Murhamys­teerejä

1930-luvun loppu ja 40-luvun alku olivat suomalaisen salapoliisiromaanin kulta-aikaa. Aiemmin viikkolukemistoissa julkaistut Marton Taigan Kairala-tarinat ilmestyivät kirjana 1938 ja Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? voitti samana vuonna suuren pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun.

Aikansa parhaisiin lukeutuu myös Matti Hällin romaani Lepakkoarvoitus vuodelta 1939, jossa murhapaikalta löytynyt lepakko johdattaa salapoliisi Vaaran ratkaisun jäljille. Rauno Sara vertasi Lepakkoarvoitusta dekkarikirjallisuuden ulkomaisiin klassikoihin:

"Se on todellakin sukkela ja pirteä kertomus, räiskähtelevä kuin ilotulitus, tulvillaan yllättäviä käänteitä ja älykkäitä asetelmia. Tätä kaikkea hyvää on kenties liikaakin: kerronta tuntuu ehkä paikoitellen liiankin hypähtelevältä ja tyyli häiritsevän oikulliselta, ja lukija on pitkin matkaa huomaavinaan sieltä ja täältä poimittuja aihe- ja tyylivaikutteita - lavastuksessa, haaveellisen atmosfäärin tavoittelussa on jotakin, mikä muistuttaa Chestertonista, rikkaassa, hienostuneessa ja kyynillisessä gentlemannisalapoliisi Vaarassa on hiven Philo Vancea; ja rikoksen tekniikka tuo mieleen Kanarialinnun salaisuuden tai Roger Ackroydin murhan. Muuten juoni on hienosti sommiteltu, ja sen keskeinen ongelma – yölepakon arvoitus – on harvinaisen älykäs." 

– Suomalainen Suomi 1/1940.

Nostalgiaa

Lepakkoarvoituksen jälkeen Hälli kirjoitti vielä kaksi salapoliisiromaania. Sopimatonta kuolla yliopistolla -teoksessa vuodelta 1943 kerronnan painopiste siirtyy jännitysmomenteista psykologiseen pohdiskeluun. Murhien syyt löytyvät ihmisen psyykestä, ja tavat ja tottumukset kavaltavat väärintekijän. Akateemiseen ympäristöön sijoitettu juoni noudattelee perinteistä kaavaa: tapahtuu salaperäisiä rikoksia ja on joukko syyllisiksi epäiltyjä, joista komisario Vasama seuloo syyllisen osin ammattitaitonsa, osin silkan hyvän onnen siivittämänä.

Lukijalle hyvien ja pahojen erottelu ei tuota vaikeuksia – rikolliset ovat katkeraan loppuunsa saakka luihuja pelkureita tai ärhentelijöitä, ja jo konnamainen ulkonäkö erottaa heidät kunnon kansalaisista. Ansiota teos saa oivallisesta murhapaikan valinnasta – luentosalista, josta avautuu näkymä Senaatintorille.

Murha meren rannalla vuodelta 1943 tapahtuu ylellisessä kesäkartanossa juhlineen ja illanviettoineen. Komisario Jalava on Hercule Poirotin suomalainen vastine, jonka leppoisa ja hyväntahtoinen olemus on ilmeistä sukua myös Marton Taigan Kairalalle. Tarinan kiehtovuus perustuukin maukkaisiin henkilöhahmoihin ja nostalgiseen ajankuvaukseen. Itse murhamysteeri on turhan ennalta arvattava, ja kun surmatyön kohteeksi joutunut kykenee vielä henkitoreissaan kaivertamaan murhaajansa nimen kiveen, on kyseessä jo sen luokan suoritus, että tragiikka taittuu väistämättä komiikaksi.

"Aika on kulkenut raskain askelin Hällin sepitteiden yli, mutta murenista sentään kohoaa vieno nostalgian tuoksu, viattomuuden aromi", kirjoittaa Kari Karemo Hällin dekkareista vuonna 1978, jolloin Murha meren rannalla ja Sopimatonta kuolla yliopistolla ilmestyivät uusintapainoksena WSOY:n SAPO-sarjassa. Omien sanojensa mukaan Hälli kirjoitti rikosromaaneja lähinnä ansiotarkoituksessa eikä tuntenut myöhemmin mitään halua jatkaa niiden parissa.

Kestävimmillään dekkaristi-Hälli on tunnelmien ja mielialojen tarkkanäköisenä kuvaajana, jonka hienovireinen tyyli tuottaa viehättäviä näkymiä 1930-luvun kaupunkilaiseen elämäntapaan. 

Lähteet:

Karemo, Kari: Eikä yksikään pelastunut. Kaleva 30.11.1978.

Kukkola, Timo 1980: Hornanlinnan perilliset. 70 vuotta suomalaista salapoliisikirjallisuutta. Porvoo: WSOY.

Syksyllä 1939 Hälli pääsi asepalveluksesta lyhyelle lomalle. Hän kuuli voittaneensa ensimmäisen palkinnon, 10 000 markkaa, K. J. Gummeruksen nuorisoromaanikilpailussa.

Palkittu romaani Jäät lähtevät vuodelta 1940 poikkesi aikansa poikakirjoista, koska se keskittyi seikkailujen sijasta päähenkilönsä psykologiseen kehitykseen. Pauli on äiditön, työläiskodissa kasvanut nuori, joka pohdiskelee elämää ja itseään. Tällainen poikatyyppi oli vielä tuntematon 1940-luvun suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Vasta J. D. Salingerin menestysteos The Catcher in the Rye vuodelta 1951 – ja joka suomennettiin vuonna 1961 Sieppari ruispellossa – antoi mallia sisäisen minäkertomuksen kuvaamiseen.

Aiheellaankin Jäät lähtevät ennakoi tulevaa – vammaisuutta alettiin nuortenkirjallisuudessa käsitellä enemmälti vasta 1960-luvulla. Pauli kamppailee katkeruutta, kateutta ja alemmuudentunnetta vastaan. Hänen kaverinsa Aarne Saari oli tönäissyt hänet koskeen ja hänen toinen jalkansa oli halvaantunut. Pauli kompensoi vajavuutensa koulumenestyksellä – hän on luokkansa priimus – mutta todellinen voitto ahdistuksesta tulee vasta kun välit Aarnen kanssa on saatettu kuntoon. Sarakosken jäiden lähtö kehystää henkisten patoutumien avautumista.

