Martinniemi oli Joni Skiftesvikin lapsuudessa ja nuoruudessa värikäs ja vilkas satamakylä, jonka raitilla kuuli monenkielistä puheensorinaa ja jonne maailman tuulet puhalsivat usein ennemmin kuin muualle. Laivat toivat uusia virtauksia ja uutta tietoa, erilaisia tapoja, muoteja ja käyttäytymismalleja. Kylässä oli lukuisia kauppoja, kahviloita, ruokaloita, elokuvateattereita, tanssipaikkoja, apteekki, lääkärin vastaanotto, urheilukenttä – joka oli aikoinaan ainoa ruohokenttä koko Pohjois-Suomessa – ja jopa oma poliisilaitos. Martinniemeen saapuivat kiertävät sirkukset, tivolit ja peliteltat siinä missä olympiasoihtukin. Kylän painikilpailuihin osallistui nimimiehiä aina Ruotsista saakka. Urheilun lisäksi marttilaiset harrastivat muun muassa näyttelemistä.

Kylällä kulki merimiehiä, kalastajia ja reppuselkäisiä työläisiä, Rauma-Repolan taaplaajia, karkkoajia, satamaväkeä ja muita pienipalkkaisia. Lastaussesongin aikana saapuivat vielä kulkumiehet ja muu tilapäinen työvoima. Tuon ajan Martinniemen kirjoa Skiftesvik kuvaa osuvasti esimerkiksi romaanissaan Pystyyn haudattu vuodelta 1984.

Martinniemen redillä, jossa puutavaraa lastattiin proomuista maailmalta tulleisiin laivoihin, vinssit kitisivät, laudat läiskähtelivät ja hinaajien höyryputket tupsahtelivat. Sinne Jonikin souteli kylän muiden lasten tapaan keräämään proomuista heitettyjä rimoja ja lankun pätkiä talven polttopuiksi, ellei sitten kolunnut rantametsiä, leikkinyt soramontulla tai seikkaillut proomutelakalla. Usein hän kiipesi lastattaviin laivoihin tapaamaan äitiään, kun tämä piti kahvipaussia, tai pääsi tämän kanssa syömään vilkkaaseen satamaruokalaan. Kurtinhaudan pojilla oli myös oma bisnes – he soutivat merimiehiä redin laivoista rantaan ja saivat maksuksi pari lanttia tai tupakkaa.

"Värikkäämpää ja mielenkiintoisempaa kasvuympäristöä lapsi tuskin voisi itselleen toivoa kuin oli 1950- ja -60-lukujen Martinniemi. Satamineen ja tehtaineen kylä suorastaan pursusi virikkeitä ja elämyksiä."
– Lapsuuteni Martinniemi, 1986.

Skiftesvik on kuvannut lapsuutensa Martinniemeä esimerkiksi Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -kokoelmansa vuodelta 1983 niminovellissa ja novellissa Peilinki sekä novelleissaan Valopistooli ja Gagarin kinoksessa. Molemmat novellit ilmestyivät kokoelmassa Gagarin kinoksessa vuodelta 2000.

"Verkot olivat limaiset. Isä huljuutti niitä puikkareista roikottaen kaloineen päivineen vedessä. Martti alkoi soudella rantaa kohti.
– Haluttaisi mennä töihin lautatarhalle, hän sanoi.
– Ensi kesänä voit päästä, kun täytät kolmetoista.
– Menee kesä hukkaan.
Isä nauroi.
– Muistelet vielä monta kertaa tätä kesää, kun sait uida ja ottaa aurinkoa.
– En minä ole monta kertaa joutanut uimaan. Minä olen poiminut mustikoita ja pannut perunaa ja kitkenyt rikkaruohoja ja hakannut pikkupuita."
– Valopistooli, s. 107.

Skiftesvikin niin sanottuja martinniemeläisromaaneja ovat teokset Pystyyn haudattu vuodelta 1984, Tuulenpesä vuodelta 1990, Pirtukuningas vuodelta 1993, Luotsin tarina vuodelta 1994, Salli Koistisen talvisota vuodelta 1995, Yli tuulen ja sään vuodelta 1997 ja Kotikoivuinen mies vuodelta 1999.

"Minun on helppo liikuttaa siellä [Martinniemessä] ihmisiä, koska se on minulle tuttua aluetta ja minulla on pysynyt sinne lämmin yhteys", sanoo Skiftesvik haastattelussaan 4.12.2003.

