Samuli Kustaa Berghin maine
Ensimmäinen antologia, jossa Berghin runoja julkaistiin sitten Gottlundin Otavan, on Eero Salmelaisen Pääskyisen Pakinat. Kiehkurainen kertomia. Suomen kieltä oppivaisten hyödyksi vuodelta 1857. Jos kohta oli Gottlund korjaillut Berghin runoja omien mieltymystensä mukaisiksi, on ne Pääskyisen Pakinoissa runoiltu perusteellisesti uudelleen otsikoista, kieliasusta, kielikuvista, jopa säkeistömäärästä lähtien.
Snellman esittelee Salmelaisen antologian Litteraturbladissa 1857 ja nostaa siitä erityisesti esiin Berghin runot Oma maa ja Laulun muisto, jonka alkuperäinen nimi on Soijin. Miltei ylpeänä Snellman voi kertoa pohjalaisrunoilijasta ensi käden tietoja, joiden valossa Bergh näyttäytyy paitsi lahjakkaana, myös aidosti pidettynä ihmisenä: "Vakavaan ja miehekkääseen mielenlaatuun hänessä yhtyi myöskin kohtalonsa kovana aikana iloinen ja sydämellinen olemus, joka hankki hänelle avuliaita ystäviä."
Lisäksi Snellman antaa Berghille varsin merkittävän sijan suomalaisessa kirjallisuudenhistoriassa: "Hänen harvat laulunsa ovat unohtumattomasti kiinnittäneet hänen kuvansa Suomen kansalliskirjallisuuden kehdon äärelle."
Snellmanin ohella Julius Krohnin, Volter Kilven ja Viljo Tarkiaisen arviot sijoittavat Berghin suomenkielisen taiderunouden aloittajaksi ennen A. Oksasta eli August Ahlqvistiä ja Aleksis Kiveä.
Sittemmin Berghin runot ovat valikoituneet lukuisiin antologioihin ja lukemistoihin. Tuotannon vähäisyydestä huolimatta Berghin nimi mainitaan edelleen kirjallisuudenhistorioissa ja hakemistoissa. Suomen kirjallisuushistoriassa vuodelta 1999 Bergin runot esitellään moniäänisinä, erilaisten koodien kohtauspaikkoina, jotka ammentavat kirjallisen tehonsa yhtä lailla kansanrunoudesta kuin Euroopan ja antiikin kirjallisuudesta.
Berghin runouden elinvoimasta todistaa osaltaan myös Hannu Mäkelän kirjoittama teos Samuli Kustaa Bergh, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1982 ja uudistettu painos vuonna 2003. "Omintakeiset käänteet ja mittaankin sidottuna vapaasti soljuva rytmi ovat periytyneet Berghiltä eteenpäin, suomalaisen runouden parhaille: myös Kivelle ja varsinkin Leinolle", Mäkelä kirjoittaa.
Berghin elämäkerran ja tuotannon lisäksi kirja sisältää Mäkelän kaunokirjallisen esseen Pois meni merehen päivä, jossa hän eläytyy sokean runoilijan ajatuksiin tämän elämän viimeistä edellisenä päivänä.
Samuli Kustaa Berghin runoja
Kiilto mato
1800-luvun alun runot olivat useimmiten mukaelmia tai käännöksiä. Myös melkein jokaisen Berghin runon taustalta löytyy jokin toinen runo tai eläinsatu. Runon Kiilto mato, joka julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa 21.3.1829, esikuvaksi on osoitettu saksalaisen G. K. Pfeffelin runo Das Johanniswürmchen. Lehdessä mainitaankin, että Kallio-nimimerkin runo on "muualta saatu. Saksan kielestä suomennettu". Berghin osittain oulunmurteinen suomennos on seuraavanlainen:
Kiilto mato kukkasisa
Loisti hiljasuudesaan.
Yli kedon, tienohisa,
Tietämätön loistostaan.
Sulosesti tätä tähti
Katto korkeudestaan.
Kätköstänsä käärmeet lähti
Myrkkyänsä valamaan.
