Sinikka Laineen esikoisteos Ohari vuodelta 1982 piirtää tumman muotokuvan lukiota käyvästä Outista:

"Sininen nainen, Lady in blue. Se oli seinällä lipaston vieressä. Laura oli sanonut että se oli hänen näköisensä. Omakuva se olikin, mutta hän ei ollut kehdannut sanoa sitä. Sillä oli kasvoilla surumielinen hymy ja poskilla varjot kuin kuopat, silmiin hän ei ollut saanut sellaista ilmettä kuin oli tarkoittanut, silmät eivät koskaan onnistuneet, nekin olivat vain kuopat." (s. 15)

Outi on tullut raskaaksi suhteesta Ekiin. Mies on seitsemän vuotta vanhempi ja eronnut. Se tavallinen tarina – tyttö rakastaa, mies käyttää hyväksi. Outi syyttää itseään eikä pysty kertomaan vanhemmilleen. Hän ajattelee, että äiti ymmärtää tv-sarjojen ihmiskohtaloita, mutta ei omaa tytärtään. Outin ajatuksissa avioton äitiys on katastrofi, järkytys ja häpeä, joka koskettaa myös vanhempia:

"Ulkona hän siirsi myssyn taskusta kassiin, vaikka tuuli löi voimalla korvista läpi. Vaikka kuolis tähän paikkaan, hän ajatteli, sittenpähän selviäisi helpolla, ja kaikki muutkin selviäisivät, isä ja äiti etenkin; kuollut tytär oli sentään paljon kunniakkaampaa kuin häpeällisesti raskaana oleva." (s. 27)

Eki, itsekeskeinen naistennaurattaja saa mennä menojaan: "Sen ääni oli koholla, täynnä Kairoa, lentoon lähdössä, kohoamassa kuin nauru." (s. 86). Outi ajattelee:

"Mikä mä nyt oon, Eki hei, mikä mä nyt oon? Yhtä ku tyhjää, vähempi ku kuvitelma, ja voiks olla mitään vähempää, ei voi." (s. 93)

Outi ei usko ystäviään, kun he puhuvat laillisesta abortista. Hän pelkää asian paljastuvan vanhemmille ja turvautuu puoskariin. Katastrofin jälkeen selviää, että vanhempien tukeen olisikin voinut turvautua:

"– – 'Älä itke, Outi', äiti oli sanonut, ja äidin silmissä läikkyivät kuvajaiset kuin pestyt ripustetut vaatteet, joihin tuuli on kauan puhaltanut. Eikä se ollut puhunut mitään häpeästä eikä syyttänyt eikä säälinyt itseäänkään – –" (s. 127)

Oharissa sivutaan monia Laineen myöhemmällekin tuotannolle keskeisiä teemoja, kuten nuoren yksinäisyyttä ja rakkaudenkaipuuta, äidin ja tyttären suhdetta, nuorten ja aikuisten suhdetta, perheiden hajoamista, eriarvoisuutta ja vastuun ottamisen tärkeyttä.

Arvostelijat pitivät Oharista pienin varauksin: Ritva Heinosen mielestä teoksessa "ei ainakaan ole jälkiä hymistelystä ja alentuvasta näkökulmasta, vaan tarina lähtee nuoren tasolta, nuoren näkökulmasta, saarnaamatta ja moralisoimatta". Minna Vuorinen kehui kirjailijan kykyä eläytyä tytön näkökulmaan sekä tunteiden että kielen tasolla. Pirkko Kallio kirjoitti: "Se puhuu tärkeistä asioista yksinkertaisesti, rehellisesti, moralisoimatta. Ja se on hyvää kirjallisuutta: tekstillä on ulottuvuuksia moneen suuntaan. Elämä on sen valossa monisärmäinen ja rikas."

Ei kenenkään, ei koskaan vuodelta 1984 kertoo 18-vuotiaasta Soilesta, joka on muuttanut Taivalkosken läheltä Ouluun. Soile työskentelee kenkäkaupassa ja asuu alivuokralaisena nuoren perheen luona. Arka ja alemmuudentuntoinen Soile ei oikein saa kiinni uudesta elämästä. Lapsuuden ilottomuus ja rakkaudettomuus, uskonnollinen ahdasmielisyys sekä isän mielenterveysongelmat painavat yhä mieltä:

"- - Hän itse pystytti eteensä kaikenlaisia pönkkiä, hän ei osannut elää tätä päivää niin kuin olisi pitänyt, hän vain kieriskeli kirvelevissä muistoissa eikä päässyt niiden otteesta koskaan mihinkään. Hän ei ollutkaan mikään valepukuinen prinsessa, hän oli juuri tämä joksi oli syntynyt eikä koskaan muuttuisi miksikään muuksi." (s. 26)

Työkaverit jäävät etäisiksi, mutta Soile seurustelee arkkitehdiksi aikovan Harrin kanssa:

"Ja Harri oli ensimmäinen ihminen, jolle hän oli kertonut miten hänellä oli viisivuotiaana ollut hienot punaiset nukenvaunut, Helena-tädin kaupungista asti tuomat, ja sitten myymäläauto oli peruuttanut niitten päälle heti seuraavana päivänä ja ne olivat menneet tuusan nuuskaksi.
Ja hän kertoi kaikesta muustakin kauniista, jota oli ollut vähän ja harvoin ja joka aina oli loppunut lyhyeen – –" (s. 23)

Nuorelle miehelle seurustelu merkitsee kuitenkin vain väliaikaista kevytsuhdetta. Harri palaa entisen tyttökaverinsa luo pian ensimmäisen rakastelun jälkeen. Soile on viehättävästä kokemattomuudestaan – "sä oot sellanen pehmee" – huolimatta toisesta maailmasta kuin akateemiselle uralle aikova varakkaan perheen poika. Eron jälkeen Soilen masennus syvenee. Eräänä iltana hän joutuu omaa ajattelemattomuuttaan seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Itsetuhon partaalta hänet pelastaa velvollisuudentunto ja äidinkaipuu. Soile matkustaa äitinsä tueksi isän tehtyä henkirikoksen. Hän osoittautuu selviytyjäksi, kuten tytöt Laineen myöhemmässäkin tuotannossa:

"- - sillä hän oli nyt vahvempi, hän oli käynyt jonkin tärkeän tien päässä ja palannut takaisin, uskalsi ojentaa kätensä. Hänen sisässään oli pieni kitulias liekki, hän se oli, mutta hän itse oli myös suojeleva käsi liekin ympärillä, oman itsensä ympärillä." (s. 110)

Ei kenenkään, ei koskaan on Laineen tuotannon raskain teos. Se on synkkä kuvaus yksinäisyydestä, jota kehystää sosiaalinen epätasa-arvo ja henkinen ahtaus. Laineen kuvaama maaseutu on onnela vain joulua viettämään tulleille kaupunkilaisrouville, jotka laskevat mäkeä ilman meikkiä. Muutoin maalla vallitsee ilottomuus, ahdasmielisyys ja köyhyys. Kaupunkielämä ei kuitenkaan vapauta, vaan syventää irrallisuutta ja arvottomuutta. Romaaniin sisältyvä masturbaatiofantasia sekä seksuaalisen väkivallan suorasukainen kuvaus hätkähdyttivät 1980-luvun alun nuortenkirjassa. Kirjailijan oma näkemys on lohduton – teosta ei olisi koskaan pitänyt julkaista.

Suna Vuori kehui kirjailijan vahvaa ja eläytyvää realistista otetta ja suositteli kirjaa jokaiselle omaa elämäänsä aloittelevalle nuorelle, "se on yleispätevä kuvaus aikuistumisen kipeydestä, kohtalotoveri jokaiselle." Minna Vuorinen tyrmäsi teoksen täysin todeten, että "mikään nuortenkirja se ei ole, ei periankean elämänmallin eikä varsinkaan voimakkaitten pornografisten fantasioidensa ja karkeitten seksuaalikokemustensa takia." Hän myös arvosteli kustantajaa teoksen julkaisemisesta nuortenkirjana.