Suurimman osan sulan veden ajasta Joni vietti jokisuulla ja tehtaan lahdessa. Toisinaan hän pääsi kalastajien apupojaksi kauemmaksi ulkomerelle. Silloin poikettiin Perämeren saarien kalamajoihin lämmittelemään ja keittämään siikapotut.

"Kodin edessä aukeava meri ei loppunut, vaan olin oppinut tietämään, että sen takana on monenlaisia mahdollisuuksia. Meri synnytti myös kaukokaipuun – – En halunnut elää koko elämääni kotikylässä, en halunnut hankkia leipääni samalla tavalla kuin ihmiset joutuivat siellä hankkimaan."
– Tarinaniskijä Skiftesvik, 1990.

Mutta meri ei ollut vain romanttisen kaukokaipuun synnyttäjä. Rannan eläjille se oli yksinkertaisesti leivän tuoja, joka näytti toisinaan myös julmemmat kasvonsa, kuten Skiftesvik kuvaa esimerkiksi novelleissaan Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja, joka ilmestyi samannimisessä kokoelmassa vuonna 1983, ja Majakkamiehet, joka ilmestyi kokoelmassa Gagarin kinoksessa vuonna 2000, sekä romaanissaan Tuulenpesä vuodelta 1990, josta ote sivulta 171:

"He olivat huutaneet kauhusta, kun vene oli rymistänyt karikoiden yli ja puu oli murtunut ja vesi oli alkanut loiskua pohjalla. Hän oli ollut varma, ettei Jahvetti löydä rantaa eikä vene kestä hajoamatta."

Joni haaveili kylän muiden poikien tavoin merille lähdöstä, mutta niitä haaveita ei kotona tuettu. Kotivesiä kauemmaksi poikaa ei päästetty ja koulut piti käydä kunnolla. Skiftesvik kertoo, että hän oli erittäin vakavissaan keskikoulun viimeisellä luokalla merille lähdön suhteen.

"Tarkoitukseni oli lopettaa oppikoulu keskikouluun, käydä merikoulu ja valmistua merikapteeniksi. Äitini vastusti kynsin hampain ajatusta ja patisti minut lukioon. Myös isäpuoleni oli merille lähtöäni vastaan. Muistan hänen sanoneen: "Eikö se riitä, kun yksi on siellä jo elämänsä pilannut!", totesi Skiftesvik haastattelussaan 15.2.2005.

Aila-äiti avioitui uudelleen helmikuussa 1953 inkoolaisen merimiehen Bror Anshelm Erikssonin kanssa. Jonille syntyi kaksi veljeä ja yksi sisko. Myös Jonin serkut, Eira- ja Elsa-tätien lapset, olivat pitkiä aikoja Aino-mummon hoidettavana, ja pieni mökki suorastaan kuhisi lapsia. Vakituista isäntää talo ei Brorista saanut, sillä yleensä tämä seilasi talvet ja oli kotona vain muutaman kesäisen viikon. Talonpito oli edelleen perheen vahvojen naisten, äidin ja mummon käsissä.

Isäpuoleensa Joni Skiftesvikillä oli hyvät, toverilliset välit. Isokokoisen, käsistään kätevän ja voimakkaan Brorin kotiintuloa odotettiin kovasti, toihan hän tuliaisiksi lapsille suklaata ja ihmeellisiä leluja sekä äidille silkkihuiveja ja gobeliineja. Skiftesvik kertoo, että tuliaisiakin enemmän he odottivat, että mies olisi jäänyt pysyvästi kotirantaan.

1950-luvun loppupuolella Bror vuokrasi perheelle asunnon Inkoosta, josta hän oli saanut rakennustöitä. Muu perhe muutti sinne, mutta Joni ja mummo jäivät Martinniemeen, koska poika oli jo koulussa. Tarkoituksena oli, että Joni olisi muuttanut Inkooseen myöhemmin. Niin ei kuitenkaan käynyt. "En tiedä, mikä meni pieleen, mutta Bror lähti vajaan vuoden kuluttua merille ja äitini palasi Martinniemeen", Skiftesvik kertoo haastattelussaan 15.2.2005.

1960-luvun alkupuolella Aila ja Bror lunastivat Ainon talon, ja tontille nousi vuonna 1964 uusi omakotitalo. Aino-mummo jäi edelleen asumaan perheeseen.

