Pakkalan teokset
Vaaran laitakaupunginosan elämää hallitsivat voimakkaat vastakohdat, toisaalta juopottelu ja prostituutio, toisaalta lestadiolainen hengellisyys. Vaaran mökkiasutuksessa navetoineen, saunoineen ja kiveämättömine katuineen oli vielä maaseudun mäkikylän leima – samoin vaaralaisten yhteisöllisyydessä. Karja ja kaupungilta vuokratut vähäiset peltotilkut antoivat monille vaaralaisille jonkinasteista omavaraisuuttakin.
Yksinhuoltajien ja merimiesten perheiden suuren osuuden vuoksi Vaaran yhdyskunta oli naisvaltainen. Se oli myös lasten kaupunginosa ja Vaaran takana aukeavat Kontinkangas ja Kaukovainio olivat lapsuuden leikkien ja vapauden valtakuntaa. Sen vastakohtana oli keskikaupungin porvariskotien muodollinen tapakulttuuri. Pakkalan Vaaralla-romaanin pikku Elsa tuumiikin: "Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai juosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät nauraneet koskaan."
Pakkalan Oulu-aiheisia teoksia ovat Lapsuuteni muistoja vuodelta 1885, Oulua soutamassa vuodelta 1886, Vaaralla vuodelta 1891, Elsa vuodelta 1894, Lapsia vuodelta 1895, Pikku ihmisiä vuodelta 1913 sekä näytelmät Kauppaneuvoksen härkä vuodelta 1901 ja Meripoikia vuodelta 1915. Sen sijaan vuonna 1902 ilmestyneessä sivistyneistöromaanissa Pieni elämäntarina Oulu on enää hyvin viitteellinen miljöö. Joukko Pakkalan sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyneitä novelleja on toimitettu kokoelmaksi Väliaita ja muita kadonneita tarinoita, joka ilmestyi vuonna 1986.
Vaaralla-romaani alkaa sanoilla "Pieniä eläjiä olivat". Juuri pieniä eläjiä Pakkala kuvasi – syrjäytynyttä köyhälistöä, työttömiä, naisia, lapsia, vanhuksia ja vammaisia. Novellikokoelmat Lapsia ja Pikku ihmisiä olivat ensimmäiset kokonaan lapsiaiheiset novellikokoelmat Suomessa.
Pakkalan merkitys novellistina ja varhaisena, kokeilevana modernistina löydettiin myöhään. Aikalaiskritiikki noteerasi näkyvästi ja myönteisesti Pakkalan kansankirjailijoiden tyyliin kirjoitetut varhaisteokset Lapsuuteni muistoja sekä Oulua soutamassa. Sen sijaan taiteellisesti täysipainoisemmat teokset saivat suhteettoman vähän huomiota. Pakkala leimautui pitkäksi aikaa paikalliseksi "Oulun soutajaksi" ja "tervakansan kuvaajaksi". Viihteelliseksi tukkilaisromantikoksi hänet leimasi puolestaan Tukkijoella vuodelta 1899, yleisön rakastama harmiton kansankomedia, joka joutui kriitikkojen hampaisiin.
Teuvo Pakkalan teokset
Varhaisia kertomuksia
Kertomukset Matkalla ja Meidän Patruuni
Pakkalan ensimmäiset tekstit ilmestyivät 1880-luvun puolivälissä oululaisessa sanomalehti Kaiussa. Esimerkiksi kertomukset Matkalla ja Meidän patruuni olivat lehden jyrkän suomenmielistä kielipolitiikkaa tukevia poliittisia satiireja. Ne löytyvät Maija-Liisa Bäckströmin 1986 toimittamasta kokoelmasta Väliaita ja muita kadonneita tarinoita, johon on koottu Pakkalan "kadonneita" tekstejä.
Matkalla
Matkalla vuodelta 1885 on kansanomainen "hyvä juttu", muunnos kansanhuumorin isäntä ja renki -kaskuista. Sen vastakkainasettelu on vielä melko jyrkkää ja osoittelevaa, mutta kertomus antaa jo viitteitä Pakkalan myöhempien novellien kiinteästä rakenteesta. Pakkalan novellit erosivat ajan suomalaiselle novellistiikalle ominaisista löyhäjuonisista, tunnelmoivista tuokiokuvista, joita kutsuttiin muun muassa lastuiksi, jutuiksi ja jaarituksiksi. Pakkala oli Maria Jotunin ohella ensimmäisiä, jotka tavoittelivat novelleissaan vanhemman eurooppalaisen novellin ajallis-paikallista keskitystä.
Matkalla kertoo tyhmänylpeästä sotakomisarjuksesta ja viisaasta ajurista, jotka kesken verkkaisen rekiretken vaihtavat herran vaatimuksesta paikkoja. Humalainen herra aikoo osoittaa urotyöllään paremmuutensa, mutta lumisella erämaataipaleella tapahtuukin karnevalistinen kruununriisto. Ajuri pääsee lämpimän kuomun alle sotakomisarjuksen rouvan viereen nukkumaan ja herra värjöttelee vapaaehtoisesti kuskinpukilla.
Kopea rouvakin saa osansa pilkasta. Hänen on jaettava istumapaikka kansanmiehen kanssa, jolle ei vähän aikaisemmin suvainnut edes puhua kuin miehensä välityksellä: "Sano hänelle, että hänen pitää ajaa nopeammin, muuton sinä panet pöytäkirjaan. Sano, että sinä olet kruunun virkamies ja että siitä on suuri sakko kun ei vaan tottele kruunun virkamiestä."
Herran mielivaltaisesti ohjaamana hevonen vain hidastaa vauhtiaan. Kun sotakomisarjus ajaa taitamattomuuttaan reen kumoon, on ajurin palattava vanhalle paikalleen. Mutta ennen kuin horjahtanut säädynmukainen järjestys saadaan lopullisesti palautetuksi, sotakomisarjuksen on vielä riideltävä etuoikeudestaan huoneeseen kestikievarissa. Lopulta ilmenee, että hän sanaili oven läpi oman veljensä kanssa. Satiirin kärki kohdistuu – Kaiun linjaa seuraten – ruotsinkielisen virka- ja rahaylimystön valta-asemaan.
Meidän patruuni
Pakkalan myöhemmän tuotannon psykologista realismia enteilee kertomus Meidän patruuni vuodelta 1886. Se seuraa yksityiskohtaisesti oululaisen vanhapoikakauppiaan 50-vuotispäivää. Päivän pilaa sanomalehti Kaiun julkaisema vanhempien vetoomus ruotsinkielisen kansakoulun perustamiseksi kaupunkiin. Patruuni on tehnyt itsensä naurunalaiseksi laittamalla nimensä listaan, vaikka hänellä ei ole lapsia.
Novellin syvä psykologinen tragiikka piilee juuri patruunin tahattomassa virheessä, joka tuo pintaan toteutumattomat toiveet rakkaudesta, omasta perheestä ja lopullisesta sosiaalisesta noususta säätyläisavioliiton kautta. Patruunin päivän mittaan tapaamien kaupunkilaisten pilkka nostaa hänen tajuntaansa nöyryyttäviä muistoja kymmenien vuosien takaa, vaikka hän parhaansa mukaan yrittää torjua niitä. Yhden päivän novelli syvenee patruunin taustaa ja persoonallisuutta luotaavaksi psykologiseksi muotokuvaksi, joka on samanaikaisesti kriittinen ja ymmärtävä. Lukijalle paljastuu, että patruuni on hankkinut omaisuutensa keinottelemalla ja että hänellä on köyhäläistaustaansa häpeävän nousukkaan huono itsetunto.
