"Suomi on saanut oman Hemingwaynsa. –– Romaanissa on heti alusta lähtien luja jännite. Se kestää koko matkan. Kirjallisuutemme tarvitsee Joni Skiftesvikin kaltaisia eleettömiä verenseisottajia."
– Erkka Lehtola, Aamulehti 23.9.1984.

Pystyyn haudattu on realistinen ja samalla myyttinen kertomus hyvästä ja pahasta, nöyryyttämisestä ja kostosta, isästä ja pojasta. Lankku-Kristuksen pojan eli Bruunon, myyttisyys karisee tarinan edetessä, ja hän muuttuu yhä selvemmin lihaksi ja vereksi. Menneisyyden ote on hallitseva, mutta ikävistä asioista halutaan vaieta.

Teoksen miljöönä on Perämeren rannikon satamakylä 1960-luvulla. Kylällä elää nöyryyttäjiä ja kiristäjiä, ja pienimmät nujerretaan vahvemman oikeudella. Jopa rakkaus saa teoksessa rumat kasvot. Vaikka Pystyyn haudatun kylä- ja satamayhteisössä on paljon yhtymäkohtia Skiftesvikin omaan lapsuus- ja nuoruusmiljööseen, se ei silti ole dokumenttiromaani.

Myyttisyytensä ja balladimaisen tyylinsä vuoksi teosta on verrattu Timo. K. Mukan tuotantoon. Pystyyn haudattua on pidetty Skiftesvikin avainromaanina, ja se oli yksi vuoden 1984 Finlandia-palkintoehdokkaista.

Jorma Kairimo dramatisoi Pystyyn haudatun samannimiseksi näytelmäksi, jonka kantaesitti Kom-teatteri vuonna 1986 ja Joni Skiftesvik samannimiseksi musiikkinäytelmäksi, joka kantaesitettiin Meri Oulu -festivaaleilla vuonna 2003.

Mika ja isä

"Yhtään en halua halventaa nuorisokirjallisuutta, mutta olisi sääli, jos tämä kirja jäisi vain nuortenkirjojen hyllyyn."
– Päivi Janhunen, Kaleva 11.10.1986.

Mika ja isä -nuortenromaanin jännite syntyy isän ja pojan ikävästä. Kalevi-isä seilaa maailman meriä ja tuntee syyllisyyttä poissaolostaan. Mika haluaisi, että isä olisi kuten toisten poikien isät, jotka päivätyön jälkeen tulevat illaksi kotiin. Romaanin Maire-äiti puolestaan edustaa Skiftesvikille tyypillistä naista, joka haaveilee yhdessä elävästä perheestä. Mutta vaikka heidän perheensä ei olekaan fyysisesti kiinteä, sen jäsenten väliset suhteet ovat lähes säröttömät.

Romaanin näkökulman vaihtelu – vuoroin Mikan, vuoroin isän – ja leikkaukset menneeseen rytmittävät sekä syventävät teosta, mutta toisaalta taas ne saattavat tehdä sen hieman vaikeasti avautuvaksi etenkin nuorille lukijoille. Pelkästään nuorille kirjoitetusta teoksesta ei olekaan kyse. Isän ja lapsen suhteen sekä ystävien ja läheisten merkityksen vakava pohdiskelu koskettavat myös vanhempia lukijoita.

Teoksen miljöö on paikoin hyvin skiftesvikiläinen – purjehditaan Perämeren pohjukassa ja käydään isovanhempien luona pienessä, sahan hallitsemassa pohjoisen satamakylässä.

Skiftesvikin vanhemmat erosivat hänen varhaislapsuudessaan, ja isäpuolikin oli merimies, jota ei kotona juuri näkynyt. Siksi tuntuukin todennäköiseltä, että Mika ja isä -romaaniin on heijastunut kirjailijan omia tuntemuksia, myös kaikkein kipeimpiä. Hän on työstänyt teoksen erittäin raskaissa tunnelmissa poikansa Kimin kuoleman jälkeen.

Mika mutkamäessä

"Skiftesvik kuvaa nuoren pojan ailahtelevaa ja herkästi kuohahtavaa mieltä varmaotteisesti."
– Kari Kemppainen, Lukufiilis 2/1997.

