1980-luku – Koomisesta vakavaan

Röyhkän alkutuotantoon lukeutuvat esikoisteos Tien laidalla Waterloo vuodelta 1980, fantasiaromaani Aave joka maalasi taulun vuodelta 1982 sekä veijaritarina Oskar Koposen seikkailut vuodelta 1985. Niitä yhdistää irroittelu, anarkistinen, rento elämänasenne sekä fantasia ja herjanheitto. Kaikissa kolmessa myös ammennetaan populaarikulttuurin kuvastoista. Röyhkän tyylittelyä ja karrikointia on usein verrattu sarjakuvan ilmaisuun, etenkin Robert Crumbin underground-sarjakuviin.

Röyhkän neljäs romaani, Magneetti vuodelta 1987 poikkeaa alkutuotannosta sekä vakavalla aihepiirillään että lakonisella kerronnallaan. Se on uuden polven postmodernisti pirstaleinen sotaromaani, joka kuitenkin kokoavassa loppunousussaan kulkee röyhkämäisesti vastavirtaan haikailemalla "uutta kuvaa maasta" – minkä voi tulkita joko nostalgiseksi tai parodiseksi eleeksi.

Esikoisromaanissa Tien laidalla Waterloo on viittauksia muutamiin tärkeisiin esikuviin: Kurt Vonnegutiin (1922–2007), Richard Brautiganiin (1935–1984), Henri Milleriin (1891–1980) ja William Burroughsiin (1914–1997). Röyhkän tuotannosta voikin löytää kaltaisuutta Vonnegutin mustaan huumoriin, milleriläiseen seksuaalisten tabujen rikkomiseen sekä Burroughsin ja Brautiganin vastakulttuuriseen asenteeseen. Burroughs oli 1950-luvun beat-sukupolven tulkki ja tunnettu rivosta kirjoitustyylistään; Brautigan kuvasi hippiliikkeen elämäntapaa. Molemmille oli ominaista surrealismi ja fantasia. 

1990-luku – vuosituhannen lopun ajankuvaa

Magneetin jälkeen Röyhkän kirjailijauralla seurasi liki kymmenen vuoden tauko, joka pisti jo ounastelemaan, että hän olisi sammunut kirjailijana. Röyhkä itse kertoo, että hiljaisuuden syynä oli kirjailijan kriisi: "Tuli epäilys omaa kirjoittamista kohtaan. Tuntui, ettei minulla ollut omaa tyyliä."

Sitäkin yllättävämpi oli kirjailija Kauko Röyhkän vahva paluu vuonna 1996. Hän julkaisi jatkosodan aikaan sijoittuvan taiteilijaromaanin Kaksi aurinkoa, joka noteerattiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Vuosituhannen lopulla Röyhkä ehti julkaista vielä kaksi muutakin ansiokasta romaania, Silvian vuonna 1997 ja Ocean Cityn vuonna 1999, jotka välittävät 1990-luvun ajankuvaa. Silvia kuvaa pääkaupungin rockpiirejä ja satirisoi mediaa; synkkään teknologiautopiaan etäännytetty scifi-romaani Ocean City puolestaan peilaa vuosituhannen vaihteen virittämiä pelkoja ja toiveita.

2000-luku – miehen muotokuva

Röyhkän 2000-luvun tuotannon avasi novellikokoelma Faust ja muita kertomuksia vuonna 2001, jonka jälkeen ilmestyivät Miss Farkku-Suomi vuonna 2003, Avec vuonna 2006 ja Job vuonna 2007. Sotaromaanin genreen Röyhkä palasi teoksessaan Kesä Kannaksella, joka ilmestyi vuonna 2009. Vuonna 2011 ilmestyi aikalaisromaani Kreikkalainen salaatti.

Yhdessä Miss Farkku-Suomi, Avec ja Job piirtävät tietynlaisen miehen elämän kaaren. Teoksia yhdistää päähenkilön oman minän ja elämän määrittely, arviointi ja peilailu. Miss Farkku-Suomen minäkertoja on nuorukainen, jolle tulevaisuus on vielä avoin. Avecin ja Jobin samoin kuin Kreikkalaisen salaatin kuvaamat miehet puolestaan ovat jo hyvän matkaa keski-iässä, jolloin monet elämän tärkeistä ratkaisuista ja virheistä on peruuttamattomasti tehty. Oman lisänsä tähän röyhkäläiseen miehen muotokuvaan tuovat Miss Farkku-Suomen ja Jobin omaelämäkerralliset piirteet.

Röyhkä debytoi kirjailijana yhtä aikaa toisen nuoren vihaisen miehen, Harri Sirolan, kanssa. Molemmat edustavat 1980-luvun uutta city-sukupolvea. Sirolan Abiturientti vuodelta 1980 kertoo lahjakkaan runoilijanuorukaisen epävarmuudesta, kapinoinnista ja sekavista naissuhteista helsinkiläisen eliittikoulun päättöluokalla. Röyhkän esikoisteoksen oululaispojan lähtökuopat ja ympyrät ovat paljon vaatimattomammat.

Tien laidalla Waterloon päähenkilö, Mara, on välinpitämätön, velttoileva sivullishahmo. Hän on työttömäksi valmistunut ylioppilas, jonka juuret ovat oululaisessa lähiössä ja yksinhuoltajakodissa. Kesälauantaita viettävälle, rahattomalle Maralle ei tapahdu juuri mitään. Hän vain odottaa ja ajelehtii: "Odottaa odottaa odottaa on inhottavaa. Suurin osa elämästä on yhtä saatanan odotusta." Esikoiskirjailijan opinnäytteenä Tien laidalla Waterloo on omintakeinen sekoitus Becketin absurdia draamaa, Camus'n Sivullista ja Salingerin nuoruuden emansipaatiota.

"Ei tänään mitään tapahdu..."

Tien laidalla Waterloo on yhdenpäivän romaani, jonka kehyskertomuksen muodostaa juoneton ei-tapahtuma keskellä ei-mitään. Mara ja Arto vahtivat kolaroitua autoa tienposkessa ja tappavat aikaa ryypiskellen, vitsaillen ja selaten sarjakuvia. Väliin pelleillään uteliaiden ohikulkijoiden kustannuksella ja huipennuksena on hukkareissu naisten perään lähimpään baariin. Sillä välin kolaripaikalle osuneet raggarit tärvelevät auton lopullisesti, ja poikien on keksittävä tapahtuneelle peitetarina.

Romaanin keskeinen näyttämö on soinen, törkyinen ja ryteikköinen ojanvarsi, mitäänsanomaton ei-paikka: "Oja, oja, oja, oja, oja... roskia: karkkipapereita, jäätelöpapereita, oluttölkkejä ja yksi pullo, sitten jotain muovikasseja ja sanomalehtiä pikkukuusien ja soran ja ruohomättäiden seassa." Maiseman ainoat kiintopisteet ovat autonromu ja suolle pystytetty mainostaulu. Kolaripaikalle on kaupungista matkaa, ja sinne ajettaessakin vastaan tulee pelkkää "metsää ja peltoa, metsää ja peltoa, sitten suo ja taas metsää ja peltoa, metsää ja peltoa".

Tätä tapahtumatonta tylsyyttä vasten romaanin lopun pahaenteisyys tähdentyy. Pojat liftaavat aamuyöllä ohiajavaan rekkaan, joka kuljettaa ydinjätteitä. Kesämaiseman ja nukkuvien lähiöiden läpi jyrisevä tuomiopäivän rekka rinnastuu tien varren autonraatoon – jos ydinrekka suistuisi tietä, jälki olisi pahempaa. Keskiluokkainen turvallisuushakuisuus, jota tekopirteä yöradio säestää, vaikuttaa tiedon valossa typerältä. 

Toinen todellisuus

Tapahtumattoman nykyhetken rikkovat kertoja-Maran mielensisäiset takaumat, päiväunet ja fantasiat, mihin kirjan nimikin vihjaa. Fantasia avaa pakotien latistavasta ympäristöstä, jota kuvataan inhorealistisesti, olipa sitten kyseessä pusikkoinen tienvarsi tai oululainen lähiö: "Ilma oli kuin sosialistinen realismi..."

Röyhkän tuotannon läpäisevä groteskin reaalimaailman ja sen rinnalla toisinaan aistittavan toisen todellisuuden jännite on näin esikoisromaanissa jo oraalla. Samoin henkilöiden heittäminen kummallisiin tilanteisiin, mitä Tien varrella Waterloossa edustaa tien varren äärimmäinen ankeus ja tylsyys. "Mulla on ollut jotenkin outoja fiiliksiä koko ajan. Sitä aina tajuaa jotain, kun joutuu eroon normaaleista kuvioista", Mara toteaa.

Vuonna 1982 ilmestyneessä Aave joka maalasi taulun -romaanissa 1930-luvulla kuolleen taidemaalarin haamu värvää meediokseen nuoren koviksen, Renen. Tämän on viimeisteltävä taiteilijalta kesken jäänyt mestariteos.

Aaveen ja Renen yhdessä maalaama taulu on sensaatio, joka koettelee aitouden ja tekijyyden rajoja ja taideinstituution sietokykyä: "Nyt tuollainen katujätkä opettaa meille ateneuminkäyneille miten taidetta tehdään."

Renen vastapari on herkkä kirjailijanalku ja esteetti, tommytabermanmainen "hellyyden apostoli" Hans Salome. Hänen hahmossaan parodioidaan paitsi muotikirjailijuutta myös vastakulttuurista inspiroitunutta yliopistoväkeä. Hans ihailee Renessä kaikkea sitä, mikä häneltä itseltään puuttuu – räjähtävää fyysisyyttä ja välitöntä suhdetta maailmaan.

