Koskenniemen lapsuus
Tämän sivun sisältö:
- Paikkamerkki
Koskenniemen vanhempien taustaa
V. A. Koskenniemen isä Anders Forsnäs (1833–1888) oli ruotsalaista talonpoikaissukua Kruunupyystä Keski-Pohjanmaan rannikolta. Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1855 hän aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa, mutta vaihtoi pian humanistisiin opintoihin. Kreikan ja latinan ohella Forsnäs opiskeli suomen kieltä. Suomenruotsalainen, suomalaismielinen mies halusi oppia kielen täydellisesti. Anders Forsnäs suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1860.
Valmistumisensa jälkeen Forsnäs toimi useita vuosia uskonnon opettajana ja vararehtorina Kokkolan yläalkeiskoulussa. Lyhyen Kuopion kauden jälkeen hän muutti Ouluun ja opetti ensin latinaa Oulun ruotsalaisessa lyseossa. Koulu muutettiin Oulun suomalaiseksi yksityislyseoksi vuonna 1874. Suomenkielisen koulun pioneerit olivat ihanteellista joukkoa: perustajajäseniin kuulunut Forsnäs opetti monien muiden tavoin pitkiä aikoja ilmaiseksi, kun rahat eivät riittäneet opettajien palkkoihin.
Suku oli saanut nimensä Forsnäs kosken partaalla sijainneen talon mukaan. Sukunimi suomennettiin Koskenniemeksi Snellmanin päivänä vuonna 1906.
Äiti Aina Maria Hällberg syntyi Oulussa vuonna 1860 perheen toisena tyttärenä. Hänen isänsä oli Oulun ala-alkeiskoulun rehtori Jakob Adrian Hällberg (1830–1878) ja äitinsä Maria os. Björkroth. Jakob Hällberg oli tunnettu hahmo oululaisessa koulumaailmassa ja tyttärensä tulevan aviomiehen työtoveri 1870-luvulla. Teuvo Pakkalan mukaan tyttärenpoika Veikko Antero muistutti aikuisena isoisäänsä sekä fyysiseltä että henkiseltä olemukseltaan.
Anders Forsnäs ja Aina Maria Hällberg solmivat avioliiton vuonna 1879. Puolisoiden lähes 30 vuoden ikäero näkyy hyvin 1880-luvun alun perhevalokuvassa.
Isän menehtyminen
Ensimmäinen lapsi Aina Ingeborg eli Inga syntyi vuonna 1880. Perhe kasvoi vielä kahdella lapsella: Veikko Antero syntyi 8. heinäkuuta 1885 ja Anna Maria eli Maija vuonna 1887. Kun nuorin lapsi oli muutaman kuukauden ikäinen, perhettä kohtasi tragedia: Anders Forsnäs kuoli 54-vuotiaana. Pikku-Veikolle jäi isästä vain hämärä muistikuva:
"Kun isäni kuoli , olin puolenkolmatta vuotias. Tältä ajalta muistan vain epämääräisen, painostavan tunnelman ja erikoisesti, että meitä lapsia kehotettiin jollakin uudella ennenkokemattoman vakavalla tavalla olemaan hiljaa. Meidän leikkimme pysähtyi äkillisesti ja tuskallisesti. Vanhin joukostamme ehkä tiesi, että jotakin pimeää ja peruuttamatonta oli tapahtumassa. Hän ei koskaan ollut täydellä sielullaan enää mukana leikeissämme, vaikka vain viisi vuotta erotti hänet minun iästäni. On kuin eräs vaihe lapsuutemme yhteisissä leikeissä olisi noina päivinä kulunut loppuun. Muuta en tuolta ajalta muistakaan, paitsi aivan epämääräisesti sen, että koko ympäristö tuli toiseksi."
– Onnen antimet, 1935.
