Mirjami Hietalan esikoisteos Tapahtui keltaisessa talossa kertoo psykologian opiskelijan Leenan kesäharjoittelusta lastenpsykiatrisessa laitoksessa. Teos ilmestyi vuonna 1977.

Potilaikseen Leena saa häiriintyneitä, puhumattomia, kastelevia ja aggressiivisia lapsia. "Kirjasta välittyvät niin valonhetket kuin epäonnistumisetkin, mutta päällimmäisiksi jäävät onnistumiset, kuten aina Mirjami Hietalan kirjoissa", Hietalan tuotantoa tarkastellut Minna Vuorinen toteaa vuonna 1987.

Nuori terapeutti hankkii tietoa roolistaan hieman hämmentyneenä:

"Ajattelin surkeana, että tulisin tietysti terapialasteni myötä elämään uudelleen omat vanhat pelkoni ja kompleksini. Auttaisivatko ne minua ymmärtämään paremmin potilaita?" (s. 43).

Tapahtui keltaisessa talossa on monitasoinen teos. Leenan näkökulma vuorottelee hänen 13-vuotiaan potilaansa Samin näkökulman kanssa. 130-kiloisella Samilla ei ole ystäviä. Hän kaipaa kuollutta isäänsä, syö suruunsa ja piilottelee pornolehtiä patjan alla. Samin luottamus Leenaan lisääntyy vähitellen, etenkin kun terapeutti antaa pojalle rehellistä tietoa masturbaatiosta ja seksistä. Kirjan ilmestyessä 1970-luvulla nuorten saama seksivalistus oli vähäisempää kuin nykyisin, joten Samin tilanteen kautta tietoa saa myös lukija.

"Mietin samalla, miten monien kansalaistaitokirjojen ja valistuspuheiden rohkeus petti ratkaisevalla hetkellä. Sanottiin, että kun mies ja nainen pitivät kovasti toisistaan, he halusivat olla yhdessä. Sitten oli kuva, missä mies ja nainen olivat häveliäästi peitteen alla. Saatettiin myös sanoa, että yhdynnässä munasolu ja siittiösolu kohtaavat ja elävöitettiin asiaa appelsiinilla ja nuppineulalla. Missä kohtaavat? Miten? Puhuttiinko ehkäisyvälineistä enemmän kuin itse sukupuoliyhdynnästä?" (s. 47).

Keltaisen talon terapeutit pohtivat kriittiseen sävyyn psykiatrisen hoidon ja yhteiskuntarakenteen yhteyttä. Ote Leenan ja lastenpsykiatriksi erikoistuvan Markun keskustelusta:

"Kyllä täällä joutuu tarkistamaan monesta asiasta käsitystään. Joskus tuntuu, että kun antaisi vanhemmille selvää rahaa käteen, niin asiat helpottuisivat.
– Entä yhteiskuntarakenteen muuttaminen? huomautin ja punastuin mokomaa fraasiani. Olin sivusta seurannut Markun ja Ramin väittelyitä.
– Ei sekään olisi pahitteeksi, Markku totesi tyynenä.
– Mutta tajuatkohan sinä minkälaisista paikoista nämä meidän lapset oikein tulevat?
– Kaukaa, maalta, syrjäpaikoista. Kyllä minä tiedän." (s. 24).

Sosiaalisen kritiikin rinnalla on pehmeämpi aihe, Leenan ja Markun romanssi.

"Ensin oli ollut isän sydäninfarkti ja muutaman viikon kuluttua minun esitelmäni. Niillä saattoi olla jotain yhteyttä keskenään. Olinko niin ahdistunut isän vuoksi, että rupesin ykskaks jännittämään? Toiko joku tilanteessa isän mieleen? Pelkäsinkö opettajaa, oppilaita, juhlasalia? Mitä tapahtui?
Nousin kävelemään ja pohdin. Isä vaati – niin itseltään kuin muilta. Pienestä pitäen. Piti onnistua. Isä sairastui. Minä epäonnistuin." (s. 111).

Hietalan toinen nuortenkirja Minä, Vincent ja mustat linnut vuodelta 1978 kertoo pelon voittamisesta. Päähenkilö Maijan on pidettävä koulussa esitelmä taidemaalari Vincent van Goghista. Esiintymispelosta selviäminen on kirjan pääjuoni. Taustalla on hyvää tarkoittava, mutta vaatimuksia ja salailua sisältävä perheilmapiiri, jonka tuloksena on jokaisen perheenjäsenen eri tavoin purkautuva ahdistus.