Rene ryyppää ja nai estottomasti, vihaa opiskelijoita ja vetää kulttuuriväkeä sumeilematta turpaan. Hans suunnitteleekin Renestä seuraavan romaaninsa päähenkilöä. 

Rene on muutakin kuin kuolleen taiteilijan meedio. Hän on myös kirjailijan romaanihenkilökseen rekrytoima alamaailman torpedo, samalla asialla kuin spagettiwesternien mystiset kostajamuukalaiset. Rene ilmestyy taidemaailmaan tyhjästä ja räjäyttää kulttuuriväen sovinnaiset kuviot.

Punk-romaani

1980-lukulaisen city- ja punk-sukupolven tulkeiksi julistautuivat vuosikymmenen alkaessa filosofi Esa Saarinen ja kriitikko Jan Blomstedt manifestillaan PunkAkatemia vuodelta 1980. Pamfletissaan nuoret yliopistomiehet peräsivät kotimaiseen kirjallisuuteen "poweria", jota he löysivät punk-rockin avoimen epä-älyllisestä energisyydestä ja aggressiivisuudesta.

Röyhkä, jos kuka, on sittemmin tullut tunnetuksi rock-kulttuurin ja kirjallisuuden yhdistäjänä – tai törmäyttäjänä. Anarkistisesti irrottelevassa fantasiaromaanissaan Aave joka maalasi taulun Röyhkä vastaa Saarisen ja Blomstedtin huutoon punk-energiasta ja tekee sen volyyminappula ääriasennossa.

Kun Röyhkän esikoisromaanissa keskiluokkaisen kulttuurin kielto ilmeni silkkana välinpitämättömyytenä ja herjanheittona, hänen toisessa romaanissaan ei ainoastaan ilkeillä, vaan lyödään lujaa ja suoraan kasvoihin. Kyytiä saavat pohjoisen pikkukaupungin kulttuurikerma ja -byrokratia mutta myös paikallisten radikaalien valistuksellinen asenne ja vaihtoehtomuodikkuus.

Aaveromaani versus Pohjoinen yökirja

Röyhkän aaveromaanin kuvaama pikkukaupunki on tietysti tunnistettavissa 1970- ja 1980-luvun taitteen Ouluksi. Mielenkiintoisen vertailukohdan tarjoaakin Kirsti Simonsuuren vuotta aiemmin ilmestynyt Oulu-aiheinen avainromaani Pohjoinen yökirja vuodelta 1981.

Siinä missä Röyhkän kummituskirja on punkahtava ja alakulttuurinen, on Simonsuuren Yökirja junantuoman eurooppalaisen intellektuellin henkevän esseistinen yliopistoromaani. Yökirjan Oulu vertautuu antiikin manalaan tai Danten helvettiin; Röyhkän aavekaupunki puolestaan seksiä ja väkivaltaa tihkuvaan Sodomaan.

Korkea ja matala

Yökirjan minäkertoja, kirjallisuuden apulaisprofessori, pitää selvän hajuraon oululaiseen katuelämään. Hän tarkastelee sitä kriittisen etäisyyden päästä, työhuoneensa ikkunasta, ja seurustelee mieluummin kuolleiden kirjailijoiden ja taiteilijoiden kuin paikallisten ihmisten kanssa. Yökirjan näkökulma on korkeakulttuurinen ja elitistinen.

Röyhkä sen sijaan pudottaa kummituskirjansa näköpisteen matalalle, ja kerronnan ote on alakulttuurinen, kaoottinen ja karnevalistinen, Mihail Bahtinin termein "syöverinaturalistinen". Kuvatun oulumaisen kaupungin kaduilla häiriköivät rikolliset ja pummit, takapihoilla haisevat jätteet ja rotanraadot ja turvevoima puskee kaupungin ylle kaasujaan. Rautakaupan kellarista paljastuu seksuaalimenojaan harjoittava salaseura.

Röyhkän aaveromaanin kieli on groteskin ruumiillista: "Kuu pullistaa eunukinperseensä pilvien välistä" ja "ilme mätänee kuin lätäkössä kelluva rotanraato". Kriitikko Tuukka Kangasluoman mukaan Aave joka maalasi taulun tuokin "sirkusta kirjallisuuteen". Hän vertaa sen kerrontaa sarjakuvaruutujen nopeaan rytmiin ja paisuteltuun väkivaltaan: "[T]ekisi mieli viitata alan nykyklassikoihin, sellaisiin kuin Barbarella, Vampirella ja Pravda, niiden hurjaan mystis-eroottis-poliittiseen viritykseen."

"Rakkaus on perse"

Taru Väyrynen katsoo, että ymmärtääkseen Simonsuuren Yökirjan sanomaa on huomioitava sen taustalla vaikuttava antiikin filosofia. Etenkin Platonin Eros-käsitteen, rakkauden, ilmentämä idealistinen pyrkimys hyvään ja kauniiseen on olennainen: "Pohjoisen yökirjan manalaa, josta aurinko puuttuu, leimaa hyvän idean poissaolo."

Röyhkän aaveromaanin taustamaailman puolestaan muodostavat underground, populaarikulttuuri ja mediasensaatiot. Näistä lähtökohdista pannaan halvalla ja madalletaan kaikkea ylevään vivahtavaa. Platonilaisen Eros-käsitteen nurinkäännöstä käy erään romaanihenkilön kyyninen kiteytys: "Rakkaus on perse."

Röyhkän kolmas romaani aloittaa hänen lajikokeilujensa sarjan. Hän alkaa kulkea muotivirtauksista piittaamatta vastavirtaan kierrättämällä teoksissaan patinoituneita kirjallisuuden genrejä ja tyylejä. Genreparodioissaan hän luo nostalgisia lajiodotuksia, mutta pettää ne aina tavalla tai toisella.

Oskar Koposen seikkailut vuodelta 1985 on sekoitus veijariromaania ja agenttitarinaa. Kirjan eräänä virikkeenä on epäilemättä ollut takavuosikymmenien kotimainen jännitysviihde, jossa kylmähermoiset suomipojat seikkailevat eri mantereilla selvittelemässä gansterien ja kommunistien salajuonia.

Röyhkän veijariromaanin nimi sekä retrohenkinen kansi tuovat mieleen aikanaan suositun Kalle Kustaa-Korkin seikkailut, joita nimimerkki "Outsider" eli Aarne Haapakoski (1904–1961) tehtaili satamäärin Yleisradiolle 1940- ja 1950-luvuilla.

Eräs näiden vanhojen seikkailulukemistojen ideologinen painotus oli juuri lisääntyvä kommunisminvastaisuus ja Neuvostoliiton pelko. Oskar Koposen seikkailuissa nimihenkilön pakkomielteenä ei olekaan sen vähempää kuin Stalinin salamurha.

Äidin pikku Oskar

Oskar Koposen seikkailuissa Röyhkä käsittelee seikkailukertomuksen kepeän genren turvin kipeää teemaa, joka toistuu useissa hänen teoksissaan – äidin kasvattaman pojan isättömyyden häpeää.

Tukkuliikkeen kirjanpitäjä Oskar Koponen on arka peräkammaripoika, joka yrittää irtautua omistushaluisesta äidistään. Isän puuttumista perhekuviosta ei selitetä, häntä ei edes mainita – paitsi romaanin esipuheessa, jossa kirjailijaksi esittäytyvä kertoja vähättelee asiaa. Kertooko juuri vaikeneminen isästä taustalla vaikuttavasta sosiaalisesta häpeästä?

Äiti on tehnyt pojasta itsensä jatkeen – Oskar toteuttaa hänen toiveitaan, ei omiaan. Äiti ajaa Oskarin ylioppilaaksi ja patistelee häntä tavoittelemaan naisvaltaisen konttorin päällikön paikkaa. Nousemalla "tuon vihatun akkalauman johtajaksi" Oskar mitätöisi muiden naisten uhan äidille ja tulisi sellaiseksi mieheksi, jollaisesta äiti unelmoi.

Uran tekeminen vaatisi kuitenkin omatoimisuutta, mutta Oskarin on päivittäisissä pikkutoimissakin osoitettava ehdoton kuuliaisuutensa äidilleen. Hänen on tämän vaatimuksesta esimerkiksi sullottava paremmat kenkänsä työpäivän jälkeen salkkuun. Aikamies on edelleen äidin pikku Oskar.

Symbolinen äidinmurha

Jo varhain Oskar on alkanut kompensoida fantasioin puuttuvaa miehen mallia ja kyvyttömyyttään irtautua äitisymbioosista itsenäiseen elämään. Hän samastuu Jack Londonin miehisiin sankareihin sekä kertomuksiin vapaustaistelijoista ja salaisista agenteista. Kotoa lähtemisen halu oireilee kiinnostuksena etäisiin pohjoisiin seutuihin ja sivistyksen äärilaidan "viimeisiin kaupunkeihin".

Myös paraikaa käytävä Espanjan sisällissota kiehtoo Oskaria, mutta vain romanttisena sankaruuden näyttämönä, ei aatteellista syistä. Hän haluaisi olla salaperäinen "Musta Hansikas", joka "tullaan tuntemaan kautta koko Espanjan maan".

Yritys karata laivalla taistelemaan Espanjan sisällissotaan Francon joukkoihin kariutuu kuitenkin jo satamassa äidin nöyryyttävään väliintuloon. Toisella yrittämällä Oskar onnistuu paremmin – hän pääsee Suomen Moskovan suurlähetystön alisihteeriksi. Nyt hänen mielessään aktivoituu uusi sankarinäky:

"Monta kertaa hän katselee Suomen historian kirjassa olevaa piirrosta, joka esittelee kuuluisaa kohtausta valtiopäivätalon pylväikössä: uljasryhtinen Eugen Schauman laukaisee pistoolinsa päin kenraalikuvernööri Bobrikovin rintaa. Aivan hyvin Oskar voisi olla Schaumanin paikalla ja Bobrikovin tilalla joku korkea-arvoinen piippalakkinen komissaari."