Sääli madon surkeutta!
Miks' hän syyttä surmattiin?
Syyttä, sano käärmet, mutta
Miksikäs hän loisti niin?
Vaikka Kiilto mato onkin mukaelma, on sillä silti oma persoonallisen surumielinen sävynsä. Berghin klassisen perinteen tuntemus näkyy muodon varmuudessa ja soinnuttelun taidossa. Myös taitava vastakohtaparien käyttö ilmenee jo tässä esikoisrunossa – tähti katselee taivaan korkeudesta, miten kiiltomato syyttä surmataan.
Kiilto madossa ja muussakin Bergin tuotannossa korostuu kirjallisuuden intertekstuaalinen eli tekstienvälinen luonne. Kirjallinen teksti syntyy aina suhteessa johonkin aiempaan tekstiin, ja se voi myös itse toimia lähtökohtana muille teksteille.
Kulta perhoset
Berghiltä ilmestyi Oulun Wiikko-Sanomissa toinenkin eläinsatuaiheinen runo samana vuonna, jona Kiilto mato julkaistiin. Kulta perhoset kertoo perhosen ja kukan välisestä rakkaudesta, joka päättyy kukan pettymykseen ja kuolemaan. Kukan ja perhosen traaginen rakkaustarina oli varsin suosittu aihe tuon ajan runoudessa.
Tuli tuolta maista mesisistä
Koria parvi kulta perhosia.
Lennosansa päivän paistehesa
Tuonne, tänne, mesisisä maisa,
Havahitpa ahon vieruksella
Mehu-mättähällä kasvavaisen
Kevään lapsen, kukan kaunehimman.
Ihmetellen tämän ihanuutta
Laskeusi yksi lennostansa
Alas aamu kasteen kyyneleihin,
Mielistyisä kauniin kukan muotoon
Ystäväksi antausi hällen,
Lupasipa iku-rakkautta.
Niinpä menit päivät parahimmat,
Niinpä armas aika helleyden.
Mutta mehun maun maistettua,
Nautittua hetket hellehimmät,
Lähti tämä koria herkku-lintu
Taasen tuonne maihin mesisihin
Toisten kulta tovereinsa kansa.
Siellä loisti monta muuta kukkaa,
Sinne houkuttelit kaunihimmat
Huolta hänen huikentelevaista.
Siellä lennosansa ympärinsä
Unhotti hän halun ensimäisen,
Oman onnettoman kukkasensa.
Tämä, lakastunut murehesta,
Käänti päänsä maahan päin ja kuoli.
Kulta perhosten kieli on elävää ja vivahteikasta. Perhonen, "koria herkku-lintu", lentää "maista mesisistä" ja huomaa ahon laidalla kasvavan "kevään lapsen, kukan kaunehimman". Kukan kauneuden lumoamana se laskeutuu "alas aamu kasteen kyyneleihin" ja vannoo ikuista rakkautta. Taidokkaat kielikuvat synnyttävät runoon tarunhohtoisen tunnelman. Bergh oli ensimmäinen suomalainen runoilija, joka esitti selviä, havainnollisia luonnonnäkyjä.
Oma maa
Elegia Oma maa sijoittuu osaksi suomenkielisen runouden jatkumoa, jonka aloitti vuonna 1805 julkaistu F. M. Franzénin Weisu Kuningalle Suomen kansalda ja joka huipentui Runebergin Maamme-runoon vuonna 1848. Myös Jaakko Juteinin tunnetuin runo Laulu Suomessa eli Arvon mekin ansaitsemme vuodelta 1810 kertoo kotiseudun- ja isänmaanrakkaudesta samoin äänenpainoin kuin 1860-luvulla syntyvä aaterunous, jolla oli jo tietoisia poliittis-valtiollisia päämääriä. Suomalainen luonto, isänmaa ja äidinkieli olivatkin 1800-luvun lyriikkamme kantavia teemoja. Runous toimi isänmaallisuusaatteen luojana ja vakiinnuttajana.