Lukion toisluokkalainen Anna seurustelee työttömän Mikan kanssa. Mika juo paljon ja pitää itseään tyttöä huonompana. Nuoren miehen vaikeudet eivät estä Annaa rakastamasta:

"– – Nyt hänen kohdalleen oli tullut Mika, ja se oli paras. Ei ihmistä voinut käännellä ja hypistellä ja lopulta valita niin kuin tavaraa kaupan hyllyltä. Ja miksi ihminen ylipäätään rakastui johonkin toiseen ihmiseen – laskiko se ensin hyvät ja huonot puolet, ynnäsi ja vähensi ja sitten tuloksen perusteella joko hyväksyi tai hylkäsi. Eihän ihmisen tunne ollut mikään tietokonenauha. Se oli enemmän, yhtä aikaa monimutkaisempi ja yksinkertaisempi." (s. 31)

Kumpikin nuori elää hajonneessa perheessä, mutta erilaisissa oloissa: Annalla on isä ja pikkusisko sekä muualla asuva, mutta yhteyttä pitävä äiti. Mika on menettänyt isänsä pienenä. Isäpuoli terrorisoi perhettä alkoholismilla ja väkivallalla. Äiti on alistunut ja passiivinen. Mika syyttää nykyhetken kurjuudesta isättömyyttään: "Jos faija olisi elänyt. Kaikki olisi ollut ihan toisin." (s. 18)

Anna on lähes täydelliseksi kuvattu nuori nainen, "Annaenkeli". Hän pärjää koulussa, haaveilee kirjallisuudentutkijan urasta, kirjoittaa itsekin. Anna huolehtii pikkusiskosta ja siitä, että äidittömässä taloudessa näkyy naisen kädenjälki. Toki aikuisuus näyttäytyy hänellekin ristiriitaisena:

"– Onks koko loppuelämä todella näin ristiriitasta? Että on ikäänku kahtia revästy koko ajan? Ja että hirveen usein joutuu sanomaan toista mitä ajattelee tai tekemään ihan toisella tavalla ku mitä haluais tehdä? – – " (s. 74)

Annan henkilöhahmo on hyvä esimerkki 1990-luvun tyttökulttuuritutkimuksen esittelemästä uudesta tytöstä, jonka toimintaa ohjaa altruistinen individualismi. Hänellä on vahva sosiaalisen vastuun tunne, mutta myös yksilöllisiä pyrkimyksiä:

"– Hän hymyili omalle kuvalleen. Loppujen lopuksi ei ollut niinkään pitkä matka siihen pikkutyttöön, joka halusi mennä kehitysmaahan sairaita hoitamaan ja balettia tanssimaan. Tässähän se oli yhä, sama tyttö. Kuori oli kasvanut ja muuttunut, mutta sisällä oli yhä pieni epäitsekkyyden siemen, taju siitä, että on osa maailmasta, ja vielä suurempi osa kun sen maailman jakaa kahtia, silppuaa palasiksi, ojentaa pois. Yrittää antaa, eikä aina vain ottaa." (s. 48)

Mika joutuu elämässään täydelliseen umpikujaan saatuaan tietää, ettei isä todellisuudessa välittänyt perheestään. Hän puukottaa humalassa nuorta homoseksuaalia miestä ja menettää juuri saamansa työpaikan. Kertomuksen loppu jää avoimeksi Annan itselleen esittämiä kysymyksiä myöten:

"Mutta sillä on oikeus kenties tuhlata elämääsi. Tai peräti tuhota.
Mistä lähtien rakkaus on ollut tuhlaamista, tuhoamista? Se on ihan yksin siellä. Se on ihan yksin koko maailmassa." (s. 164)

Kriitikot kirjoittivat Laineen kolmannesta nuortenkirjasta pienin varauksin: Sanna Jaatinen piti kirjaa tematiikaltaan kunnianhimoisena ja rakenteensa sekä henkilökuviensa puolesta ehjänä ja toimivana. Päivi Janhunen arvosteli teosta masentavasta realismista ja liiallisesta ongelmakeskeisyydestä, mutta "kirjan henkilöt sopivat kuitenkin hyvin loogisesti omiin kehitystarinoihinsa". Minna Vuorinen kirjoitti: "Tytön roolia jää miettimään: täydellinen pikkunainen, uhrautuvainen, hellä, kodin – isän ja pikkusiskon – kantava voima, pojan tukija. Siis lastaamassa itseään sosiaalisen enkelin rooliin, mikä elämän edetessä voi mennä yli voimienkin."

Tyttö tuulesta, poika pimeästä ilmestyi ja sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1986.

Silkkiuikku ilmestyi vuonna 1988. Silkkiuikun päähenkilö, 13-vuotias Sara, asuu nuorisokodissa. Hänen äitinsä ei kykene huolehtimaan tyttärestä omien ongelmiensa vuoksi. Taustalla on avioero ja työpaikan menettäminen sekä alkoholismi. Isäänsä Sara ei ole nähnyt vuosiin. Suhde äitiin on säilynyt vaikeuksista huolimatta hyvänä. Sara ei ole ongelmalapsi, vaan kiltti ja passiivinen. Takautumissa kerrotaan Saran elämästä äidin kanssa ennen nuorisokotia:

"Hän lakkasi odottamasta äitiä iltaisin ja toivomasta, että äiti lopettaisi juomisen. Hän lakkasi tarkastamasta jääkaappia ja komeroita ja uskomasta että huomenna tapahtuisi kaikki se hyvä, mitä hän kaipasi. Hän ajatteli, että oli melkein kuollut seistessään lähellä ohi kiitäviä autoja, eikä se ollut pelottanut häntä. Oikea, todellinen kuolema ei pelottaisi häntä yhtään enempää. Ja elämä ennen sitä, hän antaisi sen mennä niin kuin se meni ja kohisi mennessään. Ei hän välittäisi siitäkään." (s. 76)

Silkkiuikun toinen taso kuvaa Saran kesää maalla sijaiskodissa oman lapsensa tapaturmaisesti menettäneen keski-ikäisen pariskunnan "kesätyttönä". Leena ja Arttu ympäröivät tytön turvallisuudella ja huolenpidolla. Ystävällisyys tuntuu Sarasta aluksi vaikealta, sillä hän ei ole tottunut luottamaan keneenkään:

"Sara ajatteli, että se elämässä olikin pahinta. Kenestäkään ei koskaan voinut olla aivan varma. Ei voinut luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä. Ei Anttiin eikä äitiinkään. Jos ajatteli, että hän itse oli ympyrän sisällä, sen keskellä yksin, kaikki muut ihmiset olivat ulkopuolella." (s. 9)

Tyttö samastuu araksi ja yksinäiseksi kuvittelemaansa lintuun:

"– – Hän oli silkkiuikku, joka oli tottunut lentämään yksin, piiloutumaan kaislikkoon yksin. – – Kuka haluaa tutustua silkkiuikkuun, joka lentää aina vain poispäin?" (s. 68–69)

Saran tiedot silkkiuikun elintavoista osoittautuvat virheellisiksi, mutta luonto toimii teoksessa parantavana voimana. Juhannusyönä Sara ajattelee:

"– – Hänestä tuntui, että mennessään pimeästä valoon hän ehti ajatella tuhat ajatusta, ja ne olivat kaikki hyviä ja kirkkaita, yhtä kirkkaita kuin tämä yö, joka oli kuin päivä. Kirkkaan takana piilevien varjojen reunat olivat mustia, mutta ne olivat kaukana eivätkä pystyneet liikkumaan lähemmäksi." (s. 91)

Silkkiuikussa Laine tarttui rohkeasti vaikeisiin aiheisiin. Lapsen masennus sekä äidin alkoholismi ovat yhä vähän käsiteltyjä aiheita kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa. Kertomuksen päättyessä sekä Sara että äiti ovat selvinneet pahimman yli. Keskeistä on oivallus siitä, että äidillä ja tyttärellä on kummallakin erilliset elämänsä, mutta he voivat siitä huolimatta olla toisilleen läheisiä.

Mirjami Hietala kiitti kirjailijaa Saran sisäisen maailman hallitusta ja elävästä kuvauksesta. "Se on miellyttävästi hiljainen tarina, jossa asuu nuoruuden suru, mutta myös ilo", kirjoitti Hietala. Kerttu Mannisen mukaan teos toi Mannisen mieleen Anna Liisa Haakanan Ykä yksinäisen vuodelta 1980.

