Koskenniemi sai vaikutteensa lyyrikkona monelta suunnalta, mutta mitään "ismiä" hän ei omien sanojensa mukaan tunnustanut. Yhdistävä piirre on se, että hän innostui vain sellaisten runoilijoiden tuotannosta, joiden persoonallisuus puhutteli häntä. Heitä olivat etenkin suuret klassikot J. L. Runeberg ja Johann Wolfgang von Goethe sekä antiikin lyyrikot, esimerkiksi roomalaiset Lucretius ja Catullus. Nuorena hän piti myös Kaarlo Kramsua ja Aleksis Kiveä itselleen läheisinä lyyrikkoina. Rakkaus nuoren Frans Michael Franzénin lyriikkaan syttyi äidinperintönä.

Kiinnostus sekä Saksan että Ranskan kirjallisuuteen on Koskenniemen kirjailijalaadun kannalta keskeinen. Saksalaisen kirjallisuuden perintöä ovat klassisen sopusoinnun ja muotoa antavan järjen ja järjestyksen vaatimus sekä runon rytmi. Ranska merkitsi Koskenniemelle yksilöllisyyttä, henkevyyttä, ironiaa, psykologista otetta ja korkeatasoista moraalista pohdintaa sekä ranskan kielen esteettistä ylivoimaa. Koskenniemi totesi 1940-luvulla, että Saksasta ja Ranskasta tulleet kulttuuriherätteet olivat pitäneet toisensa suunnilleen tasapainossa.

Koskenniemi tunsi hyvin ranskalaista runoutta ja luki alkukielellä muun muassa symbolisteja Paul Verlaine´ia ja Arthur Rimbaud´ta sekä romantikko Alfred de Musset´tä. Erityisen läheinen hänelle oli kuitenkin pessimismin ja ylpeän elämännäkemyksen runoilija Alfred de Vigny. Proosan puolelta häntä miellytti muun muassa Guy de Maupassantin pessimistinen ihmiskuvaus ja Honoré de Balzacin runollinen realismi.

Symbolistien kuumeinen kauneudenpalvonta ja rappion ylistäminen – dekadenssi – jättivät vain vähän jälkiä Koskenniemen runouteen. Hillityn dekadentteja piirteitä – tai "väsynyttä estetismiä" – löytyy kuitenkin esimerkiksi Hiilivalkea-kokoelman sikermässä Hämärän lauluja. Symbolistien lempimaanosa – kuvitteellinen Orientti – pilkahtaa ohimennen näkyviin Valkeat kaupungit -kokoelman viehkeän sensuellissa Mun armaani pieni geisha on.

"Mun armaani pieni geisha on,
hän on aamunnousun ja Mikadon maasta
Hän herää luuttujen soittohon
yön unesta onnekkaasta.

Häll´ on otsa kuin kirkkahin puolikuu,
kun hän kapean kupeensa tanssihin vyöttää,
hän onnenunia uneksuu
ja kultakaloja syöttää.

Ja hän kuulee mun huulteni kuiskailun
monin illoin, kun luuttunsa sävelet helää:
"Oi geisha niin kaunis on lempes sun,
niin ihanata on elää!"

Häll´ on kukkeus kaihoavan nuoruuden,
häll´ on punaiset kynnet kuin taivahan rusko,
häll´ on pitkät ripset silmien
ja lempeä, tyyni usko:

Hänen sielunsa nukkuu Nirvanaan
kuin kukkaset katoovat kirsikkapuista
ja palaa kerran maailmaan
eik´ enää itseään muista."

– Valkeat kaupungit.

Melankolian, yksinäisyyden ja kuoleman ajatukset olivat tyypillisiä vuosisadan vaihteen kirjallisuudelle ja taiteelle, samoin antiikin klassiseen mytologiaan liittyvät aiheet. Myytteihin nuori Koskenniemi suhtautui kirjallisesti; hän käytti niitä runolle muotoa antavina elementteinä. 1910-luvun lopulta lähtien antiikin vaikutus voimistui ja sai persoonallista sisältöä. Raamatun, etenkin Vanhan testamentin, myyttinen maailma alkoi näkyä Uusia runoja -kokoelmassa.

Lähteet:

Kunnas, Tarmo 1985: Villonista Verlaineen – V. A. Koskenniemen Ranska-kuvasta. Teoksessa Kurkiauran varjo. Esseitä V. A. Koskenniemestä. Toimittanut Touko Siltala. Helsinki: WSOY.

Mattila, Pekka 1954: V. A. Koskenniemi lyyrillisenä taiteilijana. Tutkimus hänen symboleistaan, kielestään ja rytmistään. Helsinki: WSOY.

Viljanen, Lauri 1935: V. A. Koskenniemi: hänen elämänsä ja hänen runoutensa. Porvoo: WSOY.

Koskenniemi oli monen aloittelevan lyyrikon ihanne etenkin 1910- ja 1920-luvuilla. Hänen runoutensa innoitti esimerkiksi Elina Vaaraa, Lauri Viljasta ja Kaarlo Sarkiaa. Myös Katri Valan varhaisissa runoissa näkyy Koskenniemen vaikutusta, vaikka Vala myöhemmin kirjoittikin kitkerään sävyyn "pienestä sinimustasta runoilijaprofessorista". 

Koskenniemeläinen runotraditio merkitsi 1930-luvulta lähtien monien mielestä kaikkea aikansa elänyttä, kaavoihin kangistunutta, pateettista ja ummehtunutta. Isänmaallinen, äärioikeistolainen tilapäälyriikka pimitti varhemman runouden ansiot; lyriikan mitallisuus lienee ollut Koskenniemen "synneistä" pienimpiä.

Nuori Kullervo Rainio parodioi tunnettuja suomalaisrunoilijoita Se on mennyt -runosikermässä, joka julkaistiin Lipeäkala-joululehdessä vuonna 1946. Elegia Raitiovaunulle Veikko Antero Koskenniemen mukaan on mukaelma elegiasta Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta. Koskenniemen alkuperäisteos julkaistiin teoksessa Elegioja.

ELEGIA Raitiovaunulle.
(Veikko Antero Koskenniemen mukaan.)

"Niin olet mennyt taas, sinä Kolmonen, kiireistä tietäs.
Mennyt oot menojas. Ah, mua oottanut et.
Niin menit kerran taas, kuten mennyt oot monast´ ennen,
kun sinun sain perähäs juosta ma huohottaen,
kun olin nuori ja kun tulin saatolta Eirasta illoin,
tyttösen saatolta, ken rinnasta vei sydämein.
Niin menit ennen, kun luennot mua kutsui ja niille
joutua ois pitänyt. Mut jalan kulkea sain.