Helle Kannila luonnehti teosta Kirjastolehdessä vuonna 1948 nuortenkirjallisuuden "ikkunaksi aikuisten ihmeelliseen maailmaan", joka "tyydyttää nuoren rajatonta tiedonhalua ja ruokkii hänen alati liikkeellä olevaa mielikuvitustaan antaen sytykettä hänen herkille tunteilleen ja pontta hänen voimistuvalle tahdolleen". Jäät lähtevät sopii hyvin Kannilan määrittelyyn – juuri vahva sisäinen tahto nousee tekijäksi, jonka varassa Pauli selättää epävarmuutensa, ottaa kohtalon omiin käsiinsä ja saavuttaa lopulta miltei ihmeen kaltaisen paranemisen.

Keskeinen rooli tässä kamppailussa on päiväkirjalla, johon Pauli purkaa tuntojaan ja analysoi itseään:

"Onko itserakkauteni niin suunnaton, että sen loukkaaminen voi johtaa melkein tuhoutumiseen! En kykene näkemään itseeni kyllin selvästi saadakseni tietoa siitä. Jos ajattelen asiaa kylmästi, voin vain todeta olevani mieletön. Mutta tällä hetkellä tahdon saada selvyyden kaikkeen; muuten minussa asuva alkuihminen kukistaa minut ja ajaa arvaamattomiin tekoihin. Jos annan sen voittaa itseni jatkuvasti, kierrän lopuksi kehää kuin metsään eksynyt mies – taikakehää, jota en enää milloinkaan voi murtaa. Tunnen sen sulkeutuvan ympärilleni, ja nyt minä yritän sen myös rikkoa."

Kotiseudun kuvaus

Jäät lähtevät nimessä on monenlaista vertauskuvallisuutta. Hällin mukaan "tämän kirjan synty oli siinä ponnistuksessa jolla olin pyrkinyt murtamaan nuoruuteni henkistä ja aineellista ahtautta". Paulissa ja Saramaan kauppalassa onkin paljon aineksia Hällin lapsuudesta ja nuoruudesta Oulussa. Muistelmassaan Nuoruus kluuttilippaassa vuodelta 1947 Hälli kertoo:

"Useimman ihmisen ensimmäinen kirja on tietysti omaelämäkerrallinen: minulla oli käytettävissäni silloisen Oulun kaikki vehmaat muistot ja lisäksi täti-vainajassani erinomainen vanhankansan henkilöhahmo. Häneen ei tarvinnut lisätä piirrettäkään, hän ikään kuin käveli suoraan lehtiöni paperille ja muuttui eläväksi. Ja minulla oli myös oma itseni.
   Jostakin syystä, kai muistellen omaa sairauksien kanssa taistellessa kulunutta kouluaikaani, tein itseni peilikuvasta ramman ja hiukan katkeran. Ja tälle minälleni löysin vastakohdaksi kirjani valoisan, tarmokkaan Aarne-pojan, jonka hahmossa tosin yhtyi parin kolmen poikatuttavani parhaita puolia."

Paulin suomen kielen lehtori Kaarina Leivo on kuin ilmetty Anna Leinosen kuva oppikouluajoilta. Anna Leinonen oli Hällin unohtumaton opastaja kouluaikoina.

Paikallislehti Kaiussa Hällin romaani esiteltiin Oulu-aiheisena teoksena, "kauniina lisänä" V. A. Koskenniemen, Arvi Järventauksen ja muiden oululaiskirjailijoiden kotiseutukuvauksiin:

"Oululaisen ei tarvitse lukea kirjaa monta sivua, ennenkuin hän tuntee turvallisesti olevansa kotoisella maaperällä, tarkemmin sanoen Tuirassa, Merikosken kohinan ulottuvilla. Kepeän naamion takaa lienee kirjailijan luvalla helppo löytää oikea koulukin, jossa Pauli Erjaman henkinen minuus syntyy ja kehittyy."

Lähteet:

A. L–n: Uusin oululainen kirjailija. Kaiku 22.12.1940.

Hälli, Matti 1947: Nuoruus kluuttilippaassa. K. Sorjonen ja V. Rekola toim. Meistä tuli kirjailijoita. 44 kirjailijaa kertoo kirjallisista ensiaskeleistaan. Jyväskylä: Gummerus. 

Sota hajotti idealistisen ihmiskuvan, eikä maailma ollut enää selitettävissä kokonaisvaltaiseksi ja eheäksi. Kirjallisuudella oli kuitenkin keinonsa vastustaa ahdistusta ja pessimismiä. Hällin läpimurtoromaani Suopursu kukkii vuodelta 1943 on yksi kirjallisuutemme luetuimmista rakkausromaaneista. Sen kerronta on notkeaa, ja romanttinen, paikoin unenomainen miljöö huokuu huolettomuutta ja elämänuskoa.

Hälli kirjoitti romaanin rintamalla: "Hirsikämpässä, jossa meitä oli majoitettuna toistakymmentä miestä, kasvatin varovaisesti pientä romantiikan ja estetiikan kukkaa. –– Kirjoitin öisin, Petromaxin tai karbidilampun, jopa joskus kynttilänkin valossa."

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun yläluokkaiseen Soisalon täysihoitolaan, jonne romaanin minä, toimittaja Martti Kaski, saapuu sattuman johdattamana. Hoitolassa Kaski tutustuu muihin vieraisiin, ensi sijassa naisiin, joista yksi alkaa lähetellä Kaskelle nimettömiä kirjeitä.

Kasken taustaa valotetaan pala palalta; pitkälle romaania se on salattu. Hänen menneisyytensä avautuu lukijalle salaperäisten kirjeiden kautta, joiden lähettäjä ilmoittaa tarkastelevansa Kaskea tämän huomaamatta. Kaski on kirje kirjeeltä vaikuttuneempi kirjoittajan tarkkanäköisyydestä ja hän haluaa lopulta todellakin olla sellainen kuin kirjeissä kuvaillaan – epäonnistunut taiteilija, joka palaa "takaisin elämään".

Suopursu kukkii keskittyykin ensi sijassa Martti Kasken identiteettiin; rakkaustarinakin esitetään suhteessa Kasken minäkuvan kehitykseen. Kaski myös välttelee rakkausromaanien miespuolisille päähenkilöille tyypillistä donjuanin roolia.