Sinikka Laineen ainoaksi normaalin nuoruuden kuvaukseksi luonnehdittu Sininen ruoho on humoristisesti sävyttynyt kertomus 15-vuotiaan Laren kesästä. Lomapäivät kuluvat kavereiden kanssa ja kotona loikoillen:

– Mitä mä teen? Mä herään aamulla ja syön ja juon ja juttelen Sepen kanssa luen sille joskus ja vien roskia ja makaan punkassa ja syljeskelen kattoon." (s. 40)

Muusta tuotannosta poiketen kirjailija käyttää teoksessa nuortenkirjallisuudelle tyypillistä minäkertojaa. Ratkaisu toimii hyvin, sillä teos rakentuu dialogin ohella Laren ajatuksille:

"Ajattelin, että ihmisen sisään oli kätkettynä toinen saman näköinen ihminen, joka eli vain öisin. Saman näköinen, mutta luonteeltaan ihan erilainen, täysi vastakohta. Eikä kaikilla ihmisillä ollut tätä toista minää. Se annettiin vain niille, jotka pelkäsivät niin paljon että peittivät silmät omilta uniltaan." (s. 75)

Larella on kaksi unelmaa: naapurin ihana, mutta pelottava Venla sekä oma mopo. Kesäromanssi syttyy juhannusyönä, kun Venla tekee aloitteen. Pojan romanttiset mielikuvat ja ironinen itsetutkistelu yhdistyvät hauskasti:

"– Suukko, se sanoi, nousi varpailleen ja kosketti samettiruohohuulillaan poskeani, ja pienet villivadelmat uursivat polttavia vakoja rintaani.
Tuijotin itseäni eteisen isosta peilistä. Nenä kiilsi, korvat olivat liian suuret ja ulkonevat, tukka märkä ja rasvainen. Siinä oli elämän seinänvierustalta poimittu perusjätkä matkalla salin puolelle, kävi miten kävi." (s. 73)

Seksiin asti nuori pari ei ehdi, mutta eroottista väreilyä riittää. Lare katsoo vaatteitaan riisuvaa Venlaa yöuinnilla:

"Sen vartalon ääriviivat pakottivat minut siristämään silmiä niin kuin epätarkkaa kuvaa katsottaessa. Valkoiset tiukat pikkuhousut kätkivät pyöreänä kaartuvan lantion. Korvissa suhisi. Se ei ollut tyttö, se oli nainen. Minä olin sen rinnalla ihan pieni, kääpiö, peukaloinen." (s. 67)

Tavanomaiset roolit menevät Sinisessä ruohossa nurin. Aikuisempi ja kypsempi Venla päättää sekä seurustelun alusta että lopusta. Larelle ensirakkauden kariutuminen on rankka paikka, mutta arki pelastaa kuten Laineen kirjoissa usein:

"Venla oli lähtenyt, mutta elämä jatkui. Kesä tuli takaisin, aurinko rupesi taas paistamaan. Äiti leipoi pullaa ja kantoi kahvimukit ulos varjoon, istuttiin kiikussa, sadasensimmäinen pitsiliina valmistui, faija roiski värejä kankaalle. Pakanen kävi, mulittiin rantsussa, Sepe oppi uimaan." (s. 141)

Kriitikot pitivät Sinisestä ruohosta melkoisesti: Matti Paavilainen kirjoitti teoksen antavan "yllättävän monia täkyjä lukusaunaan päässeelle". Hän kehui kirjailijaa sujuvuudesta ja luontevuudesta sekä nuoren erotiikan herkästä kuvauksesta. Tuula Korolainen tosin kaipasi "arjen draamaan" enemmän "kiihdytyksiä ja kohokohtia". Mari Viertola kuvasi kirjan kertovan "elämästä, rakkaudesta ja kuolemasta tunnelmia taitavasti vaihdellen, pienin aistittavin yksityiskohdin".

Töyhtö on vuonna 1982 ilmestyneen Oharin rinnakkaisteos aiheensa puolesta: nuori tyttö tulee raskaaksi ja joutuu yksin tekemään tulevaisuutta koskevat ratkaisut. Töyhtö julkaistiin vuonna 1992. Kirja alkaa 17-vuotiaan Merin heräävien äidintunteiden kuvauksella:

"– –Töyhtö, hän kuiskasi sille. Luumun kokoiset nyrkit hapuilivat ilmaa. Suu hamusi jotakin, jonka vaistosi olevan lähellä. Se tunsi. Se tunnisti tuoksun.
Mä suojelen sua aina, hän ajatteli. Mä kuolen sun puolesta. Mä elän sua varten." (s. 5)

Meri ja vauva asuvat ensin nuoren äidin lapsuudenkodissa, mutta muuttavat pian omilleen. Meri luottaa itseensä ja uskoo pärjäävänsä. Koulua hän aikoo jatkaa myöhemmin. Lapsen isää, muualle muuttanutta Artoa, Meri ei enää juuri ajattele. Vanhemmat tukevat pientä perhettä, isä myös henkisesti. Äidin mielestä Meri on heittänyt nuoruutensa menemään "niinku rukkasen tiepuoleen" (s. 9). Meri pitää omaa ratkaisuaan ainoana mahdollisena:

"Jos Töyhtöä ei olisi olemassa.
Kun.
Se kalskahti selkeänä, ehdottomana ja todellisena. Kun Töyhtö oli olemassa.
Elämän inhimillisyys oli olemassa, niin kuin kätilö oli sanonut. Töyhtö oli tullut näyttääkseen sen hänelle. Hänen tarvitsi vain uskoa siihen." (s. 25)

Luokkakaveri Erjan vierailun jälkeen Meri tajuaa koulutyön elämän diskoiltoineen ja lasketteluretkineen jääneen lopullisesti taakse. Haikeus muuttuu kuitenkin pian vapauttavaksi itseironiaksi:

"– Sinä se oot. Äiti-Meri. Voi paska. Paska.
Maskara virtasi poskilla kyynelten mukana. Hän hinkkasi posket täyteen vaakasuoria raitoja, katsoi kauempaa ja alkoi lopulta nauraa." (s. 18)

Valoisa Töyhtö on tummasävyisen Oharin lähes täydellinen vastakohta. Kertomus päättyy seesteisiin ja hiukan romanttisiinkin tunnelmiin: Meri tutustuu mutkattomaan ja viisaaseen Makeen, joka osaa piirtää ja käsitellä vauvoja:

"– Sun Töyhdöstäs tulee yks ihminen lisää tähän maailmaan, Make sanoi. – Ihan yksinkertanen juttu. Jotaki se ottaa mukaansa sulta, jotaki se on ottanu faijaltaan, ja loput se ottaa matkan varrelta. Joskus kolmenkymmenen vuoden päästä sä luultavasti tiedät mitä se on ottanu. Sit sä voit joko surra tai iloita. Sitä ennen sun kantsii vaan elää eteenpäin." (s. 108)

Äitiyden alkutaipaleen ilojen ja surujen sekä nuoren äidin sinnikkään pärjäämisen kuvaus ei oikein vakuuttanut kriitikoita. Hellevi Outisen mukaan "urheaa pikkuäitiä" ei pitäisi ihailla, eikä lapsen isää vapauttaa vastuusta. Mari Viertola kirjoitti teoksen käsittelevän käytännön ongelmia melko mukavasti, mutta antavan turhan ruusuisen kuvan "lapsiäitiydestä". Liisi Huhtala ihmetteli "outoa makeutta", jolla kirjailija ympäröi äitiyden. Maria Santalo kiitti myönteisessä arviossaan kirjailijaa siitä, mistä muut tavallaan moittivat: "Laine ei tee Merin äitiydestä katkeraa luopumisprosessia."

