Koskenniemi professorina Turussa
Tämän sivun sisältö:
- Paikkamerkki
"Se helsinkiläisen kirjailijaboheemin elämänmuoto, joka jo näytti vakiintuneen kohdalleni, muuttui radikaalisti 37. ikävuodellani, kun samanaikaisesti aloitin toimintani Turun yliopiston professorina ja menin naimisiin. Tämä on elämäni merkillisin muodonvaihdos, mutta en ehkä ollut siihen sisäisesti aivan valmistumaton, sillä en tuntenut uusia sosiaalisia velvollisuuksiani kahleena ja rajoituksena. Kirjailijatoimintani olen myös ilman suurempia ponnistuksia saanut sopusointuun akateemisten velvollisuuksieni kanssa."
– Autobiografisia kirjoituksia, Kootut teokset IV, 1955.
Kotimaisen ja yleisen kirjallisuustieteen professoriksi
V. A. Koskenniemen muistelema elämänmuutos lähti liikkeelle, kun hänet kutsuttiin vuonna 1921 Turun suomalaisen yliopiston kotimaisen ja yleisen kirjallisuustieteen professoriksi. Yliopisto oli perustettu edellisenä vuonna 1920. Viran lahjoitti yksityishenkilö – tehtailijanrouva Thekla Järnström – ja ehtona oli, että oppituolin haltijaksi nimitettiin Koskenniemi. Myönteiset lausunnot tulevan professorin pätevyydestä antoivat professorit Yrjö Hirn ja Kaarle Krohn. Koskenniemi ei koskaan väitellyt tohtoriksi. Kunniatohtorin arvon hänelle myönsivät Helsingin yliopisto vuonna 1927, Tarton yliopisto vuonna 1929 ja Turun yliopisto vuonna 1955.
Tulevalla professorilla oli Goethe-luennot valmiina, kun hän muutti Helsingistä Turkuun. Koskenniemi aloitti luentosarjan kesäkuussa 1922. Kateederin taakse nousi "runoilijatyyppi, nuorekas, syväsilmäinen, vailla professorineleitä, jonka sanalla on henkevä poljento ja uusia näköaloja avaava voima". Runoilijaprofessorista tuli suosittu luennoitsija, jota myös yliopiston ulkopuoliset asianharrastajat kävivät kuuntelemassa.
Yliopistoura eteni vauhdilla. Joulukuussa 1924 konsistori valitsi vararehtorina toimineen Koskenniemen yliopiston rehtoriksi. Erkki Kivijärven mukaan Koskenniemi tarttui toimeen pohjalaisella tarmolla ja käytännöllisyydellä. Hänen lähes kahdeksan vuotta kestäneen rehtorin uransa aikana toteutettiin hallinnollisia muutoksia, muun muassa pantiin toimeen yliopiston uusi järjestysmuoto. Huolellisesti valmistelemissaan rehtorinpuheissaan hän kosketteli ajankohtaisia kulttuuri- ja kielipoliittisia aiheita. Koskenniemi luopui rehtorin virasta vuonna 1931, kun kansleri E. N. Setälä arvosteli julkisuudessa yliopiston taloudellista asemaa ja ryhtyi esittämään omia suunnitelmiaan yliopiston tulevaisuuden suhteen.
Rehtorin tehtävistä vapauduttuaan Koskenniemi saattoi entistä paremmin keskittyä opettamiseen ja oppilaidensa kehityksen seuraamiseen. Työmäärää lisäsi se, että hän oli monta vuotta kirjallisuuden laitoksen ainoa opettaja. Koskenniemi luopui kirjallisuuden professorin virasta vuonna 1948 tultuaan nimitetyksi Suomen Akatemiaan ja jäi eläkkeelle vuonna 1955.
Turun vuosina Koskenniemellä oli runsaasti sekä paikallisia että valtakunnallisia edustus- ja luottamustehtäviä. Hän oli muun muassa Suomen Kirjailijaliiton ja PEN-klubin suomalaisedustaja useissa ulkomaisissa kokouksissa. Hän kuului Werner Söderström Osakeyhtiön hallitukseen ja useiden säätiöiden johtokuntiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kunniajäsen hän oli vuodesta 1945.