Ah, sinä kylmä ja ylpeä, syömetön Kolmonen, taasko,
Taasko jo mennyt sa oot! Taasko mun pettänyt oot!
Kuitenkin takasillalles minun henkeni kaipaa.
Hampain riippua suo vaikk´ oven pielessä ees.

Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on varpaat.
Kun meni vaununi pois, kaikki niin hiljaista on,
että ma voisin kuulla, kun partani kuurahan jäätyy,
elleivät äänehen niin hampaani loukkua löis.

Ah, Zeus, maailman paremman minä oisin jo luonut
kuin sinun maailmas, kuin sinun alitokses.
Myöhästyis, ah, ei minun maailmassani kenkään,
yhtenä virtana kun vaunuja kulkisi vain.

Niin olet mennyt taas menojas, minut jättänyt yksin.
Seurana vierelläin on oma varjoni vain.
Niin menet kerran taas sylin täysin silmäini eestä,
mutta, ah, poissa ma oon, jättänyt oon pysäkkis.
– Silloin ma valtaani vastaan keksinyt oon ajoneuvon,
Varman ja luotettavan, ah, omat jalkani mun."

– Kullervo Rainio, Lipeäkala 1946.

Koskenniemi ja modernismi

Nuoret modernistirunoilijat näkivät Koskenniemessä tradition ruumiistuman ja auktoriteetin, jota vastaan hyökkäämällä saattoi hankkia kirjallisia kannuksia. Uuden runon ilmaisukeinot eivät miellyttäneet Koskenniemeä, ja nuolia sateli puolin ja toisin. Erkki Sevänen näkee hänen varauksellisessa suhtautumisessaan modernismiin kaksi taustatekijää – nationalismin eli suomalaisen kirjallisuuden "kansallisen tradition" ja staattisen maailmankuvan, joka Seväsen mielestä oli luonteeltaan pikemminkin filosofinen kuin poliittinen. 

Kaikesta huolimatta Koskenniemi arvosteli myönteisesti esimerkiksi Aila Meriluodon, Lauri Viidan ja Marja-Liisa Vartion lyriikkaa, mutta monet muut saivat osakseen piikittelyä "fyrti- ja femtitalismista". Ambivalentti suhtautuminen Edith Södergranin lyriikkaan säilyi Koskenniemen vanhuuden päiviin asti.

Tuomas Anhava arvosteli Koskenniemen esseekokoelman Runousoppia ja runoilijoita vuonna 1952:

"Koskenniemi tosin myöntää, että runous on sanan taidetta, mutta sana on hänen mielestään väline, jolla "välitetään" runoilijan elämys lukijalle. Tämä on kuitenkin parhaassakin tapauksessa karkeaa yksinkertaistamista ja yleisessä katsannossa paikkansa pitämätöntä. Runo ei ole kippo, jolla kannetaan jotakin tekijästä lukijaan; lukija sillä ammentaa itsestään, ja on sattumanvaraista sekä vertaamattomissa, nouseeko ilmoille samaa kuin tekijässä runon syntymisaikaan."
– Todenkaltaisuudesta: kirjoituksia vuosilta 1948–1979, 2002.

Kritiikki heijastelee kahta erilaista taide- ja runouskäsitystä – Koskenniemelle tekijä oli tärkein, Anhavalle tekstin suhde lukijaan. Perusteellisessa arviossa osansa sai myös Koskenniemen sitkeästi puolustama mitallinen, "aikojen kulutusta vastaan panssaroitu" lyriikka; Anhavan mielestä loppusoinnutettu runo ei ollut "kovempi luu ajan koirien kaluta".

Klassisella runotraditiolla ja lyriikan modernismilla on kuitenkin myös kosketuskohtia. Pentti Saarikosken Laulu ikävästä merellä, joka julkaistiin vuonna 1958 teoksessa Runoja, on harvinaisen selvä kirjallinen viittaus. Runo alkaa Koskenniemen säkein: "Tule armaani ja kätes anna mulle!". Runoilijoita yhdisti kiinnostus antiikkiin sekä varhainen taituruus lyriikassa – kumpikin sai esikoisteoksensa julki 21-vuotiaana. Koskenniemi kuului nuoren Pentti Saarikosken mielirunoilijoihin, kuten myös Leino, Hellaakoski ja Kivi. 

Lähteet:

Anhava, Tuomas 2002: Kymmenes runotar. V. A. Koskenniemi: 'Runousoppia ja runoilijoita'. Teoksessa Todenkaltaisuudesta. Kirjoituksia vuosilta 1948–1979. Toimittanut Helena ja Martti Anhava. Helsinki: Otava.

Kunnas, Maria-Liisa 1981: Muodon vallankumous. Modernismin tulo suomenkieliseen lyriikkaan 1945–1959. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kunnas, Tarmo 1985: Villonista Verlaineen – V. A. Koskenniemen Ranska-kuvasta. Teoksessa Kurkiauran varjo. Esseitä V. A. Koskenniemestä. Toimittanut Touko Siltala. Helsinki: WSOY.

Saarenheimo, Kerttu 1984: Katri Vala, aikansa kapinallinen. Porvoo: WSOY.

Sevänen, Erkki 1994: Vapauden rajat. Kirjallisuuden tuotannon ja välityksen yhteiskunnallinen sääntely Suomessa vuosina 1918–1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tarkka, Pekka 1996: Pentti Saarikoski: vuodet 1937–1963. Helsinki: Otava.

V. A. Koskenniemi teki ensimmäisen, Italiaan suuntautuneen Euroopan-matkansa vuonna 1909. Roomalaisajan muistomerkkien äärellä hän tunsi kokevansa elävää yhteyttä menneisyyteen ja sai vahvistusta jo nuorena omaksumalleen näkemykselle antiikista eurooppalaisen kulttuurin perustana. Tutustuminen Emil Zilliacuksen julkaisemaan väitöskirjaan Den nyare franska poesin och antiken yhdisti Koskenniemen kiinnostuksen antiikkiin ja ranskalaiseen 1800-luvun runouteen. Muinaisen Kreikan ja Rooman tuntemus pohjusti myös runoilijan taidehistorian opintoja ja harrastusta.