Vuonna 1986 ilmestyneen Mika ja isä -romaanin itsenäinen jatko-osa odotutti itseään kymmenen vuotta eli ilmestyi vuonna 1996. Kyse on nyt selvemmin murrosikäisten omaan maailmaan sijoittuvasta nuortenromaanista. Vanhempiin otetaan enemmän etäisyyttä.

Mika joutuu kiperiin tilanteisiin niin koulussa kuin vapaa-ajallaan, ja vastakkainen sukupuolikin saa hänen päänsä suloisesti sekaisin.

Jännittäviä juonenkäänteitä sisältävän teoksen Harjukylä-lähiöstä tulee mieleen Skiftesvikillekin hyvin tuttu oululaiskaupunginosa Rajakylä, ja isovanhempien koti voisi hyvinkin sijaita Haukiputaan Martinniemessä.

"Skiftesvik on kirjoittanut jälleen hienon teoksen, yhden syksyn täysosumista. Kertojanlahja on suotu oikealle miehelle, kun Skiftesvik vaalii sitä eikä tyydy jo saavuttamaansa."
– Tero Liukkonen, Helsingin Sanomat 4.10.1987.

Romaani Isäni, sankari kertoo kasakan ja piian äpäräpojan Taavetti Vakkurin karhean tarinan. Kertojana on välillä itse Taavetti minämuotoisena, välillä hänen tyttärensä Elina päiväkirjansa kautta, ja välillä taas kuuluu kaikkitietävän kertojan ääni. Teoksessa pohditaan sankaruutta monella tasolla mutta vielä enemmän oikeutta ihmisyyteen.

Isäni, sankari on monitasoinen kuvaus elävältä haudatusta Taavetista, joka etsii itselleen hyvitystä koston kautta ja toteuttaa sen omana yhden miehen sotanaan. Hän soluttautuu niin sanotun Kemin etapin toimintaan, pettää aktivistit ja luotsaa Saksasta tulevan aselaivan venäläisten syliin.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1915, jolloin Kemin etappi salakuljetti jääkärikoulutukseen meneviä miehiä Perämeren yli. Esikuvana teoksen päähenkilölle oli kirjoittamisen alkuvaiheessa maanpetoksesta vuonna 1916 hirtetty kemiläinen Taavetti Lukkarinen, jonka kohtalo oli puhuttanut Skiftesvikiä aina lapsuudesta saakka. Kirjailija oli kuullut Lukkarisesta mummoltaan, jonka kotitalo, Oulujoen Iinatti oli lähellä Lukkarisen hirttopaikkaa.

Skiftesvikin keräämä aineisto Lukkarisesta osoitti miehen olleen varsin pieni tekijä itsenäisyysliikkeessä. Kirjailija ei saanutkaan hänestä sellaista sankarimateriaalia kuin oli kaavaillut, joten hän hylkäsi alkuperäiskuvionsa ja kirjoittikin vallan toisenlaisesta sankaruudesta. Teos ei ole poliittinen tai edes aatteellinen puheenvuoro kipeistä lähihistorian tapahtumista, vaan tarina pienestä ihmisestä keskellä suuria yhteiskunnallisia mullistuksia.

Järkyttävällä kuvauksella hiekkakuoppaan jätetystä pikkulapsesta on vastineensa todellisuudessa. Skiftesvik kertoo kuulleensa, kuinka erästä kylän isätöntä lasta – kasakan poika hänkin – pidettiin hiekkamontussa, koska lapsella ei ollut hoitajaa äidin ollessa töissä sahalla.

Skiftesvik dramatisoi vuonna 1987 ilmestyneen romaaninsa näytelmäksi, joka kantaesitettiin Jyväskylän kaupunginteatterissa syksyllä 1989.

"Likinäköinen adjutantti pakottaa lukijan hämmästyksen ja ihastuksen välimaastoon. Joni Skiftesvik yllättää, mutta on samalla johdonmukaisesti oma itsensä. Velmu."
– Matti Peltonen, Turun Sanomat 14.10.1989.

