Vaaskiven opinnot Kansalaiskorkeakoulussa jäivät alle kahteen vuoteen. Vuonna 1930 hän muutti Ouluun ja meni sanomalehti Kalevaan kesätoimittajaksi. Mieluisinta työtä oli pakinoiden ja kirjallisuusarvosteluiden kirjoittaminen, kun taas uutisten teko ei häneltä luonnistunut.

Nuoruudessaan Vaaskivi kirjoitti suunnattomasti. Hän suodatti teksteihin koko elämäntuntemuksensa. Hän halusi kertoa kaiken kokemansa ja lukemansa, henkilökohtaiset ilot ja murheet. Hän tunsi voimakasta kutsumusta kirjoittamiseen. Hän kirjoitti romaaneja, runoja, novelleja sekä psykologisia ja mytologisia teoksia saamatta niitä kuitenkaan julkaistuksi.

Tuotannon laajuudesta kertoo se, että Vaaskiveltä jäi julkaisematta muun muassa kolmesataa runoa. Vaaskivi lähetti runojaan WSOY:lle luettavaksi. Ne kuitenkin palautettiin kirjoittajalle julkaisemattomina. Mukana oli kirje, jossa kustantaja tunnusti runoissa olevan paljon kauneusarvoja, mutta arvosteli tekijän makua vielä horjuvaksi. Runot kertoivat usein yksinäisyydestä, painajais- ja toiveunista sekä kaipuusta jonnekin kauas, kuten itämaille. Itämaiden eksoottiset ihmiset viehättivät nuorta kirjailijaa. Prinsessat ja tanssivat hahmot kansoittivat runojen maailmaa.

Nurunnihar

"Yön temppeli pylväin kallein
on piirtynyt pimeään samettiin.
Ja kuultavin helmivallein
luo varjoja laineisiin.

Sävel huilujen hiipuu umpeen
kuin tummuen luolien hopeaan.
Ylös nousee suitsutus lumpeen,
kuu paistaa portaitten purppuraan.

Yli Lotusten laulut kummat
sulin kulkevat kuumin ja kuolevat pois.
Unen Pandanusruusut on tummat;
Yö on kuin soittoa ois.

Ei taakkaa painavan aineen,
vain holveja linnojen hiljaisten.
Ja loistossa kuuvalolaineen
soi hyminä huilujen.

Nurunnihar – kuuvalo viipyy.
Nurunnihar – me kuljemme poltosta maan
Kun bulbulin laulu hiipyy,
Yön Pandanusruusuille uinumaan."

Lyyrisen luomisen tarve vaihtui pian proosaan. Vaaskivi koki, että proosa oli lähempänä hänen sydäntään kuin lyriikka. Häntä kiinnostivat suuret aiheet, joissa mielikuvitus sai vapauden kulkea esteettömästi. Hän halusi käyttää ja soveltaa sitä suunnatonta tietomäärää, jonka hän oli vuosien lukemisella saavuttanut. 

Alku oli kuitenkin vaikeaa. Julkaisemattomaksi jääneiden romaanien määrä nousi yhdeksään, minkä lisäksi oli vielä lukuisampia romaanisuunnitelmia ja -käsikirjoituksia. Yhteistä näille kirjoituksille oli psykologinen analyysi – kirjojen pääpaino oli henkilöiden sielunelämän kuvauksessa. Lisäksi henkilöt olivat jokseenkin epänormaaleja ja pingottuneita, kuten Lybäck asian ilmaisee. Vaaskivi suosi jo tuolloin uskonnollisia aiheita.

Intohimo kirjoittamiseen säilyi. Vaaskivi koki kirjoittamisen ainoaksi mahdollisuudeksi, ja vastoinkäymiset vain vahvistivat tunnetta. Kirjeissään sukulaisille ja tuttaville hän painotti usein kutsumustaan:

"minä olen vakuutettu siitä, että olen omalla urallani ja myös menen eteenpäin. Mutta kuten meidän aina kaikissa asioissa täytyy hiukan tinkiä ja suuntautua tasaisemmille, sileämmille ja karummille teille alkuperäisistä kuvitelmistamme, niin minäkin tiedän, että monenmoiset haihatteluun vivahtavat, epäkypsät ajatukset saavat väistyä ensin, ennen kuin minä voitan tulikasteeni. Ja kaikki viittaa siihen, että näin myös käy."
– Kirje Aino Hämäläiselle syyskesällä 1931.

Lähteet:

Ihonen, Markku 1992: Museovaatteista historian valepukuun. T. Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 1930–1940-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Tampere

Laitinen, Kai 1981: Suomen kirjallisuuden historia. Otava: Helsinki.

Lybäck, Holger 1950: T. Vaaskivi. Ihminen ja kirjailija. Forssan kirjapaino Oy: Forssa.

Vaaskivi, Tatu 1945: Kutsumus. Kirjeitä vuosilta 1927–1942. Toimittanut Martti Haavio, WSOY: Porvoo.

Kymmenvuotinen kirjailijaunelma toteutuu

"Kiiruhdan heti kertomaan suuresta uutisesta. Nyt on asianlaita niin, että minulta on tilattu Otavalle Sillanpään elämäkertateos, ja luultavasti jo tämän viikon lopussa käyn allekirjoittamassa viimeisen sitoumuksen ja nostamassa ne tuhatlappuset, jotka aina lyödään käteen, kun kynänjälki on vedetty plakaatin alle. Tämä on jotain ainutlaatuista!"

Näin innoissaan Vaaskivi kirjoitti kirjeen tädilleen Lyyli Niskaselle tammikuun 15. päivä 1936. Hän oli aiemmin kirjoittanut F. E. Sillanpäästä artikkeleita, joista kirjailija itse sekä tuleva kustantaja olivat pitäneet. Sillanpää erityisesti halusi elämäkertansa kirjoittajaksi Vaaskiven, joka näin sai tilauksen esikoisteokselleen. Artikkeleiden uusi, psykologinen tarkastelutapa lienee ollut tärkein syy valita Vaaskivi elämäkerran kirjoittajaksi.

Sillanpään elämäkerta oli Vaaskivelle aiheena hyvin kiintoisa. Hän heittäytyikin työhön rohkeasti ja innolla. Valmistelutöiden jälkeen hän muutti Hietasaaren huvilaan Ouluun kirjoittamaan. Seuraavan vuoden syksyllä teos sitten ilmestyi ja sai arvosteluissa ylistäviä lausuntoja.