Lähetystön talo juonitteluineen, asiakirjoineen, huoneineen ja käytävineen osoittautuu kafkamaiseksi virastoksi, jonne ihminen hukkaa itsensä. Kuten kriitikko Hannu Marttila toteaa, Stalinin Neuvostoliitto "ilmiantoineen ja puhdistuksineen nähdään kyräilevän, juonittelevan ja juoruilevan suomalaisyhteisön nukketeatteriversiona".

Kuitenkin Oskar on saanut Moskovassa äitiin etäisyyttä, mikä ilmenee hänen rutiiniensa vähittäisenä höltymisenä ja sekaantumisena lähetystöä ravistelevaan skandaaliin. Lopullisesti pidäkkeet höltyvät äidin yllättäen kuollessa. Oskar ei vaivaudu edes matkustamaan hautajaisiin – kiinnostus toiseen naiseen, suurlähettilään nuoreen vaimoon, on vanginnut hänen mielenkiintonsa.

Kyseessä on passiivinen, epäsuora äidinmurha – Oskar on kenties jouduttanut äidin kuolemaa jättämällä hänet. Oikeastaan Oskar kieltää äitinsä kolmesti – ensin yrittämällä karata Espanjan sisällissotaan, sitten lähtemällä Moskovaan ja kolmanneksi laiminlyömällä hautajaiset.

Junaodysseia Arkangeliin

Äidin kuoltua Oskaria ei pidättele enää mikään. Hänen fantasiansa pääsee valloilleen. Hän karkaa suurlähettilään vaimon kanssa Arkangeliin, jossa aikoo murhata Stalinin. Oskarin realiteettien taju heikkenee, ja hän näkee kaikkialla enteitä, jotka viitoittavat hänen tietään: "Enää en ole ihminen, vaan eräänlainen kone, lihaa ja luuta oleva kostajamiekka."

Junaodysseiallaan Venäjän halki Oskar kohtaa kirjavan joukon karrikoituja tyyppejä, kuten veijari- ja vaellusromaanin genreen kuuluukin. Yksi heistä on pakkotyöleiriltä karannut puolalainen kommunisti, joka eräässä romaanin avainkohdista tilittää:

"Neuvostoliitto on ollut meille kommunisteille kuin... kuin... – Äiti. Oskar ehdottaa."

Oskarin napanuora osoittautuu siis pitkäksi ja venyväksi. Vasta murhaamalla Stalinin, "Isä Aurinkoisen", hän arvelee vapautuvansa lopullisesti äidin, siis auktoriteetin ja yliminän, otteesta. Salamurha on miehuuskoe ja samalla symbolinen äidinmurha. Nielevä, ulkomaailmaan epäluuloisesti suhtautuva äiti uhkaa pojan vapautta ja identiteettiä kuten Stalinin totalitarismi naapurikansojen itsenäisyyttä.

Pohjoinen Arkangel keskellä taigaa edustaa Oskarille yhtä "viimeisistä kaupungeista", symbolisesti psyyken äärirajaa. Siellä hän kohtaa äitinsä potensoituneena hirmuhallitsijaksi, Staliniksi. Oskar on Eugen Schauman ja Hitchkockin Psykon Norman Bates samassa persoonassa.

Mies vailla ominaisuuksia

Oskar on myös ruman ankanpojan muunnos, alemmuudentuntoinen pikkuvirkamies, josta kuoriutuu huhujen ja sekaannuksen myötä suuri espanjalainen vapaustaistelija, "Musta hansikas". Kun Oskar kiipeää argentiinalaisen pakolaivan kannelle murhayrityksen jälkeen, jonka tosiasiassa toteutti aivan toinen mies, perämies vetää käden lippaan ja nuoret meripojat kuiskivat kunnioittavasti hänen peitenimeään "El Gnu".

Alkuaan Gnu on lempinimi, jolla suurlähettilään vaimo kiusoittelee Oskaria. Tämä muistuttaa hänen mielestään gnu-antilooppia, koska gnu on laumaeläin eikä sillä ole mitään erityispiirteitä. Äiti on vienyt Oskarin identiteetin – hän on mies vailla ominaisuuksia.

Oskarin toiminnan motiivina on narsistinen maineenkipeys – halu olla joku – ei niinkään aatteellinen vakaumus. Näin Röyhkä tulee luoneeksi, kuten Pekka Tarkka toteaa, "kenties tahattomasti, yleisen esityksen salamurhaajan luonnetyypistä". Oskaria voikin verrata Lee Harvey Oswaldiin tai Mark Chapmaniin. Oswald sai nimensä historiaan murhaamalla presidentti John F. Kennedyn, Chapman puolestaan ampumalla The Beatles-yhtyeen keulahahmon, laulaja John Lennonin.

Samana vuonna kuin Oskar Koposen seikkailut ilmestyi Röyhkän Maa on voimaa -albumi, jonka nimikappaleessa Röyhkä laulaa: "[H]alusin olla, olla joku / olla jostain kotoisin / olla joku joku olla joku."

Kohti Patagoniaa?

Oskarin pakolaivan nimi Patagonia on enteellinen. Patagonia vilahtaa Röyhkän seuraavassakin romaanissa Magneetti, jossa nuori oululainen upseeri pohtii ennen tulikastettaan:

"Olla kotoisin täältä on sama kuin olisi kotoisin ei-mistään. Sahalin ja Patagonia ovat vastaavanlaisia paikkoja, nekään eivät ole missään eikä kukaan tiedä millaista siellä on."
– Magneetti, 1987.

Onko Oskar romaanin lopussa matkalla Patagoniaan, ei mihinkään?

"Oskar hymyää surullisesti. Hän näkee vielä rannikon ohuen, vihertävän nauhan ja ulapan, jolla pieni vene ilman matkustajaa ajelehtii. Viimeinen lintu, matkalla maihin, lentää nopeasti yli."

Kirjailija Kauko Röyhkäksi esittäytyvän kertojan jälkisanoissa Oskar "Gnu" Koposen identiteetittömyys rinnastuu romaanin itsensä kerronnalliseen strategiaan: "En tiedä, onko tällä tarinalla mitään sanottavaa. Tuntuu siltä kuin kaikki sanottava olisi jo sanottu muissa kirjoissa."

Jälkisanoja voi suhteuttaa kirjailija-professori John Barthin ilmaisuun "literature of exhaustion", uupumuksen kirjallisuus. Termi kuvaa postmodernia kirjallisuutta, joka on tyhjentänyt keinonsa ja ajautunut loputtomaan lainailuun. Barthin mukaan tradition tiedostamisen taakka ajaa kirjallisuuden äärirajoilleen, avantgardeen ja kokeilevuuteen, kunnes päädytään kirjallisuuteen, joka sanoutuu irti todellisuuden esittämisestä ja parodioi jo kirjoitettua sekä pohtii omaa rakentumistaan.

Oskar Koposen seikkailujen parodisissa tyylilainoissa voi jälkiviisaasti olla näkevinään jo oireita siitä kirjailijan kriisistä, joka ilmeni sittemmin liki kymmenen vuoden katkoksena Röyhkän tuotannossa. "Tuli epäilys omaa kirjoittamista kohtaan. Tuntui, ettei minulla ollut omaa tyyliä", Röyhkä kertoo haastattelussa.

Seuraavan romaanin, vuonna 1987 ilmestyneen Magneetin, jälkeen hiljaisuutta kesti vuoteen 1996 saakka. Kaksi aurinkoa nousi Finlandia -palkintoehdokkaaksi. Röyhkä oli palannut komeasti Patagoniasta.

Verbaalisesti irrottelevien veijari- ja fantasiaromaanien jälkeen Röyhkä tarttuu yllättäen vakavampaan aiheeseen – sotaan. Samalla hänen kerrontansa muuttuu vähäeleisemmäksi ja täsmällisemmäksi.

Magneetti vuodelta 1987 jatkaa Henrik Tikkasen ja Erno Paasilinnan 1970-luvulla aloittamaa parodisten sotaromaanien linjaa. Samoista lähtökohdista Magneettia voi luonnehtia myös postmoderniksi sotaromaaniksi.

Kirjallisuuden sodankuvausten valtavirtaa on sitonut vahva todenmukaisuuden vaatimus, ja uskottavuuden edellytyksenä on pidetty kirjoittajan omaa rintamakokemusta. Röyhkä edustaa kuitenkin sukupolvea, jolla omakohtaista kosketusta sotaan ei enää ole, vaan sota on muuttunut pelkäksi kirjalliseksi materiaaliksi.

Ehkä samasta syystä Röyhkä ja eräät muut nuoremman polven sodankuvaajat ovat kyenneet radikaalimmin irtautumaan todenmukaisuuden normista sekä toisaalta kyseenalaistamaan sotakirjallisuuden konventioita. Kuten Markku Soikkeli toteaa, sotaromaaneissaan Röyhkä "usuttaa lukijoitaan arvioimaan sotakertomusten kliseitä ja niiden sukupolvikohtaisuutta".

Sodan kuva

Magneetin päähenkilö, Martti, on upseeri ja ylioppilas. Hän osallistuu Tornion maihinnousuun lokakuun alkupäivinä 1944. Sota tarjoaa nuorelle miehelle pakotien kotikaupungin, Oulun, henkisestä ahtaudesta ja avaa pääsyn suurempaan maailmaan. Torniossa Martti saa tulikasteensa niin taistelussa kuin naisen kanssa.