Henkisesti jämähtäneen patruunin vastavoima on maailmaa Amerikkaa myöten kolunnut leipuri Nikkilä, joka uskoo edistykseen ja toimintaan yhteiseksi hyväksi. Hän pyytää patruunilta lahjoitusta suomalaisen tyttökoulun arpajaisiin. Seurauksena on väittely, jossa Nikkilä toimii 1880-luvun maltillisen, sivistyksen voimaan luottavan työväenaatteen sekä nuorsuomalaisen radikalismin äänitorvena. Sanomalehti Kaiussa julkaistusta varhaisesta novellista löytyy siis sekä psykologista erittelyä että vahvaa poliittista ja paikallista ajankohtaisuutta. Oulun työväenyhdistys perustettiinkin samana vuonna kun Meidän patruuni ilmestyi. Nikkilä julistaa:
"Toimeen se härkäkin tulee, kun vain saa heinätukon päiväkseen. Mutta ihminen on luotu edistymään ja niin ihmiskunta, eikä noin vain härän lailla elämään. Nuo vähät koulut ja nekin vieraskieliset, ovat pitäneet sivistyksen pienen kansanosan yksinomaisena omaisuutena. Siitä on syntynyt sivistynyt sääty, joka on eronnut kansasta, sivistymättömästä säädystä. Edellinen nautti mukavuuksia ja jälkimmäinen ähki ja puhki työssä. Ja niinpäin on asiat enimmäkseen nytkin. Vaan annetaan sivistyksen vapaasti levitä, laitetaan että jokaisella on tilaisuus sitä hankkia halunsa ja toimensa mukan. Silloin ei ole erityistä sivistynyttä säätyä, säätyrajojen rajoitus häviää. Ja silloin ei ole herroja, vaan työmiehiä. Silloin myös pidetään työtä kunniassa, eikä halveksita."
Nikkilä on tulkittu Pakkalan äänitorveksi. Pessimistisissä teoksissa Vaaralla ja Elsa tämä Pakkalan toinen minä kokee muodonmuutoksen. Vaaralaisromaanien rampa ja katkeroitunut työmies Nikkilä ei ole enää aatteen ja toiminnan mies, vaan olemassaolon mielekkyyttä kyselevä älykäs, mutta voimaton sivullinen.
Lähteet:
Bäckström, Maija-Liisa 1986: "Lukijalle". Teoksessa Teuvo Pakkala: Väliaita ja muita kadonneita kertomuksia. Toim. Maija-Liisa Bäckström. Oulu: Pohjoinen, 5–8.
Keski-Orvola, Riitta 1982: Teuvo Pakkalan nuoruudentuotanto. Pro gradu -tutkielma. Oulun ja sen lähiympäristön sanataide -tutkimusprojekti. Monistesarja N:o 9. Oulu.
Lappalainen, Päivi 1999: "Epäkohdat esiin! – Realistit maailmaa parantamassa." Teoksessa Lea Rojola (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 8–42.
Rojola, Lea 1999: "Kirjallisten virtausten kirjo". Teoksessa Lea Rojola (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 184–189.
Tarkka, Pekka 1970: "Pakkala ja Jotuni". Teoksessa Pekka Tarkka (toim.): Suomen kirjallisuus VIII. Kirjallisuuden lajeja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Otava, 110–117.
Tarkka, Pekka 1971: "Tulkinta" [Teuvo Pakkalan novellista "Poikatyttö"]. Teoksessa Mirjam Polkunen ja Pekka Tarkka (toim.): Novelli ja tulkinta. Helsinki: Weilin & Göös, 142–148.
Läpimurtoteokset: Lapsuuteni muistoja ja Oulua soutamassa
Taustaa – kriittinen realismi
1880-luvun puolivälissä uusi taidekäsitys, epäkohtien todenmukaiseen kuvaamiseen pyrkivä kriittinen realismi, teki läpimurtonsa. Esimerkiksi Minna Canthin Työmiehen vaimo ja Juhani Ahon Papin tytär ilmestyivät tuolloin. Ahon ohjelmakirjoitus Realistisesta kirjallisuudesta sananen julkaistiin Kaiussa vuonna 1885.
Pakkalan varhaisteokset Lapsuuteni muistoja vuodelta 1885 ja Oulua soutamassa vuodelta 1886 syntyivät tässä realistisen kirjoittelun ilmapiirissä, mutta ovat vielä kansankirjailijoiden tyyliin kirjoitettuja havainnollisia ja humoristisia paikallis- ja työnkuvauksia. Pakkalan esikoisteokset rajoittuvat kuvaamaan Oulun Vaaran kaupunginosan vähäosaisia sekä kaupungin takamaiden tervakansaa. Varhaisromaanien kieltä jähmettää kansanomaisten puheenparsien toistelevuus. Kerronta etenee yksioikoisesti aikajärjestyksessä ja rajoittuu ulkoisen toiminnan kuvailuun.
Pakkalan läpimurtoteos Oulua soutamassa alkaa kuitenkin myös irtautua kansankirjailijoiden kerrontatavasta. Se hyödyntää jo realismin kerrontakeinoja, esimerkiksi tyypillistämistä, niin että yksilöt ovat myös tietyn yhteiskunnallisen ryhmän edustajia. Heidän kohtaloistaan on hahmotettavissa laajempi yhteiskunnallinen tilanne ja siinä tapahtuva liike. Juhani Aho katsookin Kaiun arvostelussaan 6.2.1886, että nuori Pakkala on lunastanut Oulua soutamassa -teoksella paikkansa 1880-luvun suomalaisten realistien taistelutoverina.
Lapsuuteni muistoja
Omaelämäkerrallinen Lapsuuteni muistoja julkaistiin sanomalehti Kaiussa jatkokertomuksena 1885. Pakkala ei lietso esikoisteoksessaan poliittista vastarintaa, vaan uskoo yhteiskunnallisten ristiriitojen tasoittamiseen valistuksen ja lähimmäisenrakkauden avulla. Teoksen naturalistinen kurjuuden kuvaus ja voimakkaat vastakohta-asetelmat on tarkoitettu herättelemään nimen omaan säätyläislukijoiden sosiaalista omatuntoa.
Pakkalan jyrkimmissä vastakkain asetteluissa on tunteisiin vetoavaa melodramaattista mustavalkoisuutta; ajan realistinen, vaikuttamaan pyrkivä kirjallisuus – kuten esimerkiksi Minna Canthin ja Hanna Ongelinin teokset – hyödynsi melodraamaakin. Esimerkiksi kun rikas oululainen kauppaporvari juhlii viljan hinnan nousua katovuotena shampanjakestein ja samana nälkätalvena korjataan kuolleita kerjäläisiä lumihangista harva se päivä. Tai kun lapset siirtyvät kerjuureissuillaan Vaaran kurjista hökkeleistä keskikaupungin avarien porvariskotien ruuantuoksuun ja takaisin. Köyhien ihmisarvon polkemista alleviivataan melodramaattisesti, kun nälkää kärsivä minäkertoja toivoisi olevansa rikkaan sukulaistalon koira, jolle piika syöttää ylijäävät lihapalat.
Mutta eivät vain kurjuus ja rikkaus rinnastu keskenään. Porvariskotien muodollisten tapojen, tunnekylmyyden ja taloudellisen laskelmoinnin vastakohdaksi esitetään ihannoivasti vaaralaisten rakkaus ja huolenpito toisistaan.