Psykoanalyyttinen kirjailijakuva

F. E. Sillanpää. Elämä ja teokset vuodelta 1937 oli uudentyyppinen elämäkertateos suomalaisessa kirjallisuudessa. Se ei ollut kirjallisuushistoriallinen vaan psykologinen teos. Ominaista sille oli vuolas ja värikäs tyyli, joka nykyajan lukijasta saattaa vaikuttaa vanhentuneelta ja oudoltakin. Pitkät ja täyteläiset lauseet sekä tarkka ja monisanainen asioiden ja yksityiskohtien kuvailu olivat tyypillisiä Vaaskivelle. Teos vaikuttaa enemmän elämänkerralliselta romaanilta kuin analyyttiseltä kirjallisuudentutkimukselta.

Vaaskivi käytti kirjoittaessaan hyväksi Sigmund Freudin ja Ernst Kretschemerin teorioita. Hän korosti, välillä liiankin voimakkaasti, lapsuuden kokemusten merkitystä Sillanpään persoonaan ja elämään. Kriitikot arvostelivat näitä freudilaisia selityksiä keinotekoisiksi ja heiveröisiksi. Toisaalta Vaaskiven hämmästyttävää eläytymiskykyä ja psykologista analyysiä kehuttiin. Kretschmeriltä Vaaskivi lainasi ihmistyyppien jaottelun. Hän luonnehti Sillanpään syklotyymisen temperamentin edustajaksi, joka oli sielullisessa työssään kehätyyppi. Tyypillistä tälle tyypille oli voimakas aaltoliike, jossa tuska ja ilo vaihtelivat vuoroveden tapaan:

"…mutta samoinkuin lapsi, jonka sielunelämä ei vielä ole kylliksi differentioitunut ja jolla siis yhä säilyy kyky tuntea ehjästi, olipa sitten kysymys turvallisuuden tai kauhun, ilon tai pelon tunteista, samoin kokee tämä suuri suomalainen runoilijaminä epätavallisen väkevästi ja täydesti."

Lähteet:

Linkomies, Edwin: F. E. Sillanpään elämä ja teokset. US 31.10.1937

Vaaskivi, Tatu 1937: F. E. Sillanpää. Elämä ja teokset. Otava: Helsinki.

Vaaskivi, Tatu 1945: Kutsumus. Kirjeitä vuosilta 1927–1942. Toimittanut Martti Haavio, WSOY: Porvoo.
 

Psykoanalyyttiset ja kulttuurikriittiset teokset Vaistojen kapina ja Huomispäivän varjo aloittivat Vaaskiven näkyvimmän kirjallisen toiminnan. Teokset käsittelivät samoja aiheita ja muodostivat muutenkin yhden kokonaisuuden. Huomispäivän varjo ilmestyi vuonna 1938, ja se on Vaistojen kapinan jatko-osa, joka monilta osin toistaa ensimmäisen osan sisältöä.

Vaaskiven tarkoituksena oli luoda maailmankatsomusteos:

"ja se maailmankatsomus, joka sen lehdiltä kasvaa, ei ole ainoastaan minun, vaan kokonaisen sukupolven, kokonaisen aikakauden, kokonaisen kulttuurivaiheen omaisuutta. Antaa ajassa liikkuville ajatuksille selvä, syövyttävä, loistoisa, esineellinen ja aistimusvoimainen ilmaisu – tätä päämäärää pidän jatkuvasti silmieni edessä!"
– Kirje Esko Aaltoselle 27.6.1937.

Kokonaisen sukupolven maailmankatsomuksen Vaaskivi suodatti tunnettujen eurooppalaisten ja kotimaisten kirjoittajien teksteistä ja teoksista. Oswald Spenglerin ja Egon Friedellin kulttuurikriittiset teokset olivat Vaaskivelle tuttuja, ja ne vaikuttivat hänen teostensa sisältöön. Suomalaisista Olavi Paavolainen oli Vaaskiven tyylillinen esikuva myös näissä teoksissa.

Freudin psykoanalyysi ja sen tulkinta ovat Vaaskiven teoksissa tärkeällä sijalla. Vaaskivi oli Suomessa ensimmäisten henkilöiden joukossa, joka alkoi popularisoida Freudin psykosanastoa. Hän pyrki analysoimaan eurooppalaisten kulttuuri-ilmiöiden syvyyspsykologiaa Freudin oppien mukaisesti. Vaaskivi oli jo aiemmin esitellyt Freudin teorioita artikkeleissaan. Hän käsitti psykoanalyysin ensisijaisesti maailmankatsomukseksi eikä hän suinkaan kritiikittömästi niellyt Freudin oppeja.

Vaistojen kapina

Vaaskiven teos Vaistojen kapina – Modernin ihmisen kriisi koostuu kuudesta pääluvusta. Teoksessa on lisäksi valokuvia ja maalauksia. Ensimmäinen luku käsittelee länsimaisen kulttuurin kohtaamia muutoksia tieteessä, taiteessa ja maailmankuvassa. Muissa luvuissa kuvataan Freudin ammatillista uraa sekä esitellään psykoanalyysin väittämiä. Vaaskivi antoi paljon painoarvoa psykoanalyysille. Hänen mielestään siitä oli tullut aikakautensa myytti. Moderni ihminen jäsensi todellisuuttaan psykoanalyysin käsitteiden avulla:

"Freudista muuttuu inhimillisen tuntemisen ja ajattelun tapa. Hänestä alkaen ihmiskunta on ruvennut käyttäytymään ikään kuin "tajuton" olisi olemassa…Freudia edeltäneiden sukupolvien ei lainkaan tarvinnut ottaa elämässään lukuun sielullista syvyysperspektiiviä – he voivat elää, ajatella ja tuntea vain horisontaalisesti, laveaa pintaa pitkin. Nyt sitä vastoin emme voi tunkea syrjään ajatusta, että sielu on syvä."

