Kaarlo Kramsun runous ja teemat
Kaarlo Kramsun kaksi runokokoelmaa ilmestyivät vuosina 1878 ja 1887. Niillä oli yhteinen nimi, Runoelmia, ja neljätoista yhteistä runoa. Oulussa ilmestynyt esikoiskokoelma sisälsi yhteensä 29 runoa. Toiseen kokoelmaansa Kramsu otti mukaan aikaisemmasta merkittävimmän ja kestävimmän osan, neljätoista runoa, ja lisäsi vielä 37 kokonaan uutta runoa. Kramsu keskittyi lyriikassaan kolmeen pääteemaan:
- Vapaus ja isänmaa
- Pettymys ja epätoivo
- Lohduton rakkaus.
Kramsun esikoiskokoelman ilmestyessä oli olemassa vain vähän suomenkielistä runoutta. 1870-luku oli runouden kannalta muutenkin hiljainen vuosikymmen, ja runoilijat esiintyivät lähinnä vain ylioppilasalbumeissa. Tellervo Krogerus on huomauttanut, että Kramsu kykeni ensimmäisenä suomen kielellä kokonaisen tuotannon laajuudelta näyttämään rytmiltään sidotun, loppusoinnullisen ja säkeis- tönmuotoisen runon täyden voiman.
Kramsun runous on näennäisen vaatimatonta ja tyyliltään karua ja iskevää. Monista Kramsun säkeistä on tullut sananparsina suomalaisten yhteistä omaisuutta, kuten Ilkka-runon ydinlauseista:
"Ken vaivojansa vaikertaa,
On vaivojensa vanki.
Ei oikeutta maassa saa,
Ken itse sit' ei hanki."
Kramsun runoudelle on ominaista yksi-ilmeisyys, sillä runot ovat vähäsanaisia ja muodoltaan kurinalaisia. Hän ei kehitellyt mitään omaperäisiä tai monisyisiä rakenteita eivätkä kielikuvat rönsyilleet hänen runoissaan. Jotkut ovat arvostelleet häntä jopa mielikuvituksen puutteesta. Kramsun runous oli selvästi etääntynyt romantiikan traditiosta ja läheni realismia.
Kramsu on jäänyt elämään pessimistisenä runoilijana, jonka runomaailmaa hallitsevat pimeys ja toivottomuus. Kuvaa ovat synkentäneet traagiset elämänvaiheet ja aikainen kuolema. Kramsun runoja on usein tulkittu runoilijan elämäkerrasta käsin. Synkkien säkeiden takana on nähty köyhistä oloista lähtenyt, sairas, erakoitunut, velkaantunut ja opinnoissaan epäonnistunut mies, jonka kohtaloksi koituivat lopulta sukupuolitauti ja mielisairaus.
Runoista löytyy myös muita sävyjä. Toivottomuuden vastavoimia ovat lannistumaton rohkeus ja työ. Runoissa on myös raivoisaa energiaa ja herätyshuutoja: "Ken lepohon itsensä heittää / on kuollut jo eläissään." Lisäksi varsinkin rakkausrunot sisältävät viiltävää ironiaa.
Kaarlo Kramsun runouden teemoja
Vapaus ja isänmaa
Suomenkielisen runouden klassisinta ydintä ovat Kaarlo Kramsun nuijasotarunot Ilkka ja Santavuoren tappelu. Nuijasotapäälliköiden kautta hän käsitteli oman aikansa poliittista tilannetta. Taiteilijan vapaudella Kramsu muunsi nuijasodan melko järjestäytymättömän kapinan suureksi kansalliseksi ja yhteiskunnalliseksi vapaustaisteluksi sekä sen johtajan pitkälle kehittyneen kansallistietoisuuden julistajaksi, aatteelliseksi herättäjäksi.
"Tuo teot suuret kunniaa,
Tok' viedä voivat muuhun,
Ja Ilkan tietä suorimpaa
Ne veivät hirsipuuhun.
Mut varmaan Ilkan neuvo tää
Viel' elää kansan suussa:
Kauniimpi orjan elämää
On kuolo hirsipuussa."
– Ilkka, 1878.
Kramsun tekstiä orjien vapautumisesta on tulkittu sorretun mutta nousevan
suomalaisuuden näkökulmasta. Hän kirjoitti Suomen kohtalosta ja suomalaisuudesta tavalla, joka on muovannut vuosikymmeniä suomalaisten kollektiivista identiteettiä.