Bergh julkaisi Oma maa -runosta oman versionsa Oulun Wiikko-Sanomissa 19.4.1834.
Oma maa
Oma maa mansikka;
Muu maa mustikka.
Vallan autuas se', jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty, onnensa kans', urhoin hauvoilta pois.
- Ei sopis' miehenä näin mun nuhtella taivahan töitä;
Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vielä'in viljavat veet.
Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla
Lassa ma kuuntelin kuin sampo ja kantelo soi.
Siell' eli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot,
Poijat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon tult' ovat taivahat täynnä
Kauniimmat kattoa kuin aamulla alkava koi.
Oi Te' pohjolan kesäiset yöt, jona aurinko loistaa
Myötensä päillyen veen vienosa taivahan kans'!
Teille jos Onnitar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähet ja kuun.
Siellä mun huoleni on, ja siellä ne muinosat muistot,
- Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävät myös. -
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks';
Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä maa.
Oma maa on synnyinseudultaan eroon joutuneen ihmisen haikea laulu. Ikävöinnin kohde paikantuu pohjoiseen Suomeen. Berg laajentaa kuitenkin paikallisen kuvaston – pakkassää, revontulet ja yöttömät yöt – ilmentämään jotain laajempaa suomalaista mielenmaisemaa, milteipä myyttistä syntymämaata, jota kauniimpaa ei voi muualta löytää ja jota ilman ihminen ei voi elää onnellisena. Yksilöllinen tunne yhdistyy laajempaan viitekehykseen, Suomen kansaa ja kieltä korostaviin aatteisiin. Silti Oma maa välttää taitaen yltiöisänmaallisen, ummehtuneen patriotismin: Suomi-tunnusten lomaan on siroteltu viitteitä maailmankirjallisuuteen.
Hannu Mäkelän mukaan Oma maa oli Eino Leinolle erityisen läheinen runo. Leino siteeraakin "sokeana kuolleen pohjalaisen runoilijan" sanoja muistelmateoksessaan Elämäni kuvakirja vuodelta 1925: "Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks'; / Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä maa."
Sirkka
Sirkka laulo lystiksensä,
Oman intonsa ilosa,
Huviksensa hyräeli,
Mättähällä mesisellä,
Simakukkien keralla.
Päivä paisto. Nurmen nunnut,
Kukat kullaset, keolla,
Kattelivat, kuuntelivat
Kun hän laulella liritti.
"Mitä laulat laiska roisto,
Hullutuksia hyräilet?
Tee hän työtä; eihän vatta
Täyvy tyhjistä loruista;
Raipat selkään semmosille' ',
Toru muuan muurahainen,
Ylen itara itikka,
Sirkan syytöntä iloa.
Sirkka laulo lystiksensä,
Oman intonsa ilosa,
Huviksensa hyräeli,
Mättähällä mesisellä,
Simakukkien keralla.
Tarina laulavasta ja soittavasta sirkasta ja ahkerasta muurahaisesta juontaa juurensa antiikin eläinsatuun, jonka tunnetuin versio on peräisin Aisopokselta. Bergh käsitteli aihetta romantikon ottein. Bergh liitti usein mukaelmiinsa kauneusarvoja, jotka kertovat suomalaisen luonnon omakohtaisesta ja syvästä vaikutuksesta. Parhaiten Sirkka tunnetaan Armas Järnefeltin säveltämänä lauluna.
Sirkka on selvästi "laulella lirittelevän" sirkan, siis taiteen puolella arjen jokapäiväisyyttä vastaan. Silti myös arjen ja hyödyn edustaja, "itara" muurahainen saa puheenvuoron: "eihän vatta / Täyvy tyhjistä loruista".
Kansakoulujen luku- ja laulukirjoihin painetusta Sirkan myöhemmästä versiosta sanat "itara itikka" on jätetty pois ja kohta on muutettu muotoon "torui muuan muurahainen sirkan syytöntä iloa". Muutos kumoaa Berghin ajatuksen, jonka mukaan sirkan laulu loi esteettistä mielihyvää ja näin oikeutti itse itsensä. Myös näkökulma muuttuu – myöhemmissä versioissa lukija saa luvan asettautua ahkeran mutta yksioikoisen muurahaisen asemaan.