Psykoanalyysi oli Vaaskivelle valtava elämys. Se tarjosi järjestelmän näkymättömän selittämiseksi ja tutkimiseksi. Kriitikot pitivät Vaistojen kapinan käsityksiä psykoanalyysistä vääristelevinä ja epäluotettavina. Kritiikkiä sai osakseen muun muassa Vaaskiven käsitys, että psykoanalyyttiselle teorialle keskeinen alitajunnan käsite merkitsi järjen syöksemistä vallasta. Arvostelijoiden mukaan Vaaskivi tulkitsi psykoanalyysin tarkoituksia väärin. 

Vaaskiven puolustukseksi voi kuitenkin todeta, ettei hänen tavoitteenaan ollutkaan psykoanalyysin tarkka ja puolueeton selostaminen. Hän uudelleen tulkitsi ja kokosi vapaasti freudilaisuuden ja psykoanalyysin tulkintoja. Ne olivat hänen maailmankatsomuksensa aineksia ja kulttuurifilosofian rakentajia. Teospari ei ollut tieteellinen työ, vaan luovan mielikuvituksen tuote.

Huomispäivän varjo

Vaaskiven teos Huomispäivän varjo – Länsimaiden tragedia on luonteeltaan paljon edeltäjänsä kaltainen. Se esittelee ensimmäisen maailmansodan jälkeistä länsimaista kulttuuria. Kirjassa kuvataan eurooppalaista maailmankuvaa ja sen muuttumista. Kirja koostuu luvuista, joissa käsitellään muun muassa jazz-musiikkia, erotiikan kuihtumista, psykoanalyysiä, uutta fysiikkaa ja kirjallisuutta. Vaaskivi myös esitteli joitakin huomattavia aikakauden ajattelijoita, kuten Oswald Spenglerin. Vaaskivi etsi yhdenmukaisuuksia antiikin ja oman aikansa ilmiöistä. Hän toivoi voivansa elvyttää kreikkalaista hengen, joka rappeutui antiikin aikana.

Vaaskivi kritikoi 1920-luvun eurooppalaista kulttuuria ja arvomaailmaa monin tavoin. Ruumiinkulttuurin ihannointi ja pinnallisuus olivat hänen mukaansa esillä ylikorostuneesti älyllisen kulttuurin kustannuksella. Sodan jälkeinen aika kuvataan rappion kautena:

"Kaksikymmenluvun nuori Eurooppa peittää sisäistä kuihtumistaan voiman ja elämänilon naamareilla. Urheilu on silloiselle nuorisolle pelkkää ylikompensaatiota, miltei katkeamisen rajoille kiihtyvää kaipuuta löytää pelastus paheen ja tautien merestä ruiskuttamalla näivettyneisiin suoniin uutta pilaantumatonta verta."

Kari Sallamaa on kuvannut Vaaskiven naissuhdetta vähättelevän kompleksiseksi. Vaaskivellä oli melko kaavamainen näkemys naisista ja erityisesti naimattomista naisista, joille oli hänen mukaansa ominaista seksuaalisesta torjunnasta johtuva hysteerisyys. Hän myös syytti naisemansipaatiota siitä, että naissukupuolesta oli tullut kylmä ja laskelmoiva ja että se oli ryhtynyt tavoittelemaan vain sukupuolista tasa-arvoa. Vaaskivi moralisoi uutta naistyyppiä ja vaati naisen palaamista takaisin perinteiseen synnyttäjän rooliin.

Vaaskivi analysoi teoksessa uudenlaisen ihmistyypin syntyä. Aikakausi oli luonut massaihmisen, joukkoihmisen, jota kirjailija kuvasi tehdasvalmisteiseksi standardi-ihmiseksi. Lähtökohdan joukkoihmisen synnylle Vaaskivi haki antiikista. Hän pelkäsi tätä massaa ja halusi palauttaa yksilöllisyyden ja persoonallisuuden takaisin sille paikalle, jolta hän näki ne suistetun.

Vaaskivi sisällytti teospariinsa runsaasti erilaisia aiheita. Kirjan teemat ovat toisinaan hajanaisia ja teksti pursuaa laajoja kuvauksia. Tuntuu kuin kirjailija olisi halunnut panna kirjoihin koko omaksumansa tietomäärän. Kirjoissa hän käytti koko laajaa intellektuaalista rekisteriään. Vaaskivi itse kuvaili teoskokonaisuuttaan seuraavasti:

"Tämäntapainen aihe edellyttää monta kontrapunktia! Tulee maalata lavealla siveltimellä, tulee saattaa kaikki fasetit sädehtimään, tulee omaksua kompositio ja luusto, jossa on mitä moninaisimpia niveliä ja mitä erilaatuisempia ulkonemia. Orgaaninen kokonaisuus on silti olemassa."

Lähteet:

Kivivuori, Janne 1996: Psykopolitiikka. Paljastava psykologia suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun perinteenä. Hanki ja jää: Hämeenlinna.

Paavolainen, Olavi 1929: Nykyaikaa etsimässä. Helsinki: Otava.

Rantala, Juhani 1987: Piilotajunta, vietti ja kulttuuri. Psykoanalyysi T. Vaaskiven teoksissa "Vaistojen kapina. Modernin ihmisen kriisi" ja "Huomispäivän varjo. Länsimaiden tragedia". Aate-ja oppihistorian pro gradu –tutkielma. Oulu: Oulun yliopisto.

Sallamaa, Kari 1999: Madonna infructuosa – T. Vaaskivi ja moderni ruumiillisuus. Teoksessa Pertti Karkama ja Hanne Koivisto (toim.): Ajan paineessa. Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.

Vaaskivi, Tatu 1938: Huomispäivän varjo. Länsimaiden tragedia. Gummerus: Jyväskylä.

Vaaskivi, Tatu 1945: Kutsumus. Kirjeitä vuosilta 1927–1942. Toimittanut Martti Haavio, WSOY: Porvoo.

Vaaskivi, Tatu 1937: Vaistojen kapina. Modernin ihmisen kriisi. Gummerus: Jyväskylä.

Viljanen, Lauri 1950: Taisteleva humanismi. Toinen, korjattu painos. Karisto: Hämeenlinna.

Loistava Armfelt, elämäkertaromaani kertoo rokokooajan henkilön, Kustaa Mauri Armfeltin (1757–1814) elämästä ja hänen seikkailuistaan Euroopan ruhtinashoveissa. Armfelt oli Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n hovisuosikki, joka kuninkaan murhan jälkeen pakeni ulkomaille ja lopulta Venäjän palvelukseen. 

