Forsgård. Helsinki: Tammi 2002.