Lähteet:
Koskenniemi, V. A. 1947: Vuosisadanalun ylioppilas. Porvoo: WSOY.
Perälä, Tauno 1970: Turun yliopisto 1920–1939. Turku: Turun yliopisto.
Viljanen, Lauri 1935: V. A. Koskenniemi: hänen elämänsä ja hänen runoutensa. Porvoo: WSOY.
Koskenniemen avioliitto, perhe ja viimeiset vaiheet
Avioliitto ja perhe
Koskenniemi muutti Turkuun alkukesällä 1922 vastavihityn vaimonsa Vieno Koskenniemen (o.s. Pohjanpalo) kanssa. Pariskunta oli tavannut vuonna 1917 ylioppilaskunnan illanvietossa, minne Koskenniemi oli kutsuttu kunniavieraaksi. Kuuluisan kirjailijan kohtaaminen kauhistutti emäntänä toiminutta Vieno Pohjanpaloa, "kun en osaa tuollaisen kirjailijan kanssa mitään puhua".
Syksyllä 1919 solmittu kihlaus yllätti Helsingin kirjalliset piirit; Ajassa julkaistiin Maila Talvion novelli Herra Pekka Storm ja hänen lähteensä, jota Talvion elämäkerran kirjoittaja Tyyni Tuulio arveli reaktioksi Koskenniemen kihlaukseen. Morsian pakeni kohua Vaasaan sisarensa luo. Kihlaus oli vähällä purkautua, mutta yhteisymmärrys löytyi ja häät vietettiin Vieno Pohjanpalon kotipaikkakunnalla Kokkolan Ykspihlajassa keväällä 1922.
Perheeseen syntyi kaksi lasta: Inna Katharina vuonna 1923 ja Hannu Antero vuonna 1924. Vieno Koskenniemen mukaan lapset saivat kasvaa vapaasti, kun kummallakaan vanhemmalla ei ollut aikaa heitä kasvattaa. Inna Koskenniemestä tuli englantilaisen filologian professori Turun yliopistoon ja Hannu Koskenniemestä hovioikeudenneuvos.
Vieno Koskenniemi kuvaili aviomiestään luonteeltaan seuralliseksi. Hän tapasi ystäviään – kirjailijoita, filosofeja, tutkijoita, taiteilijoita – myös kotona Yliopistokadun "Atriumissa". Kerran hän joutui kiivaaseen sanaharkkaan filosofi Eino Kailan kanssa. Kun Kaila sanoi, ettei suomalaista kirjallisuutta kannattanut lukea, Koskenniemi käski hänet ulos talosta. Vaimon kertoman mukaan kahvikupit saattoivat lennellä puolin ja toisin myös puolisoiden väittelyissä, mutta sirpaleet korjasi aina rouva.
Koti oli Koskenniemelle paras työpaikka, vaikka perheen näkökulmasta jatkuvasti työskentelevä, vuorokaudenajoista piittaamaton puoliso ja isä oli aika rasittava – varsinkin, kun hän miettiessään käveli ympäri huoneistoa. "En ole koskaan nähnyt mieheni lepäävän", kertoi Vieno-rouva Eeva-lehden haastattelussa 1930-luvulla.
Koskenniemet viettivät kesät maalla, yleensä Turun saaristossa ja 1940-luvun lopulta lähtien Hangon Sirmiossa, roomalaisrunoilija Catulluksen Sirmionen mukaan nimetyssä huvilassa.
Sielläkin perheenpää kirjoitti, mutta myös pelasi tennistä ja teki pitkiä inspiroivia kävelyretkiä metsässä ja meren rannalla.
