Antero-saagan aloittavassa esikoisromaanissa Vanikan palat vuodelta 2004 keskitytään Anteroon, oululaispoikaan, joka on tunnistettavissa Väisäsen alter egoksi ja taiteilijan omakuvaksi nuoruusvuosilta. Antero kasvaa lapsuuttaan kasarmin varjossa 1950- ja 1960-luvuilla. Vanikan palat kattaa Anteron ikävuodet kymmenen–yhdentoista vuoden kieppeille ja Toiset kengät siitä eteenpäin puberteettiin, teini-ikään ja aikuisuuden kynnykselle, aina 17-vuotiaaksi asti.

Äidin menetys on se perustrauma, joka merkitsee Anteron koko "ukkoperheen", isän ja neljä poikaa. Naiseutta edustaa enää isosisko, hänkin trilogian toisessa osassa jo lähdössä pois. Antero tekee sisäisestä kauneuden maailmasta suojaavan fantasian, jolla kompensoi äidittömyyttään.

Leski-isä, runoileva vääpeli ja viiden lapsen yksinhuoltaja, marssittaa naisenpuutteessaan perheeseen sarjan nopeasti vaihtuvia äitiehdokkaita ja kotisisaria tai repii humalapäissään pojat vuoteistaan kertoakseen, ettei hän heistä luovu. "Minä olen teille isä, ja minä olen teille äiti", hän ulvoo.

Anteron äidittömäksi jäänyt ukkoperhe hahmottuu eräänlaiseksi joukkueeksi. Vääpeli-isä on laatinut pojilleen ohjesäännöt ja yrittää parhaansa mukaan käskyttää heitä miehiksi: "Eihän teistä mihinkään ole. Jonnin joutavia olette. Räkänokiksi jäätte." Elämänohjeensa hän on tiivistänyt kymmeneen yleispätevään käskyyn: "Elukka, tule ihmiseksi!"; "Ei ole syyllistä, on vain syyllisiä!"; "Toimeton voi tiskata!; Jos ei ole astiaa, tee astia." Tuloksena tästä äksiisistä on heteromaskuliinisuuden karnevalistista parodiaa sotilasfarssien hengessä.

Esikoisromaanille nimensä antanut vanikka on armottoman kovaa mutta ravintoarvoltaan tiivistä näkkileipää. Vanikkaan kiteytyy koko sotien ja jälleenrakennuksen ajan puute, kestävyys ja sitkeys. Vanikan geometriset ruudut ovat myös kuin kasarmin järjestyksien pienoiskuva. Juuri tässä armeijamaisessa, yhdenmukaisuuteen pyrkivässä vanikanharmaudessa kehittyy ja korostuu Anteron, tulevan taiteilijan, rajoja rikkova moniaistisuus ja fellinimäisesti irroitteleva mielikuvitus. Niiden avulla hän hahmottaa ja luo maailmaa toisin.

Väisänen ja Proust

Etenkin Vanikan paloissa on havaittavissa jännite nuoruuttaan muistelevan, vanhemman minäkertojan ja sitä paraikaa elävän Anteron välillä. Myöhempi ja siis tietävämpi aikuinen minäkertoja käsitteellistää usein koettua tavalla, joka ei olisi pienelle pojalle mahdollinen. Minäkertoja puhuu esimerkiksi "habituksesta", "etnologisesta uteliaisuudesta", "maalaisrokokoosta" tai "modernismista". Tämä kiinnittää huomion itse muistamisen ja minän uudelleen kirjoittamisen tapahtumaan, siihen miten eletty elämä kutoutuu fiktioksi.

Samaan tapaan kuin ranskalaisen Marcel Proustin (1871–1922) vuosina 1912–1917 valmistuneessa klassikossa Kadonnutta aikaa etsimässä, menneisyys suodattuu Vanikan paloissa ja Toisissa kengissä korostuneesti aistivan, subjektiivisen minän läpi. Väisäsen minäkertoja tarttuu konkreettisiin, muistin tavoittamiin aistivaikutelmiin, ja kehittelee niiden ympärille vapaasti assosioivia impressionistisia esseitä.

Vesitornin, television salakatselun, Rauhan Tervehdys -lehden valokuvan, tädin maalaaman tarjottimen, tinojen valun, jalkarätin sitomisen, varjoteatterinäytöksen, elokuvaesityksen, museon pienoismallin, öisen polkupyöräretken tai pyykkäämisen ympärille kietoutuu pohdiskeluja, jotka kasvavat filosofiseksi ja esteettiseksi irrotteluksi. Ne ovat ennakkoluulottomia ajatuskokeita, jossa kyseenalaistetaan tutuksi kuollut arkitodellisuus ja tehdään yllättäviä rinnastuksia.

Tavallaan kummankin romaanin jokainen luku on itsenäinen taidefilosofinen essee ja itsessään sitä, mitä kuvaa: aistien virittelyä. Näin luvut kuvittavat viime kädessä kertomusta Anteron kasvusta taiteilijuuteen. Romaaneissa käydään läpi kaikki lapsuuden ja puberteetin pelot, pettymykset ja kipuilut, mutta avainkokemuksiksi erottuvat oululaispojan tajuntaa laajentavat esteettiset elämykset. Nämä kauneuden kokemukset saattavat olla hyvinkin yllättävää perua, kuten psykedeelinen kuunmaisema typpitehtaan räjähdyksen jäljiltä tai perunasäkin sisätila.