Likinäköistä adjutanttia ei voi kuitata veijariromaaniksi, vaan kyseessä on ennemminkin parodia ja fantasia perinteisestä sotakirjallisuudesta ja sodan mielettömyydestä. Sodan hulluutta Skiftesvik kuvaa Suomen armeijan pestaaman sotaherra Kopesin ja hänen adjutanttinsa Jaron kautta. Tapahtumat kärjistetään absurdeiksi, ja sitä mukaa kun kenraali Kopesin viimeinenkin järjenvalo sammuu, korpraali Jaron mieli kirkastuu ja hän alkaa nähdä yhä selvemmin.

"Kirjoita joskus sotakirja, kehotti äitini, joka luki paljon etenkin toisen maailmansodan tapahtumiin liittyvää kirjallisuutta. Luettuaan sitten Likinäköisen adjutantin hän sanoi, ettei hän aivan tuollaista kirjaa tarkoittanut.", kertoo Skiftesvik haastattelussaan 21.2.2005.

Likinäköinen adjutantti ilmestyi vuonna 1989.

"Siinä on julmaa kohtalokkuutta niin kuin balladien öisessä myrskyävässä meressä. Mutta romaani ei uppoa mustaan veteen, siihen jää kumminkin sävyjä ja inhimillisyyttä, sillä kertomisen voimaa ja taitoa Skiftesvikillä riittää."
– Kari Mäkinen, Kotimaa 11.1.1991.

Romaani Tuulenpesä sijoittuu samaan martinniemeläismiljööseen kuin esikoisromaani Pystyyn haudattu vuodelta 1984. Myös tämä teos nostettiin ilmestymisvuonnaan 1990 Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Romaanin kehyskertomuksessa reilut viisikymppinen Pauli lähtee matkalle menneisyyteensä. Sen palaset hänen on koottava, jotta hän voisi ymmärtää, kuka hän oikein on. Hänen on palattava aina lapsuuteensa, sotavuosiin ja syihin, joiden vuoksi hänen perheensä aikoinaan pakeni veneellä Pohjanlahden yli Ruotsiin.

Teos on taitava kudelma kolmesta toisiinsa kietoutuvasta synkästä kertomuksesta. Paulin tarinan lisäksi teoksessa kerrotaan hänen vanhempiensa Niinan ja Jahvetin tarinat, joiden tragedioihin etsitään syitä aina edellisten sukupolvien teoista.

Tuulenpesä voi olla vertauskuva menneisyydelle, josta Pauli yrittää saada kiinni. Se voi olla vertauskuva Niinan ja Jahvetin mustasukkaisuuden myrkyttämälle avioliitolle tai perheen hataralle kodille. Se voi olla myös vertaus Niinan unelmalle, jolloin tuuli onkin auttaja, jokin korkeampi voima – luonto, jumaluus. Syksyisellä merellä käydään taistelu, jonka suurin vastustaja ei olekaan myrsky, vaan menneisyyden riivaama sairas mieli kiusaajineen.

"Meren äärellä ikänsä viettäneelle miehelle Kanaalin rannat ovat epäilemättä olleet valtava elämys, mikä heijastuu hienosti myös valmiiseen romaaniin."
– Tommi Autio, Parnasso 3/1993.

Vuonna 1992 ilmestynyt Copnorin valkoinen laiva on siksi poikkeuksellinen Skiftesvikin teos, että sen päähenkilö on keski-ikäinen englantilaismies Alan ja sen portsmouthilaismiljöö on kaukana kirjailijalle tyypillisestä perämerellisestä maisemasta. Myös itse tarina on muuhun tuotantoon verrattuna keskitetympi, tiheätunnelmainen mutta silti kerrottu kuin ulkopuolelta objektiivisesti tarkkailtuna.

Eronnut Alan asuu ruosteisessa troolarissaan Aniarassa, jonne muuttaa myös hänen tyttärensä Pauline. Ikänsä laivojen kanssa eläneen Alanin unelmana on purjehtia valkoisella laivalla pois parempaan maailmaan. Hänen elämänsä muuttuu, kun samaan laituriin Aniaran kanssa kiinnittyy suomalaispariskunnan purjevene.

Skiftesvik vietti perheineen lähes vuoden Englannin kanaalin rannan historiallisessa merikaupungissa Portsmouthissa Copnorin valkoista laivaa kirjoittaen. Skiftesvik sanoo lähteneensä kirjoittamaan aivan erilaista kirjaa uusiin olosuhteisiin. 