Maihinnousu on kuitenkin kaikkea muuta kuin sankarillinen tapahtuma. Kyseessä on vain sodan lyhyt ja pakollinen jälkinäytös, jota toteuttavat väsyneet ja kyllästyneet miehet puolin ja toisin. Turhautuminen purkautuu Magneetissa tolkuttomaan ryyppäämiseen, kun sotilaat löytävät viinavaraston saksalaisten parakkikylästä, "Pikku-Berliinistä". Martti tekee parhaansa saadakseen miehet ruotuun, mutta lipeää itsekin yöjalkaan paikallisen naisen luo, vaikka hänen olisi pitänyt olla järjestämässä vartiointia saksalaisten sotilassairaalan ympärille.

Kaikkinensa Tornion retkestä tulee Martille ihanteista riisuva kokemus, ja myös Martin suhtautuminen pohjoiseen isänmaahan kyynistyy. Kotomaamme koko kuvaksi, jonka puolesta pitäisi elää ja kuolla, pelkistyy Magneetissa matala ja mitäänsanomaton peräpohjalainen maisema. 

"Maa on voimaa"

Magneetin pohdiskelevassa loppuluvussa Martin itsensä etsintä nivoutuu identiteettiään uudelleen rakentavaan kansakuntaan. Sotatapahtumiin otetaan etäisyyttä siirtymällä jälleenrakennuksen aikaan, 1950-luvulle. Martti on nyt asettunut ja porvarillistunut, ratkaisevat valintansa jo tehnyt, ammatiltaan oireellisesti arkkitehti. "Jonkun on koottava palaset yhteen ja muodostettava uusi kuva maasta. Mutta sen joka kuvan kokoaa, on oltava yhtä hajallaan kuin palaset nyt ovat", Martti kiteyttää.

Muotoilu on yritys vastaukseksi usein esitettyyn kysymykseen, onko mikään vakaa identiteetti enää mahdollinen modernissa saati jälkimodernissa maailmassa. Magneetti on nimensä mukaisesti kaksinapainen ja jännitteinen niin, että yhtenäisyyden ideaa hylkivän kyynisyyden vastavoimaksi erottuu koossapitävä, keskihakuinen koheesio, nostalgisesti sävyttynyt maan ja pohjoisen vetovoima, joka ilmaisee tarvetta paikantua edes johonkin nopeasti muuttuvassa maailmassa. Sama johonkin kuulumisen tarve löytyy Röyhkän vuonna 1985 ilmestyneen albumin Maa on voimaa nimikappaleesta:

"Halusin takas pohjoiseen
hämärässä keskiyöllä
halusin niin, halusin niin
halusin maan voiman
nousevan suon mudasta
menevän mun jalkapohjiin
maa on voimaa
en tuntenut mitään
maa on voimaa
en tuntenut kuin tyhjää
halusin takas pohjoiseen
halusin olla, olla joku
olla jostain kotoisin
olla joku joku olla joku
maa on voimaa
kuka onnistuu sen kans
maa on voimaa
kuka onnistuu sen saamaan"

Kauko Röyhkä: Maa on voimaa, 1985. 

Finlandia-palkintoehdokkaaksi noussut Kaksi aurinkoa vuodelta 1996 kertoo jatkosodan rintamalla Äänislinnassa soittavasta viihdeorkesterista. Romaanin sota onkin oikeastaan näyttämö, irvokas kabaree, joka paljastaa ihmisen eläimellisyyden ja perversiot – se on naimista ja tappamista. Sota kuvataan estoista riisuvaksi, illuusiottomaksi tilaksi, joka nostaa ihmiset perusvaistot pintaan. Kuten bändin kitaristi kiteyttää:

"Minä tykkään tästä sodasta tai ainakin joistakin asioista siinä. Rauhan aikana meillä on paljon arvoja. Ihmiset kuvittelevat olevansa jotain arvokasta, yksilöitä tai jotain. Joku on olevinaan kommunisti ja joku porvari, joku kannattaa naisliikettä, joku tekee yliopistossa tutkimusta, joku taas kamppailee uskonnon tai sukupuolisuutensa kanssa. Mutta sodassa kaikki ovat lopulta pelkkää lihaa, toiset panemista ja toiset tappamista varten. Siinä on jotain rehellistä, josta minä pidän."

Tämän julmuuden teatterin keskellä soi orkesterin naissolistin hypnoottinen laulu, joka avaa ikkunan toiseen todellisuuteen, rakkauden ja kauneuden maailmaan, josta sodan kauheudet ovat vain groteski vääristymä. Näin romaanin kuvaama todellisuus repeää kahtia, kahdeksi auringoksi, nihilistiseksi ja ideaaliseksi todellisuudeksi. Molemmat rinnakkaismaailmat ovat läsnä romaanin huikeimmassa kuvassa, jossa bändi soittaa jokilaivan kannella, ja maaginen musiikki kietoutuu vedessä mätänevien ruumiiden löyhkään.

Ruma sota ja toinen todellisuus

Röyhkälle sota ei ole kansakuntaa yhdistävä tekijä, vaan hän asettuu yksilöllisyyden, eroavuuden ja kyseenalaistamisen puolelle. Kahden auringon keskushenkilöt saapuvat jatkosodan näyttämölle vasta, kun Suur-Suomi-haaveet ovat romahtaneet ja perääntymisvaiheen moraalinen kaaos alkaa.

Röyhkä keskittyy sodan vaiettuun puoleen, rumaan sotaan, jonka täyttävät sadismi, pornografia ja perversiot. Romaanin sivujuonen kuvausta satanistien kannibalistisista menoista on pidetty shokeeraavana irtiheittona huomaamatta, että näin rinnastetaan satanismi ja jatkosodan makaaberit tapahtumat – ja jälkimmäiset osoittautuvat kyllä saatanallisemmiksi.

Kuten Röyhkän romaaneissa yleensäkin, tie kauneuden tajuamiseen kulkee rumuuden kautta. Romaanin nimi viittaa orkesterin kappaleeseen Two suns, suomeksi  'kaksi aurinkoa', joka jää soimaan radiossa jazz-iskelmänä sodan päätyttyä, mutta sanoitettuna uusin, kliseisin säkein:

"Oi, sä oot mennyt pois, mennyt iäksi pois mun luota, /sulta postikortin sain. / Oi sä oot mennyt, ja tää ikävä on mut vallannut, / ja se jatkuu aina vain."

Soimaan jää kauneuden ja rakkauden voimaton kaipuu rumassa ja raadollisessa maailmassa – sama melankolia, joka kannattelee Röyhkän koko tuotantoa.

Silviassa Röyhkä luo jälleen kirjailijana nahkansa. Vuonna 1997 ilmestyneessä teoksessa hän kirjoittaa itseironisen aikalaisromaanin oman ikäluokkansa rokkijätkistä, jotka ovat keski-iän kynnyksellä luopuneet kapinallisuudestaan tai mikä vielä traagisempaa, yrittäneet pitää siitä kiinni.

Jälkimmäisiin lukeutuu romaanin päähenkilö, Alarik Riuttu. Hän on 37-vuotias henrimilleriläinen panomieskirjailija ja entinen rock-muusikko, joka tekee itsestään narrin rakastumalla puolta nuorempaan teinilolitaan, Silviaan.

Silvia symboloi keski-iän kriisiään potevalle kirjailijarentulle menetettyä nuoruutta, mitä tytön saavuttamattomuuskin korostaa. Riutun on tyytyminen lähinnä Silvian katselemiseen, mikä tuottaa hänelle katkeransuloista, nostalgista mielihyvää. "Ajatukseni ovat kuin suoraan jostain 50-luvun teiniballadista. Sen takia ne biisit ovatkin parhaita", Riuttu pohtii.

Julkinen eläin

Silviasta on moneksi. Sitä voi lukea avainromaanina ja arvailla henkilöiden mahdollisia todellisuusesikuvia, mutta yhtä lailla Silvia käy omaelämäkerrallisesta fiktiosta tai taiteilijaromaanista. Riuttu muistuttaa iältään ja kirjailijalaadultaan Röyhkää itseään, ei toki yksiyhteen mutta riittävästi, jotta hahmoa voi pitää fiktiivisenä omakuvana.

Tunnistettava on myös romaanin bodari-toimittaja Hyppönen, julkkiksia työkseen jahtaava valtakunnan häpäisijä, jonka pilkkakirjoitus Hesarissa aloittaa Riutun syöksykierteen. Henkilökohtaisena virikkeenä on epäilemättä ollut muutama vuosi ennen Silviaa ilmestynyt kolumni "Miksi Röyhkä säikähti?", jossa toimittaja Mattiesko Hytönen nöyryyttää kirjailijaa. Kolumni ilmestyi Helsingin Sanomissa 29.9.1991.

Humalaisen Riutun lipsautus Hyppösen alaikäisestä tyttärestä television talk showssa karkaa yhteyksistään ja paisuu skandaaliksi. Riuttu leimataan mediassa pedofiiliksi, mitä hän sentään ei ole. Muutama vuosi aiemmin Röyhkä joutui itse samantapaiseen julkisuusmyllytykseen paljastaessaan Hyvät, pahat ja rumat -ohjelmassa kiinnostuksensa satanismiin. 

Röyhkä palaa Riutun tapaukseen vielä vuonna 1999 ilmestyneessä scifi-romaanissaan Ocean City, jossa nyt jo satavuotias Silvia esittelee sukulaistytölleen Riutun elämäkertaa:

"Tämä meni aikoinaan hyvin kaupaksi, koska ihmiset halusivat tietää, oliko hän lapsenraiskaaja. Tämän kirjan ansiosta minusta tuli kuuluisa. Sain paljon mallintöitä. Vuosien mittaan Riuttu unohdettiin."

Mediaromaani

Silvia on yhdellä tasollaan mediaromaani. Se on vahva ajankuva, joka satirisoi 1990-luvulta alkaen voimistunutta julkisen häpäisyn kulttuuria. Röyhkän edellisessä romaanissa Kaksi aurinkoa sota paljasti ihmisestä eläimen; Silviassa media tekee ihmisestä julkisen eläimen ja vapaata riistaa.