Kodissa korostettiin aina oman perheen ja kotiseudun arvostamista, ja se iskostettiin myös lapsiin. Haastattelussaan 4.12.2003 Skiftesvik kertoo:

"Olen ollut hyvin kotiseuturakas jo lapsuudestani saakka. –– Lapsena ja nuorena en halunnut enkä osannutkaan irrottautua kotona olemisesta, pelkäsin kodista lähtemistä."

Kesätyöpaikat löytyivät kotikulmilta. 13-vuotiaasta saakka Joni tienasi Rauma–Repolan lautatarhalla ja tukkikuorimolla tai teki pitkää päivää peittelemässä pressuilla proomulasteja. "Tuntipalkka oli 63 penniä. Siitä se nousi seuraavina kesinä 84 penniin ja lopulta 101 penniin."
– Lapsuuteni Martinniemi, 1986.

Sahamiljöötä Skiftesvik kuvaa muun muassa novellissaan Ensimmäinen työpäivä – joka on ilmestynyt vuonna 1983 kokoelmassa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja – sekä novelleissaanTaisto ja Sahantarkastaja, jotka molemmat ilmestyivät kokoelmassa Suolamänty vuonna 1988.

Lukioaikanaan Joni lähti yhdeksi kesäksi töihin Toppilan ja Pateniemen satamiin. Hän kertoo, että vaikka palkka oli suurempi, siellä ei syntynyt sellaisia ystävyyssuhteita kuin kotikylän lautatarhalla ja tukkipuolella oli ollut. Iso maailma kiireineen oli tullut jo jotenkin lähemmäksi.

Viimeisenä lukiovuotenaan 1968 hän oli kesätoimittajana Oulu-lehdessä.

Skiftesvik kertoo, että vaikka hänen kotinsa oli aineellisesti köyhä, henkistä rikkautta sieltä ei puuttunut. Äiti ja mummo olivat erinomaisia tarinankertojia ja innostivat poikaa kirjojen pariin. Äiti luki pojalleen milloin Tarzania, milloin Jack Londonin kertomuksia, ja pian poika jo itsekin ahmi kirjoja yötä päivää. Skiftesvik sanoo, ettei äiti ottanut milloinkaan hänen kädestään kirjaa, ei edes vaatinut vaihtamaan seikkailuromaaneja läksykirjoihin. Suojaisa ja rauhallinen "lukusoppi" oli kesäisin kotitalon katolla, piipun takana. Liekö Jonia itseään jonkin verran mukana hänen vuonna 1995 ilmestyneen Tuulen poika -kokoelmansa novellissa Rostovi:

"Odottelin aikani –– otin kipsikuvan mummolta ja retuutin sen ullakkohuoneen katolle, jonne olin tehnyt tähystyspaikan ja jossa lueskelin Tex Willereitä, Viidakoita ja Kädet ylös -lehtiä." (s. 23)

Lukuhulluudesta seurasi kirjoittamisen into, mikä näkyi ainekirjoitustunneilla syntyneissä pitkissä ja huimissa tarinoissa.

"Suunnattoman lukuhalun lisäksi Jonia leimasi mahdoton uteliaisuus."

"Olen ollut pikkupojasta lähtien utelias, olin aina etumaisena katselemassa ja kurkkimassa ja kyselemässä jos rannalla tai kylällä tapahtui jotain. Lukemisharrastus oli tietysti samaa uteliaisuutta."
– Tarinaniskijä Skiftesvik, 1990.

Eräänlaista uteliasta mielenlaatua kuvaa myös kiinnostus elokuviin. Skiftesvikin lapsuudessa Martinniemessä toimi vielä kaksi elokuvateatteria, Kuvala ja Routola, joiden näytöksissä Joni istui poikavuosinaan jopa useamman kerran samana iltana. Elokuvissa käyntinsä hän kirjasi tarkkaan omaan vihkoonsa. Vihkon mukaan parhaimpina vuosina tuli nähtyä yli sata elokuvaa.

Alakoulunsa Joni kävi Martinniemen koulussa ja siirtyi oppikouluun kirkonkylälle, jonne hän kulki kesätienesteillä hankkimallaan mopolla kesät talvet. Oppilaana hän oli keskitasoa ja piti ainekirjoituksen lisäksi etenkin maantiedosta ja historiasta, kun taas matematiikasta hän ei välittänyt. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Haukiputaan yhteiskoulusta keväällä 1969.