Myrtti, 16 vuotta, on rakastunut naimisissa olevaan Amiin. Salasuhteen päänäyttämönä on Volvon etupenkki ja syrjäiset tiet. Romanttiset tunteet ja karu todellisuus kietoutuvat Myrtin mielikuvissa:

"Takapyörät sinkoavat pieniä hiekanmuruja nilkkoihin. Myrtti seisoo keskellä tietä, nuolee huulistaan Amin tupakan ja pastillin makua ja ajattelee onko hän ainoa maailmassa, vai seisooko joku toinenkin juuri nyt jossakin pimeällä tiellä, yksin, ja silmät sulkiessaan näkee pimeän lävitse kukkia, sinisiä kukkia aaltoilevan niityn." (s. 6)

Tyttö uskoo vilpittömästi yhteiseen tulevaisuuteen, mutta hänen haaveensa eivät saa vastakaikua Amilta:

"Sun unelmat kantaa ehkä sut, mutta ei ne mua jaksa nostaa.
Sä et tiedä sitä. Mistä sä voit tietää varmasti?
Ami vain hymähti eikä vastannut mitään." (s. 37)

Ystävätär Kati yrittää puhua järkeä, mutta Myrtti on tunteissaan ehdoton:

"– Mut eihän se voi riittää sulle puolikkaana!
Myrtin poskia kuumotti. Hän päästi tukan auki ja heilautti päätä leuka koholla.
- Entä jos se onki mun kans ihan kokonainen? Kukaan ei vaan tajuu sitä." (s. 25)

Tilanne muuttuu, kun sekä Amin että Myrtin tunteva ihminen, Pesoska, tunnistaa pariskunnan. Myrtti puolustautuu uhmakkaasti:

– Mä rakastan Amia.
Sillä lailla. Ja sekin rakastaa sua, vai? Kyllä tähän maailmaan pitäis rakkautta mahtua. Ja rakkauden pitäis tehdä asioita helpommiksi ja kauniimmiksi. Mutta kun on olemassa sellastakin rakkautta, joka rikkoo ja rumentaa." (s. 50)

Vähitellen Myrtti tajuaa, ettei Ami aio enää jatkaa suhdetta. Hänen mieleensä nousee itsetuhoisia ajatuksia:

"Miltä tuntuisi nukahtaa pää seppeltyynyllä? Nukkua eikä herätä milloinkaan. Lumeen oli vaarallista nukahtaa. Mutta jos siitä tulisikin ihanin uni, hellin syleily, loppumattomin ilo?" (s. 60)

Myrtin pelastaa se, että lähipiiri tarvitsee häntä. Hän ottaa vastuuta yksinäisestä ja äidinkaipuuta potevasta pikkuveljestä ja iäkkäästä mummasta. Kertomuksen lopussa Myrtti pitää huolta myös ihmissuhdesotkuissa pyristelevästä äidistä. Hän ajattelee kypsästi:

"– – Ei ihminen unohda. Toipuu niin kuin sairaudesta, lakkaa aristamasta kipeää kohtaa, mutta ei unohda ja unohtamisen mahdottomuus tekee hänet juuri siksi ihmiseksi, joka hänen on tarkoitus olla läpi elämänsä." (s. 108)

Kerttu Manninen piti Myrttiä pelkistyksessään viisaana ja kauniina romaanina. Kirjailija "rakentaa suppeasta pienoisromaanistaan ihmissuhdeverkon, joka merkitsee enemmän kuin yhden ihmisen onni tai onnettomuus". Päivi Heikkilä-Halttusen mielestä romaanin "ongelmat ratkeavat hieman paperinmakuisesti, mutta Myrtin ja Amin suhteen päättymisen jälkeisiä tuntoja kuvatessaan Laine pääsee lähelle nuoren rakkauden totisuutta". Pia Kaitasuo kiinnitti huomiota kielletyn rakkauden kuvauksen harvinaisuuteen kotimaisessa nuortenkirjassa.

Myrtti, yhden talven tyttö julkaistiin vuonna 1994.

Kuujuhlan tapahtumat alkavat 16-vuotiaan Tuomaksen vanhempien puutarhakutsuilta. Tuomas seuraa illan tapahtumia syrjästäkatsojana. Hän inhoaa vanhempiensa arvomaailmaa ja elämäntapaa. Tuomaksen huomion keskipisteenä on Sofia, jota hänen äitinsä ei voi sietää. Sofian perhe ei kuulu seurapiirikermaan, perheväkivallastakin huhutaan. "Nälkäinen eläin", "tyhmän kesy", "likainen", muotoilee äiti, jota Tuomas tarkastelee armottomin silmin:

"Äiti nostaa kuohuviinilasia. Äidin hampaat näkyvät ikeniä myöten. Tuomas ajattelee, että jos nahka kuorittaisiin pois ja tukka revittäisiin irti, jäisi jäljelle pääkallo. Mustiin puettu skoolaava kuolema." (s. 8)

Yöllä Sofia raiskataan. Syylliseksi paljastuu myöhemmin yksi kutsujen vieraista. Uutinen täyttää Tuomaksen vihalla. Hän pakenee kotoa ja oleilee autiossa purkutalossa, jossa pitää majaa myös koditon alkoholisti, keski-ikäinen Anni. Annin laukussa on kuivunut morsiusseppele ja siipipuoli kipsienkeli. Hän on rankkojen elämänvaiheiden kuluttama, mutta lempeä ihminen:

"– Tiedätkö poika, minun sisällä on jo kauan ollu jotain niinku veitsen terällä. Niinku joku tämän ruumiin kuoren alla seisois jyrkänteen reunalla ja odottais lipeämistä. Tai että maa alkasi haljeta ja tulis loppu. Lopultakin loppu." (s. 31)

Annia kalvaa epäonnistuminen äitinä, syyllisyys oman pojan huumekuolemasta:

"Mutta vuodet kuluivat, emmekä me puhuneet. Hän ei koskaan kertonut mitään. Hän ei koskaan tullut luokse. Minä vatkasin kakut mykkänä, yksin, ja ristiveto ahmaisi tuoksut ulos ovesta. keittiön pöytä oli leveä, kiiltävä ja tyhjä. "Puhu minulle!" minä huusin lopulta." (s. 80)

Annin suora ja tunteilematon asenne sekä karu äidillisyys lohduttavat Tuomasta:

"– Itke vaan, poika. Se pyyhkii mielen puhtaaksi. Älä yhtään häpee sitä. Anna tulla kaikki paha ulos. Hän tarrrasi kiinni Annin käsivarsista ja puristi. Viiniltä tuoksuva henkäys laskeutui hänen päälleen. Hän nyyhkytti ääneen Annin syliä vasten. Räkä ja kyynelet, murheen suolainen kiisseli, valui leualle, liimautui Annin puseroon. Anni ei väistänyt." (s. 67)

Annin avulla Tuomas myös ymmärtää, kuinka armottomasti hän on suhtautunut omaan äitiinsä:

"Äiti huokaisi, istui alas vastapäätä.
Se ei ollut kultanappiäiti, huvimajan kuningatar. Se oli tavallinen, paljas äiti. Sillä oli uurteita silmänurkissa niin kuin Annilla." (s. 93)

"Sä olet ihminen", Tuomas ajattelee Annista jättäessään autiotalon ja sanoessaan hyvästit. Myöhemmin Tuomas lukee lehdestä uutisen purkutalon tulipalossa menehtyneestä naisesta. Kuujuhlan loppuratkaisu on kuitenkin valoisa: Tuomas päättää uskoa sekä Annin että äitinsä sanoihin rakkauden parantavasta voimasta ja lähtee tapaamaan Sofiaa.

"Kaikki jatkuu, mutta kaikki on erilaista. Kivun paino hellittää. Seisomme lähellä hiekkaa, valmiina. Me, rakkautemme, vihamme, kaikkemme." (s. 113)

Kriitikoissa Kuujuhla herätti monenlaisia mietteitä: Helena Ruuska korosti raiskausteemaa ja määritteli teoksen kertomukseksi viattomuudesta ja herkkyydestä, jotka kylmä todellisuus murskaa. Hänestä Kuujuhla oli tarpeellinen lisä tyttöjen ja naisten liikkumatilan rajallisuutta koskevaan keskusteluun. Kerttu Manninen kehui Laineen kaunista ja omaperäistä tyyliä, mutta Tuomaksen ja Annin ystävyyden kuvaus vaikutti hänen mielestään liian koristeelliselta ollakseen vakuuttavasti totta. 

Teos julkaistiin ja oli Topelius-palkintoehdokas vuonna 1995.

Hyvästi, valkoinen ilmestyi vuonna 1996. Teos kertoo Sannasta ja Siristä, jotka muuttavat Espoosta Ouluun. Heidän leskeksi jäänyt isänsä solmii uuden avioliiton. Sisarukset kaipaavat yhä äitiään, joka on kuollut syöpään muutamaa vuotta aikaisemmin. Elämänmuutos on tytöille kaksin verroin vaikea; he joutuvat sopeutumaan sekä uuteen paikkakuntaan että elämään uusperheessä. Taustalla on myös 1990-luvun taloudellinen lama – vanhemmilla ei ole vakituisia työpaikkoja.

