Monipuolinen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Zacharias Topelius (1818–1898) julkaisi vapun alla 30.4.1856 toimittamassaan Helsingfors Tidningar -lehdessä runon Islossningen i Uleå älf. Runon julkaisuajankohta oli tarkoin valittu. Itsevaltainen Nikolai I oli kuollut edellisvuonna ja saanut Vaasan nimikkokaupungikseen. Häntä oli valtaistuimella seurannut Aleksanteri II. Nuorehkoon itsevaltiaaseen kohdistui Suomessakin suuria odotuksia.

Topelius valitsi Suomen monista suurista joista juuri Oulujoen. Hän oli asunut ja käynyt Oulussa koulua ja pannut alkuun laajan lukeneisuutensa tätiensä lainakirjastosta.

Jäittenlähtö Oulujoesta ei ole pelkkä kevätruno, luonnonkuvaus, vaan joki saa siinä allegorisen, vertauskuvallisen merkityksen.

Runossa puhuu itse joki. Alussa se kysyy: "Kenen orja olen, että nuoruuden voimassani saisin ikuista talvea palvoa? Olen korkea-arvoinen Suomen sinisen järven poika (eli siis suuren Oulujärven), vapaana synnyin ja vapaana tahdon kuolla".

Puhuva joki ilmoittaa viipyneiden keväiden ja isänmaan kyynelten paisuttaneen rintaansa. Allegoria viittaa tässä jäädytettyyn perustuslaillisuuteen ja poliittisen elämän olemattomuuteen Nikolain kaudella.

Kaunopuheisesti joki ilmoittaa: "Halusta tahdon olla maani arvoinen, päivässä ja yössä, ilossa ja hädässä ja vaarassa. Ei saa sanoa, että suomalainen joki kantaa vapaita miehiä ollen itse orja": eli koskenlaskijoiden ja tervanvetäjien kantajan on vapauduttava itsekin.

Joen kulku ei voi peräytyä; sen jättivahva käsivarsi jännittynein muskelein pystyy murtamaan jään sylin. Puhuja huudahtaa: "Tahdon ilmaa! Tahdon valoa! Kohtaloni tahdon muovata itse omassa uomassani, ja voi sitä kahletta, joka kevään päivinä vielä roikkuu jättiolallani." Joki kehottaa purojaan ja sivujokiaan kokoontumaan sen ylpeään humuun, taistelemaan ilolla auringon ja elämän ja valon puolesta.

Topelius viittaa pohjalaiseen fennomaniaan, aktiiviseen aloitteellisuuteen: Oulujokea sivuhaaroineen seuraavat kaikki Suomen sadat joet: Kemi, Ii, Kyrö, Kokemäenjoki, jopa Kymi ja Vuoksi. Tämän yhteisvoiman edessä ei mikään muuri pidä, ennemmin lyödään pirstoiksi lujat vuoret. Ja pakoon aikova arkalainen kuolkoon kuin virvatuli suossa. Tässä on viittaus Nikolain valtakauden taantumukseen ja pysähtyneisyyteen.

Poliittisen julistuksen jälkeen runojoki vähentää allegorisuutta ja käy kuvailemaan koskiaan. Kajaanin Ämmä ärjyy unettomana toukokuun yössä lumivalkein kuohuin. Ensimmäisenä se julistaa talven tappiota. Sitten nousee Koivukoski heittäen kahleensa. Koskien ajamana jää pakkautuu Niskan hautaan, mutta taistelee vihaisena Ahman aaltoja vastaan. Turhaan – veneen kölejä rikkova Pyhäkoski murtaa jään vallan.

Lyötynä lähenee jää Merikoskea. Se panee viimeiset voimansa peliin, kohottaa valkeat muurit taivaankorkuisiksi, huutaa uhmakkaana joelle: Seis! Väkivahva Ouluko, jota ei koskaan ole selätetty, nytkö se pysähtyisi? Topelius käyttää tässä säkeistössä suomenkielistä muotoa, ei Uleå tai älv. Rannat kalpenevat, veden ruhtinasko voidaan kukistaa? Aallot värjyvät voimattomina, tulvivat pelloille ja kaduille, kahlittu joki nousee joka minuutti.

Mutta silloin, mykän kauhistuksen hetkenä jää jytisee ukkosäänellä, ja pato murtuu ryminällä. Miljoonin valkoisin säkenin hajaantuu valtava talviarmeija menehtyäkseen meren laineissa. Seutu hengittää helpottuneena, aallot vajoavat; kuohuen virtaa voittoisa, ylpeä joki majesteettisesti tietään eteen päin.