Koskenniemen lyriikassa antiikin mytologian aihepiiri ei merkitse vain pakoa todellisuudesta, vaan henkilökohtaisesti tärkeän suodattumista historian ja mytologian lävitse. Rafael Koskimiehen mukaan runoilija löysi antiikista elämäntunnon, jonka viileä ja samalla intohimoinen luonne vastasi hänen omaa yksilöllistä tarvettaan. Hellas-unelmaan liittyi toki eskapistinen säie – kaoottisen nykyhetken keskellä uneksija-Koskenniemi löysi eheyden ja kauneuden menneisyydestä. Hän ei kuitenkaan tyytynyt antiikin maailman ja elämänkuvan objektivointiin. Koskenniemelle antiikki oli olemassa olevaa ja omassa ajassa vaikuttavaa. Hän poimi antiikista motiiveja, jotka liittyvät olemassaolon universaaleihin kysymyksiin ja muokkasi niitä persoonallisella tavalla. Etruskilainen vaasi teoksesta Elegioja on hieno esimerkki:

"Mies teki minut kerran armaalleen
ja piirsi kolme sanaa kylkeheni.
Pois menivät, ja uneen ikuiseen
myös koko heidän kansansakin meni.

Ken arvoitukseni nyt lukeekaan?
Uus, outo kieli ympärilläin helää.
Käy sydämet ja suvut kuolemaan
ja yksin mykkä kauneus saa elää."

Runossa kiteytyvät ajan ja ajattomuuden, katoavaisuuden, kuoleman ja kauneuden kysymykset, jotka ovat Koskenniemen lyriikan ydintä. Niitä hän pohtii hienosti myös Sydän ja kuolema -kokoelman epitafeissa l. hautarunoissa. Runo Filosofin hauta on kuin synteesi runoilijan elämännäkemyksestä:

"Täällä mun luuni on, maantien laidassa, aloen alla,
     Tänne mun kuopannut on rakas vaimoni mun,
Rientäen luotani ensimmäisen kulkijan kaulaan.
    Vuossadat nukkuessain tien yli on tomunneet,
Kulkenut on rikas, köyhä ja kulkenut viisas ja narri,
    onnellistapa ei kulkenut ainuttakaan.
Kulkija, ken nyt juur´ ohi käyt, voit laskea sauvas,
   Jäädä mun vierellein hetkeäs vuottamahan.
Ei edessäs sitä oo, mitä etsit, ei takanaskaan:
  Maantie on edessäs, maantie on takanas."

Koskenniemi kuvaa elämää haudan takaa hienoisella ironialla. Kuolema on olotila, jonka ohut harso erottaa elämästä. Sen takaa voi tyynesti – vaikkakin kaipausta tuntien – tarkkailla maailmaa. Yksilöllä ei ole paljon merkitystä sukupolvien saatossa, ja jokaisella ihmisellä on loppujen lopuksi sama kohtalo – kuolema, unohdus. Totuuden etsiminen ja onneen pyrkiminen voi olla turhaa, mutta elämän ainutkertaisuudesta kannattaa silti nauttia. Ajatus elämän lyhyydestä on oudon lohdullinen runossa Onnellisen hauta:

"Synnyin maailmaan minä vuokkojen kukkimisaikaan,
orvokit valmihit ei, kun mun jo kuolema vei."

Kauneus, rakkaus ja kuolema yhdistyvät Elegioja -teoksessa julkaistusta Endymionissa, jonka myyttisenä pohjana on tarina kauniista nuorukaisesta ja häneen rakastuneesta kuun jumalattaresta. Endymion sai ikuisen nuoruuden ja rakkauden, kun palvova Luna vaivutti hänet päättymättömään uneen:

"– –
Vain Panin huilu jostain kalliolta,
vain hunajainen tuoksu Hymettolta
ne sekaantuvat sinun unehes,

kun ikinuoruuttasi ikävöiden
käy Luna luokses kesken kuumain öiden
ja suudelmansa sataa huulilles."

Pekka Mattila korostaa tulkinnassaan runon eroottista teemaa – rakkaus ja uni ovat lähellä toisiaan ja samalla kaukana arkitodellisuudesta.

Koskenniemen lyriikassa muutoin harvinainen leikillisyys hehkuu muutamissa antiikkiaiheisissa lemmenrunoissa, esimerkiksi Sydän ja kuolema -teoksessa julkaistussa Runokirjeessä rakastuneelle Gallukselle:

"Oi varo itseäs, Gallus, ylpeä, vallaton, poika!
Nymfien lehtoa päin yöllä sun kulkevan näin.
Ennen kuin sinä arvaatkaan, sinä vankina huokaat,
kahlehet ruusuiset on sinun rantehissas,
on lujemmat kuin jos olis Zeus sinut kytkenyt raudoin
Kaukason kalliohon. Onneton, riisuos pois
miehen-toogas ja orjaltas sinä viittasi lainaa!"

Miehinen uho näyttäytyy hieman koomisena Sydän ja kuolema -teoksessa julkaistussa rakkausrunossa Klythia:

"– –
Oi Klythia, kussa sun jalkas käy?
Yhä viel´ ei huntusi hulmua näy!

Oi Klythia, kautta Herkuleen,
minä vielä sankaritöitä teen:

Härän suistan ma satasarvi-pään,
Manan koiran kuljetan elämään.
– –
Mut ma vannon: on kuoleman oma se mies,
tän´ yönä jos toisen luo käy ties."

Runon pohjavire on kuitenkin vakava. Orja-rakastajan kaipaukseen liittyy ajatus rakkaudesta vapauden valtakuntana. Eroottista onnea kannattaa tavoitella, vaikka sen tarjoama vapaus on vain hetkellistä. Viimeiset säkeet tummentavat runon tunnelman. Jäljet johtavat traagisen rakkauden runoilijaan Catullukseen, jonka elämästä ja runoudesta Koskenniemi kirjoitti teoksessa Roomalaisia runoilijoita. Catullukselle rakkaus oli runouden ja elämän ainoa tarkoitus ja päämäärä.

Voiko nykylukija ymmärtää Koskenniemen antiikkiaiheisia runoja? Useimpia voi, jos tuntee vähänkin antiikin mytologiaa. Koskenniemen suosimien myyttisten hahmojen enemmistö – Pan, Ekho, Narkissos, Prometheus – kuuluu antiikin tarujen tunnetuimpiin. Uhmakkaan titaani Prometheuksen Koskenniemi koki läheiseksi omalle itselleen. Koskenniemeläisen Prometheuksen hahmossa kreikkalaisen mytologian alkuvoimien taistelu siirtyi runoilijan kamppailuksi ihmisten ajassa ja ihmiskunnan historiassa. Elegioja -teoksessa julkaistussa titaanin nimikkorunossa eheyden etsiminen kaaoksen keskellä tähtää kauneuden ja vapauden ideoihin antiikin klassisten esikuvien mukaan:

"– –
Kauniimman, paremman minä oisin maailman luonut
kuin sinun maailmas, kylmä ja korskea Zeus,
en ois voimastain minä orjien heimoa luonut,
kuin sinä, luoduille en kahleita ois takonut
- -"

Poppelit -runo on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten Koskenniemi kätki henkilökohtaisen kokemuksen mytologiseen aiheeseen. Myyttinen tausta on seuraava: Huono-onninen Faethon halusi todistaa olevansa auringon jumala Helioksen poika. Hän ohjasi vaununsa liian lähelle aurinkoa, paloi ja putosi virtaan. Surevat sisaret muuttuivat poppeleiksi. 

