Alaotsikokseen maininnan "lukuelokuva" saaneessa romaanissa Painomuste ja punaviini vuodelta 1930 Erkki Kivijärvi kuvailee 1920-luvun politiikan ja seurapiirien tapahtumia miljöönään sanomalehden toimitus. Lehti on mitä ilmeisimmin Helsingin Sanomat, jossa kirjailija itse oli toimitussihteerinä.

Painomuste ja punaviini kuuluu toimitusromaanin lajityyppiin, jolle ominaisia piirteitä ovat suuren sanomalehden kuumeinen ilmapiiri, toimituksen hierarkia ja sisäiset juonittelut sekä aatteellisten linjausten ristiriidat ja vastakkainasettelut. Monissa kohdin romaani liittyy myös ajankohdan johtavaan saksalaiseen kirjalliseen suuntaukseen, niin sanottuun uusasiallisuuteen, saksaksi die neue Saclichkeit, joka pyrki esittämään koristelematta ja tunteilematta silloista suurkaupunkielämää.

Painomusteen ja punaviinin Helsinki on kahden kansan kaupunki. Lukija pääsee seuraamaan lukuisia seurapiirijuhlia, diplomaattikutsuja ja taidetilaisuuksia. Vastakohdan kaupungin kerman ylelliselle loistolle muodostavat laitakaupungin harmaat kadut. "Proletaariatmosfeerin" Kivijärvi hahmottelee porraskäytävästä tulvahtavan märän pyykin, paistinrasvan ja happamen tiskiveden lemusta, köyhyyden ja lian patinasta.

Eläviä esikuvia

Romaanin ensi luvussa tapaamme päätoimittaja Martensin puhumassa "mikrofonissa" eli puhelimessa. Hän vakuuttelee puhekumppanilleen, että on menty liian pitkälle ja että on peräännyttävä hyvässä järjestyksessä, koska taistelu tuulimyllyjä vastaan olisi lehdelle kohtalokasta. Juonen edetessä lukijalle paljastuu, että kyse on "tullikysymyksestä". Lehti aikoo muuttaa siinä kantaansa. Se on noussut neljänneksi valtiomahdiksi, aatteelliseksi tavarataloksi, joka voi tehdä linjauksensa itsenäisesti, ilman taustalla vaikuttavan puolueen antamaa siunausta.

Tosielämässäkin Helsingin Sanomissa elettiin tuolloin voimakasta kasvun aikaa. Lehden levikki oli kasvanut suurimmaksi Suomessa, ja irtautuminen puoluetaustasta ajankohtaistui. Kytkös heikkenevään edistyspuolueeseen kävi lehdelle tarpeettomaksi, jopa haitalliseksi, sillä lehden voittoja käytettiin sekä puolueen toimintaan että maaseudun puoluelehtien ylläpitoon.

Raoul Palmgren päättelee teoksessaan Täällä toimitus. Lehdistö ja lehtimiehet kaunokirjallisen kuvauksen kohteena, että Kivijärvi on käyttänyt päätoimittajahahmon mallina Eero Erkkoa (1860–1927), Päivälehti-Helsingin Sanomien perustajaa. Eljas Erkkoa, Eero Erkon poikaa, josta tuli isänsä kuoleman jälkeen lehden päätoimittaja, Painomuste ja punaviini harmistutti siinä määrin, että hän suositteli toimitussihteerilleen eropyynnön esittämistä.

Huumoria vai häväistystä?

Lauri Viljanen nimittää arvostelussaan Painomustetta ja punaviiniä "nokkelaksi romaanifilmiksi", jonka parhaat puolet löytyvät juonen vauhdikkuudesta ja kepeän älyllisestä huumorista. Romaanin henkilökuvat ovat Viljasen mukaan vetäisty niin "ripeän ylimalkaisesti", "– – että ne tosiaan kaipaisivat filmikameraa näyttäytyäkseen koko dekoratiivisessä hupaisuudessaan". Esimerkkinä romaanifilmin vauhdikkuudesta Viljanen mainitsee kaljupäisen toimittaja Markin, joka syöksyy viimeisessä luvussa toimitukseen tukka pörröisenä.

Päivälehti-Helsingin Sanomain 100-vuotisnumeron kirjoituksessa Pekka Vuoristo luonnehtii Painomustetta ja punaviiniä "häväistysromaaniksi", jossa suuri sanomalehti kuvataan "juonittelujen pesänä". Vuoristo nimittää teosta "lapselliseksi romaaniksi", jonka "asetelmaa tuskin kukaan saattoi ottaa tosissaan".

