Räväkästi Oulu-lehdessä ja Iltasissa

Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen keväällä 1969 Skiftesvik jatkoi lehtityön opiskelua kantapään kautta, vaikka olisi päässyt opiskelemaan toimittajatutkintoa Tampereen yliopistoon. Myös armeija-aikaan vuonna 1970 liittyi viestintää: Pohjan Prikaatin alokasajan jälkeen Skiftesvik oli toimittajana Ruotuväki-lehdessä Helsingissä ja tiedotusupseerin apulaisena Pohjois-Suomen sotilasläänin esikunnassa Oulussa.

Skiftesvik ennätti olla Liitossa hetken toimitusharjoittelijana, kun hänet jo pestattiin Oulu-lehden toimitussihteeriksi. Hän kertoo antaneensa kaikkensa tehtävään päästyään, kelloon katsomatta. Koulu oli kova – juttujen oli synnyttävä nopeasti, ja niissä piti aina olla jokin juju. Lahjakas ja kunnianhimoinen nuori toimittaja huomattiin – Skiftesvikin reportaasi keksijä-sähkömestari Torkkeli Viitasesta voitti Pohjois-Suomen Sanomalehtimiesyhdistyksen (PSSY) reportaasikilpailun. Seuraavana vuonna Skiftesvikin haastattelu Reidar Särestöniemestä voitti Pohjois-Suomen Sanomalehtimiesyhdistyksen haastattelukilpailun.

Liittoa ja Oulu-lehteä kustantava Oy Liitto perusti iltapäivälehti Iltaset vuonna 1973, samana vuonna kun Skiftesvik avioitui Hilkka-vaimonsa (os. Laukka) kanssa. Iltasten toimitussihteeriksi nimitettiin Skiftesvik, päätoimittajaksi Hemmo Kuuranhalla. Räväkkää pohjoissuomalaista iltapäivälehteä tehtiin melkein yötä päivää. Jonin ominta aluetta olivat humoristiset ja jopa hieman fiktiivisetkin jutut, aikakauslehtityyppiset huomiota herättävät reportaasit. Iltasten juttujen piti olla myyviä ja näyttäviä skuuppeja, joissa toisinaan oli totta vain toinen puoli. Lehden teon kuumiin tunnelmiin Skiftesvik on palannut myöhemmin Soita minulle Sorrento -novellissaan, joka julkaistiin kokoelmassa Suolamänty vuonna 1988:

"Rovaniemeltä oli tullut kova juttu. Lisma oli huutanut sen kovalla kiireellä puhelimella ja ilmoittanut sitten, että se on hatarilla tiedoilla tehty, oikeastaan huhuista koottu, eikä hän seiso sen takana, mutta käyttäkää, jos kantti kestää. Riipinen oli näyttänyt jutun Nygrenille.
– Onpa pirun hyvä juttu! se oli tokaissut ja tehnyt itse otsikon: "'Poliisi kuristi pidätetyn.'"

Vuoden jälkeen Liitto luopui Iltasten kustantamisesta eikä Skiftesvikään jäänyt pitkäksi aikaa uuden kustantajan leipiin, vaan siirtyi syksyllä 1974 erikoistoimittajaksi Liitto-lehteen. Samoihin aikoihin hän teki juttuja muun muassa Seuraan ja Hymyyn. Skiftesvikin nuoreen perheeseen syntyi esikoinen Kai ja seuraavana vuonna Kim. 

Joni Skiftesvik kutsuttiin maakuntalehti Kainuun Sanomien uutispäälliköksi Kajaaniin vuonna 1975. Uutistyön johtamisen lisäksi hänelle lankesivat heti monet toimituspäällikön tehtävät. Jo tuolloin hän kirjoitti omia kaunokirjallisia tekstejään – hän oli itse asiassa kehitellyt niitä jo Iltasten aikana – mutta sai keskittyä niihin vasta sen jälkeen, kun hän pääsi siirtymään vuorotyötoimittajan työstä päällikkötoimittajan säännölliseen päivävuoroon.

Uutispäällikkö Skiftesvik nimitettiin Kainuun Sanomien toimituspäälliköksi vuonna 1977. Hallinnollisen työn vastapainoksi Skiftesvik pakinoi ja kirjoitti näyttäviä reportaaseja. Juttusarja sotavankien rakentamasta Kuusamon radasta on antanut aineksia hänen novelleihinsa Vaakunakylä, joka julkaistiin kokoelmassa Suolamänty vuonna 1988 ja Rostovi, joka julkaistiin kokoelmassa Tuulen poika vuonna 1985.

"Syksyllä 1977 pengoin arkistoja, kuljin vanhan rautatien madaltuneita penkereitä, poikkesin taloihin ja haastattelin ihmisiä. Hyvin monet radan varrella asuneet välttelivät puhumasta rautatietyömaasta. –– noissa kairoissa oli toteutettu yksi kaikkien aikojen merkillisimmistä ja järjettömimmistä rakennustöistä –– saatoin havaita, että työmaan oli täytynyt vaatia jopa tuhansien venäläisten, puolalaisten ja ukrainalaisten sotavankien ja saksalaisten poliittisten vankien hengen."
– Rostovi, s. 29.