Tässä suhteessa teos ei ole menettänyt yhtään ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Silviaa voi verrata vaikkapa toimittaja-kirjailija Taina Latvalan Paljastuskirjaan vuodelta 2009 tai Jari Tervon Koljattiin vuodelta 2009, joissa kuvataan faktaa ja fiktiota suruttomasti sekoittavaa lööppitodellisuutta. Mutta siinä missä Latvalan ja Tervo keskittyvät miespoliitikkojen törmäilyihin, Röyhkä seuraa pääkaupungin trendipaikoissa bailaavan pintajengin sekoilua.

Röyhkä käsittelee pintajulkisuutta myös vuonna 2004 ilmestyneessä kirjassaan Henry ja minä, jossa hän peilailee omaa imagoaan toisen "pahan pojan" eli pornotähti Henry Saaren julkiseen kuvaan. "Roskajulkisuus ilmiönä on aina jonkin verran kiinnostanut minua. Se on olennainen osa tätä aikaa", Röyhkä toteaa.

Miehen muotokuva

Keski-ikäisen rokkari-kirjailijan kuvauksena Silvia edeltää Röyhkän myöhempää kolmen romaanin sarjaa Miss Farkku-Suomi vuodelta 2002, Avec vuodelta 2006 ja Job vuodelta 2008. Kaikki ovat itsenäisiä teoksia mutta piirtävät yhdessä tietynlaista miehen muotokuvaa, joka ajoittain muistuttaa kovin Röyhkää itseään.

Ensinnäkin Silvian takaumat Riutun rokkarinuoruuteen ja Oulun seutuun yhdistävät romaania Miss Farkku-Suomeen, joka on taiteilijan fiktiivinen omakuva nuoruusvuosilta. Kymmenisen vuotta Silvian jälkeen ilmestynyt Job puolestaan kertoo saman verran Riuttua vanhemman renttukirjailijan kriisistä.

Avec poikkeaa sarjasta sikäli, että päähenkilö ei ole taiteilija, vaan sovinnainen, keski-ikäinen ja -luokkainen arkkitehti. Toisaalta juuri tällaisena Avec täydentää merkittävästi miehen muotokuvaa. Vaihtoehtoisena, porvarillisena elämäkertana se on rokkari-kirjailijan tarinan varjo – aivan kuten Silviassa Riutun bändin jäsenten kohtalot ovat läpileikkaus vanhenevan rokkarin vaihtoehdoista.

Ocean City -romaanissaan vuodelta 1999 Röyhkä yllättää jälleen uudella lajikokeilulla. Sopivasti uuden vuosituhannen aattona hän leikittelee scifin ja utopiagenren tummasävyisillä tulevaisuusvisioilla. Niille löytyy esikuvia Aldoys Huxleystä ja George Orwellista aina Ridley Scottin Blade Runneriin. Mutta yhtälailla Ocean Cityssä on nostalgisia muistumia Raymond Chandlerin kovaksikeitettyjen dekkarien ja film noir -elokuvien kyynisestä ja maskuliinisesta maailmasta.

Ennen kaikkea Ocean City on kuitenkin vuosituhannen vaihteen länsimaisen yhteiskunnan satiirinen omakuva. Aikamme megatrendit – medioituminen, markkinoituminen, kauneuskirurgia, geenimanipulaatio, todellisuuden virtualisoituminen ja pornoistuminen – on helppo tunnistaa. Ne on vain kehitelty Röyhkän negatiivisessa utopiassa hieman pidemmälle.

Uuden vuosituhannen virittämät odotukset näkyvät Ocean Cityssä kulttuuripessimisminä, jota ryyditetään sitaatein Raamatun apokalyptisistä, lopun aikaa ennustavista teksteistä. Ajankohtaisesta keskustelusta Röyhkä on poiminut huolen miesten sperman heikentymisestä, ilmiön, jonka arvellaan johtuvan altistumisesta ympäristömyrkyille. Ocean Cityssä eletään 2000-luvun jälkipuoliskolla, jolloin lisääntymiskyvyttömyys uhkaa jo koko ihmiskunnan jatkuvuutta lajina.

Kovasti Oulun oloinen kaupunkikin vilahtaa Ocean Cityssä – romaanin päähenkilö on lähtöisin ankeasta "pohjoissuomalaisesta rannikkokaupungista". Kuinka pitkä matka lopulta on tämän päivän Oulusta Röyhkän Ocean Cityyn?

"Miksi minut hylkäsit"

Sperman heikentyminen on luonut markkinaraon joukolle arvostettuja poikkeusyksilöitä, joita kutsutaan siittäjiksi. Heihin lukeutuu myös romaanin minäkertoja, Luukas Rothovius, jonka kutsumus on levittää kristinuskoa geeniensä välityksellä. Luukaksen taustaorganisaatio, suomalainen Jeesuksen pojat -järjestö, otaksuu hänen lastensa perivän isänsä hengelliset taipumukset ja löytävän niiden johdattamana Jumalan. Tätä apostolista missiota täyttämään Luukas lähetetään moderniin Sodomaan, Ocean Cityyn.

Ocean City on kauniiden ja rikkaiden hedonistinen veroparatiisi, joka on rakennettu keinosaarelle keskelle vihamielistä merta. Se on paheellinen maailmanlopun kaupunki, jossa eletään kuin viimeistä päivää. Mielihyvähakuisuuden ja todellisuuspaon äärimmäinen muoto on "kide", virtuaalilelu, johon kytkeytymällä voi elää mieleisissään lumemaailmoissa.

Ocean Cityssä kaikki irtoaa kiinnikkeistään: raha, rakkaus, seksi, identiteetit, perhesuhteet, median luomat mielikuvat, taide ja fantasiat. Luukaksen kohtaamat ihmiset ovat kaikki tavalla tai toisella hylättyjä ja hukassa. Tämä juurettomuus kiteytyy isättömyyden teemassa – kun siittäjät ovat kaikkien isiä, kenelläkään ei ole varsinaisesti omaa isää, johon voisi rakentaa aidon tunnesiteen.

Luukas on itsekin yksinhuoltajaäidin kasvattama ammattisiittäjän poika. "Jumalani, miksi minut hylkäsit", hän siteeraa Jeesuksen sanoja heti romaanin ensirivillä. Näin isättömyyden vertauskuvaksi nousee isän hylkäämän ja uhraaman pojan kulttuurisista kuvista vahvin – Jeesus-symboliikka. Isä-poika-problematiikka ulotetaan romaanissa koko länsimaisen patriarkaalisen kulttuurin perusteisiin, sen oidipaaliseen ytimeen.

Isättömyys kuvaa myös moraalista tilaa läpeensä materialistisessa kulutuskulttuurissa, jossa ei ole enää mitään arvojen takaajaa eikä suunnannäyttäjää, johon vedota. Röyhkä rakentaakin asetelmastaan ison sivilisaatiokriittisen vertauskuvan eksyksissä olevasta ihmiskunnasta. Meressä kelluva Ocean City on kuin muunnelma Sebastian Brantin keskiaikaisesta moraliteetista Narrenshift eli 'Narrilaiva' vuodelta 1494. Narrilaivan matkustajina olevat hullut – symbolisesti koko ihmiskunta – ajelehtivat kohti vääjäämätöntä haaksirikkoa ja tuhoa.

Luukkaan evankeliumi

Luukaksen edustama siittäjyys vaikuttaa täydelliseltä maskuliiniselta fantasialta mutta osoittautuu sen parodiaksi. Siittäjälle avautuu riippumaton, ylenpalttinen elämä, luvuttomasti seksipartnereita ja arvostettu joskin myös kadehdittu asema. Ocean Cityssä fantasia siittäjästä superfalloksena on tuotteistettu mediaspektaakkeliksi, jota tähdittää kaikkialla näkyvä Daddy Dick. Hän on bodauksen, geenimanipulaation ja kauneuskirurgian keinoin luotu huippusiittäjä, joka isännöi omaa show-ohjelmaansa. Tosiasiassa Daddy Dick on vain kaupunkia hallitsevan Dick-imperiumin aivoton marionetti, pelkkä siitossonni.

Kuitenkin juuri miehisenä päiväunena siittäjyys ilmentää kaikkea sitä, mitä mies ei koskaan voi saavuttaa. Kaikkivoipaisen fantasian kääntöpuoli on riittämättömyyden, kykenemättömyyden ja tarpeettomuuden häpeä, joita fantasia superfalloksesta pyrkii torjumaan. Lähempänä miehen todellista osaa ovatkin Ocean Cityssä ne puolisot, jotka hampaitaan kiristellen odottavat, että ammattimies hoitelee homman heidän makuuhuoneessaan. Fantasia supersiittäjästä kuvittaa pohjimmiltaan maskuliinisuuden kriisiä suoritusyhteiskunnassa.

Maskuliinisuuden aallonpohja saavutetaan, kun Dick-imperiumin varpaille astunut Luukas heitetään Pyörteeseen, kaupungin alla röyhtäilevään valtavaan vesikurimukseen. Pyörrevoimala on insinööritaidon ihmenäyte, jossa vesimassojen voima muunnetaan lämmöksi ja energiaksi. Pyörrettä kutsutaan Kidaksi, Tursaaksi ja Superpilluksi. Pyörre on siis symbolisesti nainen, toisaalta äidillinen elämän lähde, joka ylläpitää kaupunkia; toisaalta kauhea äiti, joka uhkaa nielaista miehen, Luukaksen.

Luukas pelastuu Pyörteestä sattumalta, solahtamalla kalatien kanavaan, jonka rakentamisen puolesta eräs hänen hoidoistaan – siis jälleen nainen – on kampanjoinut. Näin Luukas syntyy symbolisesti uudestaan ja saa toisen tilaisuuden.