Raoul Palmgren arvioi Kivijärven romaania varsin eri laatusanoin kuin Vuoristo. Hänen mielestään Painomuste ja punaviini on kokonaisuutena arvioiden "huomattavan objektiivinen, humoristinen pikemmin kuin satiirinen". Palmgrenin mukaan romaani antaa kokonaiskuvan 1920-luvun Helsingin Sanomista.

Lähteet:

Kivijärvi, Erkki: Painomuste ja punaviini. Lukuelokuva 1930.

Palmgren, Raoul 1989: Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa. Kuvauslinjoja ennen ja jälkeen tulenkantajien. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Palmgren, Raoul 1994: Täällä toimitus: lehdistö ja lehtimiehet kaunokirjallisen kuvauksen kohteena. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Sallamaa, Kari 1994: "Eurooppalainen salonkikarhu Erkki Kivijärvi Oulusta". Kaleva 4.5.1994.

Viljanen, Lauri 1930: Painomustetta ja punaviiniä -teoksen arvostelu. Helsingin Sanomat 16.11.1930.

Viljanen, Lauri 1942: Erkki Kivijärvi. In memoriam. Helsingin Sanomat 21.1.1942.

Vuoristo, Pekka 1989: "Päin suuria ja vaikeita aikoja". Helsingin Sanomat 27.5.1989.

Tervaporvari vuodelta 1933, alaotsikkonsa mukaan Romaani vanhasta Oulusta, kertoo Oulun tervakaupan suuruuden ajasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Merimiesten vaimot ja lapset "Heinätorin puolen pienistä taloista tai Kakaravaaran matalista majoista" olivat vastassa kotikaupunkiin palaavia laivoja arvaillen, mikä mahtoi kulloinenkin tulija olla: "oliko Bergbomin vaiko Franzénin, Candelinin vaiko Snellmanin laivoja?" Ja laivanvarustajan kodissa juhlittiin, sillä ison laivan onnellinen kotiutuminen merkitsi aina liikevoittoa.

Tervaporvarit esiintyivät ensimmäisenä K. A. Järven (1869–1942) teoksissa. Kivijärven teosten ansiosta nimitys jäi puhekieleen, jossa se tosin yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen, 1960-luvulta lähtien.

Suurporvarienkin talot olivat vielä 1800-luvulla matalia puutaloja himmeine öljylamppuineen. Kun Tervaporvarin toinen päähenkilö, nuori Maria-rouva kiertelee katselemassa kaupungin nähtävyyksiä – Merikoskea puusiltoineen, Tuiraa, Toppilan tervahovia, Hupisaaria, keskikaupunkia leveine katuineen ja juorupeileineen – hän ei kirkon lisäksi kohtaa kuin neljä kivitaloa ja pari kaksikerroksista puutaloa.

"Kaupunki oli niin puhdas ja valoisa. Matalat puutalot – kivitaloja oli, kirkkoa lukuunottamatta, vain neljä ja kaksikerroksisia puutaloja vain kaksi – suorien ja leveitten katujen varsilla olivat vaaleiksi maalatut ja näyttivät pienuudestaan huolimatta hauskoilta ja turvallisilta. Eikä hän vähääkään välittänyt, vaikka tiesi ja huomasikin, että ikkunain uutimien ja ruukku­kasvien lomasta samoin kuin lukuisista 'juorupeileistäkin' yksikseen kävelijää tirkisteltiin ja tarkasteltiin." (s. 84–85)

Tervaporvarin miljöössä esiintyvät kaikki ne näkyvimmät ja käytetyimmät maamerkit – tuomiokirkon torni, Franzénin patsas, Merikoski kuohuineen ja lyseo – joilla kirjailijat ovat paikantaneet tekstinsä Ouluun. Tarkka miljöökuvaus nostaakin romaanin yhdeksi päähenkilöksi itse kaupungin, Oulun.

Tervakauppa sammuu

Siirtyminen purjelaivoista rautaisiin höyrylaivoihin vei pohjan Oulun tervataloudelta. Kauppahuoneet muuttuvat yhtiöiksi, ja tervaporvarien Oulu vaipui historiaan.

