Anna-Maija Ylimaula on syntynyt 1950-luvun alussa Helsingissä. Perhe muutti Kuusamoon isän saatua sieltä rajaseutupapin viran. Sittemmin Ylimaula vietti lapsuutensa Paavolan pappilassa ja nuoruutensa Oulujoen pappilassa. 13-vuotiaana hän meni Oulun tyttölyseoon, Tipalaan, jossa suoritti ylioppilastutkinnon 1970. Lukioaikana 17-vuotiaana hän oli vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Ylimaula asuu ja työskentelee Oulussa.

Ylimaulan kirjailijanura alkoi vuonna 1973 osallistumisesta WSOY:n novellikilpailuun, jossa hän sijoittui voittajien joukkoon novellillaan Saarnamiesten kastike. Novelli julkaistiin antologiassa Vuosirengas -74, ja kilpailun jälkeen kustantaja kehotti häntä jatkamaan novellinsa työstämistä romaaniksi. Tuloksena syntyi esikoisteos Papintyttö.

Kirjailijantyön ohella Ylimaula suoritti arkkitehtitutkinnon vuonna 1978 ja väitteli tekniikan tohtoriksi vuonna 1992. Hänen väitöskirjansa Origins of Style käsittelee fenomenologista tyyliteoriaa arkkitehtuurissa. Vuodesta 1998 hän on toiminut professorina tila- ja kalustesuunnittelun osastolla Taideteollisessa korkeakoulussa.

Anna-Maija Ylimaulan kirjailijakuvaan liitetään yleensä oululaisuus, arkkitehdin ammatti sekä se, että hän on monen lapsen äiti. Ylimaula on itsekin viitannut asiaan haastatteluissaan.

Liisa Enwald esittelee Anna-Maija Ylimaulan artikkelissaan vuodelta 1989:

"Hän on arkkitehti ja suurperheen äiti, joka on kasvanut vanhalestadiolaisessa pappilassa. Tämän ehkäisykieltoa korostavan herätysliikkeen vaikutusta hän tilittää Papintyttö-nimisessä esikoisessaan (1976), jonka jälkeen lapsen ja nuoren näkökulma vaihtuu äidin ongelmien selvittelyyn."

Ylimaula on itse luonnehtinut kirjailijantyyliään ja aihepiiriään haastattelulausunnoissa:

"En usko, että tuollainen proustilainen tyyli, jossa yksityiskohdat kuvataan tarkkaan ja prosessit hidastetaan, istuu suomalaiselle lukijalle. Nykylukijat ovat tottuneet nopeisiin prosesseihin. Olen itse virkanainen ja viisi lasta, perheen vastapainona työ, jossa pitää osata olla "kova". Ristiriita sekin. Teen näitä pieniä, kummallisia kirjoja, joilla on oma lukijakuntansa. Jospa lukijat saisivat ristiriidoista otteen." (
– Oulu-lehti 8.11.1998.

"...en kapinoi äidinvaistoa vastaan, vaan sitä miten pienten lasten äiti eristetään. Imettävä äiti jätetään yksin kekoonsa kuin mehiläiskuningatar. Äitiyslomalaisen kodin ulkopuolinen elämä loppuu kuin seinä. Ajatellaan, että äiti on kuitenkin sidottu kotiin kuin turpeeseen. [...] Leipätyönsä ansiosta kirjailijalla on omien sanojensa mukaan varaa kirjoittaa lyhyttä proosaa, joka jää myyntitilastoissa tiiliskiviromaanien ja trilogioiden varjoon. 'Vanhempi polvi odottaa tarinoita, mutta uskon nuoremman televisiopolven pitävän lyhyemmästä kaunokirjallisuudesta.' [...] Tyyli on valikoitunut olosuhteiden pakosta. Työssä käyvä, pienten lasten äiti ottaa kirjoittamiseen kymmenen minuuttia sieltä, varttitunnin täältä. 'Kuvittelen, että minulla on jotain tärkeää sanomista ja uskon että asettamani kysymykset ovat olennaisia ihmisen elämässä. En kai muuten nipistäisi osaa yöunestani.'" 
– Marja Salmela, Helsingin Sanomat 24.12.1982.