Koskenniemi kertoi itse, että runon taustalla oli henkilökohtainen eroottinen elämys. Eroksen jäljittäminen myytin takaa olisi vaikeaa ilman runoilijan omaa ilmoitusta. Aurinko/tuli -symboliikka viittaa kuitenkin elämänvoiman keskeiseen elementtiin – rakkauteen.  

"Poppelit, illassa itkekää!
Ilmojen rannat hämärtää,
tummuu kehrä auringon:
Faethon, veljenne, kuollut on!
Poppelit, illassa itkekää!

Syleili tulisydän kerta,
syleili taivasta, maata ja merta,
mittasi auringonvaunuillaan
ikuisuutta ja aikaa maan,
keskellä aavojen ylhäisten
kuunteli kulkua tähtien.
Faethon, Faethon kuollut on,
kuollut poika auringon,
sammunut sydän tulisin,
kylmiin kylmiin aaltoihin!

Ken nyt ajaa taivaan teitä?
Maailma yöksi hämärtää.
Kyyneleitä, kyyneleitä,
Poppelit, illassa itkekää!"

– Sydän ja kuolema, 1919.

V. A. Koskenniemi ei tiedemiehen tavoin pyrkinyt ratkaisemaan "luonnon salakirjoitusta": kasvit ja eläimet olivat hänelle lyyrisen innoituksen ja esteettisen mielihyvän lähde. Läheinen suhde luontoon syntyi kotipihan puutarhassa, joka kukkineen ja hyönteisineen muodosti kiehtovan mikrokosmoksen. Elämysmaailma oli kaukana koulupojan kuivina pitämistä luonnontiedon tunneista. Runo Entiselle itselleni teoksesta Elegioja kuvailee poikavuosien symbioottista suhdetta kasveihin ja eläimiin:

"– –
Entinen itseni, olkoon aina sun tiesi mun tieni.
    Niin liki luontoa kuin ihminen kulkea voi,
Niin liki maata ja kukkia, lintuja, tähtien sarjaa
   kuin sinä kulkenut oot, kulkea tahdon ma myös.
– –"

Koskenniemi muistelee äidiltä perimäänsä rakkautta runouteen ja kukkiin Vuosisadanvaihteen ylioppilaassa:

"Hänen runollisista rakkauksistaan olen perinyt kiintymyksen Franzénin nuoruudenlyriikkaan ja hänen muista esteettisistä mieliharrastuksistaan kiintymyksen kukkiin, etenkin hajuherneihin, jotka pihamme kukkasista olivat hänen erikoisen suojeluksensa alaisia. Lapsuuteni päiviltä onkin minuun jäänyt sellainen mielikuva, että nuoren Franzénin runoilla ja hajuherneiden tuoksulla on jotain tarkemmin selittämätöntä sisäistä sukulaisuutta."

Koskenniemen puutarhakukka-aiheiset runot kasvavat oululaisesta maaperästä. Lauri Viljasta siteeraten: "Hiukan salaperäisissä riveissä ovat lyyrikon mieleen sukeltaneet ne tuntemattomat kukat, jotka Oulun ulkosatamassa olivat versoneet rannoille painolastin mukana tulleista siemenistä!" Esikoiskokoelmassa Runoja kukkii melankolinen Chrysanthemum:

"Sano mistä sa saitkaan loistosi
noin hiekalla tomuisen turun?
Minä luulen, että sun juuresi
on ruokkima salaisen surun.
– –
Minä luulen, sa surulta loisteet sait,
vaikk´ kasvoitkin hiekkahan turun,
minä tunnen ne elämän ankarat lait:
kukat parhaat on kukkia surun."

Runo Syyslilja teoksesta Hiilivalkea puhuu luonnon ajattomista, salaperäisistä laeista unenomaiseen, huolettomaan sävyyn:

"Suo päivän mennä ja toisen tulla,
Ei ole kiirettä mulla.

Minä salaisten unten saituri oon.
En herää ma kevään aurinkoon,
ja suhinan suven päivien
kuin suihkeen sadun lintujen
minä uneni lävitse kuulen vain.
Ja leikkejä tuulten lauhkeain
ja poutapilvien karkelon
vain aavistanut mun sieluni on.
Mut tullessa ensi syksy-yön
minä unteni lippaan auki lyön.
Kun katsovat tähdet maailmaa,
mun uneni yöhön puhkeaa.
– –"

Myös luonnonkukka-aiheisissa runoissa on elämänfilosofista syvyyttä. Ranunculus teoksesta Valkeat kaupungit muistuttaa inhimillisestä heikkoudesta ja katoavuudesta:

"Ranunculus, kultakukka,
hän keväällä nosti nuoren pään.
Ranunculus, kultakukka,
oli hurmautunut elämään.
– –
Kuin unesta heräten katsoi
hän syksyn outoon pimeyteen.
Ranunculus, kultakukka
hän huomasi kruununsa kalvenneen."
– –"

Koskenniemen luontolyriikassa linnut laulavat luomisen ja kauneuden laulua. Kiuru on runoilijan inspiraation vertauskuva runossa Leivoselle teoksesta Uusia runoja:

"Sinä kevään lähetti, leivonen,
oman rintani kaihon ja kiitoksen
sinun lauluhus liittää mun lauluni halaa
joka kerta kun kevät sun kanssasi palaa!
Olen sidottu maahan ja murheeseen,
sinä nostat mun jalkani askeleen
ja laulusi langoin hopeisin
sinä sidot mun sinisiin ilmoihin
ja sun kanssasi keväästä keväimeen
minä laulun taivaista siltaa teen.
– –"

Runoilijan tehtävästä kertoo myös Kurkiaura -kokoelman komea nimiruno.

"Jo kyntänyt taivahalle
kevätkurkien aura on
vaon valkean pilven alle,
ylös ilmojen peltohon.

Sato muiden maassa itää,
mut ilmassa runoilijain.
Niin sun siemenes pudota pitää
Kevättaivaan tuulihin vain!