Väistyvän aikakauden symboliksi Tervaporvarissa nousee 1901 tapahtunut tervahovin palo, joka sinetöi lopullisesti tervakaupan kulta-ajan päättyneeksi. Joustavimmat porvarit siirsivät painopisteen propsiin ja muuhun puutavaraan, jonka myynti kannatti tervaa paremmin.

Vanhempien romaani

Tervaporvari on ennen kaikkea Kivijärven "vanhempien romaani". Se kuvaa haaparantalaisen puusepän pojan Karlin urakehitystä konttoristista itsenäiseksi tervaporvariksi, jolla on oma kauppatalo Torikadulla. Karlin yritteliäisyys ja eteenpäin pyrkivä asenne kytkee Tervaporvarin osaksi 1930-luvun suomalaisen kaunokirjallisuuden aihemaailmaa, joka tähdensi perinteen ja jatkuvuuden, työn ja sitkeyden merkitystä.

Myös Kivijärven äidillä on näkyvä sija Tervaporvarissa. Majken Kivijärvi oli Kemin Laitakarin sahanhoitajana toimineen merikapteenin tytär. Tervaporvarissa hänet kuvataan itsenäisesti ajattelevaksi ja järkeväksi naiseksi, joka jäi sivustakatsojaksi Oulun porvarisrouvien piirissä. Maria-rouva on kiinnostunut henkisistä asioista, hienot porvarisrouvat taas keskittyvät aineellisen maailman saavutusten vertailuun.

Sosiaalisen hierarkian toista päätä edustavat Ärende-Maija, Lunkvistin Villu, porvarisrouvien sukulaiseksi tekeytyvä Saaru-kerjäläinen, rihkamakauppias Puran-Kustu ja vähämielinen Tippana-Liisa, joka esiintyi jo Kivijärven novellikokoelmassa Punainen lamppu vuodelta 1919. Nämä hahmot ovat sukua Teuvo Pakkalan tuotannon "pienille eläjille", elämän kovalla kädellä koulimille ihmisille.

Tervaporvarin ajankuvauksen kohokohtina on julkisen elämän merkkitapahtumia, kuten Franzénin patsaan paljastustilaisuus ja telefonilaitoksen vihkiäiset. Kun Juhana on nelivuotias, otetaan Oulun rautatie juhlallisin menoin käyttöön – juhlajuna porhaltaa asemalle ja juhlavieraat astuvat vaunuista punaisella veralla peitetylle ja köynnöksin koristellulle asemasillalle. 

Illalla heille järjestetään suuret juhlapäivälliset vasta valmistuneella Seurahuoneella. Lukija pääsee kurkistamaan myös 1800-luvun lopun oululaisen porvariskodin interiööreihin pietarilaisine plyysseineen ja trymoineen. Kivijärvi ei rakenna Oulusta kuitenkaan mitään paremman väen idylliä. Hän jatkaa Sara Wacklinin aloittamaa porvariselämän kuvauksen perinnettä sävyttämällä entisaikojen Oulun pikkukaupunkilaista mentaliteettia juonitteluilla, pinnallisuudella ja pisteliäillä karikatyyreillä.

Negatiivinen käsitys kaupungin kermasta kiteytyy kauppaneuvoksen henkilöhahmossa, joka on anonyymi, mutta muistuttaa kuitenkin paljon kauppaneuvos Johan Gustav Bergbomia.

Kiitoksia ja moitteita

Nimimerkki J.E.Z-ck kirjoittaa Helsingin Sanomissa 28.9.1933 Tervaporvarin johdattavan lukijansa

"– – siihen omalaatuiseen Pohjanmaan rannikkokaupunkielämään, jolle purjelaivaromantiikka antaa vielä hohteensa, jolloin elämä edelleenkin kulkee verkkaista menoansa niitä vanhojen traditioiden luomia polkuja myöten, joita isät ja isoisät, sukupolvi toisensa jälkeen, ovat vakaasti astelleet – –".

J.E.Z-ck kiittelee erityisesti Tervaporvarin henkilökuvausta: "Maria ja Karl esiintyvät meille varmalla kädellä piirrettyinä yksilöinä", jotka herättävät lukijoissa "lämmintä myötätuntoa ja kunnioitusta".

Toiseksi tärkeäksi tekijäksi J.E.Z-ck nostaa romaanin miljöökuvauksen. Vanha Oulu hahmotellaan "eloisasti" ja "harrasta mielenkiintoa herättävästi".