Kainuun Sanomien konttorin vanhanaikaista ilmapiiriä heijastelee puolestaan vuonna 1983 kokoelmassa Puhalluskukkapoika ja  taivaankorjaaja julkaistun novellin Aavistaja ensimmäinen luku, jossa tuodaan kuolinilmoitusta lehteen:

"Konttorissa lemahti pöly ja tunkka. Seinällä lonkotti iso, ruma kello. Huoneen jakoi kahteen osaan jalopuinen, kulunut tiski, jonka takana istui kaksi totista naista."
– Aavistaja, s. 9.

Lehtimaailmaa Skiftesvik sivuaa myös novelleissaan Leif, joka julkaistiin kokoelmassa Suolamänty vuonna 1988 ja Äiti ja Seija, joka julkaistiin Gagarin kinoksessa -kokoelmassa vuonna 2000.

Kajaanissa valmistuivat kahden pienen pojan isän ensimmäiset novellit, joista Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja syntyi ihka ensimmäisenä. Skiftesvik lähetti kahdeksan tarinan nippunsa WSOY:lle vuonna 1980 ja sai kannustavan palautteen kehitellä niitä ja kirjoittaa uusia. Kajaanissa aloittamaansa esikoistaan Skiftesvik kirjoitti kaiken kaikkiaan 3–4 vuotta. Kirjeessään kustantajalle Skiftesvik kertoo ensimmäisen teoksensa aikaisista tunnelmista:

"Olen katsonut ikkunan läpi ulos pimeään ja antanut monien asioiden palautua mieleen ja siirtyä paperille. Merkillistä kuinka useat, toisilleen niin täysin ventovieraat asiat kietoutuvat jossain vaiheessa yhteen. Merkillistä on myös sattuman vaikutus ihmisen elämään. Joskus tuntuu, että se ohjaa ihmistä varsitiellään enemmän kuin ihmisen oma pyrkimys. Vastaanhangoittelu on vaikeaa, turhaakin."
– Tarinaniskijä Skiftesvik, 1990.

Joni Skiftesvikin palautti Ouluun tarjottu päätoimittajuus Oulu-lehdessä vuonna 1981. Skiftesvik myöntää, ettei lehtityö enää maistunut kuten alkuaikoina, mutta kirjailijaksikaan hän ei vielä uskaltautunut heittäytyä, vaikka kaunokirjallisen tekstin kirjoittaminen alkoi viedä häntä yhä enemmän – työstihän hän parhaillaan esikoiskokoelmaansa, jonka novelleista Kutinkallan Kekkosen ja Peilingin hän muistelee kirjoittaneensa Oulussa, silloisessa Rajakylän kodin työhuoneessaan. Kustantajalle hän jätti 14 tarinan käsikirjoituspaketin toukokuussa 1982, minkä jälkeen sitä ei muokattu. WSOY:n kirjallinen johtaja Ville Viksten teki julkaisupäätöksen saman tien. Teos ilmestyisi seuraavana keväänä. Saman vuoden syksyn markkinoille se ei enää ehtinyt.

Oulu-lehteäkin kustantava yhtiö osti viihdekustantamo Kolmiokirja Oy:n, ja Skiftesvikille tarjottiin sen julkaisujohtajuutta vuoden 1983 alussa. Skiftesvik otti paikan, sillä siitä avautuivat näköalat kustantamiseen. Samalla voimia omiin kaunokirjallisiin töihin riitti entistä enemmän, kun päivätyö ei enää ollut lehtijuttujen kirjoittamista. Julkaisujohtajana hän vastasi lähinnä hallinnosta, sopimuksista ja yhtiön tuotteiden suurista linjoista sekä toimitti taskukirjoja, muun muassa Jerry Cotton -pokkareita.

Maaliskuussa 1983 esikoisteos Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja viimein julkaistiin, ja se sai yhä vieläkin ennenkuulumattoman myönteisen vastaanoton. Esikoisteoksen hyytävä niminovelli sai järkyttävän yhtymäkohdan todellisuudesta, kun Skiftesvikin oma poika Kim hukkui kaverinsa kanssa Oulun Rajahaudan edustalla elokuussa 1985.

Toisen novellikokoelmansa, vuonna 1985 ilmestyneen Tuulen poika -teoksen kirjoittamista varten Skiftesvik otti virkavapaata syksyllä 1984. Rahtilaivamatkalla Amerikkaan syntyi myös tekstiä nuortenromaaniin Mika ja isä, joka julkaistiin 1986. Vuonna 1986 perheeseen syntyi odotettu tytär, Saga.

Toisen virkavapaansa Skiftesvik piti vuodenvaihteessa 1987–1988 kirjoittaakseen Suolamänty-novellikokoelmaansa. Tilaustöitäkin oli kasautunut jo niin paljon, että Skiftesvik teki rohkean päätöksen ryhtyä vapaaksi kirjailijaksi. Lopullisen niitin päätökselle antoi Oulun läänin taidetoimikunnan myöntämä viisivuotinen työskentelyapuraha keväällä 1988. Skiftesvik sanoi itsensä irti Kolmiokirja Oy:stä 1.4.1988. Perheen kuopus, Helga, syntyi samana vuonna.