Niin vakasta unen ja kaihon
kevätkurkien vakoihin
sinä kylvät keltaisen laihon
ja sinisen kaunokin!"

Hyönteisaiheisia runoja Koskenniemellä on vain kaksi: Päiväperho teoksessa Syksyn siivet ja Pääkallokehrääjä teoksessa Tuli ja tuhka. Jälkimmäinen syntyi kesäisen päivän dolce far niente -tunnelmissa. Koskenniemi ei tyydy perhosen lajityypillisten ominaisuuksien kuvailuun, vaan rakentaa runon ikään kuin arvoitukseksi:

"Häll´ on lehdossa ilmava, ihana maja,
hän on liljan ja ruusun rakastaja,
hän on hehkuva, hiljainen, hauras ja hento,
kuin aatos niin kevyt on kiitonsa lento
ja kuin ylväintä, ylintä rakkauttaan
hän kantaa – Kuoleman harteillaan."

Runoilija kertoo Pääkallokehrääjän syntyprosessista esseessään Miten lyyrillinen runo syntyy?:

"Seuratessani silmilläni perhosten kesäistä karkeloa ja tarkaten niiden siipien väriloistoa ja kuvioita iski mieleeni pääkalloperhosen makaberi selkäornamentti, jota en tosin luonnossa ollut nähnyt, mutta sen sijaan perhoskokoelmissa ja kuvateoksissa. Seuraava idea-assosiatio kasvoi silmänräpäyksessä esiin perhosen koristekuvion symboliikasta: pääkalloperhonen – pääkallohusaari – kuolemanvoittaja – kuolemanrakastaja. Runo oli valmis! – –"

– Runousoppia ja runoilijoita, 1951.

Lähteet:

Koskenniemi, V. A. 1951: Runousoppia ja runoilijoita. WSOY.

Leikola, Anto 1996: Lakeuden ja isänmaan runoilija: Veikko Antero Koskenniemi (1885–1962).Teoksessa Anssi Mäkinen ym. (toim.): Kansallisgalleria: Suuret suomalaiset: Nuori tasavalta (1920–1945). Espoo: Weilin & Göös.

Mattila, Pekka 1954: V. A. Koskenniemi lyyrillisenä taiteilijana. Tutkimus hänen symboleistaan, kielestään ja rytmistään. Helsinki: WSOY.

Tuulio, Tyyni 1945: Lintujen merkkikieltä V. A. Koskenniemen lyriikassa. Teoksessa Juhlakirja V. A. Koskenniemen täyttäessä 60 vuotta 8. VII. 1945. Kirjallisuuden tukijain seuran vuosikirja VIII. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

V. A. Koskenniemi päättää muistelmateoksensa Onnen antimet lukuun otsikolla "Tuomiokirkon tornista":

"Kenties on vain unta sekin, että näen syyskuun auringossa kylpevän pienen valkoisen kaupungin – minulle rakkaimman paikan maailmassa – , joka kolmen äärettömyyden, taivaan, meren ja lakeuden, saartamana on nostanut maasta pienet majansa, niin kuin aron lapset pystyttävät tilapäisen telttansa erämaan laitaan? Mikä on se voima, joka on saanut sen uhmaamaan ulapan ja lakeuden ja taivaan tylyyttä ja sytyttämään kotilietensä niin monen tyhjyyden keskelle?"

Kaupunkikuvassa yhdistyvät paikallisuus – lapsuuden tutut talot ja kadut – ja unenomainen mielen maisema, jota meri, lakeus ja taivas reunustavat ajattomuuden symboleina. Hiukan epätodellinen tunnelma toistuu esimerkiksi Valkeiden kaupunkien nimirunossa, jonka kytkös Ouluun syntyy nostalgisen kaipuun välityksellä:

"Nään usein unessa ma kaupungin.
Mun on kuin ois se jumalille luotu, –
mun koskaan sinne astua ei suotu,
mut unessa sen tunnen kuitenkin.
– –

Siell' elää nuoruuteni unelmat
ja elon yksinkertaisuus ja rauha.
Vain ulapalta kulkee tuuli lauha
ja laineet laiturihin kuolevat."

Oulu merkitsee Koskenniemen runoudessa kaipuuta rakkaaseen lapsuusmiljööseen. Kotikaupunkiaihelma liittyy etenkin hänen varhaislyriikkaansa, Hannu-runoelmaan ja Konsuli Brennerin jälkikesä -romaaniin. Koski ja koulutie rajaavat maiseman Oulun keskustaan. Tuleva runoilija asteli Kauppurienkatu 16:sta Kirkkokatua pitkin lyseolle kiintopisteenään Tuomiokirkko sekä Franzénin puisto. Säntillinen nuorukainen käveli aina kadun samaa puolta.

"Vain tulipalo tai jokin kaunis silmäpari, jonka tiesin seuraavan toisia ratoja, sai minut joskus poikkeamaan tutulta tieltäni", kirjoittaa Koskenniemi Onnen antimissa. Pokkitörmää hallitsi Merikosken kahlitsematon pauhu, jota saattoi kuunnella luokkahuoneessakin. Koski – etenkin sen ääni – saa monia vertauskuvallisia merkityksiä runoilijan tuotannossa. Se on vapauden tai kohtalon ääni, elämäntaistelun symboli, lohtu ja lepo, kuolema ja unohdus, nuoruuden murhe. Tuli ja tuhka -teoksessa ilmestyneen Koulu kosken rannalla -runon komeissa päätössäkeissä Merikoski – Koulukoski – muistuttaa elämän rajallisuudesta:

"– –
Koulukoski, kohtalomme,
          elämämme syvin vuo,
onnemme ja ahdinkomme,
           äänes meille soida suo,
kunnes kerran aaltos oma
          yhtyy Tuonen virtahan,
alkaa kuolon koululoma
          tuolla puolen maailman!"

Pohjoisen jyrkät vastakohdat – etenkin valon määrän vaihtelu eri vuorokauden- ja vuodenaikoina – myötäilevät ihmisen mielentiloja Koskenniemen kaupunkirunoissa. Talviyö luo yksinäisyyden ja kaipauksen surumielisen tunnelman Jääkukkia-runossa, joka ilmestyi Valkeat kaupungit -teoksessa.

"Jääkukkaset ikkunalla,
te vuoteni viimeiset
kukat, joihin ei koskenut halla,
te olette jäänehet.