Kaupalliset tahot ja media leipovat tapahtuneesta ihmetarinan, eräänlaisen uuden Luukkaan evankeliumin. Luukaksesta tehdään tahtomattaan uskonnollisen menestystarinan jeesusmainen keulahahmo.Hänestä tulee julkisen roolinsa vanki, jonka on uhrattava yksityinen elämänsä, jotta ihmisillä olisi jotain mihin uskoa. Tämä jos mikä on tyypillistä röyhkämäistä äkkiväärää ironiaa.

Faust ja muita kertomuksia vuodelta 2001 on sikermä tekstejä, joiden pituus vaihtelee yhden tarinalinjan varaan rakentuvista anekdoottimaisista jutuista pitempiin ja moniaineksisempiin novelleihin. Novellikokoelmana teos on uusi lajiavaus Röyhkän tuotannossa.

Kokoelman kertomuksia yhdistävät alistamisen, nöyryyttämisen ja hyväksikäyttämisen teemat, ja niiden kuvaama maailma on läpeensä kyyninen ja raadollinen. Toisaalta näistäkin kertomuksista erottuu Röyhkän koko tuotannon läpäisevä täyttymätön rakkauden ja kauneuden kaipuu, joka kohdistuu arvoitukselliseen ja tavoittamattomaan naiseen.

Kokoelman nimi Faust ja muita kertomuksia on viitteellinen – novellien saavuttamattomat naiset rinnastuvat usein ironisesti Goethen Faust-runoelman "nais-iki-ihanteeseen", saksaksi 'das ewigweibliche'. Mystinen nainen symboloi Röyhkän novellien miehille porttia toisenlaiseen todellisuuteen, mutta jättää poikkeuksetta heidät pettyneinä tai epätoivoisina riutumaan kahden maailman kynnykselle.

Unelmien nainen koituu miehen kohtaloksi esimerkiksi kokoelman niminovellissa Faust. Siinä ulkoministeriön harmaa virkamies retkahtaa nuoreen pitkäsääriseen Petraan – tosiasiassa Stasin agenttiin – ja menettää suhteen seurauksena asemansa ja terveytensä.

Röyhkän omaelämäkerrallinen kehitys- ja taiteilijaromaani Miss Farkku-Suomi vuodelta 2003 on rinnakkaisteos hänen pari vuotta aiemmin ilmestyneelle samannimiselle levylleen.

Miss Farkku-Suomen minäkertoja, oululainen lukiolaispoika Välde, on helppo tunnistaa kirjailijan alter egoksi. Romaani sisältää muun muassa viittauksia Röyhkän ensimmäisen bändin, legendaarisen Nartun varhaisvaiheisiin.

Miss Farkku-Suomi sijoittuu nuorison ajankuvien ja sukupolvikokemusten murrokseen – ollaan siirtymässä puoluepolitisoituneelta, taistolaisuuden leimaamalta 1970-luvulta kohti alakulttuurien ja vaihtoehtoliikkeiden kirjomaa 1980-lukua. Romaanissa murrosta edustavat väistyvät "kulttuurikommarit" ja Ouluunkin maihinnousua tekevä punk rock ja uuden aallon musiikki. Röyhkän omin sanoin:

"Halusin kirjassani kuvata nimenomaan hetkeä vähän ennen punkia, aikaa, jolloin Hurriganesien edustama farkkumaailma muuttui punkmaailmaksi. – – Olivathan stallarikuviot [stalinistit, taistolaiset] aika huvittavia kun niitä nyt katsoo. Kulttuurikommarit olivat kuitenkin omalla tavallaan yhtä vilpittömästi innostuneita ihmisiä kuin punkkaritkin."

Kehitysromaani

Välde etsii itseään, mutta pikkukaupungin ahtaat sosiaaliset ympyrät ovat tylyjä ja nujertavia. Hän joutuu väistelemään ja luovimaan koulumaailman julmissa teinihierarkioissa ja vetäytyy mieluiten omiin oloihinsa, "outsideriksi".

Sitäkin tärkeämmäksi muodostuvat henkiset yhteydet muualle, ennen kaikkea vastakulttuuriseen musiikkiin, vanhoihin underground-rokkareihin ja Oulussa vähän tunnettuihin uuden aallon bändeihin, joiden levyihin Välde pistää vähät rahansa.

Käänteeksi muodostuu oman "Velvet Underground / David Bowie / Syd Barret / Captain Beefhart -tyyppistä musiikkia" soittavan yhtyeen perustaminen sekä suhde eksoottiseen kolmikymppiseen taiteilijanaiseen, joka "on aivan eri maailmasta kuin naiset koko kaupungissa".

Perifeerisyyden häpeä

Bändi ja kypsempi nainen avaavat vähitellen pääsyn rock- ja kulttuuripiireihin sekä naismaailmaan, jonka saavuttamattomuutta teinipojalle symboloi luokan kaunein tyttö, Suosikin kisassa valtakunnalliseksi Miss Farkku-Suomeksi valittu Pike.

Markkinoille tulvivan uuden aallon musiikin ylikansallisessa kentässä Välde ryhtyy tuotteistamaan bändilleen genren sisään mahtuvaa, mutta erottuvaa imagoa sekä samalla itselleen uutta identiteettiä, joka on pikemmin tietoisesti valittu tyyli kuin olemus – aivan kuten "Lou Reed ja David Bowie ovat luoneet oman persoonallisuutensa".

Erilaisuuden häpeä ja Oulun perifeerisyys kääntyvät Välden musiikissa "omintakeisuuden orastavaksi juhlaksi", kuten kriitikko Antti Majander muotoilee. Miss Farkku-Suomen suhteessa Ouluun on vahva revanssin maku.

"Paska kaupunki"

Miss Farkku-Suomen miljöitä ovat kaupungin ankeat reuna-alueet – laitakaupunginosat, lähiöt, radanvarret, kaatopaikan tienoot ja jättömaat – eräänlaiset unohdetut ei-paikat, jotka saavat nostalgisen angstin sävyttämää, runollista hohdetta ja siirtyvät kuvina Välden nikkaroimiin biiseihin. Mutta koleimmat ja raadollisimmat kasvonsa kotikaupunki näyttää vappuna:

"Vapunaattona avaan valkkaripulloni koleassa leikkipuistossa lähellä Tuiran ala-asteen koulua ja juon puolet siitä pohjiksi. Lauleskelen hiljaa Lou Reedin Perfect Dayta ja ajattelen mitä Lou mahtaisi ajatella jos tietäisi, että täällä Perämeren rannoilla joku vittupää vetää valkkaria ja lauleskelee sen biisiä. Lähden seuraamaan viiden–kymmenen tyypin ryppäissä etenevää kulkuetta, joka on menossa Kuusisaareen. Siellä on pyöreä tanssipaviljonki ja se on Raatin urheilukentän vieressä. Siellä on paljon pusikoita, joissa raiskataan, ryöstetään ja mukiloidaan ihmisiä. Heti Merikosken sillalla tulee vastaani kymmenvuotias kovanaama tukka silmillä ja tupakka suussa.
– Anna homo markka!
Ohitan sen. Se yrittää osua karatepotkulla minua päähän. Onneksi sen jalka on liian lyhyt. Portilla notkuvat ne, jotka on megalomaanisen kännin tai normaalia väkivaltaisemman käytöksen takia jätetty ulkopuolelle.
– Menneekö tuoki muka sisäle?
– Hei mulkku, haluakko nä turpaan?
– Hei hei hei...!"

Vuonna 2006 ilmestyneen Avecin päähenkilö, Harri, on keski-ikäinen ja keskinkertainen, ekotaloja suunnitteleva arkkitehti. Hänestä on tullut sivullinen omassa elämässään. Ex-vaimo, uusi avopuoliso ja äiti simputtavat nahjusmaista miestä ja suku myy lapsuuden kesäpaikan. Paras kaverikin osoittautuu epälojaaliksi.

Avec kertoo keski-ikäisen miehen turhautumisesta, kaunasta ja raivosta mutta myös hänen syvimmistä toiveistaan ja unelmistaan. Harri katselee haaveksien purjeveneitä ja rakentaa talon meren rannalle. Meri toistuu romaanissa vapauden symbolina.

Avec on muotokokeilu, niin sanottu tajunnanvirtaromaani, joka mukailee ihmismielen assosiatiivisuutta, epäloogisuutta ja jäsentymättömyyttä. Tämän vuoksi kerronta hyppii varoittamatta mielikuvasta toiseen ja virkkeet ovat pitkiä ja välimerkittömiä. Romaania ei pidäkään lukea realistisena kuvauksena; pikemminkin sen kohde on Harrin sisäinen todellisuus.

Femme fatale

Kuten Röyhkän romaaneissa tapaa käydä, Harrin elämään astuu yllättäen femme fatale, kohtalokas nainen, joka muuttaa peruuttamattomasti miehen elämän. Harri poimii kyytiin kauniin liftaritytön, Even. Hän on Röyhkän laulujen ja romaanien saavuttamaton ja arvoituksellinen nainen, jonka kautta miehelle avautuu portti toisaalta omaan alitajuntaan, toisaalta yliaistilliseen.

Harri ei tiedä salaperäisestä Evestä muuta kuin että tämä on avec eli maksullinen seuralainen. Even hahmo jää sisäisesti tyhjäksi, siksi Harrin on helppo projisoida häneen toiveitaan ja pelkojaan. Harri tekee Even kanssa kaupat, mutta ei tiedä mihin sitoutuu. Hän on kuin Faust, joka myy sielunsa paholaiselle.