Isän infarkti muuttaa tilannetta. Isosisko ja muut perheenjäsenet purkavat huoliaan Maijalle. Tyttö tuntee alemmuutta naimisissa olevan siskon rinnalla ja syyttää sairaseläkkeellä olevaa isää katkeroitumisesta. Esiintymisjännityksensä hän kokee häpeällisenä eikä saa puhutuksi siitä kenellekään.

Van Goghin kuvaamat mustat linnut, jotka "täyttivät ilman, peittivät auringon ja verhosivat Vincentin pimeyteen" yhdistyvät pelkoon. Kirjassa sivutaan psyykkistä sairastumista, työttömyyttä, nuorten tyttöjen laihduttamista ja terrorismia. Yksityiset ja erilaajuiset yhteisölliset ahdistukset kietoutuvat yhteen. Moniaineksisuudesta huolimatta tarina pysyy koossa.

Tarinan kuluessa Maijalle tarjoutuu useita selviämismahdollisuuksia valittavaksi. Kasvatusneuvola ei tunnu auttavan, joten hän ottaa salaa lääkekaapista rauhoittavan diapamin. Pilleri katoaa ennen esiintymispäivää. Edellisenä iltana pidetty perheselvittely kuitenkin laukaisee tilanteen. Vaikka Maijaa jännittää, hän selviytyy tehtävästä hienosti.

Lopussa asiat näyttävät valoisammilta. Perheenjäsenet ovat lähentyneet. Jokaisella on omat ongelmansa, mutta kuitenkin kaikilla on turvallinen koti.  

Toinen mahdollisuus, Vihdoinkin vihreä, Avaimet kaikkiin oviin

Mirjami Hietalan kolme seuraavaa kirjaa muodostavat trilogian. Toinen mahdollisuus vuodelta 1980, Vihdoinkin vihreä vuodelta 1981 ja Avaimet kaikkiin oviin vuodelta 1983 kertovat murrosikäisen Lauran kasvusta ja tuntemuksista vanhempien avioeroprosessin aikana. Avioeron mutkikkuus tulee esille myös vanhempien kannalta, mutta painopiste on nuoren tytön aikuistumisessa. Laura oivaltaa, että hänellä on oma elämä ja tulevaisuus.

Toinen mahdollisuus alkaa tilanteesta, jossa äiti lähtee työhön toiselle paikkakunnalle. Kahdeksatta luokkaa käyvä Laura ja pikkusisar Kukka jäävät isän kanssa asumaan, ja Laura saa uudenlaisen vastuun. Vanhempien avioeron mahdollisuus ahdistaa ja pelottaa. Samaan aikaan Laura rakastuu ensimmäisen kerran.

Kirja kuvaa kolmen sukupolven naisten näkemyksiä parisuhteesta ja perheestä. Lauran äidin nuoruuden päiväkirjamuistiinpanot vuorottelevat Lauran ja isoäidin keskustelujen kanssa.

Vihdoinkin vihreä -teoksessa äiti on kirjoittanut isälle avioerokirjeen, jonka Laura vahingossa avaa. Poikaystävä Mikko on tärkeä, vaikka kesäloma pakottaakin seurustelemaan etupäässä kirjeitse. Sekä seurustelu että avioeron uhka ovat Lauralle arkoja asioita. "Äiti oli turhautunut, äidillä oli väärä mies ja väärät lapset, ja toinen niistä olin minä", Laura miettii.

Laura ystävystyy sokean kesänaapurin Sakarin kanssa. Sakari on "miespoika", lapseksi jäänyt aikuinen, joka kerää lukkoja ja kirkonkuvia. Aluksi Laura oudoksuu naapuria ja muistelee tukioppilaana kuulemiaan luentoja vammaisista ihmisistä. Luonteva suhtautuminen löytyy pian, ja osaltaan huolenpitoa sisältävä ystävyys myös vahvistaa tytön ammatinvalintasuunnitelmia.