Kirjoitustyö alkoi syyskuussa 1991 ja valmis käsikirjoitus lähti kustantajalle maaliskuussa 1992. Kirja on kirjoitettu alusta loppuun Englannissa. Siinä on runsaasti etenkin Etelä-Englantiin liittyvää merihistoriallista aineistoa, jonka kirjailija sanoo kaivelleensa kirjastoista, arkistoista ja museoista. Myös mukaan meno englantilaiseen arkeen toi kirjaan autenttisuutta.

"Aihe ja tematiikka löytyivät ja kypsyivät Englannissa. Olin yllättynyt, kuinka helposti kirja loppujen lopuksi syntyi, vaikka aineisto oli kerättävä täysin vieraalla maaperällä."

"Kirjassa on kokeilun halua, mutta myös näyttämisen tarvetta lähinnä itselleni, etten ole kirjoitustöineni yhteen paikkaan sidoksissa. Halusin myös vähäksi aikaa pois Suomesta, jossa olin ollut vuosikausia melkoisessa pyörityksessä. Tahdoin kirjoittaa rauhassa ilman häiriötekijöitä ja onnistuin siinä.", kertoo Skiftesvik haastattelussaan 21.2.2005.

"Pirtukuninkaasta kehkeytyy tarujen ajan kuva. Se on selkeä ja dramaattinen kuin poikakirjat, mutta samalla myös syvä ja liikuttava. –– Pirtukuningas hohkaa meren henkeä, sen uhkaa ja rauhaa."
– Antti Majander, Helsingin Sanomat 25.9.1993.

Jälleen Skiftesvik sijoittaa huimia juonenkäänteitä sisältävän teoksensa pieneen pohjoisen satamakylään Perämeren rannalle tuttujen ihmisten pariin. Eletään kieltolain aikaa, 1920-luvun loppua, jolloin pirtun salakuljetus pyörittää kokonaisia rannikkokyliä ja ylimaitakin. Pirtukuninkaaksi nousee isänsä jalanjälkiä seuraava, aivan liian nuorena elämän kovaksi keittämä Soini Holappa. Todentuntua kertomukselle luovat dokumenttimaiset alku- ja lopputekstit. Holappa, kuten muutama muukin Pirtukuninkaan henkilö, vilahtelee taustahenkilönä Skiftesvikin muissa teoksissa.

Tehoa tekstiinsä Skiftesvik tuo jälleen eri ajan- ja paikantasojen leikkauksilla. Pirtukuningas on dramatisoitu näytelmäksi, ja se sai kantaesityksensä Kemin kaupunginteatterissa keväällä 1996.

Kirjailija sanoo käyttäneensä kirjan rakennuspuina pirtuaikaan liittyvää autenttista materiaalia ja perimätietoa Perämeren rannoilta.

"Kahlasin pohjatöitä tehdessäni lävitse valtavan määrän vanhoja sanomalehtiä ja oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Haastattelin myös vanhoja ihmisiä, mutta harmikseni huomasin, että monet aivan selvästi salasivat vuosikymmenten takaisia asioita. Olisi ollut kiusallista kertoa, että nykyisin niin kunniallisen suvun taloudellinen hyvinvointi on pantu alulle pirtukaupoilla. Inhimillistähän se on, mutta minua harmitti, kun vaistosin, että tiedossa olisi ollut värikkäitä juttuja, kunhan olisin vain saanut jotenkin ne ulos."

Pirtukuningas -romaani julkaistiin vuonna 1993.

"Maskuliininen ja karhea tarina ihmisistä, jotka rimpuilevat menneisyytensä kuristusotteessa. –– Skiftesvik kirjoittaa osumatarkkaa tekstiä."
– Maila-Katriina Tuominen, Aamulehti 16.11.1994.

Vuonna 1994 julkaistu romaani kertoo luotsi Aulis Kurtin tarinan. Se alkaa pihalla kajahtavasta laukauksesta Oulun valtauksen talvena 1918 ja huipentuu ruumisarkkumaisen pirtulaivan komentosillalla kieltolain myrskyisinä vuosina. Teoksessa kuvattu Leton saari, jonka luotsiasemalla Kurtin pieni perhe elää, muistuttaa hyvin paljon Skiftesvikille tuttua Iin Röyttää.