Eve ei epäuskottavuudessaan ole todellinen ihminen, vaan pikemmin osa Harrin sisäistä maailmaa. Eve nousee Harrin piilotajunnasta; dominoiva äiti ja uskovainen, bakteerikammoinen avovaimo puolestaan edustavat yliminää. Kun äidin ja avovaimon ote hellittää, Harri ajautuu sivuraiteelle. Hän lähtee humalansekaiselle matkalle Even kanssa ja päätyy kuokkavieraaksi gangsterien ja huorien bileisiin.

Yksinäisyys ja uhma

Romaanin loppuratkaisu on toimintafilmeistä tuttu väkivaltainen viettiräjähdys, jonka toimeenpanee jo yliluonnollisiin mittoihin kasvanut Eve. Harrin eroottinen fantasia on vaihtunut tuhoavaksi koston enkeliksi. Eve muuntuu keski-ikäisen miehen patoutuneen vihan projektioksi.

Avecin loppu on enteellinen ja avoin. Harri herää yksin tuuliselta kallioluodolta keskeltä ulappaa – juuri tätä yksinäistä paikkaa kirjan kansi kuvittaa. Hän löytää itsensä maailmaan umpimähkään heitettynä kuten Raamatun Job, joka kaiken menetettyään toteaa: "Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi."

Röyhkä vie äärimmäisyyksiin keski-iän kriisin ja vieraantumisen kuvauksissa paljon käytetyn motiivin, retken ulkomerelle. Samoin lajityypille ominaisen tilanteen, jossa keski-ikäinen mies havahtuu tyhjyyden tunteeseen ja ryhtyy toteuttamaan unelmiaan.

Röyhkän seuraavan kirjan nimi onkin Job. Se kertoo oikeastaan saman tarinan kuin Avec, mutta nyt sankarina on keski-ikäinen panomieskirjailija, jolla on kaikkea sitä, mitä Harri oli keskiluokkaisessa, turvallisuushakuisessa elämässään vailla. Kuten kriitikko Peikko Pitkänen toteaa, Avec on "hätkähdyttävä visio siitä, mitä voi tapahtua, jos on uskoton itselleen". Job puolestaan kertoo, mitä voi tapahtua, jos pysyy uskollisena itselleen.

Job vuodelta 2008 on omaelämäkerrallisia viitteitä sisältävä taiteilijaromaani, joka pohtii kirjailijan kovaa osaa mutta toisaalta myös ironisoi kärsivän taiteilijan myyttiä. Kirjailijan asema Suomessa on keskusteluttanut muutenkin – kirjailijan ammatin nurjista ehdoista kertovat esimerkiksi Hannu Raittilan teos Kirjailijaelämää vuodelta 2006 sekä Kari Levolan toimittama Kirjailijan työmaat vuodelta 2007.

Röyhkän taiteilijaromaanin otsikko on kaksimerkityksinen. Se viittaa sekä Raamatun samannimiseen kovanonnenpoikaan että raakaan kirjailijantyöhön, "jobiin". Omaelämäkerrallista kytköstä vahvistaa kirjan tummasävyinen kansikuva, jossa Röyhkä itse synkistelee ankeassa porttikongissa.

Kansi ansaitsee huomion sikälikin, että tekijän nimi syrjäyttää taka-alalle jäävän, paljon pienemmän ja vaatimattomasti pienellä alkukirjaimella kirjoitetun teoksen nimen. Ratkaisu ilmentää sitä, että Röyhkä on brändi-kirjailija, jonka nimi myy. Nyt mainostetaan "uusinta Röyhkää".

Näin Röyhkäkin on tieten tai tahtomattaan osa kaupallista systeemiä, jota vastaan hän toisaalta kirjassaan kapinoi. Kansi on kenties kustantajan sanelema, mutta yhtäkaikki sen ironia toimii. Jobin kirjailija-kertoja tiedostaa yhä kipeämmin sen, että kyyniset ja laskelmoivat kaupalliset arvot määrittelevät nykypäivän taiteilijaelämää:

"Nyt 2000-luvulla kirjailijoista on tullut kauppamiehiä ja sovinnaisia julkisuuden hahmoja. Kirjamessuilla ja kirjakauppojen kohtaamispaikoilla kirjailijat käyvät mainostamassa viimeisintä teostaan ja yrittävät samalla antaa hyvän ja lupsakan kuvan itsestään. Kommunistit ja huoripukit ovat mennyttä aikaa, nykykirjailija on enemmän bisneshenkisesti ajatteleva ahertaja, joka haluaa rikastua niin kuin kuka tahansa. Kustantajat ja kriitikotkin puhuvat enimmäkseen myyntiluvuista ja kirjallisuuspalkinnot tähtäävät myyntilukujen kasvattamiseen."

Onnekas vai kirottu?

Jobin minäkertoja on 47-vuotias, roiseilla romaaneilla kohtalaisesti menestynyt mutta parhaat vuotensa jo auttamattomasti nähnyt panomieskirjailija, joka suhtautuu kirjailijuuteensa illuusiottomasti. Hän kirjoittaa selvitäkseen arjestaan, jota raskauttavat avioero, rahahuolet, asunto-ongelmat, masentavat luuseriystävät, sukkulointi kolmen rakastajattaren välillä sekä kamppailu lasten yhteishuoltajuudesta. Ratkaisuna on yritys ottaa neljäs rakastajatar, joka voisi iältään olla hänen tyttärensä.

Tämän monimutkaisen asetelman ylläpitäminen on työlästä ja purkautuu odotetusti ennen pitkää totaaliseksi katastrofiksi, mutta ennen sitä minäkertoja pohtii, mikä tekee hänen elämänsä elämisen arvoiseksi. Hyviä asioita ovat luonto, huumori, hyvä ruoka ja olut, lapset, vanhat bändit ja leffat, vapaus ja tietysti naiset. "Rakastajattaret ovat hyviä, niiden kanssa ei vajota ukko ja akka-asteelle, vaan suhde säilyy viihdyttävänä", hän tarkentaa.

Listaus on hänen manifestinsa ja oman elämäntavan puolustus, jota kuitenkin varjostaa jo tuskallinen tietoisuus rakastajattarien – hänen muusiensa – loittonemisesta kukin omaan suuntaansa, sekä pelko siitä, ettei hän selviäkään rahaongelmistaan. Eräässä Jobin avainkohdassa minäkertoja pohtii, onko hän siunattu vai kirottu:

"Yöllä en saa unta. Kaikki muut 47-vuotiaat keskittyvät perhe-elämään tai ryyppäämiseen. Niillä on ura, ne juonittelevat ja kamppailevat menestyäkseen, keräävät omaisuutta, vaihtavat autoa, puolisoa, asuntoa, yrittävät tulla toimeen vieraantuneitten kakaroidensa kanssa. Muutamilla on syrjähyppyjä, muttei kenelläkään ole samanlaista kuin minulla.

Olenko onnekas vai kirottu?"

Kirjailija-Job

Kun Röyhkän kirjailija pitää itseään lahjakkaana, mutta kokee tulleensa väärinymmärretyksi, hän rinnastuu raamatulliseen kaimaansa, jota Jumala koettelee kohtuuttomilla vastoinkäymisillä. Romaanin raamatullinen kanssateksti käsittelee juuri kärsimyksen ongelmaa – miksi Jumala, jonka pitäisi olla hyvä, kuitenkin sallii hurskaan Jobin kärsimyksen?

Röyhkän kirjailija-Jobin romahtaminen on hyvin motivoitu ja pelottavan mahdollinen. Vastoinkäymiset alkavat pienistä, arkisista sattumuksista ja kasvavat lopulta musertaviksi iskuiksi. Ensimmäinen varoittava signaali on ehkä lastenrattaiden pyörän irtoilu matkalla tarhaan, ja sitä seuraa lukuisia muita epäonnistumisia.

Ratkaiseva käänne tapahtuu, kun ex-vaimo muuttaa lääkärimiehineen Tanskaan ja vie lapset mukanaan. Suhde nuoreen kirjailijanalkuun, parikymppiseen Kirsiin, kariutuu sekin mahdottomuuteensa. Kirsin kömpelö esikoisromaani saa huikean julkisuusnosteen; kirjailija-kertojan oma novellikokoelma taas noteerataan vain laimeasti. Hänen ammatillinen itsetuntonsa romahtaa, hän ajautuu kokainistiksi, luopuu asunnostaan ja alkaa bunkata luuseriystävän nurkissa. Hän on pohjalla.

"Can't get no satisfaction"

Kirjailija päättää lähteä rakastajattarensa, kuvataiteilija Veeran perään New Yorkiin: "Minun on pakko aloittaa kaikki uudestaan muualla tai tuhoudun". Uuteen alkuun sisältyy samankaltainen eksistentialistinen tyhjyyden kokemus kuin Avecin lopussa. Kirjailijaminä on luopunut kaikista tavaroistaan ja lähtee mukanaan vain muutama vaatekappale ja kannettava tietokone: "Kukaan ei ole saattamassa. Kone nousee yötaivaalle. Suomessa tuikkii muutama valo. Sitten ympärillä on vain tyhjyyttä."

Romaanin epilogissa kirjailija kertoo asuvansa New Yorkin taiteilijakortteleissa Veeran luona. Tämä on hommannut kirjailijan vieroitukseen ja odottaa hänen lastaan. Kirjailija on käsikirjoittajana elokuvassa, jonka ohjaaja, Inez-niminen baskinainen, on hänen uusi rakastajattarensa...

Jobin päähenkilöä riivaava toistamispakko siirtää tulkinnan painopistettä ulkoisista sisäisiin syihin. Job on sisäisesti tyydyttämättömän ihmisen kuvaus. The Rolling Stonesin biisin sanoin:

"I can't get no satisfaction
I can't get no satisfaction
And I try, and I try, and I try, and I try
I can't get no, I can't get no satisfaction."

