Aaro Hellaakosken suku oli isän puolelta lähtöisin Keski-Pohjanmaalta Pyhäjoen pitäjästä. Taitavaksi merimieheksi oppineen isoisän Antin myötä kotikaupungiksi tuli rannikkokaupunki Raahe. Sieltä Aaron isä Antti Rietrikki eli Antti Rieti Helaakoski lähetettiin Ouluun kouluun, missä hän valmistui ylioppilaaksi kaupungin ensimmäisten suomenkielisten ylioppilaiden ryhmässä vuonna 1881. Antti Rietin opinhalu oli syvä. Hän jatkoi yliopisto-opintojaan pedagogin työn ohessa määrätietoisesti ja ikämiehenä hän laittoi päähänsä filosofian tohtorin hatun. Runoilijan äiti Aina Maria Lindman oli syntyjään raahelainen, merimiessukua hänkin. Käytyään Helsingissä muotiompelukurssin hän työskenteli omassa ompelimossaan Raahessa. Avioiduttuaan pariskunta asettui yhdessä Ouluun, mihin he kotiutuivat erinomaisesti.

Kodin kasvatusperintö

Taiteellisuus eri muodoissaan oli osa niin Aina Marian kuin Antti Rietin persoonaa. He järjestivät lapsilleen virikkeitä, jotka ohjasivat ja kehittivät heidän luovia ominaisuuksiaan. Perhe oli Aaro Hellaakosken sanoin "ensi polven pikkuvirkamiehen köyhähkö pesue", mutta kumpikin vanhemmista paneutui lasten kasvatukseen.

Äiti antoi lapsilleen eri värisiä villalankoja kehittääkseen heidän värisilmäänsä. Luonnonystävänä hän myöhemmin elämässä kasvatti pojalleen nimikkopalsamin ja tulkitsi sen kaksi vartta taiteeksi ja tieteeksi, jotka kumpikin olivat voimakkaasti läsnä Aaron elämässä. Isä innosti luonnontieteellisiin harrastuksiin ja itse rikkaan suomen kielen puhujana vaati lapsiltaan hyvää kieltä. Hän harrasti lukemista ja rakasti suomalaista kansanrunoutta. Lukemisesta tuli näin luonnollinen osa jälkikasvun lapsuutta. Viisivuotias Aaro oppi lukemaan sanomalehden salaisuuksien äärellä ja oli sittemmin innokas kirjakaupan ja kirjaston asiakas.

Antti Rieti oli sekä avarakatseinen että ankara kasvattaja. Hänen kurinpitonsa ja vaativuutensa saivat pojan kapinoimaan ja kulkemaan jo varhain yksinäisiä polkuja.

Jääpeili-kokoelmassa vuodelta 1928 Hellaakoski kirjoittaa Muuan isä –runossa:

"– –
Nuorra jo pakko mun oli
sieluni luoliin
samota, tutkistellen
petoja siellä.
– – "

Aikuisuudessa isä ja poika löysivät lämpimän yhteyden toisiinsa. Hellaakoski kirjoitti runoissaan sieluaan auki isäsuhteensa kehityksestä, esimerkiksi runossa Muuan isä. Suhde äiti-Ainaan oli alusta alkaen hellä ja läheinen. Luontosuhteen ja kirjallisen harrastuneisuuden rinnalla ehdoton rehellisyys oli lapsuudenkodin perua ja säilyi Hellaakosken elämänasenteena koko loppuiän.

Oma elämänpolku

Hellaakosken tie johti miltei raivokkaan uhmakkaasta yksilöllisyydestä avartumiseen ja avautumiseen. Poikasena koulukiusatun, voimakastunteisen ja persoonallisen nuoren miehen vuonna 1916 ilmestynyt Runoja-ensikokoelman säkeet julistavat:

"– –
Kyllähän sen kaikki tietävät,
mua ei pidä liki tulla.
Terävät hampaat ja törkiä suu
on aina ollunna mulla."

Pitkän tien varrella Hellaakosken persoonan kehityksen keskeiset vaikuttajat olivat rakkaus ja uskonto. Murrosten kautta nuoruuden ironinen pessimismi vaihtui syvältä löytyneeseen elämänmyönteisyyteen. Niinpä sama mies neljättä vuosikymmentä myöhemmin kyselee runossaan:

"– –
Olitko kaikin tavoin
tyhjä, köyhä, avoin?"

– Runosta Hiljaisuus vuodelta 1949.

Lähteet:
Hellaakoski, Aaro 1964: Runon historiaa. Helsinki: WSOY.

Kupiainen, Unto 1948: Aaro Hellaakoski. Teoksessa Unto Kupiainen: Suomalainen lyriikka Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan. WSOY: Helsinki, 73–162.

Kupiainen, Unto 1953: Aaro Hellaakoski: ihminen ja runoilija. WSOY: Porvoo.

Sala, Kaarina 1993: Aaro Hellaakosken syntymästä 100 vuotta. Emäntälehti Martat 6/1993.

Tikkanen, Matti 1993: Aaro Hellaakoski – runoileva maantieteilijä. Terra 2/1993.

Viksten, Vilho 1993: Runon tieltä. Teoksessa Viimeinen dinosauri. Näyttelyjulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 35–49.