Nuorena leskeksi jäänyt Aina ei koskaan solminut uutta avioliittoa. Poikansa kuvauksen mukaan hänen olemuksessaan yhtyivät arvokkuus ja tyttömäisyys:
"Hän oli pieni ja hento – hänen kengän- ja hansikkaannumeronsa olivat alhaisimmat kaupassa esiintyvistä – hän oli useimmin puettu tummaan korkeakauluksiseen pukuun ja hänen musta, pään muotoa seuraava tukkansa, joka ei milloinkaan harmaantunut, oli keskeltä jakauksella. Vanhempana hän käytti hiussykerönsä päällä pientä mustapitsistä ruusuketta. Hänellä oli Hällbergin tyttöjen kauniit siniset silmät, poikkeuksellisen kaukonäköiset – hän erotti Oulun kirkontornin kultaiset kellonviisarit kaupungin toisesta laidasta, Heinätorin takaa, niin kuin me lapset aina yhä uudelleen ihmetellen totesimme."
– Vuosisadanalun ylioppilas, 1947.
Laulavien ja nauravien Hällbergin sisarusten parvessa Aina oli poikkeus. Hän ei laulanut, ja häntä ympäröi "suuri hiljaisuus". Aina Koskenniemen sisäinen maailma säilyi arvoituksena ainakin hänen pojalleen. Leskirouva keskittyi lasten kasvattamiseen kodin seinien sisäpuolella. Hänellä ei ollut muita sosiaalisia suhteita kuin perhepiirin tarjoamat. Sulkeutuneesta elämäntavasta huolimatta hän oli hyvin säätytietoinen ja korosti perheen kuulumista sivistyneistöön. Toimeentulon niukkuus ei ollut este sille, että lasten tuli pitää itseään etuoikeutettuina.
Säätytietoisuus lienee ollut myös Aina Koskenniemen tapa vaalia aviomiehen muistoa. Miniä Vieno Koskenniemen mukaan anoppi ei koskaan puhunut edesmenneestä miehestään. Koskenniemen suhde äitiinsä oli kiitollinen, rakastava ja kunnioittava. Hän oli niin hienotunteinen, ettei katsonut sopivaksi kertoa julkisesti äidistään juuri mitään hänen elinaikanaan. Aina Koskenniemi kuoli 78-vuotiaana kesällä 1938.
Koskenniemen sisarten opinnot ja ura
Koskenniemen perheen tyttäret Inga ja Maija kävivät Oulun tyttökoulua ja kirjoittivat ylioppilaiksi Oulun suomalaisesta jatko-opistosta. Inga suoritti opettajan tutkinnon Helsingin jatko-opistossa, Maija opiskeli saksan ja ruotsin kielen maisteriksi Helsingin yliopistossa. 1930-luvulla he asuivat Loimaalla, Inga toimi kirjakauppiaana, Maija Loimaan yhteiskoulun pitkäaikaisena lehtorina ja vararehtorina. Kumpikaan ei mennyt naimisiin.
Tyttärien kouluttaminen osoittaa Koskenniemen perheen sivistykselle antamaa arvoa ja ennakkoluulotonta suhtautumista naisen mahdollisuuksiin – varsinkin, kun perhe oli varaton. Kaukainen sukulainen myönsi Veikko Anterolle tuhannen markan opintolainan, mutta hänen sisartensa opiskelun rahoituksesta ei ole tietoa. Käytännössä Koskenniemi kustansi opintonsa suureksi osaksi itse kirjoittamalla sanomalehtiin.
Lähteet:
Koskenniemi, V. A. 1935: Onnen antimet. Lukuja elämäni kirjasta. Porvoo: WSOY.
Koskenniemi, V. A. 1947: Vuosisadanalun ylioppilas. Porvoo: WSOY.
Oulun Suomalaisen Tyttökoulun 50-vuotisjuhlajulkaisu 1931. Oulu: Kirjapaino Oy. Kaleva.
Vieno Koskenniemen haastattelu. Eero Saarenheimo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkisto, 1976.
Viljanen, Lauri 1935: V. A. Koskenniemi: hänen elämänsä ja hänen runoutensa. Porvoo: WSOY.
Lapsuus ja ensimmäiset runot
Poikavuodet
Miehensä kuoltua Aina-rouva lapsineen muutti äitinsä rehtorinleski Maria Hällbergin taloon Kauppurienkatu 16:een. Siellä asuivat myös hänen kolme naimatonta sisartaan. Taiteellisesti lahjakas, paperinukkeja taidokkaasti leikannut Mathilda-täti eli Maria Pia Hällberg oli lasten suosikki.