Runo palaa poliittiseen tematiikkaan. Puhuva minä kysyy jalolta Suomi-äidiltä, onko hän tyytyväinen nuoriin virtoihinsa. Onko puhujan, siis allegorisen Oulujoen, sydänveri maksanut velkansa? Onko se nyt oikeutettu kutsumaan itseään äiti-Suomen pojaksi. Tämä on ensimmäisen vaiheen, kielestä riippumatonta fennomaniaa.

Huolimatta äskeisestä jääpeitteestä puhuja, joki on syvimmiltään vapaa ja lämmin. Mikään talven tuisku ei voi lukea lakia aalloille, eli jäädytetyn perustuslaillisuuden ja taantumuksen aika on ohi.

Puhuja kuitenkin myöntää, että voiton on antanut Kevät eli kansallinen nousu, fennomanian aate ja ylioppilaiden innostus. Kevään aurinko mursi jäämuurit ja sen sateet herättivät vedet unestaan. Sen rakkaus on kaikkivaltias.

Teksti: Kari Sallamaa.

Teuvo Pakkalan ensimmäinen romaani Oulua soutamassa vuodelta 1885 on reportaasinomainen kuvaus kolmen nuoren kuhmolaisen tervanvientimatkasta Ontojärven periltä Ouluun.

Petäisen koskista tullaan Sotkamoon ja edelleen Kajaaniin, Ämmästä alas, ja sitten alkaa Oulujärven ylitys purjein sekä soutaen yli Paltaselän ja laajan Ärjänselän. Ravakan myrskyn noustua on etsiydyttävä joukolla Neuvosenniemen taloon säänpitoon. Siellä keskustellaan ja vähin väitelläänkin kunkin oman tervaporvarin rikkaudesta, eli näiden tervanvetäjien yhteiskunnallinen tietoisuus ei näe luokkaerojen perimmäisiä syitä. Pakkala ei vielä ole taisteleva realisti, kuten romaanissa Elsa.

Sään selkiydyttyä voidaan jatkaa matkaa. Tullaan hurjaan Niskakoskeen, josta syöksytään ammattimaisten laskumiesten ohjaamina alas, myös sen kovimmasta korvasta, Siitarista.

Välissä olevat Ahmasen ja Utasen kosket pystytään laskemaan itse, mutta sitten on edessä Pyhäkoski, kovin kaikista. Koska teoksen päähenkilöiden on päästävä Ouluun, kaikista selvitään. Yli kaksi viikkoa taivalta kestää, sitten ollaan maalissa, tervahovin jälkeen Aleksanterintorin markkinakuhinassa.

Toppilassa tervalasti räkätään, Päärpummin eli Bergbomin konttorissa saadaan rätinki, viinaryyppyjä ja sikari, tehdään ostokset ja lähdetään paluumatkalle soutaen ja sauvoen, koskissa venettä kiskoen. Pyhäkoskella hevoset vetävät paltamot ohi kuohujen.

Oulua soutamassa on kansankuvaus. Sen ytimenä on kolmiodraama – veneen omistaa nuori isäntä Erkki, ja matkassa ovat hänen morsiamensa Katri sekä renki Jussi, orpopoika, tytön kasvinkumppani, joka salaa tätä rakastaa. Erkki on ensikertalainen, Jussi on jo soutanut Oulua moniaat kerrat.

Traagisen hohteen tarinaan tuo se, että Jussi suistuu Kajaanin Sipisen virrassa veneestä eikä hänen ruumistaan löydy. Onko se vahinko vai tahallinen teko, jää arvoitukseksi.

Suomusalmella asunut, myöhemmin oululaistunut opettaja-kirjailija Aku-Kimmo Ripatti tarttui samaan tervansoutajien aihepiiriin vuosikymmeniä myöhemmin kirjoittamalla vuonna 1972 KOM-teatterin esittämän näytelmän Tervahanhi, lennä tänne! Se on Pakkalan kertomusta huomattavasti radikaalimpi asettaen tietoisesti vastakkain Oulun rikkaat tervaporvarit ja kainuulaiset köyhät tervantuottajat.

Teksti: Kari Sallamaa.

Tunnetuin, monien mielestä merkittävinkin oululaisperäinen runoilija, V. A. Koskenniemi on kirjoittanut muutamia Merikoski-aiheisia runoja, useimmat tilauksesta.

Runo Merikoski valmistui Oulun koulujen 300-vuotisjuhlaan, eli kaupungin triviaalikoulun perustamisen johdosta. Se on julkaistu kokoelmassa Hiilivalkea vuodelta 1913.