Köyhyys sinällään ei kuitenkaan tuota hyvyyttä, vaan hädänalaisimpien keskuudessa, esimerkiksi köyhäintalossa, puute kärjistyy myös ahneudeksi ja darwinistiseksi olemassaolon taisteluksi. Säätyläisten harjoittama hyväntekeväisyys puolestaan osoittautuu pohjimmiltaan olemassa olevaa järjestystä säilyttäväksi, ylhäältä alaspäin toteutetuksi valtasuhteeksi. Kun keskikaupungin parempiosaiset antavat kerjäläislapsille armonpaloja, he samalla nöyryyttävät ja moittivat näitä ja saavat tuntea itsensä autettaviaan paremmiksi. Tällä tavoin keskikaupungin porvaristo määrittelee itseään vaaralaisten kautta, kokee erottautuvansa liasta, slummista ja rahvaasta.
Lapsuuteni muistoissa Pakkala ottaa kantaa ajan koulupoliittiseen keskusteluun esittämällä kouluttautumiseen ja valistuksen edellytykseksi köyhälistön ihmisarvolle ja paremmalle elämälle. Tässä Pakkala seuraa myös suomalaisen puolueen kansallista ohjelmaa. Ajamalla koulutuksen tasa-arvoa haluttiin synnyttää uusi elinvoimainen suomenkielinen sivistyneistö.
Lapsuuteni muistoja -teoksen lopussa kerätään arpajaisin varoja suomalaiselle lyseolle. Ouluun perustettiin todellisuudessa yksityisin varoin ylläpidetty suomalainen lyseo vuonna 1874. Kertojalle ja parille hänen kerjäläistoverilleen avautuu väylä köyhistä oloista juhlituiksi ylioppilaiksi ja heidän henkinen ja sosiaalinen nousunsa alkaa.
Pakkalan myöhemmissä teoksissa tällainen kehitysoptimismi ristiriitaistuu ja vaihtuu pessimismiksi. Kansallinen ja sosiaalinen etu eivät käyneetkään yksiin, kuten suomenkielinen sivistyneistö kuvitteli, vaan yhteiskunta alkoi jakautua poliittisiin eturyhmiin. Pertti Karkaman mukaan Pakkalan teosten kehityslinja noudattelee sivistyneistön ihmiskuvan ja maailmankuvan muuttumista pessimistisemmäksi 1890-luvulle tultaessa.
Oulua soutamassa
Oulua soutamassa -kertomuksen omakohtaista taustaa ovat nuoruudessa isän kanssa tehdyt tukinuitot Kainuussa. Teos ilmestyi vuonna 1886 ja on perusvireeltään traaginen kolmiodraama ja samalla kertomus tervakaupan hiipumisen ajasta ja kansallisromanttisen talonpoikaisen idyllin särkymisestä.
Ajankohta on 1870-luku, teollistumisen ja kapitalistiseen rahatalouteen siirtymisen vuosikymmenen. Oulua soutamassa kertoo, kuinka kuhmolainen venekunta – isäntä, hänen morsiamensa ja renkinsä – taittavat tervareittiä myöten kuukauden mittaisen vaarallisen matkan Kainuun takamailta Ouluun. Matkalla kohdatuissa koreissa tukkilaisissa on vielä häivähdys tukkilaisromantiikkaa, mutta kiertelevät jätkät liittyvät myös teoksen realistiseen tasoon. He edustavat maaseudun irtainta, liikkuvaa työväestöä, joka on menettänyt maatalouteen sidotut talonpoikaiset arvot. Kertomuksen Oulu nähdään maalaisten näkökulmasta ihmeelliseksi ja vietteleväksi markkinapaikaksi issikoineen, posetiivareineen, karuselleineen ja "anniskeluineen".
Oulua soutamassa muistuttaa Juhani Ahon Rautatie -teosta vuodelta 1884 – molemmat teokset tarkastelevat vanhan ja uuden ristiriitaa eli teollistumisen aiheuttamia muutoksia talonpoikaisessa elämänmuodossa. Molemmissa tehdään symbolinen matka vanhasta uuteen. Mutta kun Ahon ukko ja akka palaavat entiseen ja kääntävät selkänsä kehitykselle, Pakkalan kolmikon elämän suunta ja arvot muuttuvat.
Oulua soutamassa ennakoi jo Pakkalan myöhempää pessimististä ihmiskuvaa. Lapsuuteni muistoissa yksilöt saattoivat vielä kasvatuksen, työn ja henkisen kasvun kautta vapautua ympäristönsä vallasta. Sen sijaan Oulua soutamassa esittää henkilönsä pessimistisesti toisaalta ympäristön ja taloudellisten voimien, toisaalta myös hallitsemattomien psyykkisten voimien määräämiksi ja pirstomiksi.
Lähteet:
Aho, Juhani: "Oulusta 6 p. helmikuuta. Kotimaista kirjallisuutta." Kaiku 6.2.1886.
Keski-Orvola, Riitta 1982: Teuvo Pakkalan nuoruudentuotanto. Pro gradu -tutkielma. Oulun ja sen lähiympäristön sanataide -tutkimusprojekti. Monistesarja N:o 9. Oulu.
Kantokorpi, Mervi 1987: "Teuvo Pakkala." Teoksessa Mervi Kantokorpi (toim.): Teuvo Pakkala I. Espoo: Weilin+Göös, 5–88.
Karkama, Pertti 1975: Teuvo Pakkalan romaanit. Yhteiskunnallis-ideologinen tausta ja rakenne. Oulu: Pohjoinen.
Karkama, Pertti 1985: Impivaara ja yhteiskunta. Tutkielmia kirjallisuudesta ja kulttuurista. Oulu: Pohjoinen.
Lappalainen, Päivi 1999: "Epäkohdat esiin! – Realistit maailmaa parantamassa." Teoksessa Lea Rojola (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 8–42.
Lappalainen, Päivi 2000: Koti, kansa ja maailman tahraava lika. Näkökulmia 1880- ja 1890-luvun kirjallisuuteen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Vaaralaisromaanit
Vaaralla ja Elsa
Kaksoisromaani Vaaralla vuodelta 1891 ja Elsa vuodelta 1894 kertoo Oulun Vaaran työläiskaupunginosan asukkaista. Kollektiivinen Vaaralla tarkentaa kymmenkuntaan yksilöön ja psykologisempi Elsa keskittyy etenkin nimihenkilön, merimiehen lesken, ainoan lapsen vaiheisiin. Samalla kuvataan 1870- ja 1880-luvun Oulun murrosta.
Laitakaupungin Vaara on eräänlainen rajamaa maaseudun ja kaupungin välissä ja sen asukkaat ovat siirtymävaiheen ihmisiä. He ovat vasta matkalla maaseutuisesta kaupunkilaiseen ja kapitalistiseen elämänmenoon. Vaaralaiset tuntevat karvaasti sosiaalisen eriarvoisuuden, mutta heidän yhteiskunnallinen tietoisuutensa on vielä kehittymätön – jäänne edeltävältä aikakaudelta. Toistuvasti vaaralaiset selittävät vastoinkäymiset Jumalan lähettämiksi koettelemuksiksi, kuten Runebergin Saarijärven Paavo. He eivät näe epäkohtien yhteiskunnallisia syitä eikä heidän ajoittain kuohahtava uhmansa johda toimintaan, vaan kääntyy nopeasti katumukseksi ja lopulta vain vahvistaa kristillistä nöyryyttä.