Kirjan rakenne muotoutuu suurelta osin päähenkilön elämänvaiheiden kronologian mukaan. Tämän ympärille lisätään sivujuonia mielenkiintoisine henkilöineen sekä ajankuvaa. Esikuvanaan Vaaskivellä oli psykoanalyyttisen historiallisen romaanin kuuluisin edustaja Stefan Zweig.

Vaaskivi keräsi runsaasti lähdemateriaalia kirjaansa varten. Hän kävi Tukholmassa hakemassa vaikutelmia miljöökuvaukseensa. Ajan hengen kirjaansa Vaaskivi löysi rokokoolle tyypillisistä juorukronikoista. Lisäksi hän hyödynsi kirjan suunnittelussa muistelmia, päiväkirjoja sekä filosofisia ja historiallisia teoksia. Teos pohjautuu siis osittain alkuperäislähteisiin. Vaaskivi itse tähdensi fiktiivisen aineksen vähäisyyttä. Hän kuitenkin käytti myös omaa mielikuvitustaan ja elävöittävää fantasiaa, mikä teki teoksesta kaunokirjallisen tuotteen. Kirjailija koki tavoittavansa menneisyydestä enemmän eläytymisen avulla.

Armfeltin poliittiset teot ja niiden motiivit jäävät teoksessa varjoon. Pääpaino on hänen värikkäässä yksityiselämässä – rakkausseikkailuissa, juhlissa, juonitteluissa ja kilpailussa vallasta. Vaaskivi halusi lähestyä henkilöitään niin kuin elävää ihmistä, tunteineen ja ailahteluineen. Yhteiskunnallisia tapahtumia ja kuohuntaa hän kuvasi lyhyesti ja usein lukujen alussa. Vaaskivi tahtoi maalata henkilönsä lukijan silmien eteen mahdollisimman elävinä virheitä peittelemättä:

"Hedvig de la Gardie…Hänen kasvonsa muodostivat epäsäännöllisen soikion, jota karttuva ikä epäilemättä paljon pyöristäisi. Hänen nenänsä oli säännötön, sangen jokapäiväinen, avuttomasti pystyyn pyrkivä. Marmorinvalkea kaula oli pikemmin tukeva kuin hauras. Punainen, kapea suu hymyili ujoa hymyä, ja vain miniatyyrimaalari Gillbergin tarkka silmä saattoi erottaa sen vienoissa juonteissa tunteellisuutta, joka ennusti tulevia pettymyksiä, kuten aamutaivaan valoviirut voivat ennustaa myrskyä."

Vallanhimo ja siihen liittyvä juonittelu kuuluvat romaanin keskeiseen tematiikkaan. Vallasta taistellaan niin Ruotsin kuin Keski-Euroopankin hoveissa. Valheellisuus ja epäaitous ovat myös kirjassa voimakkaasti esillä. Niitä Vaaskivi piti leimallisesti rokokoohon kuuluvina ominaisuuksina. Elämän rokokooihminen koki leikiksi tai teatteriksi. Kaksinaamaisuus kuului Vaaskiven tulkinnassa aikakauden luonteeseen. Kirjan loppupuolella päähenkilö vihdoin havaitsee kaiken valheellisuuden ja toisten petollisuuden. Hän huomaa aikakauden muuttuneen ja aatelin vallan horjuvan Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisessä Euroopassa.

Loistavan Armfeltin kerrontaa on kuvattu mosaiikkimaiseksi. Vaaskivi ei kerro tarinaa pelkästään päähenkilön näkökulmasta ja äänellä. Hän sisällytti kirjaan monien eri henkilöiden kertomuksia, joita he itse omalla äänellään kertovat. Teoksessa ei siten muodostu yhtä ja ainoaa selkeää kuvaa kuvattavasta aikakaudesta ja sen henkilöistä.

Vaaskivi käyttää jälleen säästelemättä vertauksia ja metaforia. Erityisen mielellään hän vertaa henkilöitä eläimiin. Lisäksi samat vertaukset liittyvät aina samoihin henkilöihin. Metaforat kuvaavat joko henkilöiden ulkonäköä tai käyttäytymistä ja persoonaa. Esimerkiksi kuningatar Sofia Magdalenaa verrataan kalaan. Hänen silmänsä ovat haaleat kalansilmät ja verensä haaleaa kalanverta. Samalla kalavertaus kuvaa kuningattaren haaleaa luonnetta.

Psykoanalyysiä hyödynnetään myös Loistavassa Armfeltissa. Unia selostetaan laajasti ja niiden merkitystä korostetaan. Myös oidipus-kompleksi nousee esiin useissa äiti–poika -suhteen kuvauksissa. Teoksessa nousee esille useiden mieshahmojen naismaisuus ja lapsenomaisuus. Tämä liittyy rokokoo-ajan luonnehdintaan. Teeskentely ja epäaitous korostuvat näissä hahmoissa. Lapsimaisuuden korostaminen liittyy elämän käsittämiseen leikiksi tai teatteriksi.

Lähteet:

Ihonen, Markku 1992: Museovaatteista historian valepukuun. T. Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 1930–1940-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Tampere.

Palmgren, Raoul 1980: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeniltä. Gummerus: Jyväskylä.

Vaaskivi, Tatu 1945: Kutsumus. Kirjeitä vuosilta 1927–1942. Toimittanut Martti Haavio, WSOY: Porvoo.

Vaaskivi, Tatu 1939: Loistava Armfelt. Elämäkertaromaani. Gummerus: Jyväskylä.

Vaaskivi vietti vuonna 1939 reilun puoli vuotta Italiassa. Matka oli hänelle unelmien täyttymys ja jälkeenpäin loputtoman päivähaaveilun ja muistelun kohde. Matkan satoa olivat valtaisan historiallisen teoksen lisäksi lukuisat matkaselostukset ja artikkelit. Lisäksi julkaistiin matkakuvaus Rooman tie vuonna 1940.

Teoksessa Vaaskivi kuvaa tyypilliseen värikkääseen tapaansa italialaista elämäntapaa, yhteiskuntaa ja kulttuuria eri näkökulmista. Rooman tie muistuttaa suuresti aiemmin kirjoitettuja kulttuurikriittisiä teoksia Vaistojen kapina ja Huomispäivän varjo. 