Sirin mielestä kaikki kurjuus on isän uuden puolison Elinan syytä. Elinan tytärtä Heljää kohtaan hän on yhtä armoton:

"Siri tuijotti käsi nyrkissä selän takana. Sinä et ole tähti! Sinä et ole kukka! Sinä olet ruma ja lihava ja katkera ja ahne vanha ämmä. Sinä olet pettänyt meitä kaikkia." (s. 23)

"Se ei tiedä elämästä mitään, Siri ajatteli. Se haluais tietää. Sen takia se koko ajan vaanii ja kadehtii muita. Se on tyhjä. Se kumisee. Se ei tiedä mitään." (s. 33)

Lukiota käyvä Sanna sopeutuu 14-vuotiasta pikkusiskoaan paremmin:

"Yhtäkkiä Sannasta tuntui hyvältä mennä avoimesta portista, isän aamulla lapioimaa, nyt jo taas umpeen tuiskunnutta kapeaa käytävää, nousta kuistin rappuset kahdella harppauksella ja avata ovi lämpimään.
Kotiin, hän ajatteli. Ehkä minä totun tähänkin. Opin tulemaan tänne ja sanomaan ääneen: kotiin." (s. 45)

Sanna kaipaa elämäänsä Etelä-Suomessa, mutta uudet kuviot muotoutuvat pian. Hän löytää ystäviä ja alkaa seurustella. Elämälle "pimeessä junttikylässä" voi myös naureskella:

"– Mä jäädyn pystyyn, jos mä pysähdyn, Sanna valitti. – Onks täällä koko talvi tällasta? Niinku olis jossain pohjoisnavalla.
– Älä sure, sä totut, Tessa naurahti. –  Ku sä oot ollu täällä pari vuotta, sä oot ihmeissäs jos joku päivä tuuli ei ookaan heti kaatamassa sua ku sä astut ulos." (s. 43)

Sirillä ei mene yhtä hyvin. Hänen kaverinsa Janne varastelee autoja, ja kotona tulee kinaa kotiintuloajoista ja ystäväpiiristä. Useimmiten napit vastakkain ovat Elina ja Siri. Viimein Heljä paljastaa Sirille tragedian, jonka hänen äitinsä salasi:

"– Mä inhoon äitiä, Heljä huusi. – Mä en tajua, miten sun isä rakastu siihen. Se oli ihan kiva joskus ainakin sata vuotta sitte. Mut se muuttu sen jälkeen ku Maarit kuoli." (s. 71)

Kupla puhkeaa: Elina ei olekaan yksiselitteisen paha äitipuoli vaan tyttären itsemurhaviestin kivettämä "naisjärkäle, kasvanut surusta, ummehtunut viha ravintonani", kuten hän itsensä näkee. (s. 95)

Laineen teoksissa nuorilta löytyy tiukan paikan tullen usein enemmän voimia ja ymmärrystä kuin aikuisilta. Sanna lohduttaa Elinaa, kun tämä viimeinkin puhuu avoimesti tyttärensä itsemurhasta:

"– Me selvitään ku eletään vaan niinku tähänki asti, Sanna sanoo ja puristaa Elinan kättä."(s. 96)

Hellevi Hakala leimaa Hyvästi, valkoisen arvostelussaan "vanhaksi kunnon ongelmarealismiksi". Markku Soikkelin mukaan "Laineen tapa kertoa sopeutumistarina on harvinaisen moniulotteinen, usean henkilön näkökulmasta hahmottuva kuvaus kasvamisesta kaksin verroin vieraaseen ympäristöön".

Lähes kaikki Sinikka Laineen nuortenkirjojen tytöt rakastavat, mutta kenenkään rakkaussuhde ei kestä: Outi jää yksin tultuaan raskaaksi teoksessa Ohari. Soilen poikaystävä palaa ex-tyttöystävän luo teoksessa Ei kenenkään, ei koskaan. Annan ja Mikan suhdetta varjostavat työttömyys ja alkoholiongelmat teoksessa Tyttö tuulesta, poika pimeästä. Kauniilla nupulla oleva rakkaus päättyy tragediaan teoksessa Jos et pelkää pimeää. Meristä tulee äiti poikaystävän häivyttyä teoksessa Töyhtö. Myrtti seurustelee naimisissa olevan miehen kanssa teoksessa Myrtti, yhden talven tyttö. Sannankin poikaystävä jättää teoksessa Hyvästi, valkoinen.

Jonkun oma – ja itsensä

Rakkaus ei ole helppoa, mutta vaikeuksista huolimatta tytöt uskovat siihen. Perinteisen tyttökirjan sankaritar tähtäsi avioliittoon, koska sen solmiminen oli velvollisuus ja naisen elämän päämäärä. Nuortenkirjallisuudessa rakastumista ja seurustelua on kuvattu aikuistumisen osana 1970-luvulta lähtien. Rakastuminen merkitsee omaksi itseksi kasvamista, mutta myös vastuun ottamista. Hyvästi, valkoisen henkilöhahmon Sannan sanoin:

"Uskaltaa olla jonkun oma. Itsensä, ja jonkun toisen.
    Ei muuta.
    Välittää.
    Rakastaa." (s. 105)

Rakastuessaan nuoret naiset haluavat irtautua totunnaisista malleista ja tehdä toisin. Tytöt peilaavat itseään etenkin äitiin. "Sä et tiedä mitä rakastaminen tarkottaa", ajattelee Aino äidistään teoksessa Jos et pelkää pimeää. Äidin vähättelevä suhtautuminen loukkaa Myrttiä teoksessa Myrtti, yhden talven tyttö:

"– Sä oot olevinas aikuinen, äiti sanoi. – Mutta sä oot kuitenkin vielä niin nuori, sä et voi ymmärtää. Sä et oo vielä eläny naisen elämää.
Sä et tiedä musta mitään. Sä luulet, että mä oon sama ku silloin kun me istuttiin tässä ja sä aloit puhua kuukautisista. – –" (s. 76)

Veneeseen piilotettu purje

Toki Laineen kirjojen nuoret naiset kaipaavat romantiikkaa menneiden vuosikymmenten tyttökirjasankarittarien tavoin. Myös naisen perinteinen passiivinen rooli rakkaussuhteessa häivähtää toisinaan esiin. Töyhdön Meri muistelee:

"Mutta hän oli rannalla lepäävään veneeseen piilotettu purje, ja Arto nosti hänet mukaansa." (s. 58)

Eroottissävyisten mielikuvien merkitys pakona ankeasta arjesta korostuu Myrtin salaisessa suhteessa naimisissa olevaan Amiin teoksessa Myrtti, yhden talven tyttö:

"Nyt hän on tyhjänä raunioituvan talon erakko, jonka nahan alla hengittää lumottu prinsessa.
Hän viiltää lämmintä ihoa sormenpäillä. Hän painaa suunsa sitä vasten, piirtää huulilla ihmiskarttaa muistiin, uniin, yksinäisiin iltoihin, jotka ovat edessä." (s. 39)

Tunteensa ehdottomuudessa Töyhdön Meri on sukua perinteisen tyttökirjan suurta rakkautta tavoitteleville nuorille naisille. Kun suhde loppuu, kaikki tuntuu olevan lopussa. Arki kuitenkin pelastaa ja eheyttää, vaikka järjen ja tunteen ristiriita tuntuu sovittamattomalta. Oharin henkilöhahmo Outi pohtii:

"– – Siitä hänelle tuli mieleen että järki ja kaikki järkeen uskominen ja sen varassa eläminen oli kuin puu, jossa ei ollut yhtään oksaa, ja kun sen latvasta putosi, tuli suoraan ja kerralla alas että rysähti, mutta tunne oli puu, jossa oli miljoona oksaa, ja pudotessaan sai aina jostakin oksasta kiinni. – –" (s. 48–49)

Sinisen ruohon henkilöhahmo Venla poikkeaa rakkauteen kohtalokkaasti suhtautuvasta tyttökatraasta Laineen tuotannosta. Hänelle seurustelu Laurin kanssa merkitsee kepeää romanssia. Roolit keikahtavat nurin, ja poika pettyy:

"– Venla. Mä rakastan sua. Mä en koskaan...
Se pani nopeasti käden suulleni, pudisti päätään. – Sä voit huomenna tavata jonkun toisen. Tai mä voin. Ei mikään oo niin taattua. Ei sais koskaan sanoa että ei koskaan. Mä en koskaan tapaa ketään toista. Mä en koskaan rakastu kehenkään toiseen. Kun kumminkin joskus käy niin. Huomenna tai ens vuonna tai...no, ainaki joskus." (s. 140)

Kuu kierähti radaltaan

Suhtautuminen seksin kuvaamiseen nuortenkirjallisuudessa alkoi muuttua 1970-luvulla. Vanhassa tyttökirjassa suudelma sinetöi romanttisen rakkauden, mutta modernissa nuortenkirjassa seksi kuuluu seurusteluun. Sinikka Laine oli yksi tabujen murtajista 1980-luvulla. Ei kenenkään, ei koskaan -teoksen seksikuvaukset, kuten masturbointi ja seksuaalinen väkivalta, saivat osakseen rajua kritiikkiä. Kuujuhlassa nuori tyttö raiskataan, mutta kirja keskittyy tapauksen seurauksiin. Muussa tuotannossa Laine enimmäkseen noudattelee kotimaisen nuortenkirjan valtavirtaa niin sanotun tavanomaisen seksin kuvaajana.