Vaaralaiseepos on samalla kertaa kriittinen ja ymmärtävä. Vaaralaisten keskuudesta parhaimmillaan löytyvä solidaarisuus, puutteen keskellä osoitettu käytännön lähimmäisenrakkaus, toimii tapauskonnollisuuden kritiikkinä. Vaikka Pakkala ironisoi uskonnollisia selitysmalleja kurjuudelle, hän toisaalta ymmärtää monien kuvattaviensa lapsenomaisen uskon keinoksi jaksaa toivottomissa oloissa.
Vaaralla ja Elsa ovat kuin muunnelma Jobin kirjasta, johon Vaaralla-romaanissa viitataankin. Vastoinkäymisten seuratessa toistaan Nikkilän emäntä ei väsy uskomasta Jumalan ihmeeseen: "Hän uskoi, että Jumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt."
Henkilöiden murtumiset sekä uskon perusteiden koettelu ja epäily johtavat Elsassa siihen, että parempaa ihmisyyttä etsitään lopulta kristillisyyden muunnelmasta, ihmisrakkauden opista, joka saa tolstoilaisia sävyjä. Kirjeessään Pakkalalle Minna Canth kehuu uskonnollisuuden kuvausta Vaaralla-romaanissa ja kiteyttää kirjallisuuden tehtäväksi ymmärtämyksen ja rakkauden lisäämisen: "Siinä juuri on kirjallisuuden tärkein tehtävä: opettaa meidät tuntemaan ja rakastamaan toinen toisiamme."
Vaaralla – kuvia laitakaupungilta
Vaaralla romaani nimeää kaikkiaan 89 henkilöä, mutta keskiössä ovat Nikkilän pariskunta, haaveellinen Elsa ja hänen leskiäitinsä, Vimparien suurperhe, kaunis Ojaniemen Mari sekä poikatyttö Latun Liisa äiteineen. Suuri henkilömäärä esitellään kuin valokuva-albumissa, mihin alaotsikko "Kuvia laitakaupungilta" viittaa. Pakkala kuvaa pieneläjiä: köyhälistön naisia, lapsia, vammautuneita ja työttömiä. Henkilöissä painottuu Vaaran yhteisön naisvaltaisuus ja Elsastakin tulee romaanin jatko-osassa yksinhuoltaja.
Monet vaaralaisista elävät toimeentulorajan alapuolella. Kun pelivaraa ei ole, isän tai työikäisen pojan sairaus, kuolema tai viinankäyttö koituvat laitakaupungin perheissä kohtalokkaiksi. Elämästä tulee näköalatonta, selviytymistä "nikarasta nikaraan", kuten Nikkilän emäntä tapaa sanoa.
Naturalistisinta kerronta on kuvattaessa Vimparin kahdeksanlapsista suurperhettä. Vimparit asuvat erilaisissa tilapäisasunnoissa kuten saunassa tai tallissa. Heidän elämänsä vajoaa biologiseksi olemassaolon taisteluksi, mitä korostaa tallin varsinaisen asukkaan, hevosen, hirnunta läheisestä liiteristä. Myös työmies Nikkilän puheessa on darwinistinen sävy, kun hän vertaa Vaaran tyttärien tuhoutumista herraspoikien vietteleminä sodankäyntiin: "Te tiedätte että tyttäriämme sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä." Herraspoikien runolliset puheet luonnosta vaaralaistyttärille Elsassa puolestaan kuulostavat vain eläimellisten viettien ja vaistojen verholta.
Vaaran ihmiset ovat ympäristönsä, kasvatuksensa ja luonteensa merkitsemiä, heidän elämänkulkunsa vaikuttavat vääjäämättömiltä. Vaaran näkijän, työmies Nikkilän, syvenevä pessimismi johtuu juuri siitä, että hän ei voi olla näkemättä tätä vääjäämättömyyttä. Hän ei tulkitse sitä Jumalan koetteluksi tai rankaisuksi kuten muut, vaan sääty-yhteiskunnan rautaiseksi logiikaksi. Nikkilä pelkää esimerkiksi satujen kuninkaanpojasta haaveilevan Elsan joutuvan vielä herraspojan viettelemäksi, kuten sitten Elsa-romaanissa käykin. Vaaralaistytölle kauneus ja romanttisuus ovat kohtalokkaita ominaisuuksia. Nikkilän hahmon on nähty olevan lähinnä Pakkalaa itseään.
Ainoastaan epäsovinnainen poikatyttö Latun Liisa pystyy vastustamaan määräytyneisyyttä ja murtautumaan sittemmin, Elsa-romaanissa, yksilöllisyyteen ja itse valittuun elämään. Vaaralla-romaanin jatkossa osoitetaan toinenkin ulospääsy määräytyneisyydestä, mutta se jää avoimemmaksi, nimittäin Elsan lapsessa piilevä uuden ihmisen mahdollisuus. Elsan kuoltua lapsi myydään vieraalle köyhäinhuutokaupassa, mutta päätyy lopulta Elsan äidin kasvatettavaksi. Karkaman mukaan toive uudesta ihmisestä selittää Pakkalan kasvaneen kiinnostuksen lapsiin: "Lapsinovellien epäämätön kritiikki kohdistuukin sitä vastaan, että lapsissa piilevä uusi mahdollisuus turmellaan siirtämällä heihin vanhempien ennakkoluulot ja ajatustottumukset." Lapsinovelleiksi luetaan teokset Lapsia vuodelta 1895 ja Pieniä ihmisiä vuodelta 1913.
Karkaman mukaan Vaaralla ja Elsa ovat yhteiskunnallisia romaaneja ihmisen mahdollisuuksista. Ne pohtivat ympäristön, lapsuuden ja kasvatuksen merkitystä myöhemmälle elämälle. Myöhemmin Pakkala käsittelee samaa teemaa lapsinovelleissaan – mihin kokoelman nimi Pikku ihmisiä viittaakin. Pakkala näkee vaaralaisissa joukon aikakauden mahdollistamia eriasteisia ihmisen alkuja ja toteutumia siten, että Vaaralla kertoo henkilöiden lapsuudesta ja olosuhteista, kun taas Elsassa katsotaan, miten näille myöhemmin käy.
Elsa – kuvauksia elämästä Vaaralla
Elsan pääjuonen muodostaa 1800-luvun realistisessa kirjallisuudessa yleinen viettelytarina, jossa yläluokan pojan narraama kansannainen synnyttää aviottoman lapsen, tulee ympäristönsä syyllistämäksi ja lopulta tuhoutuu. Tytön vietellyt herraspoika sen sijaan jää rankaisematta ja avioituu omaan säätyynsä.
Pakkala suunnitteli romaanille ensin nimeä "Ompelijatar", joka oli ajan ranskalaisessa realismissa prostituoitujen peiteammatti. Ahon Papin rouvassa vuodelta 1893 kerrotaankin, kuinka Pariisissa oli yleistä, että nuoret herrat pitivät rakastajattarina ompelijattaria tai silittäjättäriä. Rafael Koskimies luonnehtii Elsaa "Papin rouvan proletaariseksi vastineeksi". Ajan kotimaisesta kirjallisuudesta löytyy Elsalle muitakin rinnakkaisteoksia, esimerkiksi Canthin novelli Ompelija vuodelta 1894 ja Kasimir Leinon Emmalan Elli vuodelta 1886. Jälkimmäisen päähenkilö jopa asuu Ouluun muutettuaan Vaaralla. Realistisessa kirjallisuudessa vietellyt tytöt ajautuvat usein prostituoiduiksi. Elsa välttää tämän kohtalon, mutta hänen ystävättärensä, kaunis Ojaniemen Mari, joutuu kuristushuoneeseen syytettynä itsensä myymisestä. Prostituution yleisyyteen laitakaupungilla viitataan heti Vaaralla-romaanin alussa, kun poliisit vievät kamarille paikallista ilotyttöä, Tolpan Annaa. Silminnäkijät kommentoivat:
"Ei ne vähene noin yksittäin."