Vaaskivi pohti edelleen aikansa uuden kulttuurin ja maailmankuvan tuottamia ongelmia. Hän pohti myös sodan olemusta ja sen jälkeistä paluuta rauhaan ja järjestyneeseen yhteiskuntaan. Lisäksi hän toi esille oman mielipiteensä sodan kynnyksellä olevan Euroopan poliittisesta tilanteesta. Vaaskiven käsitys saksalaisesta maailmasta on ristiriitainen. Toisaalta hän kuvaa saksalaista henkeä ilottomaksi ja persoonattomaksi. Toisaalta saksalaisten elinvoima ja tahto rakentaa uutta imperiumia tekee häneen suuren vaikutuksen.

Kirjailijan matka ajoittui historiallisesti merkittävään ajankohtaan. Toinen maailmansota oli juuri alkamaisillaan, ja ilmapiiri Italiassa oli kireä. Vaaskivi korostaakin Rooman tien esipuheessa kirjoitusajankohdan rauhattomuutta ja tulevaisuuden epävarmuutta. Kriitikot pitivät Rooman tietä liian raskaana ja asiapitoisena matkakuvaukseksi. Kirjasta puuttuu matkakertomuksille tyypillinen huumori ja tuttavallisuus, joka olisi tehnyt kirjasta luettavamman.

Lähteet:

Kauppinen, Eino 1941: Eräs Italian-matka. Suomalainen Suomi No 4.

Lybäck, Holger 1950: T. Vaaskivi. Ihminen ja kirjailija. Forssan kirjapaino Oy: Forssa.

Vaaskivi, Tatu 1940: Rooman tie. Gummerus: Jyväskylä.

Italiassa Vaaskivi alkoi suunnitella uutta romaaniaan, kaksiosaista Yksinvaltiasta, joka valmistui vuosina 1941–1942. Tätä teosta pidetään Vaaskiven pääteoksena, ja niin hän teki myös itse. Kirja vaati kirjailijalta suuria ponnisteluja, sillä aika oli hänelle henkilökohtaisesti erittäin vaikeaa. Sodan keskellä eläminen oli henkisesti raskasta eikä hän tuntenut oloaan turvalliseksi missään. Se vei lopulta kirjailijan mielenterveyden ja sen myötä myös fyysisen voiman. Saatuaan teoksen valmiiksi Vaaskivi sanoi, että "sellaisen kirjan jälkeen ei kirjoiteta toista". Teos jäikin kirjailijan viimeiseksi elinaikana julkaistuksi kirjaksi.

Yksinvaltias kertoo Rooman keisari Tiberiuksesta ja tämän hallituskaudesta (14–37 jKr.). Vaaskivi valitsi kaikista Rooman keisareista Tiberiuksen siksi, että tämän elämä oli alusta loppuun dramaattinen ja kirjallisesti mielenkiintoinen sieluntarina. Hän oli kaikkien diktaattorien prototyyppi. Vaaskivi käytti analogiaa verratessaan Tiberiusta oman aikansa pelättyyn hallitsijaan Staliniin. Muutoinkin hän asetti rinnakkain kirjoittamishetken ja kuvattavan aikakauden tapahtumia. Hänen mukaansa historia vain selvensi nykyisyyden ongelmia.

Laaja kaksiosainen ja yli tuhatsivuinen teos vaati jälleen runsasta perehtymistä lähteisiin. Vaaskivi luki lähdekirjallisuutta antiikin historioitsijoista 1900-luvun tutkimuksiin saakka. Vaikutteita hän sai myös kaunokirjallisuudesta sekä omasta fantasiamaailmastaan. Myös oleskelu Mussolinin ajan Italiassa loi hyvät puitteet kirjan suunnittelulle. Vaaskivi saattoi löytää yhtäläisyyksiä kirjoitusajankohdan ja kuvaamansa ajankohdan Italian välillä.

Kerronta on Yksinvaltiaassa selkeämpää, mutta yhtä mahtipontista kuin aiemmissa teoksissa. Vaaskivi kuvaa edelleen värikkäästi historiallista ympäristöä. Hän maalailee lukijan silmien eteen välittömästi mielikuvitukseen vetoavia kuvia.

"…hän näki mantereen levittäytyvän kuin mahtavana korkokuvien sarjana... Neapoliksen lahti oli nyt kuin kieletön ja säveletön lyyra…Läheinen näytti kaukaiselta, etäinen vyöryi joskus lähelle. Vuorten rinteet nousivat penkereittäin yhä korkeammas, kävivät loistavan vihreistä aivan himmeiksi ja häipyivät vipajavaan terheneen. Maisema jatkoi jumalallisen draaman esittämistä – pilvien varjot aaltosivat kuin rauhaton teatterikuoro, jonka ääntä ei voi kuulla, ja aurinko puolestaan sytytti jokaisen kaupungin katot sädehtimään alttareinaan."

Henkilöhahmojen psykologinen kuvaus on jälleen etusijalla. Kerronnan intensiteetti kohdistuu henkilöihin ja niiden kautta tematiikkaan. Vähäisemmän arvon Vaaskivi antaa jännittävälle ja romanttiselle juonelle. 

Tarina kuvaa Tiberiuksen psykologista muutosta ja lopullista eristäytymistä ympäröivältä maailmalta. Taustalla vaikuttaa hänen kykenemättömyytensä läheisten ja luottamuksellisten ihmissuhteiden muodostamiseen. Keisarin epäluottamus kansaa kohtaan kasvaa ja muuttuu vähitellen suoranaiseksi ihmisvihaksi. Läheiset ihmiset pitävät yllä ja lisäävät epäluuloa. Lopulta keisari pakenee Caprin saarelle. Siellä hänen omatuntonsa alkaa kolkuttaa kaikkien hänen tekemiensä virheiden vuoksi. Vanha senaattori Cocceius Nerva vielä muistuttaa keisaria jatkuvasti tämän tekemistä huonoista ja tuhoisista päätöksistä.