Sivistynyt professorinrouva
Vieno Koskenniemi (1897–1990) oli sivistynyt nainen – hän oli estetiikan ja kielten maisteri ja osallistui aviomiehensä kirjallisen piirin toimintaan sekä koollekutsujana ja emäntänä että englantilaisen ja ranskalaisen kirjallisuuden tuntijana. Hän oli myös puolisonsa kumppani monilla ulkomaanmatkoilla. Avioliiton alkuaikoina hän työskenteli saksan tuntiopettajana Turun Suomalaisessa koulussa. Vuonna 1928 Vieno Koskenniemi sairastui tuberkuloosiin ja joutui Nummelan parantolaan, mikä merkitsi alakuloista aikaa perheelle. Hän kuitenkin toipui ja eli pitkän elämän.
Lauri Viljasen mukaan Vieno Koskenniemellä oli "edellytykset olla käytännöllisesti avuliaana miehensä tutkijantyössä". Nykypäivän näkökulmasta lausunto vaikuttaa akateemisesti koulutettua naista vähättelevältä, mutta aika oli toinen. Käytännössä rouva Koskenniemi oli miehensä sihteeri ja tutkimusapulainen. Hän myös kokosi miestänsä koskevan laajan arkiston, jota säilytetään Turun yliopiston kirjastossa. Vieno Koskenniemen persoonallista panosta puolisoiden välisissä kirjallisuuskeskusteluissa voi tuskin väheksyä, vaikka hän vaatimattomasti totesikin, ettei ehtinyt lukea yhtä paljon kuin aviomies. Omana alueena hänellä oli englanninkielinen kaunokirjallisuus, jota hän luki alkukielellä.
V. A. Koskenniemi oli hyvin vaitonainen yksityiselämänsä suhteen. Hän mainitsee avioliiton solmimisen autobiografisissa kirjoituksissaan, mutta ei kerro mitään suhteestaan puolisoon. Hän ei koskaan jatkanut 1910-luvulle päättyviä muistelmia Onnen antimet ja Vuosisadanalun ylioppilas. Vaimon mukaan muistelmat tyrehtyivät käytännön hankaluuksiin – hän ei enää saanut selvää vanhenevan Koskenniemen käsialasta, eikä kirjailija halunnut sanella tai käyttää nauhuria.
Ajattomuutta kohti
Koskenniemi ajatteli usein kuolemaa kirjoittaessaan viimeistä runokokoelmaansa Syksyn siivet. "Ei niin ettäkö hän sitä olisi pelännyt, vaan se oli niin kuin läsnä", hänen puolisonsa muisteli.
Runoilijaprofessorin terveys alkoi heikentyä vuonna 1955, kun hän sai ensimmäisen sydänkohtauksen. Tulevina vuosina hän oli useita kertoja hoidettavana sairaalassa sydänoireiden vuoksi. Kaikesta huolimatta hän jatkoi työtään. Viimeinen teos, esseekokoelma Filosofian ja runouden rajamailta ilmestyi vuonna 1961. Kirjoittaminen jatkui senkin jälkeen – heinäkuussa 1962 Uudessa Suomessa julkaistiin Koskenniemen essee Elämän ja kuoleman murhe Oscar Levertinin satavuotismuiston johdosta. Se sinetöi 60 vuotta kestäneen kirjallisen uran.
V. A. Koskenniemi kuoli Turussa 4. elokuuta 1962. Hänen elämäntyötään tarkasteltiin muistokirjoituksissa, joita julkaisivat kaikki suuret sanomalehdet. Runoilijaprofessori siunattiin Turun tuomiokirkossa, ja uurna laskettiin Turun vanhaan hautausmaahan. Muistojuhla pidettiin Turun konserttitalossa 8.10.1962.
Lähteet:
Alhoniemi, Pirkko 1985: V. A. Koskenniemi – kirjallisen piirinsä primus motor. Teoksessa Kurkiauran varjo. Esseitä V. A. Koskenniemestä. Toimittanut Touko Siltala. Helsinki: WSOY.
Vieno Koskenniemen haastattelu. Eero Saarenheimo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkisto, 1976.
Tuulio, Tyyni 1965: Maila Talvion vuosikymmenet. Jälkimmäinen osa (1911–1951). Helsinki: WSOY.