Luotsitupaa saapuu remontoimaan salaperäinen kirvesmies Lautaoja, joka sekoittaa Auliksen, Linnean ja Armi-tyttären elämän. Kymmenen vuoden takaiset sotakokemukset riivaavat Aulista päivä päivältä yhä enemmän. Jälleen kerran menneisyys nousee meren pohjasta nykyisyyteen ja vaatii omatunnon nimissä kamppailuun keskellä myrskyävää syysmerta.

Amerikkaan pakenevan Kurtin perheen kertomus saa jatkoa Skiftesvikin myöhemmissä romaaneissa.

Haastattelussaan 21.2.2005 Joni Skiftesvik kertoo, että Luotsin tarina on ollut kenties suuritöisin hänen romaaneistaan:

"Kävin lävitse esimerkiksi Oulun taisteluun liittyvät tapahtumat niin pienintä piirtoa myöten kuin se oli arkistojen ja kirjallisuuden avulla mahdollista. Ilokseni sain mukaan myös haastatellen hitusen muistitietoa. Iin Röyttä on minulle mieluisa purjehduskohde kesäisin ja henkilöitteni liikuttelu siellä oli helppoa, jopa mieluisaa. Isoisäni luotsi Vilho Enojärvi työskenteli 1920- ja 1930-luvuilla luotsina Ulkokrunnissa ja Iin Röytässä. Hyödynsin tuolta ajalta suvussa kulkenutta muistitietoa kirjassani. Vilho Enojärvi taisteli valkoisten joukoissa Etelä-Suomessa keväällä 1918. Myös niillä tapahtumilla on yhtymäkohtia kirjassa", hän jatkaa.

"Salli Koistisen talvisota on lujatekoinen, pienimuotoinen taistelutarina, jonka pääosassa on nainen."
– Maila-Katriina Tuominen, Aamulehti 14.10.1995.

Salli Koistinen jättää nuorena tyttönä kotikylänsä Martinniemen 1920-luvun lakkotaisteluiden aikaan ja loikkaa paremman elämän toivossa Neuvosto-Karjalaan. Onnelaa ei löydy itärajan takaa, mutta elämä siellä koulii Sallin kovaksi ja ovelaksi. Talvisodan sytyttyä Salli palaa puna-armeijan desanttina lapsuusmaisemiinsa. Samalla hän saapuu kostamaan vihaamalleen puutavarayhtiölle, joka aikoinaan ajoi hänen perheensä taivasalle. Salli käy sotaa myös itsensä ja perheensä menneisyyden kanssa. Paljastuu salaisuuksia, eikä Salli enää tiedä, kenen puolella mielettömän sotansa kävisi.

Salli Koistisen talvisota noudattelee Skiftesvikin martinniemeläisteoksille tyypillistä kaavaa: Päähenkilö joutuu itsestään riippumattomista syistä, olosuhteiden pakosta, pakenemaan kotoaan ja kotiseudultaan. Hän pyrkii kohti parempaa elämää, mutta huomaa, ettei onnelaa löydykään, ennen kuin tilit ovat selvät entisen elämän kanssa. Myös teoksen rakenne on skiftesvikiläinen, eli sen kronologia rikkoutuu – teos alkaa nykyisyydestä, siinä on voimakas takauma, ja se päättyy jälleen nykyhetkeen.

Haastattelussaan Skiftesvik kertoo, että ensimmäiset ajatukset tämäntyyppiseen kertomukseen lähtivät liikkeelle, kun hänen äitinsä kertoi erilaisista ihmiskohtaloista liittyen Martinniemen kylän loikkareihin. Yhtä loikkaria Skiftesvik sanoo ehtineensä itsekin jututtaa.

Teos julkaistiin vuonna 1995.

"Joni Skiftesvikin ihmiskäsitys kestää monta lukemista, kirjasta kirjaan toistuvaa kertausta. Ihminen selviää monesta myrskystä, vaikka hänen elämänsä rakentuu pienistä iloista ja suurista pettymyksistä."
– Matti Peltonen, Turun Sanomat 11.12.1997.

Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani jatkaa martinniemeläisromaaneista vuonna 1994 ilmestyneestä Luotsin tarinasta ja vuonna 1995 ilmestyneestä Salli Koistisen talvisodasta tutun Kurtin Auliksen tarinaa. Yli tuulen ja sään ilmestyi vuonna 1997.

Rintamalta syksyllä 1944 kotiutuvalla Auliksella on kolme naista – vaimo Linnea, rakastajatar Veera ja tytär Armi. Aulis varustaa jälleen perheensä pakomatkalle – puntit menneisyyden kanssa eivät ole tasan. Venematkalla Ruotsiin hänen on voitettava merikarttaan merkitsemätön kari, joka repii auki laivoja ja sieluja, mutta joka toisaalta voi pelastaa hänen perheensä loppuelämän. Tyypilliseen tapaansa Skiftesvik sijoittaa teoksensa huippukohdan myrskyiselle merelle.

Yli tuulen ja sään on tiheätunnelmainen, jännittävä ja väkevä romaani levottomista ajoista, selviytymisestä, rakkaudesta, nöyryyttämisestä, moraalista, petoksista ja menneisyyden mustista varjoista. Kurtin Armin kohtaloon Skiftesvik palaa seuraavassa romaanissaan Kotikoivuinen mies, joka ilmestyi 1999.

Ote romaanista Yli tuulen ja sään, s. 170–171:

"Armin kohmeisten käsien ote kirposi tuhdon reunasta. Meri tempaisi tytön mukaansa. Hän sinkoutui laitaa vasten ja oli jo puoliksi veneen ulkopuolella, kun Auliksen käsi tavoitti hänet. Meri veti häntä toisaalle, Aulis toisaalle. Vähitellen paine hellitti. Hän puristi tytön veneen pohjalle ja suojeli häntä omalla ruumiillaan meren kouraisuilta. Vene kohotteli itseään, vapisi ja ravisteli vesiä yltään kuin elävä olento. Se äänteli, huusi ja valitti. Aulis ihmetteli, miten he olivat vielä pinnalla. Hän käänsi keulan väkisin tuuleen, eikä heitä kurittaneen ison aallon jälkeen tullutkaan enää toista eikä kolmatta isoa aaltoa. Häntä oudostutti, ettei kaikesta riuhtomisesta, ponnistelusta ja taistelusta huolimatta rinnassa puristanut ollenkaan. Oliko hänelle annettu vielä tämän matkan ajaksi entiset voimat?
Meri kävi nyt matalempana. Enää vettä ei tullut sisälle. Kone jyskytti tasaisesti. Linnea
kompuroi perälle ja kysyi, miten ihmeessä siinä yhdessä kohdassa oli niin valtavat aallot.
– Me ajoimme matalikon yli, Aulis sanoi.
– Minkä matalikon?
– Kurtin matalan.
– Senkö meidän pankkitalletuksen? Linnea kysyi.
– Sen, minkä ansiosta päästään vielä joskus takaisin.

"Henkilöt tulevat tuota pikaa lukijalle eläviksi. On kuin elokuvaa katsoisi. Aikuisen miehen ja pienen pojan suhdetta kirjailija kuvaa koskettavasti."
– Mirja Kuivaniemi, Ilkka 25.10.1999.

Skiftesvik sijoittaa jälleen romaaninsa tapahtumat merelliseen Martinniemeen. Päähenkilö Pauli Rusanen on elämän kolhima koditon pikkurikollinen, joka palaa 1950-luvulla lapsuusmaisemiinsa ja samalla menneisyyteensä, jonka kanssa tilit on tehtävä selviksi, jotta nykyisyyden kanssa voisi elää. Kotikoivu, johon pieni Pauli kiipeili, elää yhä uhmaten myrskyjä ja aikaa. Pauli majoittuu Armi Kurtin pihamökkiin. Kummankin menneisyydessä sotavuosiin sisältyy pimeitä muistoja.

Skiftesvikin aiemmista teoksista tutuksi tulleella kylällä elää kiusattuja, kiusaajia ja kiusaajien haamuja. Vahvemmat nöyryyttävät heikompia, isommat pienempiä, mutta unelmia ei kukaan voi toiselta viedä.