Laura aikuistuu ja kypsyy hyväksymään perhetilanteen:

"Äiti otti leningin päältään ja pani taas farkut ja t-paidan päällensä. Koko ajan hän puhui, miten saattoi olla hyvä, että hän lähtisi todella opiskelemaan, kun kerran oli halunnut sitä koko elämänsä ja niin edelleen. Kuuntelin ja kuuntelin ja minulle alkoi valjeta, että asia oli juuri niin kuin olin ajatellutkin: isä ja äiti eivät tienneet eroavansa. Äiti uskoi lähtevänsä vain opiskelemaan, äidillä oli vielä yölikkinsä eikä isä huomannut, että äiti oli lentänyt jo kauas pois. (s. 174)."

Trilogian viimeinen osa Avaimet kaikkiin oviin käsittelee jo Lauran seestymistä kohti aikuisuutta. Vanhemmat ovat asumuserossa. Koulu ja kodinhoito vievät tunnollisen tytön ajan ja voimat. Suhde Mikkoon on alkanut mietityttää.

Tukioppilaana Laura auttaa koulutovereitaan näiden vaikeuksissa ja on tekemisissä koulupsykologin kanssa. Hän pääsee katsomaan omaa tilannettaan toiselta kannalta. Kirjan päättyessä Laura on menossa lukioon ja miettii tulevaisuutta: "Haluaisin ammatin jossa voisin auttaa ihmisiä heidän ongelmissaan", hän sanoo.

Mirjami Hietalan nuortenkirjoissa päähenkilö on yleensä murrosikäinen. Kim, kamera ja komero vuodelta 1986 kertoo hieman nuoremmasta, 12-vuotiaasta valokuvauksesta kiinnostuneesta Reetasta. Kim on Reetan laulajaidoli Kim Wilde, kamera on hänen haaveensa ja komerosta tulee paikka, missä hän saa rauhassa mietiskellä rauhanaatetta.

Hietala kertoo halunneensa kirjoittaa hauskan ja onnellisen kirjan. Hänen yllätyksekseen pääteemaksi nousi rauhanaate:

"...miten lapsi tai varhaisnuori kokee rauhantyön ja mitä mahdollisuuksia hänellä on sodanpelkonsa voittamiseen", Hietala kysyy.

Reetta toimii rauhanaatteen puolesta ja vastustaa eläinkokeita. Molempia aatteita hän pyrkii toteuttamaan kotona ja koulussa. Lukija huomaa, että aivan tavallinen nuori voi esittää yleismaailmallista ystävyyden ajatusta omassa lähiympäristössään.

Reetan elämään kuuluvat nuoren tytön unelmat ja tavallinen perhe, jossa jokaisen hermot välillä kiristyvät. Erilaiset asiat limittyvät yhteen myös huumorillisesti. Eräässä kohtauksessa Reetta kinuaa äidiltään rahaa ilman eläinkokeita valmistettujen meikkien, kajalin ja silmäluomille levitettävän kultapölyn ostoon. Työrauhaa toivova äiti hermostuu:

"– Minä maksan minä maksan minä maksan, äiti huusi. – Kun vain menet tiehesi. On siinä jotain hullua, että sinä haluat kultapölyä luomille ja tiedät, ettei joillakin ole edes ruokaa elääkseen.
Reetta laahusti huoneeseensa. Tuntui kuin äiti olisi läimäyttänyt päin naamaa. Äiti oli oikeassa, mutta äiti oli väärässä. Jos osti Beauty Without Cruelty -tuotteita, rahat menivät koe-eläinsuojelulle, ja jos eläimiä ei kidutettu, ei keksitty uusia aseita. Kultapöly oli rauhanpölyä." (s. 108).

Kim, kamera ja komero käsittelee uutiskuvien välittämiä sodan kauhuja nuorta lukijaa ahdistamatta. Lämmin huumori ja Reetan perheenjäsenten välinen avoimuus luovat aiheelle turvallisen kehyksen. 

Isä on ihan kiva, mutta tietysti me ei tunneta kovin hyvin, sanoo Matkalippu Mostariin -kirjan 15-vuotias päähenkilö Maria.

Matkalippu Mostariin vuodelta 1989 kertoo nuoren tytön kriisistä. Kaksiviikkoisen isän kanssa vietetyn loman aikana hän käy läpi vanhempien avioeron herättämät tunteet.