Te tulitte tummin illoin
yön-valvojan ikkunaan.
Ken teitä on lempinyt milloin
ei kylmene konsanaan.
– –"

Samoin Valkeat kaupungit -teoksessa ilmestyneen Kevätsonetin romanttinen tuokiokuva hehkuu alkukesän valoisaa huumaa:

"Tää kevään kirkas riemu kaikkialla
niin outona se tapaa sun ja mun,
kun unelmissa onnen tuhlatun
me käymme puiston pihlajien alla.

On nurmikolla päivän kultaamalla
jo lapset saaneet leikin kulkuhun.
Myös yhden päivänsäteen kullatun
ma nään sun poskellasi kalpealla.
– –"

Runoa lukiessa on helppo olla samaa mieltä Atte Kalajoen kanssa siitä, että Koskenniemi kirjoitti Oulusta: "Sen sekä kuulee että näkee jokainen, joka Koskenniemen tavoin on elänyt Oulun kesät ja talvet, syksyt ja keväät."

Hannu-runoelma kertoo nuorukaisesta, joka hävittyään Oulun Hiihdossa pakenee koulukaupungistaan merille:

"Viel´ aamun hopeisessa hämärässä
kun kansa, kadut, talot lepäeli
jo nähtiin nuorukainen hiihtämässä.
Hän alas meren jäälle suuntaeli.
Hän viipyi hetken koulumäen alla
ja katsoi ympärilleen: kaikkialla
niin oli suljettua, hiljaisaa
kuin korva ikuisuutta kuulostaa
ois voinut, kaikkialla nukuttiin
– –"

Hannu palaa Ouluun vuosikymmenten mentyä, ja teoksen päättää upea kaupungin keskikesän kuvaus Juhannusyö:

"Yö oli valkea ja Juhannus
ja pihlajoiden tuoksu kaupungilla.
Ja taivahalla illan kajastus
se aamun koittoon suli. Hopeisilla
se säteillänsä leikki ikkunoissa
ja talon seinillä ja puistikoissa.
– –

Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan –
Niin oli ihmeen valkeata vaan."

Liisi Huhtalaa siteeraten: "Tuntuu, että ennen kaikkea Hannun alkuun ja päätösrunoon Koskenniemi on intensiivisemmin kuin missään muualla sijoittanut oululaista nuoruuttaan – kevättalven kokemisen ja kesäyön valkeuden, koulunsa hengen ja koulupojan haaveet." 

Lakeus

Pohjalainen lakeus avautui Koskenniemelle nuorukaisiässä, kun hän vietti kesiä Oulujoen Erkkolassa:

"Lakeus heräsi eloon minussa itsessäni, tarjoten minulle oman runoutensa, niin kuin se oli tarjonnut sukupolville ennen minua niiden työn ja leivän. Tunsin itseni usein ikivanhaksi tuollaisina kontemplaation hetkinä, niin kuin vain nuoruus, vielä lapsuuden rajoilla, voit tuntea."
– Vuosisadanalun ylioppilas, 1947.

Tatu Vahlsténin (= Vaaskiven) luonnehdinnan mukaan:

"Ensimäinen, suppea lyyrillinen nide on täynnä jokaiselle nuorelle pohjois-pohjalaiselle tuttua kajastusta, joka auringon nousun ja laskun aikaan vaipuu liminkalaisten niittyjen korsiin. Koskenniemi reagoi tuohon valoon aidon lyyrikon tavoin: hänen kellervää avaruuttaan vasten ei kuvastu yhtä ainoaa ihmishahmoa, hänen taivaansa on autio ja tyhjä ja täyttyy vain runoilijan subjektiivista kaipuuta symbolisoivien linnunsiipien havinasta."
– Kahden pohjois-pohjalaisen kirjailijan lakeuskuva, 1934.

Runoilijan varhaislyriikkaa inspiroiva lakeus sijaitsi Oulujoen varressa, ei Limingassa, mutta muutoin nuori Vahlstén kiteyttää osuvasti lakeusaiheisten runojen tematiikan – yksinäisyys, iäisyys, rauha, panteistinen sulautuminen luontoon. Lakeus-sikermän aloitusrunon mietteliäs surumieli on sukua kaupunkirunojen yksinäiselle kaipaukselle:

"Mun sieluni sun ylläs väräjää
kuin tuulenhenki yli ketoin, niittyin
ja sisässäni soinnut helähtää
sun oudon yksinäiseen kuoroos liittyin.

Ma tahdon nöyrin mielin omistaa,
Oi lakeus, sun unes kuolonkovat,
jotk´ kylmään korkeutehen kohoaa,
miss´ suru, riemu ammoin laanneet ovat."

Lakeus ja sen ylle kaartuva korkeus ovat kuitenkin lohdullisempia elementtejä kuin kaupungin jäänkova tähtitaivas. Lauri Viljasen sanoin "lakeuden näkyä elävöittää Pohjolan yön ihme", lumottu hohde, joka hävittää esineiden ääriviivat.

Koulutie-runo

"Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.

Syysaamu kirpeä koittaa
Yli heräävän kaupungin
Ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

Talot matalat kahtapuolta –
miten tunnen ne tarkalleen!
Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko tornineen.

Ja mun matkani keskitiellä
näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä
ja katsehen sinisen.

Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon.
Sen penkillä kuutamossa
ens runoni tehty on. 

Ja puiston puiden takaa
– miten lempeine silmineen! –
mua katsoo kaunis vakaa
runoruhtinas, piispa Franzén.

Ja koulun aitaa vastaan
jo vanhan rehtorin nään.
Miten tuttu astunnastaan
ja ryhdistä miehisen pään

Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikkisain, kaukana aivan,
elo ihan niin kaunihiks saa.
Mua josa odottaa. –

Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie?"

– Uusia runoja, 1924.

Lähteet:

Huhtala, Liisi 1985: Oulu omansa ottaa? Teoksessa Runoilijan monet kasvot. Kirjoituksia V. A. Koskenniemestä. Toimittanut Kerttu Saarenheimo. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Sarja A. N:o 13. Turku: Turun yliopisto.

Kalajoki, Atte 1994: Pohjatuulta. Jyväskylä (Oulu): Pohjoinen.

Koskenniemi, V. A. 1935: Onnen antimet. Lukuja elämäni kirjasta. Porvoo: WSOY.

Kupiainen, Unto 1945: Runon portilla. Esseitä ja tutkielmia suomalaisesta kirjallisuudesta sekä estetiikasta. Porvoo: WSOY.

Vahlstén, Tatu 1934: Kahden pohjois-pohjalaisen kirjailijan lakeuskuva. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton vuosikirja II / 1934. Oulu: Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliitto.

Viljanen, Lauri 1935: V. A. Koskenniemi: hänen elämänsä ja hänen runoutensa. Porvoo: WSOY.