'Eka kerta' ja sen olot – turvallisuus, vastuu, läheisyys – ovat Laineen nuortenkirjojen tytöille tärkeitä, mutta tytön ja pojan kokemus ja toiveet menevät harvoin yksiin. Tytöt haluavat varmistua tunteistaan, pojat kyllästyvät odottamaan. Tytöt myös tajuavat – tai ainakin toivovat – tunteiden kehittyvän ajan myötä. Harrin tokaisu Soilelle teoksessa Ei kenenkään, ei koskaan kertoo paljon nuorten seurustelusuhteen dynamiikasta:

"'Sä oot vaan luonu jonku sellasen ihannekuvan et eka kerta pitäs olla jossain hemmetin turvassa ja kynttilänvalossa, eihän kaikki voi alussa olla niin täydellistä ku sä haluut, sä voisit vähä ottaa muaki huomioon –'" (s. 59)

Teoksessa Jos et pelkää pimeää Ainolle rakastelu Kimin kanssa on eheyttävä kokemus ilman fyysistä nautintoakin:

"Äiti, Aino ajatteli. Isä, Sikke, Kata. Kaikki maailman ihmiset. Mä oon tässä. Mä oon käyny jossakin ja palannu takas, mut jonakin päivänä mä lähden uudestaan. Ja se tuntuu paremmalta kuin nyt. Mä vaan pidän huolen, ettei mulle käy niinku Sikelle. Mä pidän huolen, että se on rakkautta." (s. 124)

Katkelmaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksi on tytölle luvallista, kun hän rakastaa ja toimii vastuullisesti. Rakkaus ei kuitenkaan riitä suojelemaan seksin ei-toivotuilta seurauksilta, vaikka koko maailmankaikkeus antaisi luvan läheisyyteen. Oharin henkilöhahmo Outi ajattelee ennen ensimmäistä rakastelua:

"Ja sitten tuli se ilta, jolloin tähdetkin taivaalla oli kiillotettu juhlan kunniaksi, ja ne vilkuttivat, nyökyttelivät, antoivat luvan: nyt!" (s. 18)

Monimuotoinen perheen kuvaus on Sinikka Laineen tuotannon ydintä. Nuortenkirjallisuudessa yleisintä äiti–isä–lapset -kuviota saa hänen kirjoistaan kuitenkin etsimällä etsiä. Oma perhe merkitsee Sinisen ruohon Larelle yhteenkuulumisen tunnetta ja turvallisuutta, joka monilta muilta Laineen nuortenkirjojen henkilöiltä puuttuu:

"– – Istuimme hiljaa pöydän ympärillä. Tuli juhlallinen tunne: tämä tässä oli meidän perhe. Muu maailma oli kaukana ulkopuolella. Tässä oli ketju, jonka läpi ei päästetty ketään." (s. 103)

Laineen ote perheproblematiikkaan on sekä psykologinen että yhteiskunnallinen. Hän käsittelee köyhyyden, syrjäytymisen ja epätasa-arvon vaikutusta nuoriin varsinkin alkutuotannossaan. 1990-luvun kirjoissa hän tarkastelee perheen sisäistä dynamiikkaa etenkin niin sanotusti ei-tyypillisissä perheissä sekä hyvin toimeentulevissa keskiluokan perheissä. Arkkitehti-isän ja kiinteistönvälittäjä-äidin poika kritikoi vanhempiaan Kuujuhlassa:

"Ne rakastivat häntä niin, että hän oli tukehtumaisillaan. Ne rakensivat häntä kuin taloa ja vihasivat kaikkea sitä mikä uhkasi kaataa niiden huolella suunnitellun rakennelman." (s. 53)

Monenlaisia perheitä

Tyttö tuulesta, poika pimeästä -romaanissa perheen muodostavat lukioikäinen Anna, hänen pikkusiskonsa sekä tyttöjen isä. Vanhemmat ovat eronneet, ja äiti elää uudessa avioliitossa toisella paikkakunnalla. Isän ja tyttärien elämä sujuu pieniä arjen ongelmia lukuun ottamatta sutjakkaasti. Äitikin pitää yhteyttä, ja Annalla on häneen hieman etäinen, mutta luottamuksellinen suhde. Myönteiseksi kuvattu isän ja tyttärien perhe-elämän kuvaus heijastelee kirjailijan omassa elämässään tekemiä ratkaisuja.

Myrtti, yhden talven tytössä perheeseen kuuluu kolme sukupolvea – teini-ikäinen Myrtti ja alakoululainen Miika, äiti sekä mumma. Näyttelijä-äiti elää paljolti omaa elämäänsä, kun mumma ja Myrtti pyörittävät taloutta. Nuortenkirjallisuudessa isovanhemman rooli on usein hyvin myönteinen. Mummo tai vaari ymmärtää nuorta paremmin kuin oma vanhempi. Niin Myrtissäkin – mumma tekee kodista kodin olemalla aina läsnä. Asetelma muuttuu, kun mumma sairastuu ja Myrtti joutuu ottamaan vastuun.

Sannan ja Sirin tarina teoksessa Hyvästi, valkoinen on klassinen – leskeksi jäänyt isä solmii uuden avioliiton. Syntyy uusperhe, jonka osaset eivät loksahda paikoilleen helposti. Asetelmassa on lievää kliseisyyttä kielteisesti kuvattujen äiti- ja sisarpuolen hahmoissa, mutta salatun tragedian paljastuminen muuttaa näkökulmia.

Isän ikävää

Vuosituhannen alun kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa isän kaipuu on selvä trendi. Laine tarttui aiheeseen kuitenkin jo 1980-luvulla teoksessaan Tyttö tuulesta, poika pimeästä. Työtön ja alkoholia reippaasti käyttävä Mika ajattelee: "Jos faija olisi elänyt. Kaikki olisi ollut ihan toisin." (s. 6) Hänen unelmansa ovat niin kipeitä, ettei niitä voi paljastaa edes tyttöystävälle:

"Faija seisoo laiturilla, se on faijan kotipaikka, sillä on siellä rannalla talo. Äitikin on siellä. He kaikki kolme alkavat asua siinä talossa. (s. 46)

Identiteettinsä isän muistoon kiinnittänyt nuorukainen saa vasta nuorena aikuisen kuulla totuuden:

"– Se... isäs muuttu kun sinä olit syntyny, äiti nyyhkäisi. - Ja sitte se lähti... [...]
– Miten niin muuttu? Minne se lähti? Täällähän se oli.
– Ei se ollu sinun isäs, jonka sinä muistat. Kun oliskin ollu... se niin tykkäsi sinusta, Erkki, kun sillä ei ollu omaa poikaa.
– Mikä vitun Erkki?" (s. 113–114)

Oharissa päähenkilö Outin ystävä Laura kaipaa isäänsä, josta ei ole kuullut vuosiin. Laura paljastaa salaisuutensa, kun Outi suree miesystävän häipymistä:

"Sä oot menettäny jonku Ekin, paskajätkän, joita on tulossa sun elämääs lisää niin monta ku sä vaan haluut, ja sä voit sanoo niille kaikille et pitäkää musta kiinni, rakastakaa mua. Mut mä en voi mennä sanoon jolleki äijälle et rupee hei mulle faijaks jooko." (51–52)

Letit poikki!

