Lapsuus ja opiskeluaika

Eero Niilo Manninen (tai tässä vaiheessa vielä Thonberg) syntyi Tampereella 16. huhtikuuta 1893. Hänen vanhempansa olivat koristemaalari Viktor Erik Thonberg ja Helmi Gustava Ahlgren. Isä oli luonteeltaan levoton ja lähti ilmeisesti omille teilleen pojan ollessa vielä pieni. Kirjailija arveli myöhemmin perineensä levottoman verensä isältään. Äiti muutti Enontekiölle ja meni uudestaan naimisiin nimismies Artturi Aleksanteri Mannisen kanssa.

Manninen kävi kansakoulun Enontekiöllä ja jatkoi opintojaan Oulun reaalilyseossa. Kesät hän vietti inventoimassa metsiä Koillismaalla, missä hän pääsi eräelämän makuun. Ylioppilaaksi Manninen kirjoitti Kajaanin yhteiskoulusta 1914.

Opinnot jatkuivat Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa. Jo lyseossa alkanut taideharrastus jatkui. Runous, lausunta ja teatteri kiehtoivat nuorta ylioppilasta. Toisaalta hän kiinnostui poliittisesta aktivismista ja syntymässä olevasta jääkäriliikkeestä. Viimein joulukuussa 1915 oli aika päättää Ida Aalberg -teatterin ja Saksan-matkan välillä. Manninen valitsi jääkärin epävarman tulevaisuuden.

Vaellusvuodet

Mannisen seikkailu kesti kolme vuotta. Hän toimi värvärinä ja erilaisissa jääkäriliikkeen tehtävissä Ruotsissa. Saksassa saadun sotilaskoulutuksen jälkeen hän palasi muiden jääkärien mukana Suomeen. Kansalaissodassa hän oli koillisrintamalla ja sen jälkeen osallistui vielä Viron vapaussotaan. Kun Manninen erosi Viron retkikunnasta 1919, hänen terveydentilansa oli heikko. Saksassa saatu keltatauti ja vapaussodan haavat eivät olleet saaneet rauhassa parantua.

Sen sijaan, että olisi jatkanut kesken jääneitä opintojaan, Manninen antoi periksi kulkuvietilleen. Seurasi kolme Lapin vapaudessa vietettyä vuotta, jotka kuluivat metsästyksen, kalastuksen ja urakkatöiden merkeissä. Iisuksi kutsuttuna jätkänä hän oppi tuntemaan Lapin ja sen asukkaat perin pohjin. Tänä aikana hän myös palasi ensimmäistä kertaa koulupoikavuosien jälkeen kirjoitusharrastuksen pariin. Hän purki sotamuistojaan Khanavala-nimisessä romaanin käsikirjoituksessa. Kustannusliike Kirja aikoi julkaista teoksen, mutta perui pian päätöksensä. Kirjailija hävitti myöhemmin käsikirjoituksen vieraannuttuaan sen teemasta.

Lapissa vietetyt vuodet palauttivat Mannisen terveyden ja 1922 hän palasi yliopistoon suorittamaan alemman oikeustutkinnon. Valmistuttuaan hän vietti vielä yhden kesän vetäen nuottaa Inarinjärvellä, mutta sitten oli aika vakiintua. Lokakuun ensimmäisenä päivänä 1923 Mannisesta tuli Utsjoen piirin nimismies. Hänen muuttaessaan virkataloonsa Onnelaan mukana oli myös tuore vaimo Anna Elisabeth tai tuttavallisemmin Liisa.

Utsjoen lensmanni

Manninen viihtyi tutuissa Lapin-maisemissa. Hän oppi tuntemaan Lapin ja sen suomalaiset ja saamelaiset asukkaat entistä paremmin. Hän opetteli sen verran saamenkieltä, että selvisi käytännön asioista. Nimismiehen oli pohjoisessa hallittava erätaidot. Virkamatkat kuljettiin porokyydillä ja toisinaan oli yövyttävä talvisessa tunturissa ahkion alla. Porovarkaudet ja norjalaisten porojen laiton laidunnus Suomen puolella työllistivät nimismiestä ja myöhemmin antoivat aiheita kirjailijan töihin. Melkein kaikilla hänen romaaniensa henkilöillä on todelliset esikuvat, joihin hän nimismiehen työssään tai aiemmin vaellusvuosinaan oli tutustunut.

Nimismiehellä oli kuitenkin aikaa myös henkisille harrastuksille. Hän jatkoi lainopillisia opintojaan, mutta ylempi oikeustutkinto jäi suorittamatta. Kirjoitusharrastus ajoi opiskelun ohi. Vuonna 1925 julkaistiin ensimmäiset Mannisen kirjoittamat novellit Suomen Kuvalehdessä. Röppäjalka ja Aslak Bauno oli kirjoitettu salanimellä Maarit Sullunjarga. Manninen jatkoi elämänsä loppuun asti novellien ja asiajuttujen kirjoittamista lehtiin, tästä lähtien yleensä omalla nimellään. Utsjoen vuosina syntyi myös ensimmäinen luonnos romaanista Erämaan armoilla.