V. A. Koskenniemen lapsuusmuistelma Onnen antimet on eloisa ja humoristinen aikamatka 1800-luvun lopun Ouluun. Siinä Koskenniemi luonnehtii lapsuuttaan turvalliseksi menninkäiselämäksi, jonka keskipisteenä oli koti ja perhe. Perheen ainoana miespuolisena jäsenenä Veikko Antero leikki maskuliiniset tinasotilas- ja ritarilinnaleikkinsä yksin vilkkaan mielikuvituksen korvatessa leikkitoverin. Kodin pihamaa puutarhoineen oli kaupunkilaislapselle kiehtova pienoismaailma.
Veikko Antero oli pienikokoinen, melko ujo poika, joka koululaisenakin viihtyi paremmin yksin kuin toverien kesken. Lukemaan hän oppi viisivuotiaana hävittyään ensin lukukilvassa pikkusisarelleen. Lapsuuden kirjallisia elämyksiä olivat Herra Koipeliinin merkilliset matkat, Cervantesin Don Quijote ja Johann Christoph von Schmidin Genoveva. Täydellisyyttä kirjojen maailmassa edusti Daniel Defoen Robinson Crusoe. Tietokirjoista tärkein, isältä peritty H.W. Stollin Fornromerska bilder pohjusti elinikäistä kiinnostusta antiikkiin. Koskenniemi kutsui teosta kirjastonsa ydinsoluksi ja jätti sen perinnöksi pojalleen Hannulle.
Yksinäiset hiihtoretket joen ja meren jäällä tarjosivat vastapainoa lukemiselle ja talviajan pysähtyneille tunnelmille. Retket eivät merkinneet Veikolle pelkästään fyysistä harjoitusta, vaan myös jonkinlaista mentaalista matkaa – ihmiskohtalon mitättömyys paljastui arktisen tähtitaivaan alla ja synnytti kosmisen yksinäisyyden tuntoja, jotka muutamaa vuotta myöhemmin heijastuivat varhaislyriikan säkeisiin. Kaikesta huolimatta nuori poika ihaili myös hiihtämiseen liittyvää vapauden ja voiman tunnetta sekä aikakauden hiihtosankareita, jotka kilvoittelivat Oulun hiihdossa. Nämä tunnelmat Koskenniemi ikuisti Hannu-runoelmaan:
"Niin autereesta taivaanrantaa vastaan
jo kirkontornin tuttu pallo kiilsi.
Kaks, kolme virstaa enää ainoastaan –
kuin noiduttuina sukset viilsi."
"Kymmenen vuotta kiirastulta" – Koskenniemen opintie
Veikko Anteron opintie alkoi vuonna 1893 Oulun Suomalaisen Valmistavan Koulun kolmannelta luokalta. Varattoman perheen poikana hän pääsi yksityiseen kouluun vapaaoppilaaksi. Kahden vuoden kuluttua hän siirtyi klassilliseen lyseoon. Koskenniemen muistelmissa yhdistyvät arkkitehtuuri, kulttuurimiljöö ja suomalaisuusaate:
"Sen komean kaksikerroksisen, Engelin-tyyliä tavoittelevan, Franzénin puistoa ja kirkkoa kohti kääntyvän julkisivun yllä viipyi vielä kajastus suomalaisuustaistelun kunniakkaimmilta päiviltä. Hallitsevassa asemassaan Pokkitörmällä, Kosken partaalla, Kosken, jonka väsymätön, juhlallinen marssisävel soi ikkunoista ja ovista sen luokkahuoneisiin, se oli yhä vieläkin suomalaisuuden tärkein sivistysvarustus pohjoisilla maanäärillä."
– Onnen antimet, 1935.
Koulunkäynti opettajineen ei innostanut poikaa, jonka mielestä kaikki mielenkiintoinen löytyi opetuksen ja koulukirjojen ulkopuolelta:
"Luin iltakaudet ja usein myöhään yöhön, kalusin kuin heinäsirkkaparvi puhtaaksi kokonaisia kirjastoja, alkaen paikallisen raittiusseuran ja kaupungin kirjastosta ja päätyen toverikunnan kirjastoon, mutta se, mitä niistä löysin, ei lisännyt mielenkiintoani kouluaineisiin eikä koulukirjoihin."