Aila Eriksson (ent. Skiftesvik, os. Enojärvi)

Joni Skiftesvik kuvailee äitiään Ailaa (s. 17.1.1930 Haukiputaalla) sisältä herkäksi ja tunteelliseksi ihmiseksi, joka rakasti suuresti kotiseutuaan, sen luontoa ja ihmisiä. Pojalleen Jonille Aila-äiti oli aina innostaja, tukija ja palautteen antaja. Hän opasti lapsensa kirjojen pariin ja luki itsekin paljon etenkin lähihistoriaan liittyvää kirjallisuutta. Hän oli erinomainen tarinoiden kertoja, ja Skiftesvik myöntää, että monet hänen tekstinsä, kuten esimerkiksi romaani Salli Koistisen talvisota, ovat saaneet aineksia äidin tarinoista ja muisteluksista. Yksi hurjimmista kertoo perheen Petsamon ajoista, kun Aila yhdeksänvuotiaana lykki potkurilla sotaa pakoon Petsamon Salmijärveltä Norjan puolelle, sairastui ja joutui eroon äidistään ja siskoistaan. Muistelus Siskoni katosi pommituksessa on julkaistu Elämä-lehden numerossa 2/1983. Kyseisen kirjoituksen, kuten myös monia muita elämänvaiheisiinsa liittyviä tekstejä Aila kirjoitti muistiin poikansa yllytyksestä.

Aila-äidin piirteitä on muutamissa poikansa teosten naishahmoissa, kuten miestään meriltä kotiin odottavissa vaimoissa – esimerkiksi Kurtin Linnea romaanissa Luotsin tarina, joka ilmestyi 1994 – tai laivanlastaajanaisessa, joka irrottaa maidosta jäätynyttä puseroa rinnoiltaan eli Vesterperin Laina romaanissa Pystyyn haudattu vuodelta 1984. Mitä ilmeisimmin yhtenä Skiftesvikin voimakkaiden naiskuvien synnyttäjänä on ollut juuri hänen oma äitinsä, joka lähes yksin kasvatti, elätti ja koulutti nelilapsisen perheensä vaikeissa olosuhteissa.

Aila Elina Susanna Enojärvi tapasi norjalaisen merikapteeni Otto Olafsen Skiftesvikin tansseissa Martinniemessä vuonna 1947. Aila oli oppinut norjaa lapsuuden ajan evakkomatkallaan, mikä lienee edesauttanut parin tutustumista. Rakastuneet Aila ja Otto pitivät yhteyttä toisiinsa kirjeillä, ja Otto kävi tapaamassa suomalaismorsiantaan useaan otteeseen. Joni syntyi 26.7.1948 Haukiputaalla.

Aila ja Otto vihittiin avioliittoon 15.3.1949 Haukiputaalla, minkä jälkeen nuori perhe muutti Oton kotiseudulle Asköyhin Bergenin liepeille. Kohta muuton jälkeen Otto lähti merille ja Aila jäi pienokaisensa kanssa yksin. Suunnaton koti-ikävä vaivasi nuorta vaimoa, ja kirjeenvaihto äidin ja sisarten kanssa oli vilkasta. "Tuu kottiin sieltä", Aino-äitikin jo kirjoitti Aila-tyttärelleen – näin Joni muistelee äitinsä hänelle myöhemmin kertoneen. Jonkin aikaa Aila oli töissä kalatehtaalla. Oton sukulaiset suhtautuivat häneen ystävällisesti ja auttavaisesti, mutta silti kaipuu kotiseudulle vei voiton, ja Aila matkusti takaisin äitinsä luo noin kahdeksan kuukauden Norjassa olonsa jälkeen. Virallisesti Aila ja Otto erosivat vasta elokuussa 1952.

"Koskaan äitini ei puhunut negatiivisesti Otosta. Hän sanoi avioeron syitä olleen oman nuoruutensa, kestämättömän koti-ikävänsä ja vieraiden, turvallisesta kotipiiristä kovasti poikenneiden olosuhteiden. Mahdollisesti avioliitto olisi kestänyt, jos isäni olisi jäänyt maihin, mutta hänelle ei ollut työtä tarjolla maissa. Pariskunnan kymmenen vuoden ikäero ei käsittääkseni vaikuttanut mitenkään eroon. Ainakaan äitini ei koskaan maininnut sitä häiritsevänä tekijänä", Joni Skiftesvik muistelee haastattelussaan 15.2.2005.

