Eräissä Kasimir ja Eino Leinon sekä V. A. Koskenniemen runoissa pohjoisuus valjastetaan tukemaan yhtenäisen Suomen ideaa. Vuonna 1886 ilmestyneen Kasimir Leinon esikoiskokoelman runo Ämmä-koskella on pohjimmiltaan kielipoliittinen manifesti. Runossa Kajaanin läpi virtaava joki muistuttaa uinuvaa kansaa mahdollisuudesta nousta kulttuurikansaksi muiden joukkoon. Nousun edellytys on kielellinen yhtenäisyys:

           "Oi, jospa kansani lauluni mielen,
           oi, jospa Suomeni sen tajuais,
           kohta se katkois kahlehet kielen –
           näinpä se vihdoin kansaksi sais!
           Silloinpa sointuis yhtehen soittoon
           laulelot Väinön syntymämaan,
           silloinpa miehissä työhön ja voittoon
           rientäisi nuoriso kilpailemaan."

1800-luvun kielitaistelun valossa runo on tulkittavissa kielellisen yhtenäisyyden julistukseksi – vain kansa, joka puhuu samaa kieltä, kykenee vapautumaan. Alueelliset, etniset ja kielelliset erot siis sivuutetaan kansallisen ja kielellisen samuuden hyväksi.

Leinon jakautunut pohjoinen

Kun Kasimir Leinolla yhtenäisyyden kalevalaiseksi symboliksi muodostuu Väinämöisen kantele, hänen nuoremman veljensä, Eino Leinon runoelmassa Tarina suuresta tammesta ym. runoja vuodelta 1896 hengen perintö – Väinön miekka – kukistaa orjuuden, jota suuri tammi kuvastaa. Teko ilmentää myös nietzscheläisvaikutteista yksilöllisyyttä, joka ei kuitenkaan tarkoita itsekkyyttä, vaan yhteinen kulttuuri kehittyy suurten taiteilijayksilöiden kautta.

Eino Leinolla Pohjola, pohjoinen tai "Pohja" viittaavat niin Kalevalan heimon pohjoiseen viholliskansaan kuin suomalaisuuteen yleensä. Pohjola laajenee myös tarkoittamaan laajemminkin Pohjoismaita tai viittaa Lapin erämaihin, jotka nähdään villinä, pimeänä ja kesyttämättömänä alueena.

Eräissä Leinon myöhemmissä runoissa pohjoinen kuvastaa ankaria luonnonoloja, jotka tekevät elämän erityisen vaikeaksi ja kivuliaaksi, kiivaaksi mutta lyhyeksi taisteluksi. Esimerkiksi Lapin kesä vuodelta 1902 tiivistää pohjoisen kansan vastoinkäymiset kesän ja talven vastakkainasetteluun:

          "Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
          maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
          Tuot` olen aatellut ma useasti,
          kun katson kansan tämän vaiheisiin. ––"

Runoa on tulkittu elämäkerrallisesti, yhteydessä runoilijan luomispakkoon ja ennenaikaiseen kuolemaan, mutta Lapin kesä voidaan nähdä myös laajemmin kansallisen hengen ilmauksena. Pohjoinen kansa syntyy vastakohtien jännitteestä – orjuuden ja vapauden, unohduksen ja heräämisen vaihtelusta.

Pohjola ei ole Leinolla koskaan esillä varauksettoman myönteisesti, vaan sitä uhkaavat jatkuvasti pohjoisen kielteiset ominaisuudet, siis viime kädessä pohjoinen itse tai sen jakautuneisuus. Kansallisen itsetietoisuuden herääminen ei ole heräämistä uuteen päivään, jota Kasimir Leinon runot ounastelevat, vaan muistuttaa enemmänkin painajaisunta, josta keskellä yötä välillä herätään.

Teksti: Veijo Pulkkinen.

"Soikoon Oulun Merikosken jäinen, helisevä harppu edelleenkin suuriin ajatuksiin ja suuriin tekoihin kutsuen, karaisevana ja innostavana isänmaamme äärestä ääreen!" huudahtaa V. A. Koskenniemi puheessaan Pohjois-Pohjanmaan Maakuntaliiton perustamisjuhlassa 1931.

Lausumassa tiivistyy Koskenniemen pohjoista koskevien kirjoituksien yhteinen piirre – paikallinen kotiseututunne valjastetaan palvelemaan laajempia kansallisia pyrintöjä. Pohjoisuus karaisee; se tuottaa kovuutta, jota tarvitaan kampailtaessa yhtenäisen kansakunnan edestä.

Esimerkiksi Koskenniemen Nuijamiesten marssissa vuodelta 1913 pohjoisen luonnon karaisevuus esitetään vahvuudeksi, joka auttaa taistelussa helpommissa oloissa veltostunutta vihollista vastaan.