Suomalainen kansallishenki ja vapaudentunto ilmenee suomalaisen talonpojan ihannoinnissa. Kramsun suoraselkäiset talonpoikaishahmot ovat muuttuneet kansallisiksi kuviksi ja muokanneet perisuomalaista sankarityyppiä. Runoissa talonpoika on sitkeä ja murtumaton rakentaja, joka edustaa vapautta ja kansanvaltaa. Vastakkain ovat häikäilemätön ja väkivaltainen herra ja uuttera talonpoika, joka nousee järkkymättömänä hävitetyn maansa raunioilta.
"Jalo on herran henki,
Suuria se mietti vaan:
Rovon rosvos viimeisenki
Köyhältä hän miekallaan.
– –
"Se on talonpojan työksi
Aina tullut Suomenmaass':
Minkä herra maahan syöksi,
Rakens' talonpoika taas."
– Jaakkima Berends, 1878.
Porvarillisen yhteiskunnan todellisuutta 1880-luvulla olivat työläisten surkea asema, torpparien köyhtyminen ja kansan enemmistön poliittinen ja yhteiskunnallinen oikeudettomuus. Kramsun runoissa on tulkitsijasta riippuen nähty yhteyttä sekä kielipolitiikan että Venäjän-politiikan vastakkainasetteluihin. Kramsun tasa-arvon ja vapauden vaatimuksessa kyti myös vallankumouksellisuuden kipinä, ja hänen talonpoikaisnationalismissaan voi nähdä varhaisen sosialismin sävyjä. Säkeissä hengittää realismi, joka nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Runoissa kahlitut nousevat orjuuttajiaan vastaan.
"Siis kahleesi, orja, jo kätköhön peitä,
Käy orjuutta vastaan nyt taistelemaan.
Sä, maailman sortama, huolesi heitä,
Käy maailman huolia huojentamaan.
Jo raukeepi rajoitus orjan ja herran,
Jo katkeevat kahlehet ruostunehet,
Ja kuolohon tuomitut viimeisen kerran,
Sua, Roomalaiskansa, nyt tervehtävät."
Pettymys ja epätoivo
Kylmä sivullisuuden ja tyhjyyden tuntu näyttäytyy Kaarlo Kramsun runoissa sekä kansallisessa aatelyriikassa että subjektiivisissa itsetilityksissä kuten runoissa Onneton, Murheelle tai Kuoleva. Ihminen pyrkii kohti onneaan, mutta menehtyy jo puolitiessä. Elämän tarkoitukseksi jää loputon pyrkiminen ja siinä lopulta epäonnistuminen. Unelma osoittautuu erehdykseksi. Kaikki ponnistukset ovat olleet turhia.
"Paljo toivoin ennen elämältä,
Paljo toivoin; mutta vähä sain:
Sydämen mä särjetyn sain hältä
Palkaks toiveitteni raukeevain.
Itken toiveitani pettyneitä.
Kylliksi nyt itkenyt jo oon:
Elämäni synkän kyyneleitä
Kuolon käsi kylmä kuivatkoon."
– Kuoleva, 1878.
Rakkaus, ystävyys, luonnon kauneus ja ilon hetket ovat Kramsun runoudessa vain harhakuvia, joihin ei kannata luottaa. Jopa nauru on epätoivon ja uhkan ilmausta. Runossa Miksi naurat? kohtalon sortama nauraa kohtalolleen keskellä elämän tyhjyyttä ja toivottomuutta.
"Mut riemusta et sä naurakaan,
Et kiitä kurjuutta, tuhkaa:
Sun naurus äänekäs onkin vaan
Niin synkkää pilkkaa ja uhkaa."
– Miksi naurat, 1887.
Myös Kramsun aatelyriikan historianäkemys on pessimistinen. Kansallisesta menneisyydestä nuijasota tarjosi ainoan näytön siitä, että suomalaiset ovat edes pyrkineet vapauteen ja kansanvaltaan. Kysymys on Nukkuva Suomi -runon sanoin enää vain siitä, kohtaako tuho kansan sen nukkuessa vai valveilla. Runoilija viittaa myös sisäiseen eripuraisuuteen, jonka hän näkee uneliaisuuden ja velttouden ohella kansallisen tulevaisuuden esteenä. Kramsun patriotismi voi hyväksyä kansallisen tuhon, mutta ei piittaamatonta antautumista.