Mielenkiintoinen piirre ihmiskuvauksessa on se, että hahmojen tietyt henkiset piirteet korostuvat muiden kustannuksella. Henkilökuvat jäävät siten osittain litteiksi ja luonnottomiksi. Esimerkiksi leskikeisarinna Livia Drusilla on stereotyyppinen henkilö, jota ajelee vallanhimo. Se näkyy hänen kaikessa toiminnassaan ja puheessaan. Lybäck mainitsee, että Vaaskiven mallina tätä hahmoa luotaessa oli isoäiti Anna Pesonen, jonka luona hän lapsena Oulussa asui.

Yksinvaltias kuvaa Tiberiuksen ajan ja samalla kristinuskon syntyajan kulttuuria ja sen murrosta. Hän vertaa kuvaamaansa aikaa kirjoittamisaikaan, jolloin toinen maailmansota oli käynnissä. Hän esimerkiksi rinnastaa Germanicuksen triumfin Hitlerin Saksassa järjestettyihin triumfeihin. Kirjan teemoina olevat oikeus, valta, vastuu ja syyllisyys sopivat niin Tiberiuksen kuin Hitlerin ja Stalininkin ajan teemoiksi.

Lähteet:

Ihonen, Markku 1992: Museovaatteista historian valepukuun. T. Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 1930–1940-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Tampere.

Lybäck, Holger 1950: T. Vaaskivi. Ihminen ja kirjailija. Forssan kirjapaino Oy: Forssa.

Vaaskivi, Tatu 1942: Yksinvaltias I. WSOY: Porvoo.

Vaaskivi, Tatu 1942: Yksinvaltias II. WSOY: Porvoo.

Vuosien ajan Vaaskiven salainen unelma oli ollut kirjoittaa teos Jeesuksesta. Aihetta hän oli pohtinut ja muotoillut mielessään nuoresta pojasta saakka. Hän oli toki kirjoittanut aiheesta usein, mutta hän ei kokenut vielä nuoruudessaan olevansa valmis näin suureen ja vaativaan työhön. Vaaskivi koki, että kaikki hänen julkaistutkin teoksensa olivat vain välietappeja hänen kulkiessaan kohti tätä päätyötä. Kristuksen hahmo hallitsi Vaaskiven mielikuvitusta erityisen paljon hänen viimeisinä vuosinaan. Sijaiskärsimys ja kuolema tuntuivat kirjailijasta itse eletyiltä: "On kuin kaikki ihmiskunnan kärsimykset olisivat harteillani." Päätyön aloitus siirtyi kuitenkin liian myöhäiseksi. Pyhä kevät julkaistiin keskeneräisenä Vaaskiven kuoleman jälkeen keväällä 1943.

Vaaskivi ryhtyi kirjoittamaan Pyhää kevättä samaan aikaan, kun hän vielä kirjoitti ja korjasi Yksinvaltiaan toista osaa. Hän sai valmiiksi parisataa liuskaa. Se oli vain alkusoitto. Hänen unelmansa oli kirjoittaa kolmiosainen teos kärsimyshistorian henkilöistä ja tapahtumista. Kärsimyshistoria oli Vaaskiven mielestä maailmankirjallisuuden valtavin aihe, koska siinä yhtyivät kaikki väkevien intohimojen pyörteet, julmuus ja jalous, itsekkyys ja uhrimieli, saasta ja puhtaus.

Teos kertoo pääsiäisviikon tapahtumista ja vapahtajan odotuksesta. Lähteinä oli teologisten ja antiikin teosten ja tutkimusten lisäksi kaunokirjallisuutta. Erityisen tärkeäksi Vaaskivi koki Gabriel Mirón novellikokoelman Kärsimyshistorian henkilöitä.

Keskeneräisyys on helposti havaittavissa. Päähenkilö Jeesus – Jeshua – ei vielä kunnolla pääse esiin koko kirjassa. Hän esiintyy enimmäkseen vain toisten puheissa. Ilmassa on jännitystä ja vapahtajan odotusta. Vasta kirjan toiseksi viimeisessä luvussa Haikarat valkosulat Jeesuksesta itsestään tulee toimiva hahmo. Keskeisemmäksi henkilöksi teoksessa nouseekin vanha mies, Jairus, joka muista hahmoista poiketen ymmärtää tulevan Messiaan hengellisen kuninkuuden. Suuren osan teoksesta vievät Jairuksen muistelut, joissa myös kuvataan Jeesuksen toimintaa ja ihmetekoja.

Jeesus on Jairuksen muisteluissa enemmänkin ihminen kuin jumala. Hän on arkinen ja inhimillinen, hilpeä ja nauravainen. Toisaalta hän on tietoinen voimastaan, koskematon hahmo. Häntä sanotaan kauniiksi, vaikkei kasvoja tarkasti kuvatakaan. Ääntä ja silmiä kuvataan toistuvasti. Jeesuksen suuruus esiintyy abstrakteissa kuvauksissa – tuoksuina ja tuulahduksina, taivaansinisen viitan häilähdyksinä.

Kurjuus ja loisto ovat Pyhässä keväässä vastakkain. Vaaskivi kertoo naturalistisesti ja yksityiskohtaisesti kurjuudesta ja sairaudesta:

"Puuskittaiset vesikuurot olivat ahtaneet koko huoneen pohjoispylväikön täpö täyteen kapisia ja täisiä ryysyläisiä. Tuuli lonkutti ovea, siihen sotkeutui orpolasten itkun tuherrus ja kahden heikkomielisen mölinä, joka sekin hävisi myrskyn ääniin…Heidän rievuistaan uhosi tunkan ja eltaantuneiden kalanpäiden haju. Jairus huomasi senkin, että tuossa joukossa oli muutamia, jotka löyhkäsivät visvalle, ja kaikin puolin kiero ja vääntynyt halvattu niinimatollaan…."

Teoksen hahmot sijoittuvat selkeästi joko henkisen ja aineellisen kurjuuden tai kirkkauden ja puhtauden maailmaan.

Teoksen kertojana toimii kolmannen persoonan kertoja, joka ei itse kuulu tarinaan. Kuvaustyyli on kehittynyt edellisiin teoksiin verrattuna. Teksti on edelleen yksityiskohtaista, mutta luettavampaa. Kansanelämän kuvaukset ovat runsaita ja mielenkiintoisia. Jeesuksen luonteen kuvaus on ollut vaikeaa. Vaaskivi koki, että hänen oli oltava mahdollisimman totuudenmukainen kuvatessaan päähenkilöä. Kuvauksen tuli olla historiallisesti tarkkaa ja lähteisiin pohjautuvaa.