"No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja, ja uusia tulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä."
"Keväällä pääsi lastenkodista."
Päivi Lappalaisen mukaan viettely ja prostituoidut edustavat realistisessa kirjallisuudessa uhkaa idealisoidulle säätyläiskodille, "maailman tahraavaa likaa". Katunaisen hahmo liittyy myös kulttuurin feminisoitumisen pelkoihin, joita aiheutti naisten astuminen yhä näkyvämmin julkisuuden alueelle, työelämään, kulttuuriin ja politiikkaan. 1800-luvun snellmanilainen valtio-oppi ei katsonut naisten irtautumista kodista hyvällä, koska se arvosti naista nimen omaan "äitikansalaisena", perheen koossapitävänä voimana ja sen sydämenä. Naiselle uskottiin tärkeä sivistävä ja kansalaiseksi kasvattava tehtävä, mutta samalla hänet suljettiin äitinä kodin piiriin.
Toisaalta viettelytarinoiden kritiikin kohde on porvarillinen kaksinaismoraali. Säätyläisäidin ihannoidun roolin kääntöpuoli oli, että miehet tyydyttivät seksuaalisia tarpeitaan palvelijattarilla tai maksullisilla naisilla. Elsa-romaanissa näkökulma on viettelyn kohteen, alaluokan naisen, joka on kasvatettu viattomuuteen ja puhtauteen.
Kun Elsa on pettynyt rakkaudessaan ja häpeää tilannettaan, lika ja saasta tunkeutuvat hänen mielikuviinsa. Elsan vietellyt herraspoika on likaantumisen prosessissa pelkkä ajattelematon välikappale. Kyse on siitä "rosgasta ja saasdasta", jota yhteiskunta marginaaleihinsa tuottaa:
"Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle; juuri kun maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä juuri tässä rupesi hän tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti päästäkseen ohi, vaan se lisäysi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon osoitustaulun, "rosgan ja saasdan" merkin. Näitä hän viime kerralla ei ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan."
On merkille pantavaa, että Elsaa ja Ojaniemen Maria altistaa viettelylle romanttisten romaanien todellisuudelle vieras rakkauskäsitys sekä hurmoksellinen uskonnollisuus. Lappalaisen mukaan realistinen kirjallisuus Gustave Flaubertin Rouva Bovarystä vuodelta 1857 alkaen sukupuolittaa viihderomaanien turmiollisen vaikutuksen. Huolta kannetaan nimenomaan siitä, että naiset lukevat "vääränlaisia" kirjoja ja naisia myös vietellään kirjojen avulla. Pakkalakin neuvoo toistuvasti kirjeissään nuorta morsiantaan luopumaan "romantillisuudesta" ja "pilven takaisesta haaveellisuudesta". Kirjeessään keväältä 1887 hän pyytää Agnekselta aineistoa nuoren tytön haaveiluista ja romanttisesta kirjallisuudesta nimen omaan Elsan henkilöhahmoa varten.
On erikoista, että merimiesten kaupunginosaan sijoittuvassa vaaralaisromaaneissa meri jää etäiseksi. Juhani Siljo valittaakin: "Pakkala ei urkene ulapoille, ja muutenkin meri pääsee vain vilauksittain hänen näköpiiriinsä. Meri-ilma ja -liike kuuluisi kuitenkin rantakaupunki-eepokseen. Ja sen mukana tulisivat kaikki sellaisen yhteiskunnan luonne-hahmot: jyhkeät laivurit ja laivanisännät, merimies- ja satama-tyypit omassa ammatissaan, kauppaneuvokset ja konsulit, muusta porvaristosta puhumattakaan, – ja kaikki omasta näkökulmaltaan nähtyinä."
Meri on vaaralaisteoksissa läsnä vain puhuttaessa poissaolevista merimiehistä tai kiivettäessä katoille huiskuttamaan saapuville ja lähteville laivoille. Karkaman mukaan meren jättäminen taustalle on kuitenkin romaanien kokonaisuutta ajatellen tarkoituksenmukaista: "Merimiehet ovat yhteisön ulkopuolisia vapauden ja riippumattomuuden romanttissävyisiä osoittimia, Vaaran ihmisten toiveiden ja odotusten henkilöitymiä."
Vaaralla-romaanissa Elsa kiipeää tikapuille ja puhaltelee höyheniä tuuleen. Hän unelmoi leijuvansa höyhenen mukana hukkuneen isänsä laivaan "Atlantin meren keskelle". Tuulen yltyessä Elsan haaveilu vain kiihtyy ja Hietasaaren takaa pilkottavat valkeat purjeet. Toivo, suurin kaupungissa koskaan rakennettu purjealus, on lähdössä vuosia kestävälle matkalle. Kyseessä ei ole pelkkä laiva. "Elsalta olivat höyhenet lopussa – –"
Elsan merimieshahmo Tuira muistuttaa kaimaansa, Pakkalan Tukkijoella-näytelmän reipasta ja romanttista tukkilaispäällikkö Tuiraa. Myyttisiäkin piirteitä saava Tuira on vain ikään kuin eksynyt realistiseen romaaniin ja hän katoaa Elsan lopussa jälleen merille. Kun Tuira seisoo kannella ja katselee etääntyvää kaupunkia, hänen jalkojensa alla jyskyttävät höyrymoottorit. Purjelaivojen aika on ohi.
Vaaralaiseepos päättyy Elsassa rautatien rakentamiseen vuonna 1886 ja köyhimmän kaupunginosan kasvojen muuttumiseen. Kakaravaaran kadut kivettiin nupulakivikaduiksi ja sinne muutti kuukausipalkkaisia rautatieläisiä. He rakensivat tilavampia ja komeampia taloja Vaaran hökkelien sijaan. "Vahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos."
Lähteet:
Aalto, Minna 2000: Vapauden ja velvollisuuden ristiriita. Kehitysromaanin mahdollisuudet 1890-luvun lopun ja 1900-luvun alun naiskirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Canth, Minna 1973: Minna Canthin kirjeet. Toimittanut Helle Kannila. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 313. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Hélen, Ilpo 1997: Äidin elämän politiikka. Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Helsinki: Gaudeamus.
Kantokorpi, Mervi 1987: "Teuvo Pakkala." Teoksessa Mervi Kantokorpi (toim.): Teuvo Pakkala I. Espoo: Weilin+Göös, 5–88.
Kantokorpi, Mervi 1994: "Johdanto." Teoksessa Teuvo Pakkala: Vaaralla. Kuvia laitakaupungilta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, vii–xvii.
Karhu, Eino 1979: Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun 2. Helsinki: Kansankulttuuri oy.
Karkama, Pertti 1971: Sosiaalinen konfliktiromaani. Rakennetutkimus suomalaisen yhteiskunnallisen realismin pohjalta. Oulu: Kirjapaino-osakeyhtiö Kaleva.
Karkama, Pertti 1975: Teuvo Pakkalan romaanit. Yhteiskunnallis-ideologinen tausta ja rakenne. Oulu: Pohjoinen.
Karkama, Pertti 1985: Impivaara ja yhteiskunta. Tutkielmia kirjallisuudesta ja kulttuurista. Oulu: Pohjoinen.