Aila siis palasi runsaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa Martinniemeen ja asettui asumaan lapsuudenkotiinsa.

Kesät Aila lastasi laivoja – ensimmäiset laivansa hän oli lastannut jo sota-aikana 13-vuotiaana – ja 1950-luvun alussa hän oli jonkin aikaa merillä, kun työtä ei talvisaikaan ollut maissa tarjolla.

Ollessaan keittiöapulaisena suomalaisessa s/s Castorissa Aila tutustui matruusi Bror Anshelm Erikssoniin (s. 21.3.1929 Inkoossa). Aila ja suomenruotsalainen Bror vihittiin helmikuussa 1953, ja he asettuivat asumaan Ailan kotitaloon. Avioliitto oli aluksi varsin onnellinen. Brorin oli tarkoitus mennä merikouluun, mutta hän ei päässyt sinne värisokeutensa vuoksi. Se oli miehelle kova isku. Myöhemmin hän seilasi puosuna ja laivakirvesmiehenä.

Aila toivoi koko avioliiton ajan Brorin jäävän maihin, jotta "voitaisiin elää kuin muutkin ihmiset". Bror teki lukuisia yrityksiä maihin jäämiseksi ja työskenteli muun muassa Rauma–Repolan lautatarhalla, mutta hän ei viihtynyt työssään, kun palkkakaan ei ollut yhtä hyvä kuin laivoissa. Pian hän oli taas merillä. Ailalle ja Brorille syntyi kolme lasta.

Rahasta oli tiukkaa. Aila pääsi vakinaiseksi ahtaajaksi Martinniemen satamaan 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Skiftesvik muistelee, kuinka hänen äitinsä lähti satamaan töihin aamukuuden jälkeen päässään baskeri ja vaatteiden suojana pressusta leikattu essu, vörkkeli. Äitiään hän kuvailee vahvaksi ja kookkaaksi naiseksi, joka teki ahtaajana töitä miesten lailla. Haastattelussaan 8.6.2004 Skiftesvik kertoo:

"Ei siellä ollut pienelle ja heikolle sijaa. Ihmiset hankkivat elantonsa raskaalla, ruumiillisella työllä. –– Naisen oli oltava miehen veroinen, jotta hän pääsi lastaamaan laivoja. Piti olla terve, piti olla kokoa, voimaa ja sisua ja piti näyttää, että jaksaa tehdä töitä, että pääsee tienaamaan."

Perhe muutti Jonia ja mummoa lukuun ottamatta Inkooseen. Asunnoksi oli vuokrattu pienehkö mökki. Brorin oli tarkoitus jäädä maihin, mutta toisin kävi. Hänestä ei ollut maakravuksi, ja pian hän taas seilasi. Aila lapsineen palasi Martinniemeen. 1960-luvun alkupuolella Aila ja Bror alkoivat puuhata rakentamista ja lunastivat Aino-mummon talon tontteineen. Bror oli jälleen merillä, ja rakentaminen jäi yksinomaa Ailan harteille. Asuntolaina oli suurehko, ja Joni kertoo, että sen hoitaminen oli melkoinen tarmon ja sitkeyden näyte hänen äidiltään. Ailan ja Brorin avioliitto alkoi rakoilla 1960-luvun puolivälissä ja johti avioeroon vuonna 1975. He pitivät hatarahkosti yhteyttä vielä avioeron jälkeen.

Martinniemen kylällä ja koko Haukiputaalla Aila muistetaan kotiseutuaktivistina, oman kylänsä asioiden puolestapuhujana. Hänen ansiostaan jo kertaalleen asunto-alueeksi kaavoitettu Kurtinhaudan rantametsä pelastui rakentamiselta, ja kyseistä metsikköä kutsutaankin yhä vielä kyläläisten suussa "Ailan metsäksi". Metsän säästämiseksi tämä viisas ja neuvokas nainen kokosi kylän väestä yhteisen rintaman, järjesti lehdistötilaisuuksia ja tuotti paikalle päättäjiä ja poliitikkoja, jopa kansanedustajia.