Runo
Pois meni merehen päivä,
Poijes kullana keränä,
Läntisille lainehille;
Meni kevät, meni kesä,
Kukkinensa, kultinensa,
Meni linnutkin minulta
Muille maille laulamahan
Jo menivät; — —
— — Jo tulivat,
Kaikki tulivat takaisin
Tulihän koilta ilman
Päivä kahta kaunihimpi,
Tuli kevät, tuli kesä,
Tuli ne iloiset linnut,
Tuli kullaiset kukatki
Ei tule' syän alaini,
Ei ikinä, ei eläisä
Tule' mieli miekkoseni,
Toivottavani takaisin.
Veikko kulta, veli kulta,
Älä nuhtele minua
Josma sentähen murehin,
Tahi ryhtynen Runolle!
Kalevalamittaan ja kansanlaulun henkeen kirjoitettu Runo on Berghin runoista ainoa, jolle ei ole löydetty esikuvaa. Kai Laitisen mukaan se on yksi ensimmäisistä todella omaleimaisista suomenkielisistä rakkausrunoista. Kuulain ja laajoja näkymiä kaartavin luonnonkuvin se hahmottelee rakkaudenkaipuun viiltävän tuskan. Syksyn ja kevään kierto, lähtö ja paluu merkitsevät vain kasvavaa pettymystä ja alakuloa.
Runo päättyy kuitenkin yllättävään käänteeseen – kertoja kääntyy puhuttelemaan lukijaa. Näin lukutapahtumaan syntyy uusi ulottuvuus. Runon kertoja ei lausukaan sanojaan ylevässä yksinäisyydessä miltei kahden vuosisadan takaa, vaan sanat on kohdistettu juuri sinulle, tässä ja nyt.
Runon alkusäkeet "Pois meni merehen päivä,/ Poies kullana keränä,/ Läntisille lainehille" tuovat mieleen oululaismaiseman. Ikään kuin runon kirjoittaja olisi katsellut päivänlaskua Pohjanlahteen.
Alkusäkeet saavat myös vertauskuvallista lisämerkitystä, kun tietää että Berghillekin "pois meni merehen päivä": näkö sammui ja mielitietty löysi toisen.
Ystävälleni
Muistan sua ensimmäisen
Leivon laulaisa laella,
Pouta pilviin povilla;
Muistan – myöski ensimmäisen
Kullaisen kukan kuvasta
Lähteen silmäsä, sulosa –
Millon muistelet minua?
Millon?
Muistan sua sulosimman
Ajan, armahin, ihanin,
Jon' ei öillään sammu' päivä;
Muistan – kukkuisa käkien,
Pikku lintuin livertäisä,
Haju tuomikon nenillä –
Millon muistelen minua?
Millon?
Muistan sua suhinasa
Raju-tuulten tuuvittaisa
Kellastuneita ketoja;
Muistan – kuin selkeenen taivas
Kuvauupi, kuutamolla,
Jäisen järven iljanneisa-
Millon muistelet minua?
Millon?
Muistan sua, koska korvet
Seisovat lumi sovissa,
Päivän mentyä pesäänsä;
Muistan – tuolla korkialla
Revon tulten tuprutesa,
Joski taivas ois tulesa -
Millon muistelet minua?
Millon?
Muistan sua kuun ikäni,
Päivän puolelle soluisa,
Päivän puolelta soluisa;
Muistan hengiteltyäni –
Muistan täällä, muistan tuolla
Tuolla taivaassa sinua,
Millon muistelet minua?
Millon?