"Tästä kirjasta on Oulu saanut – sen voi täydellä syyllä sanoa – säilyvän ja arvokkaan muiston ajanvaihteesta, joka sen elämässä muodostui perin tärkeäksi käännekohdaksi: tervakauden iltaruskon hetkistä."

Tervaporvari herätti kyllä muunlaistakin huomiota. Romaanin kuvaus sääty-yhteiskunnan luokkajärjestyksestä ja karikatyyri kauppaneuvos J. G. Bergbomista puhutti vielä 1960-luvun lopulla.  

Lähteet:

Hautala, Kustaa 1969: "Muutamia ajatuksia kirjailija Kivijärven "Tervaporvareista"". Kaleva 5.9.1969.

Hautala, Kustaa 1975: Oulun kaupungin historia 3: 1809–1856. Oulu: Oulun kaupunki.

J. E. Z -ck 1933: "Kulttuuriromaani". Helsingin Sanomat 28.9.1933.

Kalajoki, Atte 1961: "Tervaporvarien kuvaaja Erkki Kivijärvi". – Kirjailijain Oulu. Koskenniemen pihalta Paulaharjun portille. Opaskirjanen. 22.3.1961 otettu eripainos Atte Kalajoen kirjoittamasta Kirjailijain Oulu -teoksesta. Oulu: Pohjalainen Kirjakauppa Oy.

Kalajoki, Atte 1982: "Erkki Kivijärvi 1882–1982: tervaporvarikirjailija, journalisti, historioitsija ja makutuomari". Kaleva 24.9.1982.

Kivijärvi, Erkki 1933: Tervaporvari. Romaani vanhasta Oulusta.

Leppihalme, Ilmari, Huhtala, Liisi 1999: Franzeninpuistosta kauppatorille. Kirjailijakierros Oulussa. Taideaineiden ja antropologian laitos. Oulun yliopisto.

Palmgren, Raoul 1989: Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa. Kuvauslinjoja ennen ja jälkeen tulenkantajien. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Rousti, Kalevi 1966: "Entisen Oulun poika kirjallisuuden kuvastimessa". Oulu 10.11.1966.

Tervaporvarien pojat ja tyttäret vuodelta 1934) jatkaa Tervaporvarin tarinaa. Siinä ei enää liikuta vain Oulussa. Romaanin päähenkilö Juhana Kuusiluoto muuttaa Helsinkiin opiskellakseen yliopistossa.

Romaanin alkupuolella Juhanan lapsuus- ja nuoruusvuosien oululaismiljöötä kuvataan takaumin. "Aapapiipa", "roiroset" ja "fankifyörärinä" juokseminen, "stritsalla" ampuminen ja jään "ruskuttaminen" Plaanaojassa ovat pojille mieleisiä leikkejä. Kesäisin uidaan, sukellellaan, tehdään kuperkeikkoja ja "senkin seitsemät temput". Vedestä noustaan vasta kun komento käy. Muita poikia jo viluttaakin, mutta Juhanaa ei, sillä "– –hän on lihavan pehmeä lyllerö, joka kestää veden viileyttä vaikka tuntikaupalla". Lapsia kaitseva matami arveleekin Juhanan kasvavan "oikein komiaksi tervapatruunaksi".

Ennen pitkää koittaa myös se aamu, jolloin ylioppilaskokelaiden on lähdettävä Helsinkiin. Ennen Helsinkiin lähtöä Juhana tähyilee kirkontornista kaupungin näkymiä – merta, saaria ja Tuiran mäntyjä. Lähempänä näkyvät kaupungin viivasuorat kadut ja niiden varsien matalat talot.

Flanöörinä Helsingissä

Helsingissä nuori Kuusiluoto liittyy vapaamieliseen Keskusteluseuraan, istuu Catanissa esteetikkojen piirissä, eivätkä Punavuoren tyttöpaikatkaan jää hänelle tuntemattomiksi. Suurlakkovuosina hän hyökkäilee suomettarelaisia vastaan ja tuntee työväenliikettä kohtaan myötätuntoa, tosin varautunutta. Suurlakon jälkeen Juhana kuitenkin identifioituu pessimistiseen ja passiiviseen flanööripolveen. Kaupunkimaisen elämän ennustamattomuus, jopa sattumanvaraisuus ja mahdollisuuksien runsaus tekee identiteetin rakentamisen vaikeaksi ja ahdistavaksi.