          "––
          On meidät vihurit valinneet,
          yöt meille salansa uskoneet,
          on antanut hukka hampahansa
          ja ilves varmimman katseistansa.
          Meill` on halla ja yö, meill` on hanki ja jää –
          pelätkää, pelätkää!
          ––"

Pohjoinen viima on Koskenniemelle kylmyydessäänkin myönteistä, karaisevaa käyttövoimaa, joka voidaan ohjata kansallisen yksimielisyyden äänitorven läpi, kuten runossa Pohjatuulen torvi vuodelta 1930:

          "––
          Sinä pohjatuuli, kotoisin
          olet tuulista maailman meille.
          Sinä puhallat rautaa rintoihin
          ja routaa elomme teille.
          Ja jos heikot ja hennot lumota voi
          kesä katoova harhallansa –
          kun, pohjatuuli, sun torves soi,
          me olemme yksi kansa."

"Euroopan itäisenä portinvartijana" Suomi ei ollut Koskenniemen ajattelussa vain oman pohjoisen vapautensa puolustaja, vaan turvasi myös yhteispohjoismaista Pohjolaa. Ajoittain Koskenniemen Pohjola laajenee jopa kansallissosialistien myyttistä pangermanismia muistuttavaksi haltioitumiseksi, mistä on kotiseudun rakkaus jo melko kaukana.

Tärkeintä Koskenniemelle oli yhtenäisen Suomen luominen, jolloin etelän ja pohjoisen ero jää yhdentekeväksi. Rajansa hän veti mieluummin idän ja lännen, sivistyksen ja barbarian välille.

Teksti: Veijo Pulkkinen.

Aaro Hellaakosken lyriikassa pohjoinen toimii vastuksena niin yksilön kuin luonnonkin elämäntahdolle. Unto Kupiainen on nähnyt Hellaakosken Juhani Siljon yksilöllisen minän rakentamisen linjan jatkajana.

Hellaakosken alkutuotantoa leimaa uhmakas individualismi, mikä näkyy myös hänen pohjoisissa runoissaan. Pohjoinen esiintyy niissä vain kielteisenä taustana, jota vasten minän tahto korostuu.

Esikoiskokoelman runo Takatalvi nostaa pohjoisuuden keskeisimmäksi aiheeksi, jolloin sen tukahduttava voima pääsee valloilleen:

          "Pohjoinen huokuu katkerin, kolein tuulin.
               On toukokuu.
          Arkana astuu ihminen katujen viertä
          katse maassa, sinisin huulin
               ja rinnassa arki. ––

          Kevähän hallat paljon toukoja löivät. –
     On toukokuu.
Kiviset pellot harvoin ne heilimöivät.
Pohjoistuulet tuutivat niitä,
     ne sammalta kasvaa."

Pohjoinen saa ilmauksensa kolean tuulen kautta, joka puhaltaa ihmisen minuuteen. Hallan muodossa pohjoinen vastustaa elämää ja kulttuuria.

Pohjoinen pakopaikkana

Pohjoinen on runoudessa myös paikka, jonka koskemattomaan luontoon paetaan lain tai ihmisen pelossa. Metsään pako on toistuva teema suomalaisessa kirjallisuudessa. Se rakentaa kansakunnan synnylle rinnakkaista varjotarinaa, joka kertoo häviäjistä modernisoituvassa yhteiskunnassa.

Pakeneminen näyttää olevan leimallisesti miesten laji ‒ mitä miehille oikein tapahtuu metsässä?

Vuonna 1902 julkaistu Eino Leinon runon Kimmon kosto nimihenkilö hiihtää kostoaikeissa tyttärensä vietelleen muukalaisen jäljissä Lapin korpeen, joka kuitenkin sanelee hänelle mahdottoman lain: "Laki on Lapissa: / auta / aina miestä matkalaista!" Vasten tahtoaan Kimmon joutuu auttamaan takaa ajamaansa miestä. Pohjoisella metsällä on tällainen nurinkääntävä vaikutus – ulkopuolella vannotut valat eivät enää päde, vaan metsä on omalakinen.

Leinon runojen omalakinen metsä ei ole vain vastakohta kaupungille tai asutulle seudulle; se on tila, jossa vastakohdat kääntyvät päälaelleen. Näin pohjoiselle avautuu uudenlainen merkitys – pohjoisessa tarjoutuu mahdollisuus muuttaa omaa ajattelua.

Jos astutaan metsään tavoittelemaan pohjoista, harhaudutaan. Kuitenkin juuri harhautumisen kautta saattaa pohjoinen tulla eksyneen tykö. Pohjoinen kohdataan, kun vaeltaja kadottaa ajan ja paikan tajunsa eikä näe itseään eikä asemaansa ympäröivältä metsältä. Suuntaa antavan kompassin kadottaminen antaa pohjoisen tulla sellaisenaan vastaan, suunnattomuuden kokemuksena:

           "Tämä on alati-luominen, piittaamaton
           tietoisuuden sormien asetteluista,
           tämä on yritys, rohkea hyppy eteenpäin
           kohti jotakin hahmoa, josta ei tiedä kukaan,
           mutta joka on tuleva raskain ihmisaivoin
           tänne takaisin kerran ja kysyvä: missä olen?
           mikä on totuus? Minne menen? Ja miksi?
           Täällä ei kysytä mitään. Täällä luodaan."

Teksti: Veijo Pulkkinen.