Tarinan tilanne on sikäli erikoinen, että isä ilmaantuu Marian elämään tyhjästä. Vanhempien erosta on kulunut yhdeksän vuotta eikä isä sinä aikana ole pitänyt yhteyttä. Hän on elänyt tytön kuvitelmissa ja leikeissä, jotka on pidettävä salassa eron katkeroittamalta äidiltä. Nyt isä äkkiä on pyytänyt Mariaa lomamatkalle Jugoslavian aurinkorannalle. Lomaan mahtuu monenlaisia vaiheita, joiden aikana tytär tutustuu isäänsä.

Tapahtumat kerrotaan Marian näkökulmasta. Nykyhetki vuorottelee tytön äidille kirjoittamien kirjeiden kanssa. Äidin henkilökuva syntyy Marian kirjeistä, jotka heijastavat murrosikäisen tunneailahteluja.

"Minä voisin mennä sosiaalivirastoon ja kertoa, että sinä olet lyönyt minua monta kertaa. Kerran huitaisit henkarillakin, niin että tuli iso mustelma. Se on rikos. Minut voitaisiin helposti tuomita isälle jos haluaisin, etkä sinä voisi estää. Sen kun menisin ja isä ottaisi minut avosylin vastaan. Isä ei ole heikko eikä saamaton eikä epäluotettava eikä nahjus, vaan komea ja fiksu mies. Ei se sinua huolisi, vaikka voittaisit lotossa. Se kuule kauhistuisi, jos näkisi noin rupsahtaneen ämmän. Ja jos isä on romantikko, niin minä haluan myös olla. Se kuule rakasti sitä Veeraansa oikeasti, ja ne pitivät kyllä lapsista. Minä vihaan sinua.", Maria kirjoittaa äidilleen.

Ensin isä on Marian mielestä vahva, komea ja rikas. Äiti on ennen aikojaan vanhentunut ja arkipäiväinen. Nuori ei tajua yksinhuoltajan paineita, ja kuva on sen mukainen. Vähitellen asia seestyy Marian mielessä niin, että hän näkee kummankin vanhemman viat ja hyvät puolet.

Kirja kuvaa avioerolapsen pelkoa, että hän on omalla käyttäytymisellään aiheuttanut onnettomuuden. Lapsen tapaan Maria haaveilee vanhempiensa saattamisesta jälleen yhteen. Myös itsemurha-ajatukset ja murrosikäisen tytön oidipaalinen asenne isään tulevat esille.

Matkalippu Mostariin etenee vetävästi lyhyin luvuin. Se kertoo lapsen näkökulman vanhempien avioeroon ja näyttää, ettei lapsen tarvitse ymmärtää kaikkia aikuisten ristiriitoja.

Lähteet:

Vainikkala, Marja-Riitta 1989: Aikuistuminen aurinkolomalla. Arvostelu teoksesta Matkalippu Mostariin. Kaleva 16.9.1989.

Aiemmissa kirjoissaan Mirjami Hietala kuvasi tyttöjen maailmaa. Pelkkiä pilkkuja -teoksen päähenkilö on 14-vuotias Matias Väisänen, jonka hahmoa on verrattu Sue Townsendin sankariin Hadrianus Moleen. Pelkkiä pilkkuja -teos ilmestyi vuonna 1991.

Matiaksen vanhemmat ovat maailmanympärimatkalla ja Matias sisaruksineen on pikkuserkku Viivin hoivissa. Pilkun käyttöä koskevat erimielisyydet opettajan kanssa saavat pojan jäämään pois koulusta. Huolestunut Viivi, opettajat ja Matiaksen sisarukset eivät pysty tekemään asialle mitään. Poika muuttaa asumaan saunaan, pitää päiväkirjaa ja kirjoittaa romaania, suree ukin kuolemaa, rakkausrunojensa joutumista vääriin käsiin, pituuskasvunsa pysähtymistä sekä pohtii rakastumista ja seksiasioita.

Turvallisia aikuisia on lähellä ja vanhemmat palaavat aikanaan. Sillä välin Matias käy läpi tärkeän kehitysvaiheen. Aiheittensa ja tyylinsä vuoksi Pelkkiä pilkkuja oli nuortenkirjallisuuden uuden aallon kärjessä:

"Nuortenromaani on vahvassa nousussa. Siinä käytetään uusia aiheita, muun muassa uskontoa, ja tuttuja aiheitakin kuvataan uusin tavoin. Keskeisenä henkilönä on usein poika. [...] Syksyn nuortenromaanin sympaattinen poika lukee satuja ja tanssii balettia. 
– Liisi Huhtala.