Runossa Merikoski on Kainuun poika, joka mykkänä laulaa vasta Oulun rannoilla. Oulujoki on saanut tyynen voimansa lakeuksilta. Ja runoilija nostattaa tunnelmaa viimeisessä säkeistössä:

"Merikoski, kohtalomme — aina uus ikivoima lauluhusi kerää! Sukupolvet nukkuu lauleluus, sukupolvet lauluhusi herää."

Yhdessä tunnetuimmista runoistaan, Koulutiessä Koskenniemi viittaa Merikosken tuttuun säveleen. Runo julkaistiin vuonna 1924 teoksessa Uusia runoja.

Varsinaisesti koulu ja koski yhdistyvät runossa Koulu kosken rannalla kokoelmassa Tuli ja tuhka vuodelta 1936.

Vaikka suoranaista viitettä ei ole, runo on sepitetty tilauksesta Koskenniemen koulun, Oulun lyseon merkkivuositilaisuuteen tai entisten oppilaiden tapaamiseen.

Teksti: Kari Sallamaa.

Matti Hälli syntyi vuonna 1913 Merikosken niin sanotulla nurjalla puolella. Taustastaan ja lapsuudestaan hän on kirjoittanut monessa teoksessaan. Hänen isänsä oli työmies maineikkaassa Åströmin nahkatehtaassa. Siellä oli työskennellyt myös hänen äitinsä, mutta tämä kuoli pojan ollessa parivuotias.

Isä ja poika muuttivat isän sisaren luo, entisen Merijalin tontin tienoilta Ala-Laanilaan nykyisen rautasillan kupeessa. Nurjanpuoleisten elämä vielä vapaan Merikosken kuohujen äärellä oli värikästä, sosiaaliset kontaktit tiheitä. Nämä muistot ja vaikutteet hedelmöittivät myöhemmin kirjailijan tuotantoa.

Varsinaisesti Hälli huomattiin sodan alla, kun hän voitti Gummeruksen nuorisoromaanikilpailun omaelämäkerrallisella teoksellaan Jäät lähtevät vuodelta 1940. Ne lähtevät tietysti Oulujoesta, mutta symbolisesti myös nuoren miehen elämästä aikuisuuden ja itsenäisen elämän alkaessa häämöttää.

Vuonna 1945 ilmestyi pieni romaani Valmista sydämesi unohtamaan. Sekin on hyvin omaelämäkerrallinen. Päähenkilö Lauri Korpi on jokitörmällä tätinsä huushollissa asuva lukiolainen; isä on tehtaan tuntipalkkalainen.

Vuonna 1945 Merikoski eli viimeistä vuottaan vapaana, tosin jo peittyen betoniin patotyömaan edetessä. Seuraavana vuonna sen pauhu tukahtui voimalaitoksen pakkopaitaan.

Oulu-trilogiaksi nimetyn sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Valkea kaupunki. Teos julkaistiin vuonna 1957. Viisissäkymmenissä oleva Eliel Sahra palaa neljännesvuosisadan jälkeen kotikaupunkiinsa Ouluun. Hän ei ota vastaan yhtiön tarjoamaa työsuhdeasuntoa keskustasta, vaan vuokraa vinttihuoneen tuiralaisen työmiehen talosta. Eli jälleen Hälli palaa Oulujoen nurjalle puolelle, nyt jo valjastetun joen rannalle.

Trilogian muut osat, Lassinkallio vuodelta 1959 ja Kosken kuuluvissa vuodelta 1967 ovat kollektiiviromaaneja kertoen samantapaisista Merikosken rantamien asukkaista, tosin eri ajalta: Lassinkallio 1930-luvun alkuvuosilta, ja Kosken kuuluvissa epämääräisemmin 1920-luvulta.

Lassinkallio on trilogian vankin teos – se tuo esiin mielenkiintoisen vaiheen Oulun historiasta. Harvoin enää muistetaan, että Raatissa on ollut suojeluskuntatalo, että Lyseossakin on ollut mustasolmioisia rivollitaskuisia isänmaan poikia, ja että kaupungista on kyyditetty epämiellyttäviä suutareita rajan taa tai suohautaan.

Lassinkallio, koskenniskan vaarallinen uhka, monen tervaveneen murskaaja, nousee näissä romaaneissa vaaran symboliksi. Sittemmin voimalaitosta rakennettaessa se itse räjäytettiin yläkanavan tieltä.

Teksti: Kari Sallamaa.