Teoksen johtomotiiviksi muodostuu suopursun tuoksu – se paljastaa kirjeiden lähettäjäksi Inga Silverin, rikkaan liikemiehen vaimon, ja se on aistittavissa rakastavaisten ensitapaamisessa. Teoksen käännekohdassa, Ingan ja Martin rakkauskohtauksessa, se on suorastaan huumaavaa "elämän tuoksua". Viimeisessä kirjeessään Martille Inga kertoo, että kansanuskossa suopursu on "kohtalon kukka":

"Tänne, missä kirjoitan, kantautuu metsästä merkillinen kirpeä ja suloinen tuoksu. Tiedän, että lähellä on suo. Suopursut kukkivat par'aikaa siellä. Tiedättekö, ne ovat kohtalokkaita kukkia? Jos ajattelee jotakin, kun tuntee ensimmäisen kerran niiden tuoksun, se toteutuu, ne ovat ilon ja surun kukkia. Sitä onnea ei saa kuitenkaan omistaa."

Romanttinen kuvakieli, jossa kesäinen luonto on kukkeimmillaan, todisti Hällin kielellisestä taituruudesta ja tyylitajusta. Lauri Viljanen luonnehti romaania "kirjalliseksi herkkupalaksi": "Matti Hällin kirjallinen taito on todella huomattava. Hän osaa kirjoittaa leikkivän älykästä resonnoivaa vuoropuhelua jonkun Francen tai Huxleyn tapaan."

Moitteita Hälli sai kaunosieluisuudesta ja sentimentaalisuudesta. Häntä kehotettiin tarttumaan lujemmin kiinni suomalaiseen todellisuuteen.

Suopursu kukkii valkokankaalla

Toivo Särkkä ohjasi Suopursu kukkii -romaanista elokuvan vuonna 1947. Suomen Filmiteollisuus oli jo vuonna 1942 tuottanut Hällin tekstiin perustuvan elokuvan Oi, aika vanha, kultainen ...!

Särkän Suopursu kukkii -sovitus ei kerännyt kehuja kriitikoilta eikä katsojiltakaan. Se menestyi ilmestymisvuotensa elokuvista kaikkein heikoimmin. Uudessa Suomessa se arvioitiin sentään "kauttaaltaan aistikkaaksi", mistä lankeaa kiitos Hällille: "Vuoropuhelu vaikuttaa fiksulta, ja siinä on tietty persoonallinen leima, joten se nähtävästi on alkuperäistä Matti Hälliä." Pääosissa näyttelevät Rauli Tuomi, Ritva Arvelo, Ghedi Lönnberg, Eeva-Kaarina Volanen ja Teuvo Puro.

Kari Uusitalon mukaan Hällin "romaanin todellinen viritys ei auennut Särkälle ollenkaan. Matti Hällin hienovarainen rakkauskertomus on elokuvakameran läpi kulkiessaan muuttunut lölläkäksi viikonlopputarinaksi, joka ei millään tavalla poikkea tavanomaisesta B-luokan tusinatuotteesta."

Katso-lehden arvio ei ole sen armollisempi: "Elokuva on hidas ja teennäinen. Sen pateettiset repliikit kajahtelevat kuin melodraaman pilamukaelmassa ja niitä laukovat näyttelijät ilmehtivät kuin kasvolihasjumpassa. Yliampuvassa totisuudessaan Suopursu kukkii käy kyllä camp-henkisestä viihdykkeestä, mutta vakavissaan sitä on vaikea katsoa."

Lähteet:

Poussu, Tarmo: Suopursu kukkii. Katso 49/2002.

Uusitalo, Kari: Suomen kansallisfilmografia 3: Vuosien 1942–1947 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, 1993.

Viljanen, Lauri: Älyä ja tyyliä. Helsingin Sanomat 26.10.1943. 

Pienoisromaani Valmista sydämesi unohtamaan vuodelta 1945 on osin Hällin nuoruuteen pohjautuva kuvaus isän ja pojan viimeisestä yhteisestä keväästä. Tapahtumat on sovitettu muutamaan viikkoon Oulujoen rannalla – koski pauhaa ja kevät tuoksuu vasta tervatulta puulta.

Oppikoulun seitsemättä luokkaa käyvässä Laurissa, jonka aikuistumiseen romaanin kerronta painottuu, on paljon samaa kuin Jäät lähtevät -romaanin Paulissa. Sekä Pauli että Lauri edustavat eräänlaista Hällin tuotannon perushahmoa – äiditöntä, hieman syrjästä muita tarkkailevaa nuorukaista, joka on kiinnostunut kirjallisuudesta ja filosofiasta.

Lauria ja hänen isäänsä Simo Korpea yhdistää unelma luvatusta maasta, matkasta kaukaiselle etelämeren saarelle. Haave on yhtäältä raamatullinen viitatessaan elämän rajallisuuteen ja tuonpuoleisessa odottavaan vapautukseen. Toisaalta se on Laurin vapaan nuoruuden vertauskuva: Simo Korpi joutui jo lapsena raskaaseen työhön, mutta pojalleen hän haluaa tarjota helpomman elämän.

Teoksen miljöö – Lassinkallion puutalot, koivukujat ja pojat virtalautaa vetämässä – muodostaa autenttisen kuvan 1930-luvun alun Oulusta, jossa on tunnetusti hyvä syntyä, mutta huono elää. Artikkelissa Synnyin- ja kasvukaupunki Matti Hällin kirjojen kuvastimessa, joka ilmestyi Kalevassa 30.10.1967, Hälli valottaa kirjansa taustaa. Lähtemisen hän laajentaa osaksi oululaista mentaliteettia:

"Oulussahan sanottiin, että siellä on hyvä syntyä mutta huono elää, ja se piti kirjaimellisesti paikkansa monessa suhteessa. Ihan tuntumassa oli se suuri muuttoliike joka suuntautui Amerikkaan ja jossakin tapauksessa Australiaankin. – – isäni ja minä haaveilimme usein Australiaan menosta. Pilvilinnoja oli mukava rakennella ja ajatella miltä tuntuisi olla tosi kaukana, ekvaattorin toisella puolella. Tästä tuumimisesta ja tunnusta kasvoi aikanaan Valmista sydämesi unohtamaan -kirja. Sen romanttisentuntuinen nimi ei ollut keksintöäni, vaan ensi säe muinaisen egyptiläisen faaraon Antufin laulusta ja kuului oikeastaan lähinnä 'Vahvista sydämesi unohtamaan kaikki mistä kerran iloitsit'.