Pojan masennus tulee huumorillisen kotoisasti, mutta vakavasti käsitellyksi. Kriitikot kiittivät teosta hauskuudesta. Rakenteellisesti sitä pidettiin monimutkaisena. Näkökulmien vaihtelu, sisäkertomukset, ilmaisun lyhyys ja nopeat leikkaukset olivat uutta vielä 1990-luvun alussa. Nykylukijaa ne eivät enää oudoksuta.

Romaani kuvaa nuortenkirjan päähenkilönä vielä 1990-luvulla harvinaista kirjoittamista harrastavaa poikaa. Matias kirjoittaa rakkausrunoja ja pohtii päiväkirjassaan kirjoittamista. Ote Matiaksen päiväkirjasta eräänä tiistaina:

"1
Olen muuttanut asumaan saunaan.
En mene enää koskaan kouluun. /.../
5
En ole varma ovatko runoni hyviä.
Jaana
uljaana kaartuvat
kupeesi
6
Olisi pitänyt arvata. Tarkistin tietosanakirjasta. Kupee on kahden hengen umpivaunut tai umpiauto, rautatievaunun osasto, josta on ovi sivukäytävään.
Kun ahdistun, pilkut palaavat.
7
Yritin kirjoittaa kuten Hemingway. Hemingw. kirjoitti seisaaltaan ja käsin lyijykynällä. Hem:llä oli kuitenkin helpompaa. Hänen ei tarvinnut kurkottaa alalauteen yli ylälauteelle eikä kumartua mutkalle kaiteen alle.
Mitä kirjoittaisin? Tämä on aivan uusi "Olen poistunut luvatta koulualueelta" -vihko, ja kun revin käytetyn sivun pois, tähän mahtuu paljon kirjoitusta. Onko Keljukoski jo huomannut, että vihko puuttuu? Tai minä? (s. 15–16)."

Mirjami Hietala on kertonut romaanin vastaanotosta kouluissa:

"Kun olen lukenut otteita tai kertonut tästä kirjasta koululaisille, olen huomannut, että pojat kestävät kuunnella Matiaksen kasvamiseen ja seksiin liittyvistä kummallisista peloista, koska he ajattelevat salaa itse samalla tavalla. Vaikka mitä asioita voi käsitellä, jos ne etäännyttää, ja itse olen tehnyt sen huumorin ja päiväkirjamuodon kautta. Kaikissa kirjoissani on huumoria, mutta tässä erityisesti."

Lähteet:

Huhtala, Liisi: Nuortenkirjan poika on kodin enkeli. Syksyn nuortenromaanin poika lukee satuja ja tanssii balettia. Arvostelu teoksesta Pelkkiä pilkkuja. Helsingin Sanomat 16.11.1991.

Kivien kuningas ilmestyi vuonna 1984. Tarinassa kolmatta luokkaa aloitteleva Vilhelmi saa kesävieraaksi samanikäisen serkkunsa Jyrin, jonka vanhemmat ovat Amerikan -matkalla. Vilhelmi on elänyt tavallisen turvallisen lapsuuden. Vakavalla ja pelokkaalla Jyrillä on mukanaan laukullinen elektroniikkapelejä ja toinen laukku, jota poika tarkkaan varjelee muilta. Lopulta paljastuu, että laukku on täynnä kiviä.

Vilhelmillä on lievä lukihäiriö – häneltä on kadonnut k-kirjain. Jyri ei osaa leikkiä. Hän tietää ihmisoikeuksista ja kertoo serkulleen ydintuhosta ja sodista. Irak, Iran, Libanon, Afganistan ja Vietnam ovat hänelle tuttuja nimiä. Jyri näkee painajaisia ja pelkää Vilhelmin siskon undulaattia.

Kivien paino ja linnun keveys ovat tarinan temaattiset navat. Kun Jyri voittaa pelkonsa, hän luopuu kivistä. Erilaiset pojat ystävystyvät kahden viikon aikana. He perustavat etsivätoimiston ja tutkivat kadonneen k-kirjaimen tapausta.

