Kesällä 1912 Paulaharjut viettivät kesää Hailuodossa. Samuli ei ehtinyt lepäämään saarellakaan, vaan keräsi kansantietoutta ja -runoutta. Hailuodon kuvaukset julkaistiin vuonna 1914. Kansanvalistusseura julkaisi sen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kieltäydyttyä julkaisemasta teosta. Kirja oli ensimmäinen keruutuotos, jonka Paulaharju teki omalla tavallaan ilman ohjeita ja kaavamaisia kysymyksiä opettajiltaan. Paulaharjun tyyli ja aihevalinnat vakiintuivat tämän teoksen myötä.

Kirjan alkusanoissa Paulaharju kuvaa saaren asukkaita ystävällisiksi, sopuisiksi ja työtä tekeviksi. Heitä oli saarella tuohon aikaan noin 2 300. Saarella ei ollut aiemmin tehty kansatieteellistä keruuta, joten Paulaharjulla oli paljon muistiin kirjoittamista. Vanhukset kertoilivat vanhoja tapoja, taikoja ja juttuja. Kirjoittaja mainitsee alussa parikymmentä asukasta, jotka hänelle tarinoitaan kertoivat. Kerrotaan, että paikalliset asukkaat kauhistelivat kirjan julkaisemisen jälkeen, että kirja sai heidät vaikuttamaan noidilta kaikkine taikoineen ja loitsuineen.

Kirjassa on tietäjien ja haltijoiden lisäksi paljon muutakin. Paulaharju kirjoitti aluksi saaren asutuksesta ja sen rakennuksista. Vuorollaan esitellään saaren elinkeinot entisaikaan ja keruuaikaankin. Kalastus, viljely ja karjanhoito kuvaillaan erikseen, kuten myös viinankeitto. Kalastamisesta Paulaharju kirjoittaa seuraavasti:

…"Pienillä pyyntiveneillä, jotka talveksi jätettiin teloille saaren rannalle, käytiin kalaretkillä, verkkoja heittämässä ja kokemassa. Hauskasti meni kesä, varsinkin jos oli hyvät ilmat ja hyvät saaliit. Sillä niin kuin ainakin oli meri hyvin epävakainen antimiensa jaossa. Hyvällä tuulella ollessaan voi se antaa 100, jopa 120:kin nelikkoa kesän mittaan – joskus 4–5 tynnyriäkin kerrallaan – mutta jos sattui meri pahalle päälle, meni koko kesän saalis 10:een, jopa joskus vaivaiseen 3:eenkin nelikkoon." (s. 48)

Paulaharju kirjasi ylös myös juhla- ja merkkipäiviä ja niiden viettotapoja. Omat lukunsa saivat hailuotolaiset häät ja hautajaiset. Vihkimisestä on kirjassa seuraavanlainen tekstinpätkä, jossa myös saarelaisten uskomukset näkyvät.

"Kävi sitten puhemies ilmoittamassa ja yrkämies toi morsianta vihille ja takana kulki morsiamen äiti sekä puhemies. Äiti koetti pysytellä lähellä tytärtään, etteivät väliin pahat pääsisi. Vihittäessä seisoi nuoren parin vieressä kaksi tai neljä morsianpiikaa sekä yhtä monta yrjäntrenkiä, kannattaen heidän päällään kattona isoa silkkihuivia. Vihillä oltaessa piti morsiamen ja sulhasen olla hyvin lähekkäin, jotteivät kirot päässeet väliin. Heti kun vihiltä oli päästy ja sulhanen morsiamen pois taluttanut, ottivat morsianpiiat ja kiireesti juoksuttivat pois vihkimäpallin laitteineen. Sitten morsian vast'edes sukkelammin oli selviytyvä "lapsen saaliista." (s. 102)

Kirjassa on kuvituksena Paulaharjun ottamia valokuvia ja piirroksia. Aiheet keskittyvät rakennuksiin ja maisemiin. Piirroksissa kuvataan etenkin käyttöesineitä.

Lähteet:

Hakola, Pirkko 1974: Samuli Paulaharjun tyyli. Keskeisiä syntaksin ilmiöitä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Harju, Marjut 1989: Samuli Paulaharju. Ruijanrannan reppuherra. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Paulaharju, [1914] 1993: Kuvauksia Hailuodosta. Porvoo: WSOY.