V. A. Koskenniemi pohti runouden ja musiikin suhdetta Aika-lehdessä vuonna 1912:

"Hugo, Carducci ja Fröding sekä lukemattomat muut suuret säetaiturit ovat olleet tavallisessa mielessä epämusikaalisia. Mutta että rytmitaito on sukua musiikille ja että se voi ikään kuin korvata musiikin, sen lienee jokainen lyriikalle vastaanottoinen lukija huomannut. Sisartaiteet lyriikka ja musiikki tulevat tässä niin lähelle toisiaan, että rajat himmenevät, käyvät epämääräisiksi."

Koskenniemen lyriikkaa säveltäneiden lista on pitkä ja kunnianarvoisa: George de Godzinsky, Armas Järnefelt, Toivo Kuula, Yrjö Kilpinen, Helvi Leiviskä, Leevi Madetoja, Erkki Melartin, Aarre Merikanto, Selim Palmgren, Erkki Raitio, Jean Sibelius ja Frans Siltavuori. Nykysäveltäjistä hänen teksteihinsä ovat tarttuneet Paavo Heininen ja Matti Murto. Runoilija tunsi henkilökohtaisesti ainakin Kilpisen, Madetojan ja Melartinin; Vieno Koskenniemen mukaan "Veikko paljon liikkui myös säveltäjien maailmassa". Koskenniemi ei ollut musiikin asiantuntija ja vähätteli musikaalisuuttaan väittämällä, ettei erottanut Porilaisten marssia Maamme-laulusta. Kokonaan vailla sävelkorvaa hän tuskin oli, koska sanoitti valmiin sävellyksen, Jean Sibeliuksen Finlandia-hymnin.

Nuorallatanssija ja tulennielijä – Madetoja ja Koskenniemi

Leevi Madetoja oli V. A. Koskenniemen koulutoveri Oulun klassillisessa lyseossa. Luokkatovereita he eivät kuitenkaan olleet. Yhteisistä kouluvuosistaan tiedetään ainakin se, että he esiintyivät samassa poikien sirkusspektaakkelissa – Leevi nuorallatanssijana ja Veikko tulennielijänä.

Runoilija Koskenniemi ja säveltäjä Madetoja kohtasivat nuottipaperilla vuonna 1908. Kansanvalistusseura tilasi laulukirjaansa neljän yksinlaulun sarjan, ja Madetoja valitsi teksteiksi kolme Valkeat kaupungit -kokoelman runoa. Ensimmäiset julkisesti esitetyt Madetojan sävellykset olivat yksinlaulut Lähdettyäs ja Yksin Koskenniemen sanoihin. Teokset esitettiin joulukuussa 1908.

Keväällä 1909 Madetoja sävelsi Valkeat kaupungit Ylioppilaskunnan Laulajien konserttiin. Erkki Salmenhaaran mukaan kummankin tekijän nuoruuden elämäntuska pääsi oikeuksiinsa synkän paatoksellisessa kuoroteoksessa. Samana vuonna Ylioppilaskunnan Laulajat kantaesitti myös kuorolaulut Rannalta ja Kevät keralla päiväin kuulakkain.

Keväällä 1911 Madetojalta tilattiin juhlakantaatti saman vuoden syyskuussa vietettävään Oulun koulujen 300-vuotisjuhlaan. Kuorokantaatin teksti oli Koskenniemen runo Merikoski teoksesta Hiilivalkea. Juhlat vietettiin 29. syyskuuta 1911 – Jumalanpalveluksen jälkeen 3 000 hengen yleisö kokoontui Linnansaareen, missä sekä Koskenniemen että Madetojan ihailema rehtori Mauno Rosendal piti puheen. Lehtori A. Rantaniemi lausui Merikoski-runon. 45-henkinen sekakuoro esitti kantaatin iltajuhlassa lyseolla, ja Madetoja palkittiin laakeriseppeleellä. Koskenniemi ei liene ollut paikalla. Madetojan ja Koskenniemen yhteistyön tuloksena syntyivät myös kantaatit Elämän päivät ja Planeettain laulu.

Madetoja kirjoitti Koskenniemelle vuonna 1942 ja tiedusteli, voisiko hän sommitella runotekstin Oulun kaupungin historiallisiin vaiheisiin liittyvään musiikkinäytelmään – "pohjalaiseen Parsifaliin". Koskenniemi oli kiinnostunut hankkeesta, mutta se ei koskaan toteutunut Madetojan heikkenevän terveyden ja rahapulan vuoksi.

Koskenniemi ja Sibelius

Juhlavin ja tunnetuin Koskenniemen sanoittama teos on Jean Sibeliuksen Finlandia-hymni. Sen historia on monivaiheinen. Sävellys syntyi suomalaisen sanomalehdistön päiville vuonna 1899, ja sitä esitettiin neljä vuosikymmentä ilman sanoja ja eri nimillä. Sanoituksia syntyi kaksi – Yrjö Sjöblomin ja Väinö Solan – ennen kuin Koskenniemen runo Säkeitä Sibeliuksen Finlandia-hymniin (Latuja lumessa) vakiintui hymnin tekstiksi. Lauletun hymnin ensiesitys oli 7. joulukuuta 1940.

Koskenniemi ikuisti lapsuutensa Oulun yhteen tunnetuimmista runoistaan Koulutie, joka ilmestyi teoksessa Uusia runoja. Sibelius sävelsi runon sekakuorolauluksi, mutta valitsi sen kymmenestä säkeistöstä vain neljä.

Yrjö Kilpinen ja kiista Maamme-laulusta

V. A. Koskenniemi ja Yrjö Kilpinen tutustuivat Maila Talvion välityksellä vuonna 1923. Jo kaksi vuotta aikaisemmin Kilpinen oli säveltänyt Koskenniemi-sarjan, joka sisälsi 21 laulua. Koskenniemen varhaislyriikan kaupunkilaisuudessa ja viileässä objektiivisuudessa Kilpinen löysi vastineen klassisen liedin ihanteille.

Turun yliopiston Ylioppilaskunta valitsi vuonna 1928 isänmaalliseksi laulukseen Koskenniemen Isänmaan kasvot ennen kuin juhlarunoa oli edes sävelletty. Lyyrinen kuvaus Suomen kansan vaiheista oli lausuttu Turun yliopiston vihkiäisjuhlassa vuotta aikaisemmin. Ylioppilaskunnan jyrkimmät suomalaisuustaistelijat ehdottivat Isänmaan kasvoja uudeksi kansallislauluksi, koska pitivät "ruotsalaisen miehen sepittämää ja saksalaisen säveltämää" Maamme-laulua aitosuomalaisuudelle vieraana. 