Valmista sydämesi unohtamaan on eräänlainen muistokirjoitus Hällin isälle, hänen sitkeydelleen ja elämänkokemukselleen. Uudessa Suomessa romaanin arvostellut Ilpo Kaukovalta kiitteleekin teosta onnistuneesta henkilökuvauksesta. Simo ja Lauri Korvessa hän näkee "jotakin läheltä nähdyn todistusvoimaisuutta", "aitoa herkkyyttä" ja "viisasta inhimillisyyttä", vaikka kuvauksen sävy koetteleekin paikoin "hentomielisyyden rajaa". 

Lähteet:

Kaukovalta, Ilpo: Arvostelu romaanista Valmista sydämesi unohtamaan. Uusi Suomi 3.7.1945.

Synnyin- ja kasvukaupunki Matti Hällin kirjojen kuvastimessa. Kaleva 30.10.1967.

Ystävämme Andersson

Ystävämme Andersson vuodelta 1945 ja Vanha mukava Andersson vuodelta 1946 kertovat taiteilijoiden ja ylioppilaiden ystäväpiiristä, jota paimentaa aina ystävällisen tyyni ja arvokas vahtimestari Andersson. Näistä teoksista ovat lähtöisin monet Hällin novellien kantahenkilöt – kirjailija-minä, taiteilija Santtu, koira Mikki, rautatievirkamies Kalle ja teekkari Jaska Tervahovi. Heidän edesottamuksiaan seurataan lämmöllä ja huumorilla, ja etenkin juttujen filosofiset johdannot, joissa lukija vaivihkaa saatellaan merkillisten sattumusten kynnykselle, ovat mainioita:

"Ihmiset heräävät monella eri tavalla; joku hyppää pystyyn villisti tuijottavin silmin kuin sähköiskun saatuaan, toinen nukkuu vielä kylpyhuoneessa, eteisessä ja kenties hississä. Onnellisimmat jatkavat unta virastoaikansa yli. Minä leijuin unen maailmasta todellisuuteen kuin laskuvarjohyppääjä. Ihanaa vaipumista unen korkeudesta seurasi töksähdys todellisuuteen."

Tarinoiden elämänmyönteinen tunnelma kasvaa yksittäisistä välähdyksistä, tuokiokuvista. Pienet yksityiskohdat, kuten Santun kalansilmien katse, Arskan ilmeikkäät korvat tai kirjailijan eloisat varpaat, jotka kuorsatessa "tärisevät kuin hyönteisen tuntosarvet", paljastavat kantajansa sielunelämästä jotain oleellista, syvällistäkin. Hällille huumori merkitsikin kykyä asettaa asiat ja ilmiöt oikeisiin mittasuhteisiin:

"Humanismin rinnalla kulkee usein huumori, joka on aina yrittänyt palauttaa asioita maan tasalle, järjelliseen järjestykseen, nähdä suurta pienessä ja pientä suuressa, vitsoa lempeällä kädellä ja silittää vastakarvaan – – Näyttää olevan niin, että humanistin 'korkea vakavuus' ja humoristin silmänpilkahdus ovat lopulta saman ilmiön kaksi näkyvää puolta."

Andersson-kirjoja seurasi samaan tarinamuotoon ja tyyliin kirjoitetut Aurinkoisia tarinoita vuodelta 1950, Humoristin muistikirja vuodelta 1954, Päivänpaisteen puolella vuodelta 1956 sekä Mies ja neliapila vuodelta 1960. Näkökulma laajenee Anderssonin ravintolasta aurinkoisille rannoille, toreille, vehreisiin puistoihin ja metsiin. Maisema on täynnä auringonpaistetta ja elämäniloa:

"Aurinko paistoi aivan ihmeellisesti, puut työnsivät silmua ja kesakkoiset pulleat tytöt lastenvaunuja; olemassaolo oli kuin raha-arpajaisten päävoitto ja aivot kuin aforismikokoelma."

Humoristin muistikirjassa liikutaan tarkoin määritellystä novellikaaviosta kohti vapaamuotoista proosaa. Timo Tiusanen on verrannut kokoelmaa Tšehovin novelleihin – kerronnan painopiste on usein novellin tunnelmassa, jota sävyttää hilpeyden ohella myös haikeus.

Oulu-trilogiaa ennakoivassa novellissa Andersson matkusti pohjoiseen kertoja esittelee mielestään tärkeimmät paikat Oulussa ja niihin liittyvät muistonsa. Kosken on korvannut voimalaitos, piparkakku-Ainolan tilalle on rakennettu kivitalo, ja kotimökin ikkunat on laudattu umpeen. Silti kaupungissa on jotain tuttua ja ajatonta, sillä muistojen Oulu on enemmän kuin konkreettinen paikka. Se on aistikokemus, mielentila, joka säilyy haalistumattomana läpi vuosien:

Ennen oli koivikkokuja johtanut kasarmilta kaupunkiin päin. Koivut olivat olleet koristeellisesti huurteessa. Nyt? Parvi koululaisia tuli vastaamme kirjat kainaloissaan niinkuin ennenkin. Kylmän ilman läpi olin tuntevinani sen hetken katoamattoman tuoksun, jona ensi vihreys unenkevyenä verhoaa ajan mustuttamat oksat. 

Lähteet:

Tiusanen, Timo 1963: Matti Hällin huumorista. Tapa puhua. Esseitä ja kirjoituksia. Helsinki: Kirjayhtymä.