Ote romaanista Kotikoivuinen mies, s. 127:

"Hän olisi halunnut, että isä olisi ollut siinä, hänen vieressään, sanomassa, että sinä onnistuit; kiittämässä hänen työnsä jälkeä; kehumassa, että se on melkein uusi – vaikka se ei ollut lähimainkaan kuin uusi. Se oli ja pysyi vanhana veneenrotiskona.
Hän souti joelle.
Kyyneleitä tulvi niin paljon, että hänen oli lopetettava välillä soutaminen ja pyyhittävä silmiään. Vaistomaisesti hän vilkuili kotivalkamaan ja kuvitteli välillä näkevänsä tutun hahmon seisomassa ison kiven vieressä.
Tuska ja ikävä tulivat kipuina, aaltoina. Ne polttivat rintaa ja vatsaa. Hän käpertyi tuhdolle, kiskoi airojen soutupäät itseensä kiinni ja puristi niitä kaikin voimin ja antoi itkun ottaa vallan, pudistella oikein kunnolla, vapisuttaa hartioita, käsivarsia, joka paikkaa. ––
Oli jo hämärää, kun hän souti rantaan ja vei airot rantakopperoon. Puolipimeässä kopperossa hänen oli pakko penkoa tavaroita, vaikka ei tiennytkään, mitä etsi. Oli vain tunne, että oli etsittävä jotain, joka oli mennyt hukkaan. Hän pelkäsi, että se oli nyt hukassa ikiajoiksi."

Kotikoivuinen mies -teos ilmestyi vuonna 1999.

"Skiftesvik tarjoaa jälleen kerran syksyn luettavimman romaanin. Aiheitaan hän näyttää etsivän aivan toiselta ilmansuunnalta kuin muut eturivin kirjailijat, niin tunnistettavia ja historiaa valaisevia kuin hänen tarinansa ovatkin."
– Markku Soikkeli, Satakunnan Kansa 11.9.2002.

Skiftesvikin yhdestoista romaani kertoo unelmista ja pettymyksistä, moraalista ja häpeästä, hyväuskoisista ihmisistä ja petkuttavista roistoista.

Romaanin alussa häntäheikiksi kuvattu Veijo Jankkila kiskoo rajajoen jäällä elämän autuaaksi tekevää ihmekonettaan. Hän on viimein löytänyt morsiamen, joka rahoittaa hänen hankkeensa – mies on perustamassa huvitelttaa ja on hankkimassa sen vetonaulaksi flipperi-peliä.

Mutta Veijon oppaana rajajoella onkin salaperäinen mies menneisyydestä. Menneisyys on kelattava auki, ja niin matkataan pitkässä takaumassa Jäämerentielle, jota pitkin kuljettiin välirauhan aikana Rovaniemeltä Ivalon kautta Petsamon Liinahamariin. Villissä pohjolassa on monenlaista rosvoa ja onnenonkijaa, laillisen ja laittoman lastin kuskaajaa ja vaanijaa. Tuolle tielle yritteliäs autonkuljettaja Veijo Jankkilakin saa ajettavakseen uutukaisen Patanokka-Volvon, jota ei tarvitse muiden kuormurien tapaan "lipsauttaa" tunturitien pitkissä nousuissa. Vaikka Veijo onnistuu hukkaamaan lastinsa, todellisten roistojen lipsautukset ovat paljon suuremmat. Takauma piirtääkin Veijosta erilaisen kuvan kuin romaanin alku. Sota muokkaa hänen käsityksiään oikeasta ja väärästä aivan omanlaisikseen.

Skiftesvik kirjoittaa tuttuun tapaansa romaaniin prologin ja epilogin, jotka saavat lukijan miettimään tarinan todenperäisyyttä. Jäämerentien seudut ja tapahtumat ovat tulleet tutuksi kirjailijalle hänen lukuisista Petsamoon liittyvistä tutkimuksistaan ja matkoistaan, joten faktoja löytyy hyvin paljon tästä fiktiivisestä teoksesta. Jopa Jankkilan huvitelttahankkeeseen on aineksia sekä oululaisen Huhtalan peliteltta-ajasta että Skiftesvikin sukulaisen omistamasta teltasta, jonne Skiftesvik pääsi poikasena lataamaan ilmakivääreitä.