"Se oli lakannut ymmärtämästä häntä sillä hetkellä kun letit leikattiin kuusi vuotta sitten. Äidin hyvinkasvatettu tyttö oli jäänyt sinne jonnekin permanenttiaineiden ja lakkasuihkeitten hajuun, hiipunut koristereunaisen peilin pinnasta sisään, olemattomiin." (s. 34)

Oharin henkilöhahmon Outin ajatukset äidin ja tyttären solmuun menneistä suhteista sopisivat motoksi lähes kaikkiin Laineen nuortenkirjoihin. Aikuistuvat tytöt erkaantuvat äideistään, kun eivät enää halua tulla kohdelluiksi lapsina. Omaksi itseksi tuleminen vaatii rajuimmillaan symbolista äidinmurhaa. Jos et pelkää pimeää -teoksen Ainon sanoin:

"– – Sä et tunne miten sä tyhjenet, meet vähitellen ruttuun niinku vanha ilmapallo. Sä vanhenet. Sä kuolet. Sä kuolet, mutsi, koska sä et oo se oikea. Sun on kuoltava, koska sä oot väärä." (s. 12)

Myrtin ja äidin suhde poikkeaa tavanomaisesta teoksessa Myrtti, yhden talven tyttö. Myrtin näyttelijä-äiti elää itsenäisen naisen elämää kahdesta lapsesta huolimatta. Hän ei odota jälkeläisiään kotiin kuuman kaakaon kanssa, vaan tapailee uutta miesystävää ja miettii roolejaan. Myrtti hyväksyy äitinsä itsenäisyyden hyvin pitkälle. Kapinahenki nousee vasta, kun pikkuveli alkaa oireilla:

"– Miks sä raivostut aina, jos sua yrittää pitää äitinä?
Sä hyökkäät heti. – – Me eletään sun mielialojes ja aikataulujes ja roolies mukaan. Sulla on oikeus voida pahoin ja valittaa, kun sä elätät meitä. Mut jos täällä on jollakin muulla joskus paha olla, sä et ikinä huomaa sitä. – –" (s. 78–79)

Laine kirjoittaa Myrtille ja äidille rinnakkaiset, kummallekin pettymyksen tuottavat rakkaussuhteet. Kuten hänen teoksissaan usein, tyttärestä tulee äidin lohduttaja – ei toisin päin. Kirjailijan jo nuorena omaksuma ajatus siitä, että ihmiset tarvitsevat toisiaan ja auttaminen on velvollisuus, näkyy Myrtin empaattisessa käytöksessä:

"Äiti istui perimmäisessä nurkassa, yksin isossa pyöreässä pöydässä. Sillä oli tuoppi puolillaan. - Äiti. Mä tulin sua vastaan. Lähdetään kotiin." (s. 106)

Teoksessa Tyttö tuulesta, poika pimeästä Annan äiti on avioerossa luovuttanut päivittäisen kasvatusvastuun lastensa isälle. Äiti elää uuden aviomiehen kanssa uraa luoden. Välit tyttäreen ovat kuitenkin säilyneet hyvinä. Anna ajattelee äidistään:

"– – Äidin kanssa oli helppo puhua, vaikka he tapasivatkin harvemmin. Äiti ainakin tarkoitti mitä sanoi ja sanoi mitä tarkoitti. Sellainen oli aika tärkeätä kahden ihmisen suhteessa. Ei tarvinnut koskaan epäillä, että rivien väliin jäi jotakin, joka sitten pitäisi ratkaista kuin arvoitus tai palapeli." (36–37)

Hyvästi, valkoinen -teoksen Siri ja Sanna kaipaavat kuollutta äitiään. "Aurinkoäidin" tilalle on astunut isän uusi puoliso Elina, "Lapin noita". Jyrkkä "paha äitipuoli" -asetelma lieventyy vasta, kun naisen oma tragedia – tyttären itsemurha – paljastuu sisaruksille. Nuorella riittää empatiaa heikoksi osoittautuvalle aikuiselle: "Me selvitään ku eletään vaan niinku tähänki asti, Sanna sanoo ja puristaa Elinan kättä." (s. 96)

Saran suhde elämänsä hallinnan menettäneeseen äitiin on ristiriitainen teoksessa Silkkiuikku:

"Äitiäkin hänen tulisi ikävä. Vaikka äitiä ei oikeastaan ollut olemassakaan. Ja ehkä äidillä olisi helpompaa ilman häntä. Ilman mitään rasitteita. Äiti saisi olla rauhassa. Hänen ei tarvitsisi pelätä, että Sara olisi yhtäkkiä oven takana astumassa keskelle äidin elämää. – –" (s. 8)

Saran ja äidin välillä on kuitenkin keskinäistä kiintymystä, ja teos päättyy varovaisen toiveikkaisiin näkymiin yhteisestä tulevaisuudesta.

Töyhdön Meri tulee äidiksi hyvin nuorena. Romaanissa Merin äitiys on keskeisempi kuin suhde omaan äitiin. Kovin positiiviseksi äidin ja tyttären kanssakäymistä ei kuvata: "Miksei me osata puhua keskenämme, Meri ajatteli." (s. 57) Äiti ei myöskään kelpaa kasvattajan malliksi. Meri uskoo läheisyyden ja rakkauden voimaan äidin ja lapsen suhteessa:

"– Osaat sinä tämän ainakin puhtaana pitää, äiti sanoi. Se oli kävellyt kamarin ikkunaan ja näytti Töyhdölle tietä, koivunrunkoja ja pilviä taivaalla.
Kahvia varisi mittalusikasta pöydälle. Puhtaana? Eivätkö ne tarvitse rakkautta kaikkein eniten, äiti? Mikset sinä siitä puhu mitään?"

Sinikka Laine kertoo miettineensä äitinä olemista paljon. Mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä ymmärtäväisemmin hän on halunnut äitejä kuvata.

Sinikka Laineen kaikki teokset sijoittuvat Pohjois-Suomeen. Tapahtumapaikkana on useimmiten pikkukaupunki, jonka voi tunnistaa Ouluksi. Paikannimiä ei tosin aina mainita tai niitä on muutettu. Kaupungin yleisilme on varsinkin 1980-luvun teoksissa ankea. Nuoret eivät viihdy kotikaupungissaan, vaan tarkkailevat sen elämää syrjästäkatsojina. Ankeaa tunnelmaa lisää vuodenaika, syksy tai talvi, kuten Oharissa:

"Ulkona meni ihmisiä ohi kaulukset pystyssä tuulta vasten; lokakuu ja silti jo talvi, kotipihakin oli ollut kuin valkoinen kangas täynnä tahroja, lunta ja paljasta maata sekaisin." (s. 6)

Kaupungin henkisen ilmapiirin analyysi ei myöskään mairittele. Näkökulma on Oharin Outin:

"Hänen teki mieli itse pysähtyä ja ruveta kirkumaan, huutaa, juuttua huutamaan niin kuin auton torvi, ihmiset olisivat havahtuneet edes, kurkottaneet hetken ulos omista varjelluista ympyröistään, ajatelleet edes yhden oman itsensä ulkopuolelta tulleen ajatuksen, vaikka vain 'hulluksiko se tuli kun tuolla lailla huutaa'; tuokin tikkitakkinen keskinkertaisuuden riemuvoitto, joka käveli helvettiin ukkonsa käsipuolessa ja kävelisi kuolemaansa asti ilman että mikään kolahtaisi siihen, erikoistarjoukset korkeintaan. – –" (s. 48)

Jos et pelkää pimeää -romaanissa Oulusta saa valoisamman vaikutelman. Tapahtumapaikat kuuluvat nuorten reviiriin. Aino ja Kim tapaavat Kuusrockissa. Aino notkuu kahvila Donnassa, Sielun veljet esiintyy Cafe Adamissa, Kim asuu Kaijonrannassa. Ainon ja Kimin kotimatkan maisemat torilta pohjoiseen päin on helppo tunnistaa, vaikka lyhtypylväät olisivatkin ehjiä:

"He kävelivät poispäin torinrannan valoista. Aino katseli heidän varjojaan, jotka lyhtypylväiden kohdalla sulivat valoympyrään ja alkoivat sitten uudelleen nopeasti kasvaa kirien hetkessä heidän edelleen. Melkein joka toinen lyhty oli kivitetty pimeäksi. Kävelysillalla, joka ylitti kaupungin sisään työntyvän kapean salmen, yksi lyhytpylväistä oli väännetty mutkalle niin että johdot retkottivat näkyvissä." (s. 44)

Pikisaaressa ja Karjasillalla

Sinisessä ruohossa Oulu näyttäytyy kesäisessä asussaan. Liikutaan puutalovaltaisella alueella, saaressa keskustan tuntumassa. Joen rannalla olevasta huvimajasta tulee Laren ja Venlan paikka:

"Meiltä puolen kilometrin päässä joki kaartui ja teki silmukan. Siitä muodostui niemi, jonka rantoja kiersi ruohottunut kävelytie; poluksi kaikki sitä sanoivat. Niemen kärjessä oli vanha huvimaja. Siinä oli sipulin muotoisena kohoava katto, valkoiset koukeroiset kaiteet ja kaiteitten sisäpuolella penkit, joilla voi istua ja katsella jokea, joka sillä kohtaa oli leveimmillään; se oli kuin järvenselkä." (s. 19)

Lare ei pidä kotikaupunkiaan kovin kaksisena:

"Meiltä keskustaan oli saman verran kuin huvimajalle, päinvastaiseen suuntaan. Piti mennä sillan yli, ja siitä kaupunki sitten alkoi – ja loppuikin hyvin äkkiä, jos ei osannut pitää varaansa. Tavallinen mitäänsanomaton pikkukaupunki; ylipramea kaupungintalo, pari kapakkaa, disko, Turusen baari, Palokunnan puisto, urheilukenttä ja hautausmaa." (s. 24–25)

Hyvästi, valkoinen -teoksessa liikutaan Karjasillalla ja keskustassa. Sisarukset Sanna ja Siri ovat muuttaneet Espoosta Ouluun:

"Pakkanen tuikki poskia terävillä neuloilla. Ilma oli täynnä meren päältä työntyvää sakeaa usvaa. Kadut olivat autioita, kun he kääntyivät nuorisotalon nurkalta poispäin keskustasta.
   – Tää on pimee junttikylä, Siri sanoi.
   – Mistäs Las Vegasista sä sitte oot kotosin? (s. 38)

    He oikaisivat Pohjankartanon pihan kautta, siitä kaikki kulkivat.
   – Ei kai me vaan asuta samalla kadulla, Tessa sanoi.
   – Mä asun Taipaleentiellä.
   – Arvaa mitä? Mä asun Raivaajantiellä. Se on samansuuntainen viereinen katu.
   – Tää on pieni kaupunki. (s. 44)"

Kuusrock

Jos et pelkää pimeää -romaani alkaa Oulun Kuusrockista. Festarit ovat lopuillaan, mutta Aino on yhä pääesiintyjän lumoissa:

"Alice Cooper oli auttanut vähän matkaa eteenpäin. Alicella oli ollut kirkuvan punaiset nahkahousut. Sikke oli ollut läkähtyä niitten takia. Se ei tajunnut, että ne olivat sivuseikka, tehokeino itse asialle. Jaksa olla vahva, Alice, Aino ajatteli. Jaksa kuristaa tätä paskamaailmaa. Anna tulen polttaa ikkunat räjähtäen puhki, että ihmiset näkisivät niistä ulos ja sisään." (s. 5–6)

Alice Cooper oli Kuusrockin pääesiintyjä vuonna 1990. Rockfestari mainitaan myös Sinisessä ruohossa:

– Jos saadaan uus teltta ni lähetään Kuusrokkiin. Vielä ehitään. Otetaan vähä tuoppeja.
– Jep. (s. 92)

"Kristalliyö"

Elokuussa 1990 Oulun keskustassa puhkesi nuorisomellakka, joka herätti huomiota valtakunnallisestikin. Poliiseihin ärsyyntynyt nuoriso alkoi särkeä liikkeiden näyteikkunoita ja varastella tavaroita. Poliisi oli tilanteessa voimaton. Kaleva uutisoi tapahtunutta 12. elokuuta ilmestyneessä lehdessä otsikoin "Öinen kaaos karkasi kaikkien käsistä" ja "Nuoriso terrorisoi Oulun yötä". Sinikka Laine sisällytti tapahtuman seuraavana vuonna ilmestyneeseen romaaniinsa Jos et pelkää pimeää. Poikaystävää kaipaava Aino ajelehtii kaupungilla, kun alkaa tapahtua:

"Jostakin läheltä yön kohinan seasta kuului ontto kaiuton ääni kuin pienen pommin jysähdys.
– Voi vittu, kattokaa noita hulluja!
Huuto ja kirkuna repi korvia. Katu oli täynnä. Massa velloi eteenpäin kuin hyökyaalto.
Iso näyteikkuna oli pamahtanut hajalle. Jalkakäytävällä kiilsi sirpalematto.
– Mikä se oli? Onks joku sota alkanu?" (s. 96)

Humaltunut Aino ei mene mukaan mellakkaan. Poliisi auttaa hänet kotiin – ystävällisesti ja huomiota herättämättä.

Hannes Mäntyrannan haastattelema oululainen Sipe analysoi mellakan syitä:

– Musta tuntuu, että kaikkia alko niinkö tympiä se poliisin toiminta. Koulut alkoi ja kaikki oli jotenki vähän stressin päällä, että pitää jotaki… Kun ei o oikein mittää tekemistä niin kai se sitte pitää niitä ikkunoita särkiä, että emmä oikeen tiiä...

Mäntyranta kritikoi Oulun kaupunkia nuorten heitteille jättämisestä sekä virkamiesten nihkeästä suhtautumisesta nuorten tapahtumien tukemiseen.

Rantakadulla palaa

Oulun Aleksanterinkatu ja Rantakatu muuttivat ilmettään 1980–1990-luvuilla, kun puutalo toisensa jälkeen tuhoutui tulipaloissa. Kuujuhlassa puukortteleiden kohtalo on kuin vaivihkaa tapahtumien taustana. Asunnoton Huppana-Anni majailee autiossa purkutalossa, jonka kuvaus viittaa Oulun historiaan:

"Tomua ja tuhkaa.
Kuollut, kuivunut keidas keskellä kaupunkia. Rikkaan kauppiaan rakentama, salissa palmu ja kynttiläkruunu ja merikapteenille kihlattu kahisevahameinen kauppiaantytär, kultareunaiset peilit ja vaahtopäistä maalatut taulut, ja aika, joka kului pois." (s. 16)

Toisaalta miljöökuvaus liittyy Tuomaksen kapinaan vanhempiensa arvomaailmaa vastaan. Arkkitehti-isälle ja kiinteistövälittäjä-äidille talojen haihtuminen savuna ilmaan on silkka helpotus, mutta Tuomas näkee asian toisin:

"– Minä juttelin eilen asemakaava-arkkitehdin kanssa. Nyt ei tarvita muuta kuin kauhakuormaaja kippaamaan jätteet kaatopaikalle.
– Jo on aikakin, äiti sanoi. – Se oli hirveän näköinen rötiskö, varsinainen maiseman pilaaja. Joku kirjoitti hiljattain yleisönosastossa, ettei kehtaa viedä vieraitaan torille, kun semmoinen kummitustalo saa lahota pystyyn keskellä kaupunkia.
- Mut... onhan siinä ollu jotain hyvääkin, Tuomas sanoi. – Joku koditon voi nukkua siellä. Ei kai kaikki irtolaiset ja kodittomat kulkurit oo pyromaaneja." (s. 100)

Kuujuhlan viimeisessä luvussa Tuomas ja Sofia seisovat palaneen talon tontilla. Muuttuva kaupunkikuva ja nuorten rakastavaisten elämä kietoutuvat yhteen:

"Talo on ollut poissa melkein vuoden. Sen paikalla on suorakaiteen muotoisilla kivillä rajattu hiekka-alue, jonka poikki ihmiset oikaisevat pyörällä ja jalkaisin kauppahallin ovelle.
Hiekka on pehmeää ja puhdasta. Pietaryrtit ja horsmat kukkivat sen keskellä.
– Mä muistan ku toi talo palo, Sofia sanoo. – Mä muistan sen siitä, että sitä seuraavana päivänä sä tulit eka kerran mun luo." (s. 112)