Oulu omansa perii

Vuonna 1957 ilmestyneen Valkean kaupungin Oulu elää uutta 1950-luvun aikaa. Poissa ovat puutalot, poissa hevoset ja tervaveneet, Merikoskikin on kahlittu. Maisteri Eliel Sahra on palannut vuosikymmenien takaiseen kotikaupunkiinsa. Hän on vastikään eronnut vaimostaan, eikä uusi elämä ole ehtinyt vielä asettua uomiinsa. Vieraalta vaikuttava kaupunki jäsentyy muistojen avulla: Tuiran puutaloyhteisö on syöpynyt lähtemättömästi Sahran mieleen. Nykyhetki on vain ohut kalvo, jonka läpi menneisyys kuultaa:

"Ja niin tapahtui, että vaikka Sahra näki uudet leveät sillat, saarille ja rannalle kohonneet korkeat talot, voimalaitoksen koneaseman jyhkeän raskaan hahmon, Tannenbaumpylväät, joiden välille voimansiirtojohdot jännittyivät, ja koskea kahlitsevat padot, tämän näkymän takaa häämötti toinen tutumpi, tuhat kertaa nähty maisema. Oli kuin pakkasessa höyryävä, musta, uhkaavasti vilistävä koski olisi yhä kohissut jäisessä uomassaan; kuin olisi koskikara, salaperäinen satulintu, yhä sukellellut nuolennopeasti mustaan veteen; kuin olisi uuden kirjastotalon paikalla ollut vanha Ainola, ruskea piparkakkutalo; kuin olisi hänen silmiinsä koneaseman kohdalla häämöttänyt tervaladon pehmeä lumisten puiden reunustama kaarre, jäiden ympäröimä kivimöljä ja sen takana itse pitkälle koskeen työntyvä Lassinkallio, jonka takana kohoavan korkean rantaäyrään suojassa hänen kotimökkinsä oli ollut."

Sahra rakentaa oman Oulunsa itselleen läheisten tekijöiden varaan. Kirkko, sen Koskenniemen Koulutien tunnelmaa henkivä puisto ja lyseo ovat hänen sukupolvensa Oulua. Sahra näkee kotikaupunkinsa myös suurena valkoisena laivana, "joka verkkaan ja majesteetillisesti lipui ajan salaperäistä virtaa" ja toi menneisyyden nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kaupungin kasvu rinnastuu yksilön elämään: Sahra juurtuu uudelleen Ouluun, mitä lujittaa avioliitto nuoren Anna-Liisa Hakolan kanssa.

Paikallispatriotismia?

Romaanin perussävy on nostalginen, paatoksellinenkin. Raoul Palmgren luonnehtii Valkeaa kaupunkia paitsi paikallispatrioottiseksi, niin myös vahvasti konservatiiviseksi, ja Eila Pennanen kirjoitti runebergilaisesta ylevyydestä. Kuten Palmgren huomauttaa, Hälli ei sanallakaan mainitse – toisin kuin Paavo Rintala tai Antti Tuuri – Oulu-yhtiön hajua. Hällin kuvaus oululaisista on sen sijaan ironisuudessaan elävä:

"Se oli nimenomaan hänen vanhaa Ouluaan; siellä ei turhaan päiviä sanottu, ei kiitelty eikä käsketty olla hyvä; kiitos kuului Jumalalle, ja jos oikealle paljasjalkaiselle oululaiselle olisi sanonut: olkaa hyvä, niin tämä olisi varmasti epäillyt sanojan tekevän itsestään vähintään pilaa."

Rivien välistä voi lukea myös kritiikkiä yletöntä rakentamisvimmaa kohtaan. Kerrostalot valtaavat kaiken tilan itselleen, puistotkin, jotka sentään "olivat kaupungin hengen ilmausta, että niistä näkyi sen kulttuuri". Hälli toi siis jo 1950-luvulla esille lyhytkatseisen ympäristösuunnittelun tylyt seuraukset – kaupungin henki ja sielu voi kuin huomaamatta tukahtua ylettömän uudisrakentamisen alle.

Elämää nurjalla puolella

Vuonna 1959 ilmestyneessä romaanissa Lassinkallio palataan 1930-luvulle, jolloin Merikoski oli vielä vapaa ja elämä Oulussa muutoinkin maaseutumaista. Teoksen nimi viittaa Merikosken hurjimman virtauksen kohdalla olevaan kallioon, jonka päälle myöhemmin rakennettiin voimalaitoksen patosilta. Se työntyi kauas koskeen ja muodosti eräänlaisen maisemallisen keskipisteen.

Työläiskodin poika Juha Mänty joutuu lukiossa suojeluskuntalaisten vainon kohteeksi, ja hänen kommunistisetänsä Arttu puhuu työväen tukalasta asemasta. Hälli ei kuitenkaan nosta esille yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja – Lassinkallion tunnelmaa värittää hänelle ominainen vakaa ja myönteinen maailmankuva, joka symbolitasollakin kirkastuu kuoleman kuvista toivontäyteiseksi tulevaisuudeksi. Kaikella on paikkansa ja tehtävänsä, vähäisinkään ihmissielu ei ole tarpeeton.

Lassinkallion rakenne on novellimainen, kukin luku kuvaa välähdyksittäin koskenrannan eri ihmisten elämää. Romaanista muodostuu henkilökuvien sarja, joita yhdistää yhteinen ympäristö. Lassinkallion poikien tiernapoikanäytelmä laajenee kuvaamaan yhteisön sosiaalista hierarkiaa – hallitsijoita, käskyläisiä, alistujia ja syjästäkatsojia.

Koskenrantalaisten koko elämä keskittyy Merikosken ympärille – sen rannalla pestään pyykit, kalastetaan, uidaan tai istuskellaan muuten vain. Todellisuuden moninaisuus, arki ja ikiaikaiset kohtalonmerkit näyttäytyvät sen partaalla rinta rinnan. Kun sillan alla asuvalle profeetalle syntyy lapsi, saa maisema suorastaan raamatullista hohdetta, vaikka seimi ja oljet puuttuvat. Neitsyt Marian sijalla on kuoppasilmäinen vaimo, ja enkeli Gabrielin ilosanoma tulee hieroja Korhoskan suusta.

Odysseia Oulussa

Vuonnaa 1967 ilmestynyt Kosken kuuluvissa tarkentaa näkökulmansa kuppiloissa ja veneiden alla odysseiaansa tekevään merimies Hesseliin, jonka kotikaupunki Oulu on Merikosken halkaisema – nurjalla puolella asuu köyhä työväestö, oikealla puolella taas paremmin toimeentulevat ihmiset. Oulu esittäytyy jälleen kauniina ja valkoisena kaupunkina, veneenalusseurueenkin mielestä jalona paikkana elää. Hesselin mielestä Oulu on "komia"

"– – etenkin kun ajattelee sitä silmät tiukasti kiinni. Vielä horisontista katsoen se on ihan valkoinen kuin äitimuorin pesemä paita. Ei näy katujen kura eikä ihmisten hylkivä ilme – – Kirkkokin on sennäköinen kuin siellä olisi ainainen palvelu menossa, se on juhlava kaukaa katsoen. Mutta sitten huomaa että sama kirkko se on kuin ennenkin ja kaikki pienenee kummasti ja sitten onkin täällä veneen alla muki kourassa ja kaikki alkaa taas saada samaa hohtoa kuin kaukaa nähtynä."