Paulaharju teki kotiseutututkimusta Raahessa kesällä 1923 ja 1924. Keruuseen pohjautuva teos Vanha Raahe julkaistiin loppuvuodesta 1925. Se sai hyvän vastaanoton niin Raahessa kuin muuallakin. Paulaharju oli lähtenyt Raaheen hieman vastahakoisesti. Hän epäili kaupungin tuottoisuutta vanhojen asioiden suhteen. Hän kuitenkin innostui asiasta kuunnellessaan haastateltaviaan, joita oli lopulta runsaat 70. Paulaharju haastatteli emäntiä ja isäntiä. Varsin suuren osan kertomuksista hän kuuli merimiehiltä. Haastattelujen lisäksi Paulaharju tarkasteli arkistoja ja museoita.

Teos yhdistelee historiallista tietoa ja kulttuurin kuvausta. Se on elävä, paljon tietoa ja huumoria sisältävä kuvaus kaupungista ja sen tapahtumista. Kirjassa on paljon ruotsinkielestä johdettuja sanoja. Paulaharju huomauttaakin alkusanoissaan, että Raahen murteen käyttö tekstissä ilman lainausmerkkejä on tahallista. Aiheet vaihtelevat asutuksesta elinkeinoihin ja laivoista huvituksiin. Merimiesten jutut tuovat eksoottisten matkakertomusten tavoin terveiset kaukaisista satamista ja oudoista asioista.

"Aavoilla yksinäisillä ulapoilla oli laivakansan matkatovereina useinkin vain merenelukoita. Kuumissa merissä, "passaatisa" ja "Västinjan kustollakin", kulki laivan matkassa delfiini, lohen kokoinen kala, syöden laivanpohjaan tarttunutta, laivaa syövää longhalsia. Miehet taas vuorostaan söivät delfiiniä, pudottivat arinan niskaan ja paiskasivat hyvänmakuisen kalan kokin kattilaan."

Kaupungin tapahtumista ja tavoista myös pienimmät pääsivät kirjaan. Kirjassa kerrotaan yhdessä luvussa poikien leikeistä ja peleistä.

"Kesällä piti muutamien poikakurikkain kerätä talteen suuret joukot varisten ja harakkain munia. Syksyyn mennessä ennätti munakokoelma hyvänlaisesti mädäntyä, ja munat olivat kyllin kypsiä, kun pojat niitä katoilta lennättelivät maalaisten ja muiden ukkojen niskaan ja päin silmiä, kun ne ajoivat kaupunkiin syysmarkkinoille. Milloin he pingoittivat köyden pimeän kadun poikki, niin että kävijät kupsahtivat kumoon, milloin kuraisivat neulalla ja rihmalla torilla haastelevien akkojen hameet toisiinsa, milloin taas riisuivat maalaisukon hevosen valjaista kuormansa viereen, sillä aikaa kuin ukko oli kauppapuodissa asioillaan, milloin tekivät elkeitään juopuneille." (s. 92)

Kirjassa on paljon piirroksia ja valokuvia. Kuva-aiheet ovat pääasiassa maisemia ja rakennuksia.

Lähteet:

Harju, Marjut 1989: Samuli Paulaharju. Ruijanrannan reppuherra. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Paulaharju, Samuli [1925] 1965: Vanha Raahe. Helsinki: WSOY.

Kesäksi 1921 Paulaharju sai Kalevalaseuralta apurahan, jonka avulla hän teki keruumatkan Länsi-Lappiin. Paulaharjut kiersivät Kolarista Kaaresuvantoon ja keräsivät tietoa vanhoista tavoista, taioista ja tarinoista. He kirjasivat ylös seudun tarinoita kolmena kesänä. Aineistot julkaistiin teoksessa Lapin muisteluksia vuonna 1922. Juttuja oli niin paljon, että niistä riitti vielä toiseen teokseen Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa.

Lapin muisteluksien alkusanoissa Paulaharju kertoo toimineensa metsä- ja tunturikansan tulkkina tuodessaan heidän juttunsa kirjassaan julki. Hän oli yhdistänyt kertojien muistelmat yhtenäisiksi kertomuksiksi. Teoksessa on enemmän kaunokirjallisia kertomuksia kuin ennen. Ne kertovat tarinaansa paikoista, niiden asuttamisesta ja ihmisistä.