Röyhkä palaa jatkosodan loppurytinöihin pienimuotoisessa romaanissaan Kesä Kannaksella vuodelta 2009. Se kuvaa viisimiehisen kaukopartion paluumatkaa läpi vihollisia kuhisevan, kapean Karjalankannaksen: "Täällä vihollinen on aina läsnä. Vähän kuin olisi tullut leikkimään piilosta niiden puutarhajuhliin."

Röyhkän tylyn lakoninen, toteava kieli välittää erinomaisesti nälän, valvomisen ja tappamisen turruttamien miesten konemaisen mielentilan: mikään ei enää tunnu missään. Raakuudet rekisteröidään yhtä tunteettomasti kuin muutkin asiat. Mieli on ohjelmoitu pelkkään hengissä selviytymiseen.

Tukalassa tilanteessa joukkueenjohtaja, ylikersantti Kaskisuo, ottaa käsittämättömän riskin. Hän ei suostu tappamaan nuorta venäläistä naissotilasta, vaan ryhtyy kuljettamaan tätä partion mukana. Ratkaisu saa joukkueen rakoilemaan. Samalla asetetaan romaanin keskeinen ongelma – mitkä ovat Kaskipuron oudon ratkaisun motiivit?

Kauko partiossa

Sinällään kaukopartiotarinat ovat tuttuja lukuisista Kansa taisteli -lehden "tosikertomuksista" tai isänpäiväkirjoista, puhumattakaan Paavo Rintalan Sissiluutnantista vuodelta 1963. Röyhkän Kesä Kannaksella -romaanissa seikkailujuonta rikotaan takaumin, joissa kuvataan miesten kotirintamalla viettämiä lomajaksoja. Takaumat avaavat näkymän kunkin miehen taustaan, psyykeen ja unelmiin sekä kotirintaman elämään Helsingissä, Viipurissa ja Lapin perukoilla.

Nuoret sissisotilaat Kettula, Korsiala, Nyman, Lukander ja Kaskisuo muodostavat värisuoran, jonka kirjoon mahtuu lappilainen poromies, kemiläinen pienviljelijä, homoseksuaali pappisperheen vesa ja karjalaispoika. Värisuoran ehdoton kunkku ja romaanin keskushenkilö on helsinkiläinen Antero Kaskisuo, joka on siviilissä ollut sosiaalinen kiipijä.

Kaskisuo on lukenut itsensä työläiskodista ylioppilaaksi, päässyt urheilun ja Akateemisen Karjalaseuran kautta piireihin ja salskealla ulkonäöllään edelleen pankinjohtajan vävyksi. Kuitenkin vasta sodassa hän löytää omimman elementtinsä: "Varsin nopeasti hän tajusi, että sota oli häntä varten. Siinä hän oli parempi kuin missään rauhanajan hommassa."

Kaskisuo on ehkä äärimmäisin muunnelma Röyhkän tuotannossa keskeisestä sivullisuuden teemasta. Maskuliinisena sotasankarina hän myös poikkeaa Röyhkän tyypillisistä antisankareista ja alter egoista. Kriitikko Vesa Kärki panee kuitenkin merkille seikan, joka kenties yhdistää Röyhkää ja hänen romaanihenkilöään, sissijohtaja Kaskisuota: "Röyhkähän on ollut eri bändikokoonpanoissa selkeä johtaja, epämääräisen sissijoukkueen koossapitäjä – sankari, joka kaataa maineensa ansiosta itselleen naisen kuin naisen."

Tunteeton sotilas

Kaskisuo kouliutuu sodassa tunteettomaksi tappokoneeksi. Yli suorituskyvyn rajojen sankarin vauhdittaa sodan ihmepilleri, amfetamiinipohjainen pervitiini, jota jaettiin kaukopartiomiehille kuin aspiriinia. Raakuuksien ja pervitiinin turruttama Kaskisuo on menettänyt kosketuksen omiin tunteisiinsa ja kykynsä myötäelämiseen. Hän suhtautuu toisiin ihmisiin välineellisesti niin rintamalla kuin lomillakin. Välillä Kaskisuo kuvittelee itsensä sodan jumalaksi:

"Kaskisuo kulkee sumussa lumipuku yllä. Hevonen hirnuu villisti. Hän tulittaa juoksevia hahmoja. Joku kaatuu ja päästää huudon, muut juoksevat ohi. Kaskisuo kulkee eteenpäin. Hän on sodanjumala, joka niittää tuhoa. Valojuovia sinkoilee, mutta yksikään ei osu häneen. Hän näkee kaikki mutta kukaan ei näe häntä."

Lomajaksojen kautta tutkitaan ääriolosuhteissa toimivien miesten sopeutumista normaalimpaan elämänmenoon. Näin romaani valottaa pienessä tilassa ja epäsuorasti myös sen murroksen syvyyttä, jota vuosia rintamalla taistelleiden miesten kotiuttaminen sodan jälkeen aikoinaan merkitsi. Jotkut jäivät henkisesti rintamalle.

Yksi heistä olisi todennäköisesti ollut myös Kaskisuo. Hänestä tuskin olisi enää rauhanajan töihin, sillä sota on mennyt hänelle veriin. Kun Elvi, Kaskisuon rakastajatar, yllättää hänet tuomalla aamiaisen sänkyyn, hurmeisista unistaan herätetty tappaja reagoi räjähtävän väkivaltaisesti. 

Sodan merkitsemät

Kaskisuo lipeää tunteettoman tappajan roolistaan kahdesti ja kummallakin kerralla naisen takia. Elville tehty avioliittolupaus ilmentää sitä, että rakastajatar on alkanut merkitä Kaskisuolle muutakin kuin pelkkää lihaa. Elvin kasvojen silpominen, vaikka onkin sotatrauman laukaisema järjetön teko, on täysin johdonmukainen kylmän tappajan näkökulmasta. Tunteellisuus, rakkaus ja kiintymys ovat tappajalle kohtalokkaita. Siksi ne täytyy kuolettaa.

Nuoren venäläisen tyttösotilaan säästäminen puolestaan on tulkittavissa voimattomaksi yritykseksi sovittaa julmuuksia, joita Kaskisuo on joutunut sodassa tekemään. Sodan lopun häämöttäessä Kaskisuo toimii tappajan vaistoaan vastaan, itsetuhoisesti, koska hän tiedostaa, ettei löytäisi paikkaansa rauhanajan yhteiskunnasta ja että hän olisi vaaraksi muille.

Sota stigmatisoi ihmisensä eri tavoin. Tultuaan omiensa raiskaamaksi venäläinen tyttösotilas kysyy "minne kaikki hyvät ihmiset katosivat tästä maailmasta?" Elvi puolestaan joutuu kantamaan sodan arpia kasvoissaan lopun ikänsä. Näiden Kaskisuon, symbolisesti sodanjumalan, tielle osuvien kahden nuoren naisen kohtalot siirtävät näkökulmaa sodan traumatisoiviin seurauksiin, siihen, miten syvään uurtavan ja pitkän jäljen sota jätti.

Röyhkän 14. proosateos Kreikkalainen salaatti vuodelta 2011 limittää yhteen kertomukset kolmen suomalaisturistin matkoista Kreikan saaristoon. Viime kädessä jokainen näistä lomailevista minäkertojista matkaa itseensä ja etsii ratkaisua ihmissuhde- ja identiteettikriiseihinsä.

Jimi on perheenisä ja huumediileri, joka epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Amorgoksen saarella hän kuvittelee jättävänsä ongelmat taakseen ja palauttavansa avioliiton alun romanttisen onnenajan, kenties jopa aloittavansa aivan uuden elämän kirjailijana. Mutta lomalla parisuhteen ristiriidat vain kärjistyvät entisestään, ja Jimin kuvaelma särkyy väkivaltaiseen purkaukseen, jonka jälkeen entiseen ei ole enää paluuta.

Annika on 25-vuotias lesbo, jonka parisuhde suistuu kriisiin, kun naisystävän biologinen kello alkaa tikittää ja tämä hankkiutuu suhteeseen miehen kanssa saadakseen lapsen. Väliaikaiseksi aiottu järjestely alkaa vaikuttaa pysyvältä, ja itsensä jätetyksi tunteva Annika pakenee Lesboksen saarelle. Lesboksella hän tulee rakastelleeksi sattumalta kohtaamansa venäläispojan kanssa. Suomeen palatessaan Annikalla on mukanaan yllättävä Kreikan tuliainen.

Romaanin kolmas tarinalinja osoittautuu muunnelmaksi Thomas Mannin novellista Kuolema Venetsiassa vuodelta 1912, jossa ikämieskirjailija hullaantuu kohtalokkaasti kauniiseen poikaan. Röyhkän versiossa viisikymppinen playboy ei saa Mykonoksen saarella silmiään irti nuoresta tytöstä – yhtälailla traagisin seurauksin. Kummassakaan tarinassa pakkomielle ei ole niinkään seksuaalisesti virittynyt, vaan pikemminkin nostalgista ja esteettistä haikailua. Lähestyvän kuolemansa tiedostavat miehet kurkottavat kohti sitä, mikä on saavuttamatonta – kadonnutta nuoruuttaan ja täydellisen kauneuden ideaa.

Kuten antiikin tragedioissa kukin matkaaja päätyy toimimaan itseään vastaan ja tulee juuri siksi toteuttaneeksi kohtalonsa. Kreikan auringossa lomalaiset ajautuvat odottamattomiin tekoihin, jotka muuttavat heidän elämänsä suunnan.

Itse asiassa Röyhkän ihmissuhdesalaatti ironisoi – epäsuorasti ja osoittelematta – hedonistista aikaamme, joka korostaa yksilön vapautta, nautintoja ja kuluttamista. Samalla herätetään pohtimaan moraalisia kysymyksiä, jotka liittyvät parisuhteeseen, vanhemmuuteen ja perheeseen ja niiden vaatimiin sitoutumiseen, kompromisseihin ja vastuun kantamiseen.