Romaanin tapahtumat sijoittuvat kevään ja syksyn välille. Keväällä Hesseli saapuu meriltä, syksyllä hän ottaa pestin uuteen laivaan. Väliin mahtuu kuvauksia niin Kiikelin rannan laitapuolen kulkijoista kuin Aukustan puustellista, joka muistuttaa epäilyttävästi bordellia.

Hengessä ja ruumiissa

Hyvä ja paha, pieni ja suuri, elämä ja kuolema ovat nurjalla puolella toisiaan liki; usein ne nivotaan huumorilla yhteen. Selvimmin tämä näkyy maallikkosaarnaaja Tiukumäessä, joka lohduttaa itseään väkevillä rohdoilla ja lupaa seurakuntansa naisjäsenille vapautuksen niin henkisistä kuin ruumiillisista kiusauksista.

Uskonto tarjoaa rekvisiitan halujen ja viettien kaikinpuoliseen tyydyttämiselle, ja Tiukumäen mukaan syntiä onkin helpompi kestää pieni annos kerrallaan ja usein. Oppeineen ja hurmoshenkisine seuroineen Tiukumäki muistuttaa Timo K. Mukan palavahenkisiä saarnaajia tai Paavo Rintalan vuonna 1955 ilmestyneessä romaanissa Rikas ja köyhä saarnaavaa Jalmari Isopaasia, jos kohta Hällin kuvaus on selkeämmin parodinen. Hahmot ovat kuitenkin vankasti samaa juurta, lestadiolaisesta herätysliikkeestä noussutta tarinaperinnettä.

Kotonaan Tiukumäki on ankara, kylmyydessään julma kasvattaja. Poika Arttu Tiukumäki pakenee karua ja rakkaudetonta kotiaan veden maailmaan. Merikoski personifioituu haltijoiden ja keijujen asuttamaksi satumaailmaksi, joka ottaa ja antaa omien lakiensa mukaan:

"Kun hän tunnusteli vettä koko koski muuttui eläväksi, aivankuin sen eri kohdilla olisi ollut oma haltijansa jonka kanssa saattoi tehdä tuttavuutta. Niskan vedenimussa oli jotain salakavalaa ja pimeää, aivankuin siellä olisi ollut alinomaa joku vaanimassa, ja juuri koskenniskassa veteen horjahtaneet parhaiten hukkuivatkin.
Tämä Niskan katala haltija oli Vesipojalle oudompi, mutta sitä paremmin hän tunsi Pauhuäijän eikä ollut vieras alavirran vanha laajasylinen akkahaltijakaan, joka keräsi kaiken ryöppyävän syliinsä sitä mukaa kuin sitä tuli alas koskesta. Myös hukkuneiden ruumiit tämä alajuoksun haltija käsitti ja antoi niiden ajautua aina samaan paikkaan.
Joki on puiden ja lintujen ohella Hällin keskeisintä luontosymboliikkaa, joka yhtäältä kuvastaa ihmisen mielen kerrostumia, toisaalta suhteuttaa tämän luonnon ikiaikaiseen kiertokulkuun."

Lähteet:

Palmgren, Raoul: Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa. Kuvauslinjoja ennen ja jälkeen tulenkantajien. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 1989. 

Hailuoto – tarujen saari

Hällin Hailuoto on tarujen saari, jonka originelleissa asukeissa hyveet ja paheet personoituvat yhdellä ahneuden ruumiistumaksi, toisella vilpittömäksi sydämellisyydeksi. Nimet, Vähäsuola, Kangashauki, Jäkälä-Taava tai Tulva-Hanne, viittaavat asuinpaikkaan tai ammattiin, usein myös Raamattuun.

Sukupolvelta toiselle periytyneet tavat ja uskomukset ulottavat Luodolla mahtinsa moderniin televisioaikaan – naamattomat nykivät hiuksista ja paukuttelevat ovia, Fruu Faarestiina, kalastajien haltijatar, tietää vaaleahiuksisena hyvää kalasaalista, harmaana onnettomuutta. Itse Luodon perustaja esiintyy lyhyenläntänä partauroksena, jonka lapikkaista jää märkä jälki "merkiksi siitä että merestä oli tämä ukko noussut".

Paikallisen tarinaperinteen ja uskomusten käyttäjänä Hälli vertautuu Unto Seppäseen ja Heikki Toppilaan, jos kohta kukin heistä muokkaa perinteestä omanlaisensa kuvan – Seppänen humoristisen ja värikkään iloisten ukkojen kylän Kannaksella, Toppila kuolemanpelon ja painajaisten synkentämän pohjalaismaiseman. Hällin Hailuoto on jotain tältä väliltä. Luonnon armottomuus, köyhyys ja elämän kaikkinainen kovuus tunnetaan sielläkin ytimiä myöten, mutta kerronta on vahvasti myötätuntoista, väliin huikeiksi piloiksi paisuvan humorististakin.

Vihtahousu Hailuodolla

Hailuoto-trilogian aloittava vuonna 1961 ilmestynyt Isä Jumalan ilveilijä kertoo tohtori Johannes Rautaleton paluusta lapsuutensa maisemiin Hailuotoon. Rautaletto on tullut saarelle pirua karkuun ja uskoo, ettei vihtahousu pääse hämmentämään luotolaisten selkeää ja käytännönläheistä elämää. 

Omalaatuisena maailmanmenon pohtijana Rautaletto on ilmeistä – joskin yksitotisempaa – sukua Veikko Huovisen Konsta Pylkkäselle.

Maailmankirjallisuudesta Rautaleton vaellus vertautuu Faust-tarinaan ikuisesta etsijästä, joka pyrkii lakkaamatta eteenpäin, tyytymättä milloinkaan saavutuksiinsa. Hälli on myyttiversiossaan selvästi Goethen linjoilla: Kohtalokkainta ihmiselle ei niinkään ole sielunkaupat pirun kanssa kuin itseensä, omiin muistoihinsa ja painajaiskuviinsa käpertyminen.

Suuri löytyy Luodolla pienestä, harmoninen epäsovinnaisesta. Mittasuhteiden kohdatessa ylevä taittuu vähäiseksi ilkikurisin äänenpainoin – sanomalehtipaperiin käärityssä eväspaketissa joutuu mahtavan valtiomiehen kuva silmätysten silakan välinpitämättömän katseen kanssa.