Sinikka Tuohimaan mukaan

"Perhetilanteen ja "siviiliammatin" esittely Ylimaulan kohdalla saa osittain perustelun siitä, että hän käsittelee teoksissaan ongelmia, joita akateemiselle äidille tulee työroolin ja äidin roolin ristipaineissa. Kuitenkin näkisin, että kysymyksessä on kriitikoille ominainen tapa nähdä pakonomaisesti yhteyksiä naiskirjailijan ja hänen elämänsä välillä. Naiskirjailijalle ei haluta suoda samanlaista intimiteettisuojaa kuin mieskirjailijoille eikä heidän teoksiaan katsota koskevan käsityksen, että kirjallisuus on fiktiota, eikä aina omaelämäkertaa."
– Sinikka Tuohimaa (toim.): Jäiset laakerit – Artikkeleita pohjoisista naiskirjailijoista, 1998.

Tuohimaan esimerkkinä on lehtihaastattelu, jossa Ylimaulan kirjailijantyötä käsitellään suhteessa pohjoisuuteen ja pohdiskellaan kirjailijantyön mahdollisuuksia susirajalla.

"Oulu on yhtä pohjoisessa kuin Grönlannin Angmassalik ja Alaskan Nome. [...] Miten siellä viihtyy nainen, jolla on ammatteina äiti, arkkitehti ja kirjailija? Miten ihminen, jonka maailma yltää Euroopan etelärajoille asti?

Antti Tuuri asui Oulussa 1970-luvun lopulla ja kirjoitti etelään palattuaan näin: "Luin kerran, että kaikki henkisempi elämä vaikeutuu juuri kuudennenkymmenennen viidennen leveyspiirin pohjoispuolella. En uskalla yleistää tätä väittämää koskemaan kaikkea henkistä elämää, mutta kirjallisuuden suhteen se pitkälle näkyy pitävän paikkansa."

Tuuri ei sopeutunut, niin kuin ei Erno Paasilinnakaan. Tai Oxfordista suolle rakennettuun yliopistoon joutunut Kirsti Simonsuuri. Mitä heiltä puuttui? Virikkeitä? Rohkeutta? Samanmielisiä? Kaikki nämä tai ei mitään.

"Tietenkin Oulu masentaa muualta tulleen hämäryydellä, jähmeydellä, yksinäisyydellä", Anna-Maija Ylimaula sanoo. [...] Oulu voi olla niin perukoilla, että kirjailija saa työrauhan. Liian kaukana ihmisestä Oulu ei kuitenkaan tunnu olevan. Ehkä se päinvastoin antaa tarpeellisen perspektiivin."
– Suvi Ahola, Helsingin Sanomat 28.10.1984.

Ylimaula tarkasteli pohjoisessa elävän taiteilijan asemaa vuonna 1992 seminaaripuheenvuorossaan Periferia voimavarana. Esimerkkinä hänellä on "kolme nuorena kuollutta pohjoista ihmistä" eri taiteenaloilta – kirjailija Timo K. Mukka, taidemaalari Kalervo Palsa ja arkkitehti Reijo Niskasaari:

"Periferia antaa voimia ja myös vie ne. Vaikkei taiteen tekemisellä elä, niin ei siihen tarvitse kuolla. Periferia merkitsee taiteilijalle jatkuvaa vaistojen kapinaa. Pahimmillaan periferia merkitsee ahdasmielisyyttä, ennakkoluuloja, nurkkakuntaisuutta, Paavalin synodia, henkistä pimeyttä, jatkuvaa Janten lakia, joka pyrkii lannistamaan kaiken lahjakkuuden [...] Mukka, Palsa ja Niskasaari opettavat meille monia asioita, vielä pitkään. Sen, että periferian arkkityypit, alkukuvat, ovat ehtymätön aarreaitta. Sen, että tätä maisemaa ja näitä ihmisiä, myös vihollistaan, voi rakastaa. Sen, että vastustuksen voi kääntää voitoksi, jos pitää visioistaan ja periaatteistaan kiinni."