– Onnen antimet, 1935.
Kouluvuosiin liittyi kuitenkin yksi merkittävä persoonallisuus, uskonnonopettaja ja rehtori Mauno Rosendal, josta tuli Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun perustaja. Hän oli oppilaalleen jonkinlainen Mooses-hahmo. "Hän opetti koko olemuksellaan", Koskenniemi totesi 1940-luvulla ja piti kirjastohuoneessaan kunniapaikalla Rosendalin muotokuvaa. Legendaarista koulumiestä ihailivat myös muun muassa Eino Leino ja Leevi Madetoja – hekin hänen oppilaitaan.
Veikko Antero selviytyi kymmenvuotisesta koulunkäynnistä omin sanoin normaalisti. Ylioppilaaksi hän kuitenkin pääsi poikkeuksellisten vaiheiden jälkeen loppukesällä 1903. Helsingissä pidetyt suulliset kuulustelut keskeytyivät, kun uupuneella abiturientilla todettiin vettä keuhkopussissa. Diagnoosi olisi saattanut olla kohtalokas, mutta nuorukainen toipui kuukaudessa ja suoritti tutkintonsa loppuun. Nuorena kuolemisen pelko säilyi kuitenkin pitkään.
Ensimmäiset runot
Ensimmäisen runonsa Koskenniemi muistelee kirjoittaneensa 12-vuotiaana. Aiheena oli Kreikan ja Turkin sota. Seuraavissa runoyritelmissä aiheet löytyivät kotikaupungin historiasta ja maailmanpolitiikasta – etenkin sodista. Isänmaallisia kronikoita Veikko Antero kirjoitti koulun juhliin. Hän myös esitti niitä itse.
Vuonna 1900 Veikko Antero sai nimipäivälahjaksi runoteoksen Väinölä, Helmivyö – suomalaista runoutta. Se sisälsi läpileikkauksen 1800-luvun parhaasta suomalaisesta lyriikasta. Runot saivat koulupojan pohtimaan, voisiko hän itse lisätä jotakin suomalaisen lyriikan "helmivyöhön". Samana vuonna hän jo osallistuikin lyseon toverikunnan runokilpailuun ja voitti vanhemmat kilpakumppaninsa. Oulun lyseon toverikunnan Valon terho -lehti julkaisi aloittelevan runoilijan säkeitä. Nimimerkki W. F. liikkui isänmaan, luonnon, ihmisenä olemisen ja rakkauden aihepiireissä. Nuoruuden pessimismi on jo idullaan 15-vuotiaan nuorukaisen runossa Mitä mä tahdon joulukuulta 1900:
"Minä luulen jo määräni saavuttaneen.
Kun kaikki taas raukeni tyhjyyteen.
Näin etsin, toivon ja kaipailen.
Mitä – tiedä mä itsekään en."
Viehkeän lemmenrunon Serenaadi taustalla lienevät omat romanttiset kokemukset, sillä muistelmissaan Koskenniemi tunnustaa olleensa jatkuvasti rakastunut ikävuosien 12 ja 20 välillä – useimmiten tyttöihin, joita muutkin lyseolaiset piirittivät.
Havainto yksilöllisen tunne-elämyksen ja runon synnyn välisestä yhteydestä syntyi viimeisenä kouluvuonna Merikosken partaalla, missä onnettomasti rakastunut nuori mies pohti elämäänsä:
"Istuen usein mielipaikallani Pokkitörmän puistonpenkillä ja etsien unohdusta Kosken unettavasta, yksitoikkoisesta pauhinasta ja siintävästä merenlahdesta, jonka keskeltä kaukainen saari nosti vihreän viuhkansa, koetin hukuttaa kaiken turhuuteen oman kurjuuteni erikoistapauksen. Ja tässä sisäisessä taistelussa kahdella rintamalla, toiselta puolen yleisen maailmantuskan, toiselta puolen oman yksilöllisen rakkaussuruni, alkoi runo sisässäni liikkua. Olinhan jo ennen sepittänyt runoja, mutta nyt kykenin ensi kertaa luomaan sillan elämyksistäni sanalliseen ilmaukseen."
– Onnen antimet, 1935.