Yrjö Kilpinen sävelsi kantaatin asiaa koskevan lehtiuutisen luettuaan. Sävellys esitettiin Suomalaisuuden Liiton ja Akateemisen Karjala-Seuran järjestämässä Snellmanin päivän iltajuhlassa sekä Kukan päivän kevätjuhlassa vuonna 1928. Koskenniemi ei osallistunut hankkeeseen millään tavoin.

Elokuvaromantiikkaa

Koskenniemen lyriikka liittyy myös suomalaisen elokuvamusiikin historiaan. Georg de Godzinsky sävelsi runon Hän lupasi sun viedä pois Veikko Itkosen ohjaamaan ja Mika Waltarin käsikirjoittamaan filmiin Maailman kaunein tyttö vuodelta 1953. Laulun esittivät elokuvan sankaripari Armi Kuusela ja Tauno Palo:

"Hän lupasi sun viedä pois maahan lumottuun,
pois kauas kohti unelmainsa rantaa
ja Saturnuksen renkaan ja Juppiterin kuun
hän lupas sinun lippaaseesi antaa.
– –"

Koskenniemen alkuperäinen runo ilmestyi Uusia runoja -teoksessa.

Lähteet:

Djupsjöbacka, Gustav 2001: Istumme ilokivelle: Sata suomalaista yksinlaulua. Helsinki: WSOY.

Koskenniemi, V. A. 1955: Rytmistä runoudessa. Teoksessa Kootut teokset V. Helsinki: WSOY.

Rojola, Lea 1985: Säveltäjän muotokuva runoilijasta. Yrjö Kilpisen laulusarja V. A. Koskenniemen runoihin. Teoksessa Runoilijan monet kasvot. Kirjoituksia V. A. Koskenniemestä. Turku: Turun yliopisto. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Sarja A. N:o 13. Turku.

Vieno Koskenniemen haastattelu. Eero Saarenheimo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkisto, 1976.

Salmenhaara, Erkki 1987: Leevi Madetoja. Helsinki: Tammi.

Koskenniemen nuoruusvuosien kosketus maailmaan oli melko valoisasta lapsuudesta huolimatta melankolinen. Yksinäisyyden tunnetta ruokkivat isän kuolema, vierauden tunne koulussa, läheisten tovereiden puute ja yksinäisiin pohdiskeluihin taipuvainen luonne. Myös pojalle läheiseen äitiin liittyi arvoituksellista surumieltä – Aina Forsnäs oli hiljainen ja pidättyväinen. Oulun karu ilmasto ja pitkä talvi voimistivat melankolista mielentilaa, ja tulevan lyyrikon kokemus omasta pienuudesta syntyi talvisen tähtitaivaan alla. Kosminen yksinäisyys kiteytyy esimerkiksi runossa Jo sammuu valot yöhön lähestyvään, joka julkaistiin teoksessa Runoja:

"Jo sammuu valot yöhön lähestyvään
mun katsoin huoneheni ikkunasta
näin iltaan tähtikirkkahasen, syvään,
ens kertaa kuin sen näkisin ma vasta.

Niin ihmeen ääneti ja yksitellen
yön taivahalla harhaa tähtein sarjat,
kuin iäisyyden unta odotellen
yön helmass, uinuu kattoin tummat harjat.

Mun orpo sieluni, tää suur on hetki,
nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat.
Mun orpo sieluni, sun elos retki
on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,

On yksinäisyys, jonka hiljaisuutta
yö iankaikkinen jo syleileepi,
on yksinäisyys, jonka ihanuutta
ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi."

Koskenniemen varhaislyriikkaan usein liitetyn Arthur Schopenhauerin filosofian mukaan elämä on kärsimystä ja maailma kaikista mahdollisista huonoin. Joissakin arvioissa Koskenniemen varhaislyriikka on nähty lähes täysin schopenhauerilaisen pessimismin läpi. Runoilija sanoi kuitenkin itse, että hän valitsi kirjalliset ja filosofiset mieltymyksensä sen mukaan, miten paljon niistä löytyi vastakaikua omalle ajattelulle ja kokemuksille:

"Oma nuoruuden-melankoliani sai tilaisuuden sälyttää osan persoonallisesta taakastaan Schopenhauerin hartioille. Siksi oli hänen herättämässään elämäntunnelmassa sen synkästä väristä huolimatta jotakin vapauttavaa: löysin itseni, oman pienen sijani hänen maailmastaan, joka pitkäksi aikaa oli myös minun maailmani."
– Vuosisadanvaihteen ylioppilas, 1947.

Pertti Karkama määritteli traagisen, kosmisen pessimismin Koskenniemen maailmankatsomuksen pysyväksi piirteeksi, jonka merkitys muuntui runoilijan persoonallisuuteen heijastuvien historiallisten tapahtumien myötä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneen Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta -elegian minä uhmaa maailmankaikkeuden lakeja:

"Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet,
kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee.
Syksyn kuivat lehdet ikkunaruutua vastaan
illassa vain kahisee – muuten niin äänetönt´ on,
että ma voisin kuulla kuin tähdet taivaalla kääntyy,
jollei äänehen niin rinnassa löis sydämein.
Kylmän ja hiljaisuuden muurit mun ympäri kasvaa,
ympärilläin tihenee tähtinen yö.

Niin minä nään sinut silmästä silmään, Yö Ikisyöjä,
valtias maailmain, lemmetön, lämmötön Yö.
Jäästä on valtikkas, joka tähtien kohtalot ohjaa,
kuin uni hourun vain hengetön on lakis sun.
– –

Voimasi tunnen ja valtasi nään, sinä Yö Ikisyöjä,
mutta sun alttarillas en minä uhrata voi,
Eikä sun kylmää kunniatas minun huuleni laula.
– –

Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ilmestyi teoksessa Elegioja. Samaan teokseen sisältyy myös suomalaisen lyriikan tunnetuimpiin yksinäisyys-aiheisiin runoihin kuuluva, paljon siteerattu Yksin oot sinä ihminen. Sen taustalla lienee runoilijan pettymys läheisessä ihmissuhteessa:

"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises – vierasta lämmititkin!
– –

Lähteet:

Karkama, Pertti: Kosmisen pessimismin juonne V. A. Koskenniemen tuotannossa. Esitelmä Koskenniemi-matineassa Oulu-päivillä 5.9.82 (moniste).

Koskenniemi, V. A. 1947: Vuosisadanalun ylioppilas. Porvoo: WSOY.