Piruakin kohtaan ollaan lähinnä myötätuntoisia, vaikka se on Rautaleton mukaan Suomessa naamioitu harmittomaksi karvakintuksi, jota vähänkin neuvokkaampi eläjä onnistuu helposti jymäyttämään "selvistä sielunkaupoista huolimatta". Muualla Mefisto on aatelispukuun puettu maailmanmies, käytöstavoiltaan ja taidoiltaan hienostunut juonittelija.

Hälli sai romaanistaan Otavan miljoonapalkinnon, ja V. A. Koskenniemi totesi Hällin ansainneen tunnustuksen. Koskenniemi luonnehtii Uuden Suomen arvostelussa Isä Jumalan ilveilijää moniselitteisyydessään vaativaksi romaaniksi:

"Tarkkaavankin lukijan on usein vaikea löytää oikeaa tietä tekijän ajatusten labyrintistä. Kenties tässä moniselitteisyydessä onkin eräs Matti Hällin teoksen pääviehätyksistä. Isä Jumalan ilveilijä edellyttää aktiivista lukijaa."

Ruottinojan aurinko

Vuonna 1963 ilmestynyt Ruottinojan aurinko on sikermä tarinoita kansanihmisistä, eikä heidän joukossaan ole Rautaleton kaltaista synkkäkulmaista etsijää.

Hyvän ja pahan kamppailu jatkuu kuitenkin hellittämättömänä kolmen uskonsuunnan kilvassa. Mereltä saapuneet Profeetta ja hänen kaksi seuralaistaan, Lapinäijä ja Välikälmi, pyrkivät saaren suljettuun piiriin. Heitä vastassa on myrrysmiesten suku, Ruottinojan heimo, jonka hallussa on saaren näkymätön vaikutusvalta. Suvun päämiehessä, Vanhan testamentin ankaraan Jahveen uskovassa Aaprami Ruottinojassa, henkilöityy vanhanajan ihanteinen käsityöläisyys ja itsetietoinen kansanomaisuus.

"Ruottinojan auringon vahva paikallistunnelma syntyy Hällin täysiään hallitseman luotolaismurteen myötä", kirjoittaa Pekka Piirto Helsingin Sanomissa ja jatkaa: "Noihin sanoihin on tarttunut Luodon vanhojen "praatimiesten" puheen leppoisanilmeikäs huumori, jonka ympäröivä meri on kasvattanut avaran ymmärtäväksi." Meren ohella luotolaiset seuraavat tarkkaan ruottinojan auringon eli kuun kiertoa:

"Se oli nyt täydessä voimassaan, tuo ruottinojan aurinko, jonka hän koki säätelevän elämän kulkua. Kummat asiat tapahtuivat täällä ajassa sen vaikutuksesta: jos aloitti asian ylikuulla niin se onnistui, mutta annapa olla alakuun, niin kaikki mutkistui ja johti outoihin tuloksiin joita ei kukaan ennalta arvannut. Ylikuulle kylvi luotolainen yhä viljansiemenen, mutta olipa sellainenkin asia jonka toimittamiseen alakuu oli paras: matojen ajaminen, joita alakuu leinasi niin kuin ihmistäkin, niin etteivät ne kyenneet pitämään puoliaan alvejuuren voimaa vastaan."

Historialliset tositapahtumatkin, kuten isoviha tai hailuotolaisten kalastusmatkat Malurin ja Sanskerin saarille, kutoutuvat osaksi Ruottinojan auringon fiktiivistä maailmaa. Erityisen näkyvälle sijalle nousee 1700-luvulla Hailuodossa kappalaisena ollut Mikael Allgén, jonka kerrotaan pidättäneen itselleen kymmenyksiä seurakuntalaistensa kalasaaleista ja soimanneen kirkkokansaa säätyyn katsomatta.

Kertomaperinne ruumiistuu pappi Sarvijaakossa, jonka suu alkaa suoltaa karkeita sanoja vastoin kantajansa tahtoa. Luotolaiset kauhistuvat moista puhetta, mutta Aaprami Ruottinoja toteaa vain, että "Algeenus-vainaja se vaan karkaa uuven papin tukkaan ja pyrkii otsaluille, ja avaa suun ja haukkuu jokaisen luotolaisen vainaan varmuuven vuoksi, niin ettei se kuoleman väkevyyvestä turhaa ylpistyisi".

Perintöä odotellessa

Jos Ruottinojan aurinko on viritykseltään koomisella tavalla ylirealistinen, niin vuonna 1965 ilmestynyt Meri-Heikin perintö on taas kaskujen ja tarinoiden ylitsepursuavassa runsaudessaan miltei karnevalistinen. Paikallisperinteestä lainataan legenda karskista ja pelottomasta merimiehestä, jota kutsuttiin Kenttä-Heikiksi. Romaanissa hän kasvaa myyttiseksi Meri-Heikiksi, jonka elämänvaiheista ja rikkauksista kasvaa luotolaisten keskuudessa pittoreski huhu, omaan mahdottomuuteensa tukahtuva utopia:

"Missä tahansa nyt luotolaisia kokoontui, siellä oli läsnä Meri-Heikki perintöineen. Mutta kun eri ihmisillä oli hänestä erilaisia tietoja, omia tai kaukaakin kuultuja, niin tuntui kuin monta erilaista Heikkiä olisi vaeltanut luotoa ristiin rastiin silloin tällöin kohdaten toisensa ja suuresti hämmästyen erilaisuuttaan, mutta lopulta yhtyen silti yhdeksi Heikiksi."

Ajoittain kaskumainen kerronta terävöityy groteskiksi nauruksi. Kun kylän tosiunien näkijä, Kolopuun Sanni, ennustaa kuolemantäyteistä tulevaa vuotta, kuitataan synkkä näkymä lakonisesti: "Sittenpä päästään perimään!"

