Dekkari pohjoisessa
Suomalainen dekkarikirjallisuus keskittyi alustaan alkaen kuvaamaan Helsinkiä, jonka se esitti moderniksi suurkaupungiksi. Pohjoinen Suomi on ollut pikemmin seikkailukirjallisuuden kultamaa.
Mauri Sariola sijoitti Lappiin pari Susikoski-teostaan, ja Matti Almilan dekkarissa Kultaa Kaunispäästä vuodelta 1973 helsinkiläisen sensaatiolehden toimittaja sekaantuu vuosia sitten tunturiin kadonneen kihlasormuksen arvoitukseen.
Outi Pakkasen helsinkiläiset julkimot hiihtävät Muoniossa teoksessa Rakkaudesta kuolemaan vuodelta 1994 ja tapaavat läheisessä hotellissa paikallisen kuvataiteilijan, jonka mahtitalo ja samaanius tuovat lukijan mieleen Reidar Särestöniemen.
Pohjoisen romantisoimisesta on kyse myös ivalolaislähtöisen Asla Kangasniemen agenttijännäreissä Jäiset jäähyväiset vuodelta 1972 ja Pakkasvarjojen yö vuodelta 1974, joissa agenttiviihteen kuvioita on sijoitettu pohjoiseen.
Tunnettu trilleristi Desmond Bagley paikoitti osin Lappiin poliittisen trillerinsä Suomalainen nuorallatanssi, jossa mystifioidaan Suomen suhde Neuvostoliittoon. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1973 alkuperäisellä nimellä The Tightrope Men.
Pohjoisessa liikutaan myös erilaisissa road movie -dekkareissa. Markku Ropposen vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessa Suruaika päättyy, Kuhala jyväskyläläinen yksityisetsivä Otto Kuhala viettää viisikymmenvuotispäiviään ja kihlajaisiaan länsilappilaisessa lomamökissä. Paluumatkalla morsian kuolee oudossa auto-onnettomuudessa ja Kuhala herää muistinsa menettäneenä Rovaniemen sairaalassa. Hän palaa myöhemmin pohjoiseen selvittämään, mitä todella oli tapahtunut.
K. A. Huhtamellan Unohduksen äänessä vuodelta 2002 muistinsa menettänyt mies, jota epäillään seksuaalirikoksesta, pakoilee Ivalon, Inarin ja Utsjoen maisemissa, asuen välillä kodassa. Nimimerkin Aslak Aapa eli ivalolaisen Martti Peltomaan vuonna 2010 ilmestyneessä romaanissa Lapissa kuolleetkin puhuvat Inarissa piileksii eteläsuomalainen yrittäjä, jota virolaismafia ajaa takaa. Teos yhdistää rikos- ja eräromaanin.
Teksti: Liisi Huhtala.
Pohjoisen poliiseja ja agentteja
Nimessä ja veressä
Kotimaista agenttijännäriä kokeiltiin 1960- ja 1970-luvulla, mutta varsinaisesti kansainvälinen toimintatrilleri levisi Suomeen 2000-luvun alussa. Ilkka Remes on sijoittanut pohjoiseen yhden trillereistään. Vuonna 2005 ilmestyneessä Nimessä ja veressä -teoksessa murhatuilta pudasjärveläisiltä tytöiltä on revitty ristikorut kaulasta ja Irakissa siepataan suomalainen nainen. Toimintatrillerien tapaan yksittäisistä tapahtumista kasvaa globaalin kriisin uhka.
Lestadiolaisuus tarjoaa synnin, syyllisyyden ja armonikävän näyttämön myös Jim Thompsonin toimintatrillerissä Lumienkelit. Thompson, joka on itse asunut myös pohjoisessa Suomessa, kirjoittaa englanniksi. Teos ilmestyi 2009 ja on alkuperäiseltä nimeltään Snow Angels.
Lumienkeleissä maahanmuuttaja, somalinäyttelijä Sufia Elmi löytyy Kittilässä porotilan lumihangesta, vatsassaan kaiverrettuina ”neekeri” ja ”huora”. Löytöä seuraa ruumiiden vyyhti, jota yrittää selvittää ylikomisario Kari Virta Kittilän poliisista. Virran amerikkalainen vaimo on Levi Centerin toimitusjohtaja, ja teoksessa asettuvatkin vastakkain ylellisen hotellin ja köyhän lestadiolaiskylän elämä. Kylmässä kuolemassa Kari Virta on muuttanut Helsinkiin.Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2011 englanniksi nimellä Lucifer’s Tears.
Oululaisen Eero Ylitalon Suviteuraissa vuodelta 2004 nuoret paikalliset natsit suunnittelevat lestadiolaisten joukkomyrkyttämistä seuroissaan, kun kohteeksi ei löydy tarpeeksi juutalaisia eikä kommunisteja.
Eija Janssonin Varastettu viattomuus vuodelta 2008 käsittelee pedofiliaa ja lahkolaisuutta Perämeren pohjukan kaupungissa. Menneisyyden varjoissa vuodelta 2009 esiintyy jo Janssonin aiemmasta tuotannosta tuttu rikosetsivä Palosaari, joka selvittelee mystisiä kuolemantapauksia Kemissä.
Anja Lampelan Kohtalokas petos vuodelta 2008 muistuttaa niin sanottua cozy mysteryä. Teos kertoo Oulun torinrannassa asuvan yrittäjäperheen avioliitosta ja ajautumisesta rikoksiin ahdingossaan.
Teksti: Liisi Huhtala.