Lastensa ja lastenlastensa elämää Aila seurasi aktiivisesti loppuun asti. Hän kuoli vaikean sairauden murtamana 1.9.2004 Haukiputaan terveyskeskuksen vuodeosastolla.

"Ole varovainen, älä rimpuile laivoihin äläkä proomuihin. Jos tulee myräkkä, souda äkkiä rantaan."
– Mummon sanat Jonille teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3, 1991.

Joni Skiftesvikin mummo Aino Valpuri Enojärvi (s. 27.4.1897 Oulujoella, os. Pellikka) asui samassa taloudessa Jonin ja tämän Aila-äidin kanssa ja huolehti usein pojasta, kun Aila oli töissä satamassa tai seilasi merillä. Skiftesvik kertoo mummonsa olleen hänelle hyvin läheinen ja tärkeä henkilö. Mummo innosti lukemaan ja oli värikäs tarinaniskijä. Monet mummon muistelukset ja elämänvaiheet ovatkin olleet virikkeinä ja aineksina Skiftesvikin teoksille. Oman mummonsa tapaisen isoäidin Skiftesvik on sijoittanut novelliin Rostovi, joka on julkaistu kokoelmassa Tuulen poika vuonna 1985 ja novelliin Gagarin kinoksessa, joka on julkaistu samannimisessä kokoelmassa vuonna 2000:

"Mummo kertoi yhteen nippuun muistonsa kolmesta sodasta ja siirtolaisajastaan Amerikassa. Sitten hän esitteli minulle, kuinka hyvin hän osasi vielä ääntää engelskaa."
– Rostovi, s. 23.

"Mummo nukkui kamarin hetekassa kakluunin lämmössä. Herätimme hänet. Hän oli ollut nuoruudessaan siirtolaisena Amerikassa, piikonut Rockefellereillä ja osasi englantia."
– Gagarin kinoksessa, s. 193.

Aino Pellikka oli kotoisin Oulujoen pitäjästä, suuresta Iinatin talosta. Hänen isänsä oli kyläsuutari-maanviljelijä Kustaa Pellikka. Rohkea ja seikkailumielinen Aino lähti 15-vuotiaana Amerikkaan siirtolaiseksi viideksi vuodeksi. Yksi hänen pesteistään oli, kuten edellä mainitussa novellissakin, Rockefellereillä sisäkkönä.

Talontyttären asema nousi entisestään, kun hän avioitui 25.6.1923 valtion virkamiehen, luotsi Vilho Enojärven kanssa. Heille syntyi kolme tytärtä: Aila, Eira ja Elsa. Vilhon, tuttavallisemmin Villen, työn vuoksi perhe asettautui asumaan Haukiputaan Martinniemeen, lastaajien, kalastajien ja sahan työläisten asuttamaan merenrantakylään. 

Rikkaaksi Enojärven perhettä tuskin saattoi kutsua, mutta se eli selvästi paremmin kuin samalla kyläkulmalla muuten elettiin. Enojärvet erottautuivat kylänväestä myös poliittisesti. Ville Enojärvi oli aikoinaan taistellut valkoisten puolella, kun taas kyläläiset olivat melkeinpä kaikki kommunisteja tai vähintäänkin sosiaalidemokraatteja. Tosin Enojärvillä ei korostettu poliittista väriä, eikä etenkään arvosteltu ihmisiä sen perusteella, vaan perhe päinvastoin auttoi kylän vähäväkisimpiä.

Monet kesät Enojärven perhe asui meren luotsisaarissa, Ulkokrunnissa tai Iin Röytässä. Ville luotsasi laivoja, tyttäret juoksentelivat pitkin saarta, ja Aino marjasti sekä piti pientä kahvilaa saaren lastausväelle. Saareen vietiin tavarat ja karja. Mummonsa tämän ajan kertomuksiin Skiftesvik viittaa esimerkiksi romaanissaan Luotsin tarina vuodelta 1994 ja novellissaan Vastuullinen tehtävä, joka julkaistiin novellikokoelmassa Suolamänty vuodelta 1988.

Aino jäi leskeksi ja kolmen tyttärensä yksinhuoltajaksi jo nuorena, kun Ville yllättäen kuoli keväällä 1938. Aino sai kohtuulliset henkivakuutusrahat ja valtion leskeneläkkeen. Syntyi rohkea päätös – hän lähtisi tyttärineen "Suomen Klondykeen" eli Petsamoon pitämään matkustajakotia. Aino tilasi ja jo maksoikin laudat matkustajakotia varten ja rakennutti väliaikaiset tilat Salmijärvelle, mutta sota romutti unelmat. Aino tyttärineen joutui pakenemaan Norjan puolelle ja ehti juuri ja juuri sodan alta turvaan.