Markko Tainan kuvittama tarina on mitoitettu ala-asteikäisen luettavaksi. Aikuinen voi nähdä sen huolestuneen psykologin puheenvuorona lapsuuden katoamisesta.

Kirjan keskustelu tieto- ja viihdetekniikan osuudesta lapsen elämässä on entistä ajankohtaisempi. Kriitikot suosittelivatkin Kivien kuningasta kouluihin keskustelun lähtökohdaksi:

"Hietala haluaa sanoa lapsille, että videopelit ja koneet eivät ole tuomittavia, jos lapsi kokee myös niitä asioita, jotka edistävät inhimillisyyttä." 
– Kaarina Ahonen.

Lähteet:

Ahonen, Kaarina: Pehmeä vai kova maailma. Arvostelu teoksesta Kivien kuningas. Kaleva 28.12.1984.

"Kesämökki oli kuin analyysi: samat asiat kertautuivat vuosi vuodelta, kunnes ne räjähtivät silmille, selkenivät ja asettuivat tavalliseksi elämäksi. En minä enää tapellut isän kanssa, en enää arvostellut äitiä etäiseksi, en vihannut veljeäni. Seisoin omilla jaloillani, enimmäkseen ja mietin usein, miten hauraita asioita hyvyys, toisen huomioonottaminen ja itsenäisyys olivat." (s. 15).

Mirjami Hietalan ensimmäisen aikuisten romaanin päähenkilö on Vilma, keski-ikäinen aikuisen tyttären äiti. Vilma asuu Oulussa ja viettää kesää vanhempiensa mökillä Keski-Suomessa. Kesän aikana hän käy läpi elämänsä käänteitä. Hän on juuri lopettanut terapian, avioliitto on päättynyt eroon ja rakkaussuhde naimisissa olevaan mieheen on vastikään katkennut.

Kriitikot näkivät romaanin peilaavan monen suomalaisen naisen kokemusta ja sen kerrontatavan tukevan päähenkilön kuvaa:

"Omalaatuisella tavalla Hyvä tyttö vaikuttaa tarkoituksellisen vaatimattomalta. Sen äänilaji on sama kuin kuvattavan päähenkilön, vähän pidättyvä ja aneleva, mutta kuitenkin sympaattinen."
– Maila-Katriina Tuominen.

Menneisyyden selvittelyn laukaisee Vilman äidin joutuminen sairaalaan infarktin takia. Äkkiä on huolehdittavana sairas äiti, vanha isä, vammainen aikamiesveli ja itsenäistyvä tytär. Vilma peilaa itseään sisareensa ja miettii lapsuuttaan ja vanhempien puhumattomuutta, jota hän ei halua siirtää tuleville. Hän pohtii itsenäisyyttä ja naisena, äitinä ja tyttärenä olemista.

Hyvä tyttö peilaa perhesuhteita Hietalan nuortenkirjojen tapaan. Romaanin henkilöt ovat aikuisia, mutta yhtäläisyyksiä on Hietalan nuorille kirjoittamiin teoksiin. Esimerkiksi Vilman vammainen veli muistuttaa "avioerotrilogian" sokean Sakarin hahmoa.

Kriitikoilla oli teoksesta aivan vastakkaisiakin käsityksiä. Mari Viertolaa ärsytti liika analysointi: "Miksei lukija saa rauhassa tulkita mitään?", toiset kiittivät teosta avoimuudesta: "Kirjailija ei tuputa vastauksia kipeisiin kysymyksiin, vaan jättää surun pintaan, ajan parannettavaksi", totesi Päivi Lehikoinen, "Hietala ei moralisoi eikä halua osoitella vastuunkantajia tilanteessa, jossa sairaus ja vammaisuus vaativat koko perheeltä tärkeitä, kaikkia koskevia ratkaisuja", kirjoitti Maila-Katriina Tuominen. 

Lähteet:

Lehikoinen, Päivi: Äitien ja tytärten kipeät siteet. Arvostelu teoksesta Hyvä tyttö. Keskisuomalainen 6.9.1995.

Tuominen, Maila-Katriina: Perin tuttu tarina. Arvostelu teoksesta Hyvä tyttö. Aamulehti 3.10.1995.

Viertola, Mari: Ollaanko hiljaa, vai? Arvostelu teoksesta Hyvä tyttö. Turun Sanomat 8.10.1995.