"Kun porolappalainen muuttaa, muuttaa hän koko taloineen. Hän rysäyttää kotansa kasaan, kääräisee leveät kotalouteet kokoon ja sitoo kimppuihin pieljipuut sekä kotariuvut, parikymmentä pitkää seivästä. Samoin kimppuaa hän kaikki muutkin talon tarvekalut, keittoastiat, kiisat, laukut, ruokatavarat, vähät työkapineet, vaatteet ja makuutarpeet. Autio kotamaa koivurisuineen ja tulisijoineen, luövvi, jonka katoksen alle on kasattu porokelkat ja ahkiot odottamaan talvea, ja kalakodat kalapönttöineen vain jäävät rannalle osoittamaan ihmisen aherruspaikkaa." (s. 89)

Lapin muisteluksissa on paljon noitia ja maahisia. Paulaharju kuvasi teoksessa Lapin uskomusmaailmaa. Teosta on sanottu myös eräänlaiseksi noitaeepokseksi.

"Jo vanhastaan on Lappi tunnettu noitien maaksi. Suomalaisetkin, jotka itsekin olivat koko etevää tietäjäkansaa ja muualla suuressa noitamaineessa, pitivät vasta Lappia oikeana tietäjien maana, ja lapinnoitia kaikkien noitien noitina. Suomen suurimmat tietäjät hakivatkin parhaimman mahtinsa aina Tuli-Lapista asti; mitä etemmäksi he jaksoivat mennä, sitä mahdikkaampina he palasivat kotiin. Kaikkialla saamme vieläkin kuulla kertomuksia vanhojen suurtietäjien Tuli-Lapissa käynnistä, opinnoista siellä sekä huimasta noitakyydistä takaisin." (s. 115)

Teoksen lopussa on sana- ja asiaselityksiä. Ne ovat hyödyllisiä, sillä käytetyt termit saattavat olla outoja ulkopaikkakuntalaisille. Kirjassa on piirroksia ja valokuvia. Valokuvat jätettiin pois toisesta painoksesta vuonna 1962.

Lähteet:

Harju, Marjut 1989: Samuli Paulaharju. Ruijanrannan reppuherra. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laaksonen, Pekka 1991: Samuli Paulaharjun Lappi. Kotiseutu 4: 139–149.

Paulaharju, Marjut 1999: Paappani Samuli Paulaharju. Kiertäjä – kerääjä – kertoja. Jalasjärvi: Koskuen Heikki Olavinpojan jälkeläiset r.y.

Paulaharju, Samuli [1922] 1962: Lapin muisteluksia. Porvoo: WSOY.

Vuonna 1937 Paulaharju matkasi keruulle Sompioon, johon oli tutustunut lähes 30 vuotta aiemmin. Siellä hän tallensi paperille seudun viisaudet ja tavat. Paulaharjut olivat jo tunnettuja kerääjiä ja kirjoittelivat matkoiltaan reportaaseja lehtiin. Ensimmäinen retki keskeytyi Samulin sairastelun vuoksi. Hän kävi viimeisen kerran Lapissa, Sompiossa, kevättalvella 1939.

Sompion perinteet ja tarinat sisältävä teos valmistui vuonna 1939. Kirjaa ei voitu sotatilanteen vuoksi julkaista heti, sillä aluetta kuvaavan kartan katsottiin olevan liian tarkka, ja aiheuttavan ongelmia, jos se joutuisi vihollisen käsiin. Kartassa näkyvät myös nykyään tekoaltaiden alle jääneet kylät.

Teos on täynnä Lapin tarinoita. Alkusanoissa Paulaharju kirjoittaa, että hänen ja Jennyn tehtävänä oli kerätä talteen tieto kylän vanhoilta ennen kuin he kuolevat. Paulaharju keräsi kirjan loppuun kaikki muistelijat, noin 80 henkilöä. Takana on myös sanasto. Teoksessa on paljon valokuvia. Niiden aiheena ovat maisemat tai ihmiset työssään. Myös piirroksia on lukuisia.

Kirjan aiheet liittyvät seutujen asuttamiseen ja siellä asuneisiin sukuihin. Teoksessa on paljon luonnon ja eläimien kuvausta. Tuttuun tapaan kalastus ja metsästys saavat omat osuutensa. Kirjaan on kirjattu ylös myös muutamia sään ennustuskeinoja.

"Vanha kalamies katsoi ensimmäisen, ennen käen kukkua, ennen jään menoa, saamansa keväthauen maksasta kesän menon. Ukko pullahdutti maksan laudalle ja tutki: missä korkia paikka – se tulvaa, missä laksopaikka – se kuivaa. Maksan verisuonien haarat olivat hallansuonia, ja perttulinpäivän haaran jälkipuoli muisteli syksyiset säät.