Pohjoisen poliiseja
Suomalaista dekkarikirjallisuutta on 1970-luvulta hallinnut yhteiskunnallisesti kriittinen poliisiromaani. Inarinjärvellä asuvan, entisen Kemijärven eräpoliisin, Seppo Saraspään Syylliseksi epäiltynä vuodelta 1993 kuvaa kemijärveläisten poliisien ryhmää, josta yksi, ylikonstaapeli Toivonen, tapattaa itsensä takuttuaan systeemiä vastaan ja kohdeltuaan rikollisia tavalla, jota muut eivät hyväksy. Hahmona tällainen poliisi asettuu työssään ja yksityiselämässään ahdistuneiden poliisien riviin.
Oman puheenvuoronsa saavat sekä poliisit että rikolliset. Pienestä kaupungista kertoo, että poliisi vilkaisee ennen sakkolapun kirjoittamista, kenen auto sattuu olemaan kyseessä.
Saraspään Aarniometsässä vuodelta 1999 toimivat edellisen dekkarin poliisit. Paikallinen kunnallispamppu ja yhteismetsän ahne suurosakas on tapettu kirveellä, ja hänen otsaansa on kirjoitettu "Aarniometsä". Teos edustaa Suomessa muutoin niukkaa ekodekkarin lajia.
Jari Tervon vuonna 2002 ilmestyneen Rautapää-teoksen nimihenkilö on rovaniemeläinen poliisi, joka on kovan pinnan alta pehmeämpi. Minun sukuni tarina vuodelta 1999 palkittiin Suomen dekkariseuran palkinnolla, Vuoden johtolangalla. Siitä näkyy, kuinka dekkari ja "tavallinen" romaani 2000-luvun alussa usein sekoittuivat ja koko kulttuuri dekkarisoitui.
Ritva Kokkolan poliisiromaaneissa Lukukauden loppu vuodelta 2005 ja Kaupunginjohtajan kuolema vuodelta 2008 päähenkilönä ovat työparina työskentelevät poliisit Matias Laitakari ja Mikko Länsman. Edellisellä on persoonallinen koira, jälkimmäinen on kotoisin Lapista. Tapahtumapaikkana on ilmeisesti Kemi. Ainakin kaupungissa on "pilvenpiirtäjä", josta kaupunkilaiset ylpeilevät, ja matkustajajäänmurtaja, joka vie turistit jäiselle merenselälle.
Teoksessa Lukukauden loppu kuvataan opettajainhuoneen ahdistavaa ilmapiiriä ja teoksessa Kaupunginjohtajan kuolema kritiikki kohdistuu muun muassa kunnallispolitiikkaan. Kaupunginjohtajan kuolema on menestynyt myös näyttämöllä.
Aira Vuoriston poliisiromaanisarjassa Rovaniemen ja sen lähiympäristön rikoksia tutkii rikoskomisario Pietari Päre, jolla on taustatukenaan psykologivaimo Sonja. Vuoriston teoksissa käsitellään Rovaniemen kunnallispolitiikkaa, opetustointa, terveydenhoitoa ja kulttuuria.
Kokkolan ja Vuoriston poliisiromaaneissa on vankka paikallisväri, ja ne ovat ihmissuhdesolmuineen lähempänä perinteistä palapelidekkaria. Esimerkiksi teoksessa Hiisi vieköön hengen vuodelta 2007 hiidenkirnuja tutkivasta ja Rovaniemen lähellä olevaan hiidenkirnuun tapetusta lehtorista paljastuu kieroileva kunnallispoliitikko ja oppilaansa viettelijä.
Uusin tulokas pohjoisissa poliiseissa on Erkki Tuormaan oululainen rikoskomisario Ilpo Lipponen. Vuonna 2010 ilmestyneen Sadonkorjaaja-teoksen lopussa hän saa siirron Vantaalle Keskusrikospoliisiin, mutta seuraavana vuonna ilmestyneessä teoksessa Suojelija näkyy, ettei hän viihdy paikassa, jossa työkaverit pitävät Oulua täytenä Lappina. Naispoliiseja pohjoisessa dekkarikirjallisuudessa ei juuri esiinny.
Yksityisetsivä on nykyisessä dekkarikirjallisuudessa poliisia harvinaisempi toimija. Reijo Mäen Jussi Vareksen jäljissä on ilmestynyt joitakuita miehisiä lupa- ja kapakkakyttiä, jotka heittävät itseironisesti huulta ja käyttävät tarvitessaan oman käden oikeutta.
Oululaisen Ari Paulowin Jesse Hackman -sarjassa kuvataan tarkasti Oulun topografiaa ja kaupungin värikästä alamaailmaa. Sarja ilmestyi vuosina 2004–2012. Jessen metafiktiivinen serkku, suorapuheinen jännärikirjailija Arttu Palovaara katsoo viihteen tehtäväksi kertoa, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa todella tapahtuu.
Kahden tulen välissä -teoksessa vuodelta 2007 painotetaan raporttitietoja ulkomaisten tekijöiden osuudesta Suomen rikollisuuteen, mikä Hackmanin Oulussa tarkoittaa venäläis-itämaista prostituutiota ja vietnamilaisia huumediilereitä. Päästä meidät pahasta -teos vuodelta 2006 valittiin Aamulehden vuonna 2010 järjestämässä äänestyksessä Suomen parhaimmaksi dekkariksi. Siinä näkyy Jerry Cottonin oululainen perintö.
Teksti: Liisi Huhtala.