Karkama, Pertti 1994: Kirjallisuus ja nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lappalainen, Päivi 1998: "Realismi ja naisen ruumis." Teoksessa Päivi Lappalainen (toim.): Uudessa valossa. Kirjoituksia realismin kysymyksestä. Turun yliopisto. Taiteiden tutkimuksen laitos. Sarja A n:o 38. Turku: Turun yliopisto, 77–94.
Lappalainen, Päivi 1998: "Uhattu koti. Kodin ja perheen murtumia 1800-luvun realistisessa kirjallisuudessa." Teoksessa Kaisa Kurikka (toim.): Paikkoja ja tiloja suomalaisessa kirjallisuudessa. Turun yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos. Sarja A n:o 37. Turku: Turun yliopisto, 101–137.
Lappalainen, Päivi 1999: "Perhe, koti, kansa, isänmaa – kiista yhteiskunnan tukipylväistä." Teoksessa Lea Rojola (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,43–73.
Lappalainen, Päivi 2000: Koti, kansa ja maailman tahraava lika. Näkökulmia 1880- ja 1890-luvun kirjallisuuteen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Pakkala, Teuvo 1982: Kirjeet 1882–1925. Toimittanut Maija-Liisa Bäckström. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 383. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Sarjala, Jukka 1996: "Köyhän saalis. Teuvo Pakkalan Vaaralla; Elsa." Teoksessa Juhani Salokannel (toim.): Kirjojen Suomi. Helsinki: Otava, 102–113.
Siljo, Juhani 1917: Teuvo Pakkala. Kirjailijakuvia. Helsinki: Otava.
Pieni elämäntarina
Elsa-romaani lähestyy jo modernia ihmiskuvausta ja hyödyntää yksilön tajunnan kuvaamiseen kehitettyjä kerrontakeinoja, mutta sivistyneistöromaani Pieni elämäntarina vuodelta 1902 menee vielä pitemmälle. Se oli aikanaan kerrontateknisesti rohkea kokeilu, jossa modernin yksilön psyykkinen hajoaminen ulottuu myös romaanin muotoon. Kertojan kokoava ja selittävä ote puuttuu, jolloin epätietoisen lukijan on täytettävä teoksen aukkopaikat.
Pienen elämäntarinan kerronnalliset ratkaisut olivat sen verran aikaansa edellä, etteivät lukijat oikein ymmärtäneet niitä. Hämmentyneet aikalaisarvostelijat pitivät teosta keskeneräisenä ja hajanaisena. Pienestä elämäntarinasta on löydetty groteskin liioittelevia, ekspressionistisia, dekadentteja ja freudilaisia piirteitä. Sen lyhyissä kohtauksissa ja nopeissa leikkauksissa on nähty niin elokuvamaisuutta kuin tiedostamattoman epäloogista liikettä. Myöhempi kirjallisuushistoria on nostanut Pienen elämäntarinan esimodernistiseksi mestariteokseksi.
Pirjo Vaittisen mukaan Pienen elämäntarinan keskeinen kysymys on rakkauden ja ihmisten välisen aidon yhteyden etsintä. Romaanin juoni hahmottuu päähenkilön, Esteri Kalmin yrityksistä vapautua rakkaudettomuuden tilasta, joka määräytyy hänen lapsuuden kokemuksistaan, ennen kaikkea äidittömyydestä sekä patriarkkaisän etäisyydestä, ankaruudesta ja mielivallasta.
Esteri epäonnistuu miessuhteissaan ja avioliitossaan sekä pettyy myös uskontoon ja kansaan, jonka elämän hän kuvitteli onnelliseksi ja ehyeksi. Lopulta hän sairastuu henkisesti ja tuhoutuu. On kuitenkin korostettava, että Esteri on myös aktiivinen toimija. Hän kokeilee eri vaihtoehtoja ja kykenee myös hylkäämään niitä, mikäli ne eivät toimi.
Timo Parkkola löytää Esterin kehityskertomuksesta vuosisadan vaihteen "uuden naisen" identiteettipulmia ja ristiriitoja. Esteri haluaa esiintyä itsenäisenä yksilönä, mutta ei pysty irtautumaan kasvatuksensa ja ympäristönsä perinteisistä arvoista ja moraalista, vaan kärsii syyllisyydentunteista. Parkkola kiteyttää: "Modernin sankarin tavoin hän ei myöskään saa vapautusta ristiriidoistaan, vaan pysyy aidosti epävarmana loppuun saakka."
Pienessä elämäntarinassa huipentuu Pakkalan tuotannon yhä pessimistisemmäksi käyvä kehityslinja, mikä seuraa johdonmukaisesti ajankohdan sivistyneistön ihanteiden romahdusta ja ajautumista maailmakatsomukselliseen umpikujaan. Vuosisadan vaihde, fin de siècle, koettiin yleiseuroopalaisesti rajakohdaksi, jossa jätettiin jäähyväiset tutulle 1800-luvun yhteiskunnalle ja kiidettiin 1900-luvun tuntemattomaan, modernisoituvaan maailmaan. Naturalismi sekä ajan filosofinen ja luonnontieteellinen ajattelu synnyttivät erilaisia kulttuuripessimistisiä teorioita, kuten ajatuksen perinnöllisyyden sitomasta yksilöstä, ihmislajin vähittäisestä rappeutumisesta tai maailman lämpökuolemasta. Suomessa uuden vuosisadan pelkoa lisäsivät sortovuodet.
Pienen elämäntarinan taustaksi on oletettu myös Pakkalan oma taloudellinen ja taiteellinen umpikuja ja elämän kiintopisteiden katoaminen. Velat ahdistivat häntä ja kirjeissään hän kertoo vakavasta ylirasittuneisuudesta, "hermosairaudesta".
Pienen elämäntarinan äidittömyyden menetyksen teemaa vastaavat Pakkalan elämässä tapahtuneet erilaiset luopumiset. Ensinnäkin hän irtautui lapsuuden ympäristöstään. Pakkala oli polttanut jo Louhi-lehden kiistojen aikana 1890-luvulla siltojaan Ouluun ja muutto paikkakunnalta toi lisää etäisyyttä. Oleskellessaan vuonna 1902 lyhyen aikaa Oulussa Pakkala kirjoittaa vaimolleen kaupungin muuttuneen hänelle vieraaksi: "Kyllä meillä muuten ei olisi mikään hauska täällä Oulussa. Tämä on pikku kaupunki, hyvin pikkunen. Mutta tässä ei ole enää sitä pikku kaupungin idyllisyyttä. Kuollutta, kuollutta on täällä."
Pakkala jätti vuosisadan vaihteessa myös kansanomaisen aihepiirinsä – jo Kauppaneuvoksen härkä -näytelmässä vuodelta 1901 hän siirtyi kuvaamaan keskiluokkaista sivistyneistöä. Luopumisena voi pitää myös sitä, että Pienen elämäntarinan jälkeen Pakkala ei julkaissut kymmeneen vuoteen mitään kaunokirjallista, vaan keskittyi ansiotyöhön ensin Suomen köysitehtaan edustajana ja vuodesta 1907 opettajana Kokkolassa.
Pakkalan tuotannossa on havaittavissa siirtyminen varhaisteosten havainnollisesti kuvatusta lapsuuden ympäristöstä taiteellisesti käytettyyn, viitteellisempään miljööseen. Vaaralla-romaanissa laitakaupungin ja keskikaupungin vastakkaisuus tukee luokkavastakohtien kuvausta. Puolimaalainen Vaara on myös kuva kaupungistumisen murroksesta.