Mutta Moskuvaaran vanha Hermanni vetäisi ison kevätahvenen harjan puukolla poikki lihanrajaa myöten, ja luki siitä kesän ilmat. Mistä kohti tillahti veri, silloin oli sadetta, ja mikä pysyi kuivana, silloin oli poutaa. Kuukausittain selkäruodot niskasta pyrstöön laskettelivat kesän juoksua." (s. 76)

Perinteeseen luonnollisesti kuuluvina saivat noidat ja uskomukset oman lukunsa. Juhlapäivien viettoa kuvataan tapoja ja ruokia myöten.

"Jouluaattona, jo ennenkin, parhaissa joulurauhoissa, poikasikiöiden piti hakata joulupuita, raahata niitä kelkalla ja kantaa pirttiin. Oli kolme, neljä joulunpyhää, piti kasata pirtti kohta puolilleen polttopuuta. Ei saanut jouluna puita kanniskella.

Ei eletty jouluna niin suuresti kuin kekrinä. Voiliiningit kyllä annettiin jokaiselle sekä selvät ruisleivät. Poronkontti ja lihavamus poronselkä oli parhainta syötävää joulupöydällä, oli vanhoilla myös villipeuraa." (s. 327) 

Lähteet:

Harju, Marjut 1989: Samuli Paulaharju. Ruijanrannan reppuherra. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laaksonen, Pekka 1991: Samuli Paulaharjun Lappi. Kotiseutu 4: 139–149.

Paasilinna, Erno [1975] 1986: Menetetty maailma ja unohdettu kirjailija. Teoksessa E. Paasilinna: Kansan palvelijoita. Kootut kirjoitukset 1964–1984. Artikkeli julkaistu alun perin Suomen Kuvalehdessä 1975. Helsinki: Otava, 299–303.

Paulaharju, Samuli [1939] 1979: Sompio. Porvoo: WSOY.

Paulaharjun ensimmäinen ja ainoa puhtaasti kaunokirjallinen teos Tunturien yöpuolta julkaistiin vuonna 1934. Kirja sisältää 15 novellia Lapista. Aiheet keskittyvät kummituksiin, noitiin ja paholaiseen. Tarinoiden pohja on lappilaisessa tarinaperinteessä. Paulaharju on lisännyt niihin enemmän eloa ja väriä. Hän on käyttänyt useita tarinoita jo aiemmin muissa teoksissaan lyhyempinä alkuperäisinä versioina.

Novellit on kirjoitettu niin sanotusti klassisen novellin muotoon, jossa on selkeä kronologisesti etenevä juoni. Tarinassa on jokin häiritsevä tekijä, joka järkyttää ympäristön tai ihmisen tasapainoa. Tarinassa on tarkoitus pyrkiä takaisin tasapainoon. Tapahtumat sijoittuvat yleensä erämaahan ja öiseen aikaan. Luonnolla on suuri rooli kertomuksissa.

"Jossakin vuoman laidassa korvessa huutelee huuhkaja, niin kuin suuren erämaan henki huhuilisi. Tunturista päin tulla leuhottaa iso tumma lintu, lentäen äänettömästi läpi pimeyden kuin jonkin näkymättömän heittämänä, ja yhtä äänettömästi se laskeutuu kodan taakse mustaan kuuseen. Sieltä kohta paistaa kaksi pientä kiilua kuin kissapökön keltaista silmää…

Suuren metsän salaperäiset näkymättömät henget ovat liikkeellä. Pimeä yö on heidän oikea virka-aikansa." (Tunturien yöpuolta, novellista Metsän pelästyttämä, s. 28)

Paulaharju käytti teoksessaan runsaasti Lapin murretta. Kirjassa on sanaselityksiä, joiden avulla ymmärtäminen on helpompaa. Kirja sai aikoinaan ristiriitaiset arvostelut. Toiset kehuivat teosta. Toisten mielestä sen tunnelma ei ollut yhtä onnistunut kuin muissa Paulaharjun teoksissa. Paulaharju ei halunnut tämän kritiikin jälkeen julkaista enempää kaunokirjallisuutta. Teos on kuitenkin kansainvälisesti tunnetuin Paulaharjun kirjoista. Se on käännetty ainakin saksaksi, puolaksi ja englanniksi.

Lähteet:

Laaksonen, Pekka 1991: Samuli Paulaharjun Lappi. Kotiseutu 4: 139–149.

Lehtola, Veli-Pekka 1997: Rajamaan identiteetti. Lappilaisuuden rakentuminen 1920- ja 1930-luvun kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lehtola, Veli-Pekka 2000: Matka ihmisen yöpuolelle. Esipuhe teoksessa Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Paulaharju, Samuli [1934] 2000: Tunturien yöpuolta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.