Kari Sallamaan tulkinnan mukaan Tervaporvarien pojat ja tyttäret pohtii, miten vanhan kauppiaskulttuurin traditio on jäänyt ajastaan jälkeen eikä enää kykene henkisesti ruokkimaan teoksen henkilöitä, vaan on pikemminkin onnettomuuden lähde. Juhana ei kykene uusintamaan tervaporvariuden maailmanvalloitusmielialaa, vaan on päämäärättömästi ajelehtiva, itseään etsivä esteetti.

Kertojan kotikaupunkiin jääneet ylioppilastoverit sen sijaan kuvataan Oulun ra­kentajina ja kehittäjinä. He elävät Oulun nykyaikaa ja tulevaisuutta, josta Juhana on väistämättä ajautunut loitolle.

Lähteet:

Kalajoki, Atte 1982: "Erkki Kivijärvi 1882–1982: tervaporvarikirjailija, journalisti, historioitsija ja makutuomari". Kaleva 24.9.1982.

Palmgren, Raoul 1989: Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa. Kuvauslinjoja ennen ja jälkeen tulenkantajien. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Rousti, Kalevi 1966: "Entisen Oulun poika kirjallisuuden kuvastimessa". Oulu 10.11.1966.

Sallamaa, Kari 1994: "Eurooppalainen salonkikarhu Erkki Kivijärvi Oulusta". Kaleva 4.5.1994.

Vuonna 1935 ilmestyneen Tiimalasissa valuu hiekka -romaanin päähenkilönä on 19-vuotias Lauri Sjöberg, Oulussa oppikoulunsa käynyt hovioikeudenneuvoksen poika, joka tulee 1900-luvun kynnyksellä pääkaupunkiin lakia opiskelemaan. Helsingin lumeton talvi on lohduttoman harmaa ja Esplanadin paljaat puut muistuttavat luurankoja. Lauri kokee kuitenkin olevansa onnellinen helsinkiläisyydestään – ei vähiten siksi, että Helsingissä pääsee seuraamaan aitiopaikalta, miten suomalainen yrittäjäluokka nousee ruotsinkielisen suurporvariston rinnalle.

Perusluonteeltaan Lauri on kaunosielu. Lakiopintojensa vastapainoksi hän lueskelee iltaisin historiaa ja estetiikkaa. Juhana Kuusiluodon tavoin hän viihtyy Catanissa. Hän istuu kuuntelemassa Georg Brandesin luentoja, tutustuu Eino Leinoon ja kuuntelee maestron ivallisia huomautuksia milloin Säätytalon ja Kansallisteatterin arkkitehtuurista, milloin Helsingin henkisestä keskenkasvuisuudesta.

Elämään väsyneet

Maalaisylioppilaasta tulee vuosien mittaan damaskeissa liikkuva keikari, helsinkiläisempi kuin helsinkiläiset itse. Lauri kuuluu myös piiriin, jossa filosofoidaan välisukupolvesta ja samastutaan flanööreihin, väsyneisiin epäilijöihin:

"– – me, ylimenokauden väsyneet epäilijät, jotka epäilemme omaa epäilemistämmekin, emme uskalla ottaa ratkaisevaa askelta, emme tohdi polttaa laivoja takanamme, vaan pidämme varovaisessa skeptillisyydessämme avoinna paluutien niihinkin ihanteisiin, joita me itse olemme ivanneet, ja jäämme sillä tavoin heilumaan vanhan ja uuden välillä kuulumatta kumpaiseenkaan." (s. 214)

Laurin, nautintoihmisen, kohtaloksi koituu nainen, lämminverinen Selma Åhman, jonka kanssa Lauri joutuu miltei vahingossa naimisiin. Avioliitto päättyy tragediaan, kun Selma rakastuu epätoivoisesti venäläiseen upseeriin ja päättää sydänsurunsa oman käden kautta.

Laurin elämäntielle tulee ennen pitkää sama päätös. Apu elämäntuskaan löytyy absintista, ja opintomatkalta Italiasta palaava ystävä Veikko Virtala tapaa Laurin Havis Amandan patsaalla rahaa vippaavana deekishahmona:

"Hän miltei hätkähti sitä muutosta, jonka hän totesi Lauri Sjöbergissä tapahtuneen. Päällystakki piukotti poimullisena ja rypistyneenä, kasvot olivat turvonneet ja niiden puna käynyt sinertäväksi. Entisestä keikarista ei ollut enää jäljellä muuta kuin kepin heilunta ja hatun tarkoin laskettu kaltevuuskulma."