Elsassa miljöö psykologisoituu. Se nähdään henkilöiden tajunnan läpi ja samakin maisema värittyy eri tavoin kulloisenkin mielentilan mukaan. Pienessä elämäntarinassa Oulu sekä muut kiinnekohdat hajoavat satunnaisiksi tai liukenevat näkymättömiin, mikä vastaa modernia elämäntuntoa. Meripaviljongin mainitseminen paljastaa romaanin kaupungin rannikkokaupungiksi, mutta vasta lopun siltakohtauksessa on piirteitä – silta, meri ja koski – jotka on helppo liittää tuttuun oululaiseen näkymään, ja silloinkin maisemalla ilmaistaan kielentakaista psyykkistä kokemusta. "Holma asteli edestakaisin sillalla - -"
Pertti Karkaman mukaan Pakkala "osoittaa oikeastaan esikuvallisella tavalla, miten kirjailija voi vapautua tiukasta ympäristösidonnaisuudesta ja erityisyydestä yleisyyteen säilyttäen kuitenkin luovan kosketuksen kotiseutuunsa".
Lähteet:
Aalto, Minna 2000: Vapauden ja velvollisuuden ristiriita. Kehitysromaanin mahdollisuudet 1890-luvun lopun ja 1900-luvun alun naiskirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kantokorpi, Mervi 1987: "Teuvo Pakkala." Teoksessa Mervi Kantokorpi (toim.): Teuvo Pakkala I. Espoo: Weilin+Göös, 5–88.
Karkama, Pertti 1975: Teuvo Pakkalan romaanit. Yhteiskunnallis-ideologinen tausta ja rakenne. Oulu: Pohjoinen.
Karkama, Pertti 1984: "Näköaloja oululaiskirjallisuuteen." Teoksessa Martti Asunmaa, Eira Aula ja Erkki Hyytinen (toim.): Oulun seudun paikallishistoriaa. Opintomoniste. Oulun yliopisto, täydennyskoulutuskeskus, avoimen korkeakoulun jaosto. Oulu: Oulun yliopisto, 150–164.
Karkama, Pertti 1994: Kirjallisuus ja nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Koskimies, Rafael 1944: Elävä kansalliskirjallisuus I. Suomalaisen hengen vaiheita 1860–1940. Helsinki: Otava.
Laitinen, Kai 1992: "Kolmen kerroksen väkeä. Näkökulma Teuvo Pakkalan Pieneen elämäntarinaan." Teoksessa Risto Turunen, Liisa Saariluoma ja Dietrich Assmann (toim.): Vaihtuva muoto. Tutkielmia suomalaisen romaanin historiasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 22–32.
Leino, Eino 1903: "Kirjallisuutta. Teuvo Pakkala: Pieni elämäntarina." Päivälehti 4.6.1903.
Lindblach, Kaisa 1996: Teuvo Pakkalan Pieni elämäntarina ja suomalaisen proosan varhaismodernismi. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Tromssa: Tromssan yliopisto.
Lyytikäinen, Pirjo 1996: "Vuosisadan vaihteen symbolismi ja dekadenssi." Teoksessa Pirjo Lyytikäinen, Jyrki Kalliokoski ja Mervi Kantokorpi (toim.): Katsomuksen ihanuus. Kirjoituksia vuosisadan taiteista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 7–16.
Parkkola, Timo 1999: "Murroskauden elämäntarina." Teoksessa Lea Rojola (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 185–186.
Rojola, Lea 1999: "Kirjallisten virtausten kirjo". Teoksessa Lea Rojola (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 184–189.
Vaittinen, Pirjo 1983: Kieli ja kerronta maailmankatsomuksen kuvastajina Teuvo Pakkalan romaanissa "pieni elämäntarina". Turun yliopisto. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Sarja C. N:o 10. Turku: Turun yliopisto.
Näytelmät
Tukkijoella
Pakkalan kolme näytelmää ovat Tukkijoella vuodelta 1899, Kauppaneuvoksen härkä vuodelta 1901 sekä Meripoikia vuodelta 1915. Tukkijoella on alaotsikkonsa mukainen "nelinäytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä". Sen laulut ovat sanoittaneet Otto Manninen, Larin Kyösti ja Kaarlo Halme. Sävellykset teki Oskar Merikanto. Tämä kesäteattereiden kestosuosikki edustaa aikansa populaarikulttuuria, suomalaiskansallista tukkilaisromantiikkaa, jota arvostelijat väheksyivät, mutta kansa rakasti. Tukkijoella menestyi laitosteattereissakin vielä 1970-luvulla. Kotimainen elokuvateollisuus muokkasi Pakkalan tekstistä kolme elokuvaversiota, jotka julkaistiin vuosina 1928, 1937 ja 1951.
Kauppaneuvoksen härkä
Pakkalan toinen näytelmä, satiirinen pikkukaupunkikomedia Kauppaneuvoksen härkä vuodelta 1901 sai ensiesityksensä Helsingin Suomalaisessa teatterissa helmikuussa 1902. Pakkala muokkasi näytelmän Nuori Suomi -albumissa vuonna 1896 ilmestyneen samannimisen kertomuksensa pohjalta. Kauppaneuvoksen härkä merkitsi siirtymää uuteen aihepiiriin ja tyylilajiin – se satirisoi nousukkuutta, pikkukaupungin piirejä ja rahan turmelevaa mahtia. Yleisö ja kriitikot oudoksuivat Kauppaneuvoksen härän liioittelevuutta. Esimerkiksi Juhani Siljon Pakkala-tutkimus vuodelta 1917 moittii näytelmää "venäläiseen tapaan muodottomaksi".
Kauppaneuvoksen härkä ennakoi Pienen elämäntarinan illuusiottomuutta. Siinä voi nähdä yhtymäkohtia Pakkalan omiin kamppailuihin päätoimittajana Oulussa ja etenkin Jyväskylässä, jonka oloja hän ei tuntenut.
Näytelmässä pikkukaupungin lehteen saapuu uusi päätoimittaja Armas Hurmerinta. Hän tulee julkaisseeksi omissa nimissään lehteen lähetetyn kirjoituksen "Kauppaneuvoksen härkä". Ulkopuolisena päätoimittaja ei aluksi ymmärrä härän kuvaavan kaupunkia terrorisoivaa todellista, mutta näkymätöntä, kaikkialle ulottuvaa valtaa.
Lehtikirjoituksen kautta näytelmä pohtii myös satiirikon asemaa ja mahdollisuuksia. "Kauppaneuvoksen härän" tekijässä nähdään eräänlainen parantava satiirikkokuningas, joka on moraalisesti kuvattaviensa yläpuolella:
"– – tarkoitin, että sinä ruoskisit heitä rautaruoskalla, iskisit ja nuijisit heitä. Mutta sinä olit viisas kuningas. Sinä otit huomioon, että he ovat ihmisiä, joita ei saa lyödä hengettömiksi. Sinä lempeästi naurusuin vitsot meitä kaikkia. Meitä kaikkia! Minäkin sain itselleni, melkein joka rivillä."
Meripoikia
Meripoikia-komedia esitettiin ensi kerran Kansallisteatterissa huhtikuussa 1915. Se rakentuu koomisille väärinkäsityksille ja esteille naimapuuhissa kuten Tukkijoella ja päättyy siihen, että monen mutkan kautta parit löytävät toisensa. Pakkala toivoi näytelmälle yleisömenestystä Tukkijoen tapaan, mutta pettyi pahasti.
