Hellaakoski toimi Helsingin tyttönormaalilyseon yliopettajana vuodesta 1935 vuoteen 1952 eli kuolemaansa saakka. Hän opetti luonnonhistoriaa, maantietoa, kasvi- ja eläinoppia sekä biologiaa. Opettajana hän oli epäsovinnainen, ankara, myötätuntoinen ja värikäs. Hän itse oli kutsumanimeltään Koukku, ja ensiluokan oppilaita hän kutsui vauvoiksi. Tytär Katrin mukaan "Koukusta joko pidettiin tai häntä inhottiin".

Hellaakoski kehitti maantiedon opetusta. Hän kirjoitti artikkeleja opetuksesta, arvosteluja oppikirjoista ja osallistui itse koulumaantieteen ja eläinopin oppikirjojen kirjoittamiseen. Hän koulutti auskultoivia luonnonhistorian ja maantiedon opettajia yli kahdenkymmenen vuoden ajan ja oli näin luomassa vahvaa luonnonhistorian ja maantieteen kouluopetuksen perinnettä.

Opetustyö luovuuden ylläpitäjänä

Opettaminen merkitsi paljon Hellaakoskelle. Runo ei syntynyt ilman opetustyötä. Itse hän kiittää oppilaitaan siitä, että näiden kukoistavan nuoruuden keskellä hänkin säilyi "sammaltumatta aivan umpeen". Niin ikään hän mainitsee "lasten oikeudentunnon koulun" kasvattaneen itsessään kypsyyttä. Hellaakosken kokoelmassa Uusi runo vuodelta 1943 on mukana runo Lasten oppilas.

Kallion kumpurata
aurinko hautoikos?
Lapsen silmiä sata
sulatti naamios.

Kalliota vasten
aallot on läikkyneet.
Sielut tuhanten lasten
on sua huuhdelleet.

Miss' oli opettajat?
Miss' oli oppilaat?
Vaikea sanoa. Rajat
joskus on mutkikkaat.

Tiedät: sielusi talon
raivasit puhtaammaks,
tuhanten silmien valon
vastaanottajaks. 

Lähteet:

Hellaakoski, Aaro 1964: Runon historiaa. Helsinki: WSOY.

Hellaakoski, Katri 1993: Muistoja isästä. Teoksessa Viimeinen dinosauri. Näyttelyjulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 11–22.

Sarlin, Tommi 1999: Nous hauki puuhun laulamaan. Yliopisto 7/1999.

Tikkanen, Matti 1993: Aaro Hellaakoski – runoileva maantieteilijä. Terra 2/1993