"Ei, niin kova kohtalomme tok' ei julma olla saa!
Avosilmin kohdatkohon Suomen kansa kuolemaa.
Jos ei väisty surman nuoli, sammuttakoon kärki sen
Hengen valppaan, elonvoivan, uljaan, itsetietoisen.
Tora, riita mielessänsä Suomen kansa uinailee,
Unissansa oman rintans veriin hurja raatelee.
Taistelevans luulee eestä elon, voiton loistavan,
Vaikka nukkuin sujahtaapi suuhun synkän kuoleman."
– Nukkuva Suomi, 1887.
Kramsu näkee historian etenevän kumousten kautta. Runossa Uusi aika runoilija kuvaa, kuinka uudet aatteet tulevat, mutta valtaan päästyään niitä ajava etujoukko muuttuu konservatiiviseksi ja ryhtyy suojelemaan omia asemiaan. Mikään ei lopulta muutukaan paremmaksi. Ihminen saa uuden järjestyksen mukana uudet kahleet ja joutuu odottamaan taas kaiken murskaavaa myrskyä.
Runoilijan maailmankuva vastaa tutkija Juhani Niemen mukaan filosofi Herbert Spencerin kehitysoppia. Kramsun runot toistavat näkemystä, jonka mukaan aamua seuraa aina yö, edistystä taantumus ja suuria näkijöitä pienet henget. Tästä huolimatta Kramsu kehottaa työhön ja taisteluun. Aatteiden puolesta on kuitenkin taisteltava, sillä ilman niitä ihminen ei olisi ihminen.
"Aatteen voima, into tulinen
Ne tok' yksin ihmiseks sun saapi:
Ilman niitä lailla eläimen
Ihmismato liikkuu, lahoaapi."
– Aatteet, 1887.
Lohduton rakkaus
Kramsu ei ollut sentimentaalisen rakkauden tulkki, vaan hänen rakkausrunoilleen on ominaista ironia ja kyyninen uhma. Moni runo alkaa tavallisen lemmenrunon tapaan, mutta saa karun ironisen päätöksen.
"Sun kammioosi hiljaan, kyyhkysiivin,
Mun aatokseni usein kiiruhtaa.
Mä itse sinne kerran vielä hiivin,
Sua vaimoks pyydän – jos en muita saa.
– Sua lemmin, 1887.
Kramsun lohduttoman näkemyksen mukaan rakkaus on vain kylmää yksilöllistä omien etujen ajamista toisen ihmisen kustannuksella. Näkemykseen oli ehkä osansa runoilijan omilla kokemuksilla. Läheisten ihmissuhteiden puute, yksinäisyys ja ylioppilasvuosina saatu syfilis luovat taustan katkeran ironisille rakkausrunoille.
Rakkausrunoissa Kramsu kuulostaa paikoittain jopa humoristilta, joskin satiirisella tavalla. Jos ois -runon kaksi säkeistöä sisältävät sekä rakkausrunon parodisen muunnelman että pienen ironisen tunnustuksen runoilijan lauluäänestä.
"Jos leivon ääni ois kaunis mulla,
Niin sulle, kultain, mä laulaisin
Ja syämmes hellän niin laulelulla,
Mä lemmen hehkuhun lumoisin.
Ei ääntä leivon oo suotu mulle,
Rumemmin äännä ei korppikaan;
Tok' laulan, kultain, mä yhä sulle,
Kosk' ei oo korvaa sull' ollenkaan."
– Jos ois, 1887.
Kramsun lemmestä kertovista runoista vain yksi on vailla kirpeää loppuvetoa. Runossa Sanassaan pysyvä ironia on hetkeksi vaihtunut lempeään hymyyn. Katri kaunis on suutahtanut Antilleen ja lupaa viimeisenä sananaan suudelman vain jos pihlajan oksat kantavat mansikoita. Luonnonlakeja ei kuitenkaan tarvitse kumota:
"Kartanolla Katri on.
Mitä toimii vallaton?
Mansikoita pihlajaan
tyttö sitoo toimissaan."
– Sanassaan pysyvä, 1887.