Makeat muistot -romaanin päähenkilö peruskoulunopettaja Pella Aho on uuden elämän kynnyksellä. Edessä on 50-vuotispäivä, takana avioero, vanhempien kuolema ja omien lasten aikuistuminen. Elämä näyttää suhteellisen hyvältä, sillä tiedossa on salainen Lontoon -matka naimisissa olevan miesystävän kanssa.

Pella joutuu puntaroimaan elämäänsä uudelleen, kun miesystävä peruu matkan. Samaan aikaan Pellan naimisissa oleva sisar rakastuu itseään nuorempaan mieheen ja muuttaa pois perheensä luota. Miesystävän sijasta Pella ottaa matkakumppaniksi sisaren 17-vuotiaan tyttären Riikan, jonka on vaikea ymmärtää äitinsä ratkaisua.

Pella peilaa itseään muihin naissukulaisiin. Hänellä on kaksi poikaa, mutta läheisiä hänelle ovat myös sisaret sekä 76-vuotias täti, joka on monen oppikirjan tekijä, mutta nyt dementoitunut. Lontoon -matka yhdistää Pellan ja Riikan, ja niin tyttökin liittyy naisketjuun.

Tässä kuten muissakin Mirjami Hietalan teoksissa kirjat ja kirjallisuus merkitsevät päähenkilölle paljon. Kun Pella käy läpi mennyttä, hän palaa opiskeluajoilta tuttuun yliopiston kirjastoon ja muistaa, kuinka onnellinen hän siellä oli. Häntä huolettaa, etteivät hänen omat poikansa tunnu innostuvan kirjoista ja lukemisesta:

"Pojat lukivat tuskin mitään, valmistautuivat ammattiin, jollaisia ei hänen aikanaan edes ollut, saisivat tittelin, joka oli täysin keksitty ja kuulosti lääkkeeltä, uivat internetin ja sähköpostin maailmassa, kuuntelivat musiikkia, jossa oli hyvin vähän melodioita, katsoivat videoita, joissa lennettiin läpi seinän ja ammuttiin sattumanvaraisesti ja pyörittelivät päätään, kun hän selitti, ettei halunnut tietää tietokoneestaan kuin pölkkykirjaimin kirjoitetut ohjeet, miten kone toimi, ja että syntetisaattorin loihtima orkesteri oli hänestä huijausta." (s. 50).

Makeat muistot on tarina naisten yhteisyydestä. Se on myös kertomus keski-ikäisen naisen eheytymisestä ja omien valintojen löytymisestä.

"Käyn Helsingissä kirjallisessa tilaisuudessa, jossa ihmiset seisovat lasi kädessä, pistäväsilmäinen juorutoimittaja kysyy, kuka olen, mitä olen kirjoittanut, mistä se kertoo, ja työntää minut valokuvattavaksi nuoren naisen kanssa, josta en tiedä, kuka hän on, mitä hän on kirjoittanut ja miksi me kaksi olemme vierekkäin. [...] Isän innostunut ääni sanoo kaukaa, että hän on lukenut kirjani, ensimmäisen romaanini nuortenkirjojen jälkeen, on lukenut kahteen kertaan ja sanoo, että nyt sinä tyttö olet kirjoittanut ensimmäisen oikean kirjan. Kaikki väreilee silloin, järvi huvilan alapuolella, takkuuntunut tillikastike kuivien kalojen päällä, tytär tyttärentyttären kanssa sotkuisen puurolautasen ääressä. Ilo hulmahtaa huoneeseen kuin purjehtisimme voimakkaassa kesätuulessa lautalla keskellä järveä. Tajuan, että isälle minä olen aina kirjoittanut ja että kirja on viimeinen, jonka sairaalasänkyyn sidottu isä minulta koskaan lukisi. Pian kävi ilmi, että se oli viimeinen kirja, jonka isä ylipäänsä koskaan luki." (s. 6–7).