Lauri Viljanen vertasi arvostelussaan Tiimalasia Eino Leinon routavuosikuvauksiin, joissa käsiteltiin vuosisadan alun suomalaisen yhteiskunnan aatteellista ja sosiaalista murrosta. Romaanin varsinaiseksi päähenkilöksi Viljanen asettaa vuosisadan alun Helsingin, "joka omisti vasta yhden valoreklaamin, mutta jossa Suomen taiteen suuret soihdunkantajat antoivat loistoa Catanille, Kaisaniemelle, Kleineh'lle ja Königille." 

Lähteet:

Kivijärvi, Erkki 1935: Tiimalasissa valuu hiekka. Romaani vuosisadan alun Helsingistä.

Palmgren, Raoul 1989: Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa. Kuvauslinjoja ennen ja jälkeen tulenkantajien. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Viljanen, Lauri 1942: "Erkki Kivijärvi. In memoriam." Helsingin Sanomat 21.1.1942.

Kapitalismin nousu Suomessa vuosina 1880–1914 mahdollisti uuden ihmistyypin synnyn, paimenpojasta miljonääriksi rikastuneen kaupparuhtinaan. Kirjallisuuteen kauppaneuvoksen hahmo oli tullut jo 1800-luvun lopulla. Teuvo Pakkala irvaili vuonna 1901 ilmestyneessä näytelmässään Kauppaneuvoksen härkä rahan suomaa mahtia, ja Maila Talvion Kauppaneuvoksen kuoltua -teos vuodelta 1905 sivuaa samaa aihetta.

Juhani Aho julkaisi vuonna 1910 elämäkertateoksen Antti Ahlström. Ahon ylistävä kuva kauppaneuvoksesta on tarkoitettu ennen muuta esimerkiksi siitä, miten hyvin maalainenkin talonpoika voi edetä liikemiehen uralla.

Kivijärven Kauppaneuvos vuodelta 1937 liikkuu samoilla linjoilla. Kauppaneuvoksen kohdehenkilön, viipurilaisen tukkukauppiaan Juho Lallukan (1852–1913) ura noudatti kirjaimellisesti paimenpojasta miljonääriksi -kaavaa. Lallukka aloitti paimenpoikana, pääsi suutarin oppiin, siirtyi sitten puotipojaksi, kauppakirjuriksi ja maakauppiaaksi.

"Paikallaan pysyminen ei ole elämää – etehen on elävän mieli", sanailee Lallukka Kivijärven romaanissa. Vuodesta 1879 lähtien Lallukka harjoitti vähittäis- ja tukkukauppaa Käkisalmessa, ja 1891 hän tuli Viipuriin perustetun tukkuliikkeen Häkli, Lallukka ja Kumpp. osakkaaksi ja myöhemmin omistajaksi. Lallukka toimi myös Käkisalmen ja sittemmin Viipurin kaupunginvaltuuston puheenjohtajana sekä kansanedustajana.

Kivijärvi korostaa Lallukan anteliaisuutta ja aitoa rakkautta kulttuuria kohtaan. Lallukka tuki auliisti kansansivistystyötä ja taiteilijoita. Monet muutkin tuon ajan kaupparuhtinaat, Lallukan ohella muun muassa Emil Aaltonen, Niilo Helander ja Alfred Kordelin, tukivat rahallisesti kulttuuria, jopa siinä määrin, että esimerkiksi Alfred Kordelinin säätiöstä jaettiin vuonna 1925 enemmän taiteilija-avustuksia kuin valtio jakoi.

Lallukka testamenttasi yhdessä puolisonsa Maria Lallukan kanssa osan huomattavasta omaisuudestaan kulttuuritarkoituksiin, muun muassa Viipurin kirjaston rakentamiseen. Pääosa lahjoituksesta käytettiin kuitenkin Helsingissä olevan niin sanotun Lallukan taiteilijakodin perustamiseen vuonna 1933.

Lähteet:

Kivijärvi, Erkki 1937: Kauppaneuvos. Elämäkertaromaani.  

Koskela, Lasse ym. (toim.) 1999: Suomen kirjallisuushistoria. 2, Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.