Muistaminen ja muistelu ovat runon Ystävälleni keskeiset teonsanat. "Muistan sua", "muistan" ja kysymys "millon muistelet minua?" toistuvat joka säkeistössä läpi runon. Ensimmäisen kerran runon minä muistelee kaivattuaan keväällä. Seuraavassa säkeistössä kevät on taittunut kesäksi, "jon' ei öillään sammu' päivä". Kielikuva tarkentaa muistelun kohteeksi Pohjois-Suomen ja sen yöttömät yöt. Mielikuva pohjoisesta vahvistuu toiseksi viimeisessä säkeistössä, jossa revontulet leimuavat "joski taivas ois tulessa".
Luonto kaikkineen heijastaa minälle sinää. Jokainen luonnon elementti, jonka minä havaitsee, saa merkityksen muistamisen kautta. "Kullaiset" kukat, livertelevät pikkulinnut, lähteen silmä, kaikki luonnosta poimitut aistimukset hahmottuvat miljööksi, joka vahvistaa minän kaipuuta. Luonto on kuvattu romantiikan oppien mukaisesti – se on tuttu ja kotoinen, rikkomaton idylli. Se on vertauskuva aitoudelle ja alkuperäisyydelle, jota runoilija sanojen avulla etsii.
Ystävälleni on toisinto J. J. Nervanderin runosta Jag minnes dig, joka taas on saanut vaikutteita Goethelta. Irja Maliniemi on selvittänyt, että niin Goethen, Nervanderin kuin Berghinkin innoittajana on ollut "Pohjolan Sapfoksi" kutsutun Friedrike Brunin runo Ich denke dein. Vain Friedrike Brunin ja Berghin runoissa elämän ja kuoleman raja menettää merkityksensä. Vuodenaikojen kierto keväästä talveen saa Berghin runon lopussa vastapainokseen jotain pysyvää ja muuttumatonta – kuoleman. Maallinen elämä päättyy aikanaan, mutta kaipuu ei sammu milloinkaan. Kysymys "Millon muistelet minua? / Millon?" laajenee näin kuvaamaan ihmisen henkistä olemusta, joka aina odottaa ja kaipaa jotain.
Soijin
Vaeltaisa vainiolla
Kuulin Annin laulavan,
Kuulin kuuset takalolla,
Kalliotkin kaikkuvan:
Lall, Lall, Laa.
Suositellen mehu-miellä
Annin kumppaniks' ma jäin,
Sanoen: ka', laula vielä,
Ja se armas laulo näin:
Lall, Lall, Laa.
Voi! Se laulo hymy huulin,
Simasilmin, sulo-suin;
Hiljaa hengiten mä kuulin;
Mutt' en muista muuta kuin:
Lall, Lall, Laa.
Taivas leimahti ja loisti,
Kun hän istu vieresäin;
Suuellaanko? - Toisti, toisti,
Lausu tuo ja laulo näin:
Lall, Lall, Laa.
Päivä solu. Ilta-torven
Liökkö kuullu kuttuneen,
Kun nyt lähti poikki korven,
Totta muille lauleleen:
Lall, Lall, Laa.
Vapaus on rinnastani,
Riemu, rauha rientänyt,
Yöt ja päivät korvisani
Soipi sama ääni nyt:
Lall, Lall, Laa.
Soijin on mukaelma Goethen runosta Die Bekehrte. Tälläkään kertaa Bergh ei tyydy vain jäljittelemään, vaan lisää omaan versioonsa kohtauksen, jossa Anni istuu runon puhujan viereen ja houkuttelee suutelemaan. Flirttaileva Anni ei noudata ainakaan romanttisen tyylisuuntauksen naisihanteen laatusanoja – viattomuutta, kokemattomuutta ja passiivisuutta. Ylimaallisella viehätysvoimallaan hän kietoo runon minän otteeseensa niin, ettei tämä saa enää koskaan sielulleen rauhaa.
Koska Bergh ei ollut tyytyväinen Otavassa julkaistuun Soijin-runoon, jota Gottlund oli muokannut omien mieltymystensä mukaisesti, julkaisi hän vuonna 1840 oman versionsa Oulun Wiikko-Sanomissa. Hionta osoittaa Berghin pitäneen runojaan tärkeinä ja antaneen niille arvoa.