Korkeat huoneet -romaanissa Mirjami Hietalan kirjallinen tyyli on uudistunut. Päähenkilö Riitta muistuttaa edellisten romaanien naisia, mutta kerronta on irronnut avariin mielenmaisemiin. Korkeat huoneet on pelkistynyt teos, jonka "yksinkertaisen" aiheen takaa paljastuu paljon. Tähän kriitikotkin kiinnittävät huomiota:

"Hän todella kirjoittaa vähäeleisesti, erittäin koskettavasti ja rehellisesti. Hän kirjoittaa tavallisista arkielämän asioista. Tavallisesta ihmisestä, jonka toiveet ja reaalinen todellisuus ovat kutakuinkin tasapainossa. [...] Elämänmakuinen ja lämminhenkinen romaani, josta huokuva lämpö ja pienen, arkipäiväisten asioiden arvostaminen ja lähimmäistensä rakastaminen huokuu koko ajan. Ilmavasti ja selkeästi kirjoitettua arkiproosaa parhaimmillaan."
– Leena-Maija Tuominen.

"Hämmästyttävä tarina, jossa asuntoa vaihtava keski-ikäinen nainen saa henkilöllisyyden ja elämäntarinan. Silti siinä likimain vain käydään asuntoesittelyissä, katsastetaan erilaisia mahdollisia koteja, lopulta puretaan vanhaa, tunnetaan suurta nostalgiaa sen takia ja rakennetaan uusi entistä ehompi ja tyyliin istuvampi kotiympäristö. [...] Mirjami Hietalan kerronnan viehätys on tyylissä. Jolla hän lyhyin kappalein ja melko lakonisesti kertoo."
– Marja-Leena Palmgren.

Päähenkilö on Oulussa asuva psykologi-kirjailija Riitta, jonka avioliitto on päättynyt eroon ja lapset aikuistuneet. Yksin jäätyään hän päättää hankkia juuri omiin tarpeisiinsa sopivan asunnon. Riitta ihastuu keskikaupungin avaraan huoneistoon, joka on hänelle liian kallis, päättää ostaa sen, peruu päätöksensä, ja lopulta kuitenkin ostaa. Alkuosa tarinasta on unelmia, aikomuksia, perumisia ja purkamisia. Sen jälkeen alkaa rakentaminen: muutto ja huoneiston remontti, uusi elämä.

Riitta entisöi huonekaluja, järjestelee kotia ja kokoaa muistojaan. Ulkonainen tarina on arkisten asioiden tekemistä. Riittaa puunaa ja pesee, raaputtaa ja silittää, kuorii vanhaa pois ja tekee puhdasta tilalle. Hän ostaa uuden pesuvadin villavaatteiden pesua varten ja toteaa, että pesuvati liittyy vanhasta luopumiseen ja asioiden koossapitämiseen. "Minä pesen itseni tähän taloon!" hän päättää heti alkuun uudessa kodissa.

Kriitikot ovat silloin tällöin olettaneet Hietalan romaanien ainesten ammentuneen tekijän omasta elämästä. Myös tämän romaanin arvostelijoista jotkut viittasivat siihen:

"Hietala ei ole koettanut etäännyttää kertojaa oman elämänsä konkretiasta. Päinvastoin. Kuvattavana on omassa elämässään hyvin läsnä oleva ihminen, juureva ja elämän kommelluksien inhimillistä draamaa tajuava naisihminen."
– Aulikki Elo.

Korkeat huoneet on runollinen ja lempeän ironinen romaani, joka Mirjami Hietalan muiden teosten tapaan kertoo muutoksesta ja eheytymisestä. Korkeiden huoneiden Riitta rakentaa minuutta kuin uutta kotia, itsensä näköiseksi.

Tarinan päättyessä Riitta ymmärtää uuden elämänsä mahdollisuudet. Hänen ei tarvitse valmistaa ruokaa, ellei halua; hän voi keskellä päivää kävellä kotinsa lähellä olevaan pizzeriaan ja syödä siellä:

"Ajattelen keittoa lusikoidessani, etten todellakaan ole enää perheenäiti, en kaipaa tällä hetkellä ketään enkä tunne itseäni yksinäiseksi. Tunteessa on jotain peräti uutta ja riemukasta ja tuntuu, kuin kaikki tekemäni päivälliset olisivat tähdänneet tähän hetkeen." (s. 148). 

Lähteet:

Elo, Aulikki: Muutto vaiheesta toiseen. Arvostelu teoksesta Korkeat huoneet. Suomen Sosialidemokraatti 10.9.1999.

Tuominen, Leena-Maija: Lämpöä ja arjen läheisyyttä. Arvostelu teoksesta Korkeat huoneet. Etelä-Suomen Sanomat 27.10.1999.