Lähteet:

Ihonen, Markku 1992: Museovaatteista historian valepukuun. T. Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 1930–1940-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Tampere.

Sormunen, Eino 1945: Kirkkotarhaa ja kulttuurimaata. Vähäisiä tutkielmia ja mietteitä. Aura: Tampere.

Vaaskivi, Tatu 1945: Kutsumus. Kirjeitä vuosilta 1927–1942. Toimittanut Martti Haavio, WSOY: Porvoo.

Vaaskivi, Tatu 1943: Pyhä kevät. WSOY: Porvoo.

Vaaskiven kuoleman jälkeen julkaistiin Pyhän kevään lisäksi muitakin teoksia. Vuonna 1945 julkaistiin kokoelma kirjailijan kirjeitä nimellä Kutsumus. Nimi kertoo oivallisesti Vaaskiven elämän voimasta, kutsumuksesta ja intohimosta kirjoittamiseen. Kirjeet valaisevat hyvin Vaaskiven tunne-elämää ja yksityistä ajatusmaailmaa. Ne tuovat esiin Vaaskiven suhteen ulkomaailmaa, perhettään ja tuttaviaan kohtaan. Erityisen hyvin Vaaskiven elämänvierautta kuvaa kirje Elina Vaaralle vuonna 1936:

"Minun sieluni historia on täysin tuntematon ja vieras läheisimmille omaisilleni, sillä kai ymmärrät, että ihminen, joka elää kaltaistensa parissa ja ottaa näennäisen intensiivisesti osaa yhteiseen olemassaolon seikkailuun, voi loppujen lopuksi kuitenkin elää ja kuolla kenenkään häntä todella tuntematta."

Valikoima Vaaskiven sanomalehtiartikkeleita julkaistiin Kurjet etelään -teoksessa vuonna 1947. Suurin osa artikkeleista on kirjoitettu vuosina 1940–1941. Ne pohjautuvat enimmäkseen Vaaskiven matkoihin Viroon ja Italiaan. Italia oli teokseen valittujen artikkeleiden suurin innoittaja. Vaaskivi kirjoittaa matkakokemuksistaan ja kuvailee Italiassa näkemiään kohteita. Italian historia nousee voimakkaasti esiin kirjoituksissa.

Monta vuosikymmentä Vaaskiven kuoleman jälkeen ilmestyi vielä yksi käsikirjoitus, vuonna 1934 kirjoitettu Arkaadiset jumalat – Kreikkalaisen ja vähä-aasialaisen uskonnon tulkintaa. Kirja julkaistiin vuonna 1990 Saara Liljan ja Martti Linblomin toimitustyön tuloksena. Teoksessa Vaaskivi esittelee vanhoja kreikkalaisia jumalia, joita hän oli tutkinut ahkerasti jo nuorena miehenä. Hän pohtii myyttien ja uskontojen syntyä ja kehitystä. Teos on puhtaasti kaunokirjallinen, mutta sen asiatiedot perustuvat tutkimukseen. Maalaileva tyyli on vallalla tässäkin Vaaskiven kirjassa.

Vaaskivi luonnehtii teoksensa tarkoitusta seuraavasti:

"…tarkoituksena on luoda synteesi helleenisestä psykoosista ja analysoida sen yksityiskohtia. Arkaadisilla jumalilla tarkoitan inhimillisen hengen senlaatuisia uskomuksia, joihin plastillisen sopusointuisuuden ohella yhtyy syvempi, maanalainen sielullinen aines, jotka siis jumaluutensa ohella kuuluvat myös luovaan ja kaunissisältöiseen satanismiin."

Unohdettu Vaaskivi

Tatu Vaaskivi lienee nykyajan lukijoille melko tuntematon, ainakin Oulun ulkopuolella. Vaaskiven kaunokirjallisista teoksista otettiin useita painoksia pian julkaisemisen jälkeen. Eniten painoksia otettiin Yksinvaltiaasta. Loistava Armfelt levisi laajemmin myös ulkomaille, ennen kaikkea Ruotsiin.

Teosten julkaiseminen ja myynti tyrehtyivät vähitellen. Kaunokirjalliset ihanteet muuttuivat, ja Vaaskivi edusti vanhaa perinnettä. Sodan jälkeinen, niukkuutta ihannoiva modernismi ei katsonut Vaaskiven edustamaa tyyliä suopeasti. Vaaskivellä ei katsottu olevan mitään annettavaa uudelle lukijakunnalle. 

Markku Ihosen mukaan Vaaskivellä on kuitenkin edelleen annettavaa nykyajan lukijoille. Hänen kriitikonnäkemyksellään ja teräväkatseisuudellaan on edelleen kysyntää. Lisäksi Ihonen huomioi, että aina tulee olemaan lukijoita, jotka vallitsevasta ajan estetiikasta välittämättä arvostavat kolmekymmenluvun kerrontaa.

Lähteet:

Ihonen, Markku 1985: Unelma ja unohtuminen. Bibliophilos 1985:2.

Lilja, Saara 1991: Arkaadiset jumalat pihtisynnytyksessä. Bibliophilos 2/1991.

Vaaskivi, Tatu 1934: Arkaadiset jumalat. Kreikkalaisen ja vähä-aasialaisen uskonnon tulkintaa. (Toim. Saara Lilja, 1990). Martti Lindblom Ky: Helsinki.

Vaaskivi, Tatu 1946: Kurjet etelään. Matkakuvia. WSOY: Porvoo.

Vaaskivi, Tatu 1945: Kutsumus. Kirjeitä vuosilta 1927–1942. Toimittanut Martti Haavio, WSOY: Porvoo.

Gummerus ja Pidot tornissa

Kustannusyhtiö Gummerus kuului 1930-luvulla Suomen johtaviin kustannusliikkeisiin. Sen johtaja Esko Aaltonen oli ystävystynyt vuonna 1936 Vaaskiven kanssa, joka sitten liittyi Gummeruksen kirjailijakaartiin. Vaaskivelle pääsy tähän oppineiden kirjoittajien piiriin merkitsi paljon, sillä hän ei ollut vielä tullut tunnetuksi kirjailijana.