Toiset kengät vuodelta 2007 alkaa perunasäkkielämyksellä. Antero perheineen matkaa veneellä Hailuotoon, kun nousee myrsky, joka saa vasta 11-vuotiaan Anteron hurjistumaan pelosta niin, ettei hän tahdo pysyä veneessä, ja isä sulloo hänet rauhoittumaan perunasäkkiin:

"Kankaan läpi siivilöityvä valo täplitti minut kokonaan. Hienoinen pöly lisäsi valon ja värin rakeisuutta. Näin ensimmäisen kerran miten valo ja väri ovat ainetta ja tiivistyessään ne tulevat kiinteiksi esineiksi. –– Vaikeinta oli tottua säkin voimakkaisiin hajuihin. Hamppunarun, juuttikankaan, säkissä muinoin itäneiden perunoiden, kylmien kosteiden maakellareiden ja jonkin koneöljyn raskaat hajut tunkivat pölyn ja nöyhdän mukana nenääni. Aika pian minä kuitenkin nukahdin. Oli yhdentekevää kaatuisiko vene ja palattaisiinko rantaan enää koskaan. Olihan minulla peti ja kolo ja pesä. Olin yksitoista ja puoli vuotta."

Näitä esteettisiä elämyksiä on Väisäsen tekstissä pitkin matkaa, ja niiden heräte voi olla hyvinkin arkinen asia. Vanikan paloissa Antero syventyy kiinnostuneena tutkimaan kertaalleen käytetyn lipuveden ominaisuuksia pyykätessä tai hurmioituu pöydällä olevasta vesilasista, joka aikaansaa yhtä voimakkaan esteettisen elämyksen kuin jos hän todistaisi Avelan Pyhän Teresan hurmiota esittävää Berninin veistosta.

Toiset kengät päättyy Anteron aikuisuuden ja taiteilijuuden kynnykselle, lähtöön Savonlinnan taidelukioon. Tässäkin siis teos osuu yhteen Väisäsen omien vaiheiden kanssa. Kuitenkin on muistettava, että kyse on fiktiivisestä minästä. Väisänen on itse arvioinut, että 40 prosenttia kerrotusta on jokseenkin totta ja loput mielikuvituksen tuotetta.

Väisäsen Antero-saagan kolmas osa Kuperat ja koverat vuodelta 2010 kuvaa Anteron itsenäistymistä ja aikuistumista, seksuaalisen toiseutensa tiedostamista ja kypsymistä taiteilijaksi.

Savonlinnan taidelukio kuppikuntineen on Anterolle vain eteinen kuvataideakatemiaan ja pääkaupungin kulttuuripiireihin, jotka on ironisesti karrikoitu sarjaksi toinen toistaan hullunkurisempia kummajaisia. Heitä ovat narkoleptinen taidehetaira Ootla, sokea maalari Doris, duffelitakkinen arkkitehtisnobi sekä koketeeraava emeritusprofessori, jonka lukaali muistuttaa kulttuurihistorian hakemistoa.

Oulun henkisessä litteydessä koettu erilaisuus vaihtuu Kuperissa ja koverissa toisenlaiseksi sivullisuudeksi, kun Antero yrittää tehdä itseään tykö pääkaupungin seurapiireissä, joissa elitistinen halu erottua taviksista muuttuu samankaltaistavaksi normiksi. Antero oppii, että on rahvaanomaista hyräillä Albinonin Adagiota, puhumattakaan Vivaldin Vuodenajoista, ja myös Bachin Air joutaa liian nyyhkynä romukoppaan. Venyessään ja mukautuessaan muiden mieliksi liian moneksi Antero vaimentaa itseään. Hän ajautuu myös taiteelliseen kriisiin menettäessään grafiikanosaston kurinalaisuudessa eideettisuutensa eli kykynsä aistimellisiin kuvaelämyksiin.

Kuperat ja koverat syventää Anteron runoilevan, piinallisen esiintymishaluisen vääpeli-isän henkilökuvaa antamalla tämän kertoa elämäntarinansa itkunsekaisena monologina. Näin valaistaan niitä salaisuuksia, joita Antero jo Vanikan paloissa luvatta penkoi isän piironginlaatikoista todeten osin aikuiskertojan äänellä ja paljon isommin kuin vielä itse pystyi ymmärtämään: "[H]uomaan miten vahingossa löydettyä on tavattoman hankala löytää tietoisesti."

Kuperissa ja koverissa Ouluun jäänyt isä on poissaolevanakin kaiken aikaa epäsuorasti läsnä. Hänen kanssaan Antero yhä varjonyrkkeilee yrittäessään voittaa riittämättömyyden häpeän ja hakiessaan hyväksyntää rakkaudessa ja taidemaailmassa. 

Perimmiltään isä ja poika käyvät samaa kamppailua. Heidän jaettu traumansa venähtää raamatullisesti aina seitsemänteen polveen, kun Antero hammaslääkärissä kuvittelee sukunsa vainajien nousevan avatun juuren löyhkästä, hännänhuippuna mätää jälkikasvuaan kiroava suvun kantaisä.

Joskus on matkattava kauas löytääkseen sen, joka on liian lähellä. Stipendiaattina Budapestissa Antero kokee karvaimman nöyryytyksensä rakkaudessa mutta myös syvimmän esteettisen elämyksensä, joka virvoittaa sammuneet aistit ja saa hänet oivaltamaan ja hyväksymään omimman laatunsa. Sienalaismaalarin pikkuruisen mestariteoksen näkeminen herättää muistikuvan, joka nousee suoraan selkäytimestä. "Kuvassa olivat lapsuuteni keittiön kaikki ainekset: ruokapöydän vihreä, sillit, rukous, mutta kohotettuina järjen ja ajanlaskun yläpuolelle." Ja Antero antaa kuvien tulla