"Mummoni kiskoi Salmijärveltä Svanvikiin vesikelkalla tavaroita ja nuorimmaistaan, Elsaa. Äitini työnsi Eira-sisartaan potkukelkalla.", kertoo Skiftesvik haastattelussaan 15.2.2005.

Aino Enojärvi kertoo itse kokemuksistaan 29.6.1940 Kalevassa julkaistussa artikkelissa "Suomalaiset pakolaiset sodan jaloissa Narvikissa".

Ainon perhe evakuoitiin Narvikiin. Norjassa he asuivat välirauhaan asti, toisin erossa toisistaan. Vanhin tytär Aila joutui sairaalaan, ja nuorin tytär Elsa sijoitettiin varakkaaseen kauppiasperheeseen. Narvikin pommituksissa Elsa katosi, ja hänen luultiin jo kuolleen, kunnes tyttö löytyi kuin ihmeen kaupalla, juuri kun muu perhe oli palaamassa Suomeen. Skiftesvik kertoo, että Petsamon ajasta puhuttiin suvun keskuudessa paljon. Siitä selittyy hänen kiinnostuksensa seutua kohtaan, kuten myös hänen neljä matkaansa Petsamoon.

Mummonsa Petsamon vaiheista Skiftesvik on saanut aineksia muun muassa novelliinsa Petsamon kultatynnyri, joka julkaistiin samannimisessä kokoelmassa vuonna 1991 ja näytelmäänsä Nikkelikukka vuodelta 2004. Jo esikoiskokoelman niminovellissa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja vuodelta 1983 mainitaan petsamolainen piippu, ja siinä esiintyvällä poliisilla on petsamolainen nimi, Jeremejeff. Samainen poliisi esiintyy myös Skiftesvikin muussa tuotannossa. Petsamoa Skiftesvik on käsitellyt myös elokuvakäsikirjoituksessa Ystävät, toverit vuodelta 1990. Vuonna 1984 ilmestyneen Pystyyn haudattu -romaanin rikkaan lesken rahat huijanneen Aaro Vesterperin hahmoon on lainattu piirteitä Skiftesvikin mummon elämänvaiheista.

Perhe menetti Petsamossa talvisodan aikana käytännöllisesti katsoen koko omaisuutensa.

"Suomen valtio maksoi kotinsa talvisodan sotatoimissa menettäneille petsamolaisille niin sanottua talvisodan korvausta. Mummoni olisi pitänyt saada korvaus omien joukkojen Salmijärvellä polttamasta talosta ja muusta omaisuudestaan, mutta hyväuskoisuudessaan hän antoi asian kemiläisen liukaspuheisen miehen hoidettavaksi, joka oli täydellinen huijari. Koskaan huijari ei tilittänyt valtiokonttorista mummoni valtuuttamana nostamistaan korvausrahoista mummolleni penniäkään", Skiftesvik jatkaa haastattelussaan 15.2.2005.

Aino tyttärineen tuli takaisin Martinniemeen juhannuksena 1940. He olivat viimeinen petsamolaisperhe, joka palasi evakosta Norjasta. Aino sai taloudellista turvaa eläkkeestä ja kävi myös töissä satamassa. Tyttäret hän lähetti Ouluun oppikouluun, mutta jatkosodan vuodet osaltaan tiukensivat perheen taloutta niin, että lasten oli lopetettava opintiensä.

Vanhuutensa Aino vietti tyttärensä Ailan, siis Jonin äidin, perheessä. Lapsenlapset olivat hänelle kaikki kaikessa. Aino kuoli 27.4.1969.

Joni Skiftevikillä ei ollut isäänsä kunnollista kosketusta pitkään aikaan. Toki hän katseli merelle ja odotti laivaa, joka toisi oman isän kotirantaan – tuttua orpouden tunnetta, isä-lapsi-tematiikkaa Skiftesvikin teoksista.