Rohkeaa paisuttelua toteutuu myös pienemmässä mittakaavassa, kun Kahvikiven Jussi keksii ryhtyä ahmanpyytäjäksi. Vaikka kukaan ei ole nähnyt vilaustakaan ahmasta, se ei estä kertomasta toinen toistaan hurjempia juttuja siitä miten ahma on tappanut hirven, poron tai kokonaisen susilauman. Tarina kiertää ja puheet saavat mittaa jokaisen lisäillessä niihin omiaan. Todellisuuden vahvistamiseksi ja mantereen uutisnälkäisten iloksi Luodolle tuodaan muualla kaadettu ahma, ja aikanaan Kahvikiven Jussi saaliineen päätyy "koulujen kirjoihin opettavaisiksi tarinoiksi, vanhojen karhunpyyntitarinoiden rinnalle".

Enteiden ja aavistelujen kudoksessa luonto on edelleen lähellä, mutta voimassaan kuitenkin tavoittamattomissa. Luonnon ja ihmisen, tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen välittäjänä Meri-Heikin perinnössä toimii seita, harmaana ja ikivanhana kohoava kiviröykkiö, joka "selvästi tunsi toisen maailman läsnäolon". Romaani huipentuu uuvuttavaksi seidan ja ihmisen väliseksi mittelöksi, joka päättyy sovintoon – rauha laskeutuu Luodon ylle, ja painajaistensa riivaama ihminenkin saa hetken hengähdystauon mielensä demoneiltaan.

Lähteet:

Koskenniemi, V. A.: Matti Hällin palkintokirja. Uusi Suomi 1.12.1961.

Piirto, Pekka: Hällin Hailuoto. Helsingin Sanomat 23.10.1963. 

Elämää Juurikorvessa

Teoksissa Täällä Juurikorvessa vuodelta 1971 ja Morsiamenkädestä ja puhuvasta ovenrivasta vuodelta 1972 Hälli palaa Andersson-tarinoista tuttuun lyhytmuotoisuuteen ja elämänmyönteiseen tunnelmaan. Vuonna 1975 ilmestynyt sarjan kolmas teos Juurikorven elämänmenosta sisältää aiemmin julkaistujen tarinoiden lisäksi kymmenen kokonaan uutta kertomusta Juurikorven asukkaista.

"Juurikorpi on meren tuntumassa sijaitseva pikkukylä, jossa vanhat tavat ja kansanviisaus ovat vielä kunniassa. Kertomus Hevosenostajan silmistä sijoittaa tarinat aikaan, jolloin hevosen tilalle ostettiin traktori, vaikka pellollekaan ei annettu enää "pahaista arvoa". Kaupungistuminen ja elämäntapojen muutos raapaisee Juurikorpea kuitenkin vain pinnalta: nykyhetki on "läpikuultava kartta", ja jos "polkaisee oikein lujaa jalka uprahtaa keskelle entisiä asioita joiden setvimisessä on vieläkin tekemistä, kun vanhat vihat eivät tahdo hellittää eikä vanha rakkauskaan ruostua".

Suuren alku kytee jälleen pienessä. Metsästä löytyneestä villalangan pätkästä kehittyy tarina kunnanisän villapaidasta, ja lantin katoamisesta kasvaa talkoina toteutettu kaupan inventaario. Portaille tuotu siika avaa näkymän köyhän miehen kiitollisuuteen.

"Huomaamaton elämänmeno" värittyy Hällillä myönteisesti – hiljaisuus ei merkitse häviötä, eikä vanheneminenkaan kammota, sillä kuolema on Juurikorvessa osa elämää. Novellissa Juurikorven näkymistä Juurikorvesta tarjoutuu iltahämyinen näkymä "tähtitaivaan alla lahden kainalossa", joka tarkentuessaan paljastaa juurikorpelaisen elämän perussävyt – tuttuuden ja turvallisuuden, kaikkialle ulottuvan hyvän hengen:

"Siellä ja täällä on valo ja tietää kuka valon ääressä istuu, ja ketkä ovat koolla kaupan ja kahvilan valojen tuntumassa. Niitä on noita valoja kylvetty sinne tänne kuin untuvapalloja, sellaisilta ne näyttävät sumussa ja usvassa. Ja kun näkee kotimökin ikkunat ja varsinkin keittiön ikkunan, alkaa jo tuntua mukava kahvin hiuka, niin että ihan haju tulee nenään."

Kesäheinä ja Kissankello vuodelta 1973 jatkaa Juurikorpi-tarinoiden maisemissa. Kesäheinä on kirjailijan ja hänen Imogene-vaimonsa mökki Hailuodossa, ja se saa rinnalleen – kiitos taitavan ja viisaan Takkamestarin – Kissankelloksi nimetyn saunarakennuksen. Imogene ja Takkamestari toteuttavat kirjailijan suunnitelmat, mutta kaiken taustalla vaikuttavat haltijat ja menninkäiset. He huolehtivat viime kädessä siitä, että elämä kulkee raiteillaan. Siksi pirttimenninkäisenkin puuhia kannattaa seurata tarkkaan:

"Ei se ole joutava eläjä: kun se hissuttelee nurkissa, talossa on elämää, ja se on hyvä haistamaan särkyneen ilman ja aivastamaan, niin että talonväki tietää tukkia vetoiset paikat. Kissojen ja koirien kanssa se on lähiväleissä ja hoivaa niitä, ja neuvoo unessa miten elää ihmisten kanssa. Mutta jos asiat eivät ole kohdallaan eikä kaapin päälle kamanan oksankuvan kohdalle ilmesty maistiaista leipomuksesta ja ryyppyä huomensahdista, se tulee pahalle ja hankalalle tuulelle, ja silloin koko taloa rupeaa kivestämään. Ei mene lanka emännällä neulansilmään ja lautasia särkyy itsekseen, hiekka kantautuu jaloissa huoneeseen ja ikkunat sumenevat, ja ontto humina kuuluu ovien aukeillessa itsekseen."

Kesäheinän ja Kissankellon kerronta on verkkaista ja näkökulma sisäänpäin kääntynyt. Runonomaisista katkelmista kasvaa unien, muistojen ja satujen kudos, vastakuva massayhteiskunnan hektisyydelle ja tavaramanialle. Kesäheinässä tavanomainenkin on yllättävää, ja onnellisuuden takeeksi riittävät linnut ja kukat. Keskeiseksi vertauskuvaksi nousee "yllätyksen kukka", kissankello:

"Kuljet polkuja ja kummastelet niiden kuivantyhjiä vieriä ja ihmettelet miksei siinä kasva mitään, ja sitten eräänä päivänä kissankellot kilisevät tuulessa ja niistä kuuluu heleä tiu'uääni: Tässä me taas olemme."