Gummeruksen omaperäisiin keksintöihin kuului keskusteluteos Pidot tornissa vuodelta 1937. Teos syntyi siten, että tietty seurue kokoontui keskustelemaan hotelli Tornin kabinettiin. Puheenvuorot merkittiin pikakirjoituksella muistiin ja julkaistiin. Myös Vaaskivi osallistui istuntoihin nimimerkillä Kirjailija. Istunnoissa keskusteltiin ja pohdittiin Suomen kulttuurin suuria kysymyksiä, suomalaista kansanluonnetta, koulukysymystä, kirjallisuus- ja kulttuurikriisiä.

Useimmiten Vaaskivi pysytteli hiljaa intellektuaaliksi kokemassaan seurassa. Silloin, kun keskustelu kohdistui hänelle tärkeisiin aiheisiin, intoutui hän väittelyyn mukaan. Tällaisia aiheita olivat Suomen kirjallisuuden asema, psykoanalyysi ja koulukysymys. Puhujana ja väittelijänä Vaaskivi oli taitava. Hänen lukeneisuutensa ja loistava muisti auttoivat keskustelussa ja toivat siihen syvyyttä. Vaaskivi pyrki irti päivänpoliittisesta keskustelusta. Hän sanoi asettuvansa aina politiikan yläpuolelle eikä hän halunnut ottaa siihen kantaa. Politiikan ja kulttuurin tuli olla toisistaan erossa.

Nostalgie de la boue

Vaaskivelle oli ominaista tietty mielenkiinto ja viehtymys kaikkeen saastaiseen, elämän varjopuoliin. Lybäck kuvaa tätä ominaisuutta nostalgie de la boue –termillä, jonka hän on lainannut Egon Friedelliltä. Kirjailijassa piilee voimakkaana yöminuus, halu kuvata rikoksia, eläimellisyyttä ja luonnonvastaisuuksia. Tämä piirre esiintyi Vaaskivellä jo hyvin nuorena, lapsuusaikana kirjoitetuissa käsikirjoituksissa. Hänen sensaationhalunsa on suuri.

"Minä kuulun sodan tärvelemään sukupolveen. Minä haluan nähdä kaikki eläimellisyyden muodot kaikissa maissa…Nähdä naisia, jotka ovat valkeita kuin lumi ja joiden rinnoilla on punaista verta ja mustelmia…Minä janoan rajattomalla janolla primitiivisiä ihmisiä, jotka ovat kyllin välinpitämättömiä ja kyllin jäisiä…Elää tässä maailmassa kuivana, hiljaisena, naamioituneena sovinnaisuuksiin, siinä todellakin mielettömyys."

Vaaskiven seksuaalinen ahdistuneisuus ja riittämättömyyden tunteet liittyivät olennaisesti nostalgie de la bouen olemukseen. Seksuaalinen kosketus toiseen sukupuoleen oli antanut kielteisiä kokemuksia, mikä lisäsi psyykkistä epävireisyyttä ja pakoa mädältä löyhkäävän saastan maailmaan.

"Kaikki, mikä maailmassa on mieletöntä, troopillisen kuumaa, musikaalisen liekehtivää ja horteista, kaikki ekstaattinen hengenkylpy kuuluu minulle."

Italian matka – paluu kotiin

Saatuaan Loistavan Armfeltin valmiiksi Vaaskivi oli kovin uupunut työntekoon. Jo vuosia hänellä oli ollut haaveena päästä kauas etelään, antiikin juurille. Hän sopi kustantajansa Gummeruksen kanssa, että se maksaa hänen matkansa Italiaan. Korvaukseksi Vaaskivi kirjoitti matkalta artikkeleita ja matkakertomuksen sekä suunnitteli uutta historiallista romaania.

Vaaskivi luki ennakkoon mahdollisimman paljon Italiasta. Hän tahtoi tuntea maan menneisyyden ymmärtääkseen sen nykyisyyttä. Vuoden 1939 alussa lähti kirjailija matkalleen. Hän kiersi ympäri Italiaa ja tutustui taiteeseen, vanhoihin rakennuksiin, kirkkoihin ja luostareihin. Vaaskivi tunsi palanneensa kauan kadonneena olleeseen kotiinsa. Oli kuin hän olisi jo elänyt käymissään paikoissa, niin tutuilta ne tuntuivat.

Kesän Vaaskivi vietti Livernossa, jonne myös Elina Vaara oli tullut. He vuokrasivat huvilan meren rannalta ja nauttivat etelän auringosta, mikä oli hyväksi Vaaskiven terveydelle. Kirjailija vietti päivänsä huvilan parvekkeella kirjoittaen Rooman tietä ja suunnitellen Tiberius-romaaniaan. Syksyn tullen sota alkoi lähestyä yhä uhkaavammin, ja pariskunta katsoi haikein mielin parhaaksi palata Suomeen.

Vaaskivi palasi mielessään usein takaisin Italiaan. Muistot ja haaveet mahdollisesta paluusta auttoivat häntä jonkin aikaa jaksamaan sodan paineiden keskellä. Viimeisen syksyn mielenterveydelliset ja ruumiilliset ongelmat ajoivat hänen mieltään yhä kauemmas todellisesta ajasta ja paikasta. Vaaskiven serkku, Kirsti Paasio, seurasi kirjailijan viimeisiä viikkoja Hietasaaren huvilalla. Hän kysyi, miten Vaaskivi saattoi olla yksin huvilalla sodan keskellä. Vaaskivi vastasi, ettei hän siellä ollutkaan. Hän oli Italiassa.

Lähteet:

Ihonen, Markku 1992: Museovaatteista historian valepukuun. T. Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 1930–1940-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Tampere

Kivimies, Yrjö 1937: Pidot tornissa. Gummerus: Helsinki.

Lybäck, Holger 1950: T. Vaaskivi. Ihminen ja kirjailija. Forssan kirjapaino Oy: Forssa.

Palmgren, Raoul 1980: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeniltä. Gummerus: Jyväskylä.

Vaara, Elina 1943: T. Vaaskivi. Elämäkerrallinen esipuhe. Teoksessa T. Vaaskivi: Pyhä kevät. WSOY: Porvoo.

Vaaskivi, Tatu 1945: Kutsumus. Kirjeitä vuosilta 1927–1942. Toimittanut Martti Haavio, WSOY: Porvoo.