Meripoikien laulujen sanat on mukailtu vanhoista oululaisista merimieslauluista ja ne sävelsi Toivo Kuula. Näytelmään tuovat yhteiskuntakriittistäkin sävyä siihen upotetut ainekset merimiesten pilkkalaulusta Laiva, Toivo, Oulu. Laulu kertoo, miten huonosti oululaisen purjelaiva Toivon kapteeni kohteli miehistöään – Pakkalan näytelmässä laivan nimi on vain muutettu Onniksi. Laulussa kuten näytelmässäkin annetaan ymmärtää, että vihattu kapteeni ei olisi saanut pitää toimeaan, ellei hän olisi itsensä "komesrootin" eli kauppaneuvoksen poika. Todellisuusesikuvat olivat rikas oululainen kauppaneuvos ja laivanomistaja Johan Wilhelm Gerhardson Snellman ja hänen poikansa Henrik Wilhem.
Lähteet:
Kantokorpi, Mervi 1987: "Teuvo Pakkala." Teoksessa Mervi Kantokorpi (toim.): Teuvo Pakkala I. Espoo: Weilin+Göös, 5–88.
Kaukiainen, Yrjö 1998: Laiva Toivo, Oulu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Pakkala, Teuvo 1982: Kirjeet 1882–1925. Toimittanut Maija-Liisa Bäckström. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 383. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Sarajas, Annamari 1968: Tunnuskuvia. Suomen ja Venäjän kirjallisen realismin kosketuskohtia. Porvoo – Helsinki. WSOY.
Siljo, Juhani 1917: Teuvo Pakkala. Kirjailijakuvia. Helsinki: Otava.
Uusitalo, Kari 1994: Kuvaus-kamera-käy! Lähikuvassa suomifilmit ja Suomi-Filmi Oy. Helsinki: Kirjastopalvelu Oy
Lapsinovellit
Lapsia ja Pikku ihmisiä
Kokoelmien Lapsia vuodelta 1895 ja Pikku ihmisiä vuodelta 1913 novelleja on kierrätetty vuosikymmenestä toiseen koululukemistoissa, vaikka Pakkala ei tarkoittanut novellejaan lastenkirjallisuudeksi. Pikemminkin lapsuus on keino etäännyttää ja pelkistää, tutkia perusihmistä tai ydinminää lapsessa. Esimerkiksi Lapsia-kokoelman novellit Mahtisana ja Jumalan marjat sekä Pikku ihmisiä -kokoelman Piispantikku on nähty vertauskuvallisuudessaan yleisinhimillisiksi. Eräässä kirjeessään Pakkala puhuu suoraan lapsesta ihmisessä eli siitä miten lapsuuden minä ei katoa aikuiselämässä, se vain torjutaan tai tukahdutetaan: "Sillä emmehän hautaamme saakka ole muuta kuin – lapsia siihen nähden mitä itse haluaisimme olla. Saamme vain usein sen lapsen peitetyksi muitten silmiltä."
Lapsen psykologian ymmärtäjänä Pakkala oli aikaansa edellä. Hän ei uskonut kurittamiseen vaan pehmeisiin, suostutteleviin kasvatusmenetelmiin ja pyrki soveltamaan lapsikeskeistä ajatteluaan novelleissaan, aapisessaan ja opettajan työssään. Eräässä kirjeessään Pakkala toteaa itse: "Siinä mielestäni eroavatkin minun lapsikuvaukseni kaikista muista että ne on käsitelty ihmisinä eikä minään bibelots sur la cheminée [savupiipun koristeena]." Valistus- ja kasvatusfilosofi Rousseaun tavoin Pakkala kunnioitti lapsen ominaisluonnetta tämän eri kypsyyskausissa.
Lapsinovellit olivat pitkän hiomisen tulos ja ilmentävät Pakkalan täydellisen muodon tavoittelua. Esimerkiksi Mari varkaissa tiivistää mestarillisesti novellin perusjännitteen aloituslauseessa: "Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä!" Monista Pakkalan lapsinovelleista on olemassa varhaisempi ja myöhemmin uudelleenkirjoitettu versio. Lapsia-kokoelman novelleista osa oli ilmestynyt aikaisemmin lehdissä ja novellit Syntinen joulupuuro, Vanha koti ja Poikatyttö Pakkala tiivisti Vaaralla-romaanin kohtauksista.
Lapsia koki muodonmuutoksia myöhemminkin. Kun siitä otettiin toinen painos vuonna 1912, Pakkala ei tyytynyt vain korjailemaan novellien kieliasua, vaan kirjoitti niitä uudestaan. Hän psykologisoi niitä vähentämällä ulkoista kuvailua ja keskittymällä lapsen havaintomaailmaan. Mervi Kantokorven mukaan uudelleenkirjoitetuissa lapsinovelleissa Pakkala hyödyntää niitä sisäisten tilojen ja ei-kielellisen maailman kuvauskeinoja, joita hän kehitteli Pienessä elämäntarinassaan vuosisadan alussa.
Lapsia-kokoelman uudelleen työstäminen antoi Pakkalalle kimmokkeen kokonaan uuden novellikokoelman Pikku ihmisiä kirjoittamiseen – tosin siinäkin Pakkala hioi varhemmin lehdissä julkaistuja kertomuksiaan. Esimerkiksi novellin Veli taustalla on Pakkalan aikaisemmin koulunäyttämöä varten kirjoittama Nukkekauppa-näytelmä. Kantokorpi nostaa Veli-novellin Pakkalan myöhäiskauden tärkeimmäksi teokseksi. Siinä lapsi pystyy yhdistämään todellisuuden eri tasoja, koska lapselta ei vielä vaadita realistista käytöstä kuten aikuisilta. Pakkala käsittelee lapsen mielikuvituksen voimaa muissakin teksteissään, mutta yleensä raja lapsen ja aikuisten maailman välillä säilyy. Esimerkiksi Lapsia-kokoelman novellissa Valehtelijoita isä ymmärtää, että lapsen valhe voi olla totta: "– – lapsilla ei ollut valetta, ainoastaan vahva usko." Sen sijaan Veli-novellissa Laura-tyttö vetää aikuisetkin mukaan nukkemaailmaansa.
Lähteet:
Huhtala, Liisi 1976: "Teuvo Pakkala." Teoksessa Teuvo Pakkala: Valitut teokset. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto osakeyhtiö, 5–14.
Kantokorpi, Mervi 1987: "Teuvo Pakkala." Teoksessa Mervi Kantokorpi (toim.): Teuvo Pakkala I. Espoo: Weilin+Göös, 5–88.
Pakkala, Teuvo 1982: Kirjeet 1882–1925. Toim. Maija-Liisa Bäckström. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 383. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Puranen, Ulla 1974: Teuvo Pakkalan lapsikuva hänen novelliensa valossa. Kirjallisuuden lisensiaatintutkielma. Oulu: Oulun yliopisto.
Siljo, Juhani 1917: Teuvo Pakkala. Kirjailijakuvia. Helsinki: Otava.
Tarkka, Pekka 1970: "Pakkala ja Jotuni". Teoksessa Pekka Tarkka (toim.): Suomen kirjallisuus VIII. Kirjallisuuden lajeja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Otava, 110–117.
Tarkka, Pekka 1971: "Tulkinta" [Teuvo Pakkalan novellista Poikatyttö]. Teoksessa Mirjam Polkunen ja Pekka Tarkka (toim.): Novelli ja tulkinta. Helsinki: Weilin & Göös, 142–148.