Joni tutustui isäänsä Otto Olafsen Skiftesvikiin (s. 10.3.1920 Asköyssä) vasta aikuisiällään. Eläkepäivinään Otto Skiftesvik ehti tavata Kajaanissa käydessään myös pienet pojanpoikansa ja puhua heille ihmisyyden merkityksestä ennen kuolemaansa. Joni myöntää, ettei hän koskaan osannut mieltää Ottoa isäkseen, niin monen vuoden kuilu heidät erotti. Ailan tapaan myös Otto oli avioitunut uudelleen. Jonilla on Norjassa viisi sisarpuolta.

Isänsä Joni kertoo olleen tunteellinen ja hiljainen, ei ollenkaan sellainen karski merimies, jollaiseksi vanhat merikarhut kuvaillaan. Myös Otto oli innokas lukija, joka seurasi aktiivisesti maailman tapahtumia ja otti asiat syvällisesti. Kirjallisista taipumuksista kertovat hänen sanoittamansa laulut, joita hän itse lauloi. Joni kertoo kuulleensa myös äitinsä laulaneen noita samoja lauluja. Oton kirjoittamia toiseen maailmansotaan liittyviä muistelmia palveluksesta Englannin kauppalaivastossa ja muun muassa kuvaus Sisilian maihinnoususta on julkaistu norjalaisissa lehdissä.

Keuhkosyöpä vei merikapteeni Skiftesvikin viimeisille vesille kesällä 1980 Erdalin sairaalassa.

Vaikkei Joni Skiftesvik ehtinytkään tutustua ukkiinsa Vilho Andreas Enojärveen (s. 9.5.1900 Haukiputaalla), hän sanoo tämän olleen hänelle merkillisellä tavalla läheinen ja tärkeä henkilö. Ukki kuoli kymmenen vuotta ennen Jonin syntymää, mutta tuli Jonille tutuksi läheistensä kertomuksista. Vilho "Ville" Enojärvi on putkahtanut Skiftesvikin teoksiin, jopa omalla nimellään romaaneissa Pystyyn haudattu vuodelta 1984, Isäni, sankari vuodelta 1987, Pirtukuningas vuodelta 1993 ja Luotsin tarina vuodelta 1994, jonka kannessa on hänen kuvansa. Romaanissa Tuulenpesä vuodelta 1990 Pauli selvittelee kuolleen isänsä mittoja – ne ovat juuri samat miehen koosta kertovat mitat, jotka kirjailija itse sai selville isoisänsä kantakortista.

Vilho Enojärvi oli kotoisin Martinniemen Putaankylältä. Hänen isänsä oli maanviljelijä Antti Jaakonpoika Enojärvi ja äiti Susanna Kristiina Juhontytär Vahtola. Vilho Enojärvi osallistui kansalaissotaan valkoisten puolella 17-vuotiaana ja oli mukana useissa taisteluissa. Nuoruudessaan hän seilasi purje- ja höyryaluksissa ja valmistui perämieheksi vuonna 1925. Luotsiksi oikeuttavan ohjaajakirjan hän sai vuonna 1928. Vilho Enojärvi oli pidetty ja hyvä luotsi. Ihmisenä hän oli vaatimaton, iloinen, hyväsydäminen ja hyvin lapsirakas.

Skiftesvik kertoo ukkinsa olleen hyvin vahva vaikuttaja hänen kirjallisessa työssään. Mummonsa, äitinsä ja tätiensä kertoman pohjalta hän on saanut kuvan sellaisesta isästä, jollaisen hän olisi itselleenkin halunnut. Tämä kuva voimakkaasti kotiin, vaimoonsa ja lapsiin kiintyneestä isästä on siirtynyt myös moniin Skiftesvikin teksteihin.

"Tuo isä hakee karikoiden, kuohuvien pauhujen, myrskyjen läpi väylää väljään veteen, turvalliseen olotilaan, jossa ihmiset eivät lyö toisiaan, eivät alista, eivät uhkaa", Skiftesvik kertoo teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3, vuodelta 1991.

Konkreettisena muistona Vilho Enojärvestä on yhä Kurtinnokalla oleva, hänen 1920- ja 1930-lukujen taitteessa kaivamansa venevalkama ja siellä seisova aumakattoinen Martinniemen vanha poliisiputka, jonka Enojärvi osti rantavajakseen. Vilhon kutsumanimen mukaan rantaa on sanottu Villenrannaksi. Vilho Enojärvi kuoli vain 37-vuotiaana sydänhalvaukseen.