Sadun ja seikkailun mailla
Tämän sivun sisältö:
- Paikkamerkki
Pohjoinen satukirjallisuus
Z. Topelius asetti 1800-luvulla perusmerkit, millä kuvata saduissa pohjoista. Sampo Lappelill, joka on suomennettu Sampo Lappalainen, kertoo maasta, "jossa ei ole kunnon metsiä eikä peltoja eikä taloja, vaan vain autioita soita ja jylhiä tuntureita" ja jossa "päivä ei kesällä painu mailleen ja jossa talvella on niin pimeää että tähdet loistavat yötä päivää" (suomennos: Irja Lappalainen).
Seitsenvuotias Sampo ajaa omalla porollaan – hän on menossa auringon näyttäytymisjuhlaan mahtavalla Rastegaissa-tunturilla. Päivä voittaa sadussa yön, aurinko Hiiden ja kristinusko pakanuuden.
Pakanuus ja kristinusko asetetaan vastakkain myös Topeliuksen sadussa Stjärnöga, joka on suomennettu nimellä Tähtisilmä). Saamelaisella löytölapsella on ihmeelliset, näkevät silmät, joiden katsetta uudistalon emäntä ei kestä, vaan palauttaa tytön tunturiin. Saman tien katoaa uudistalosta onni ja menestys, opettaa satu.
Turjanlinnan lapset
Satu oli kirjallisuuden lajina erityisessä suosiossa sekä 1800- ja 1900-luvun taitteessa että 1940- ja 1950-luvulla eli ajankohtina, jolloin yhteiskunta ja kulttuuri nykyaikaistuivat nopeasti ja tälle kokemukselle haettiin muotoa.
Ilmari Kianto kirjoitti Turjanlinnan satukirjansa vuonna 1915; viimeisin painos julkaistiin vuonna 2005. Alaotsikkonsa mukaisesti se oli tarkoitettu sekä omille että muille lapsille opiksi ja huviksi. Esipuheessaan tekijä kertoo tavoitelleensa Pohjois-Suomen omaa satukonttia, joka toimisi vastapainona eteläisille herrassaduille.
Osa kokoelmasta on kertomuksia Turjanlinnan lasten arjesta, osa selvemmin satuja. Pikku Pojan kirkossa poika järjestää oman jumalanpalveluksensa isolla kivellä, Porosta ja porolla-ajaja-tytöstä -sadussa tapaamme prinsessa Tytti Hyttisen, joka asuu "tuolla kaukana, ihan Kuusamon kulmilla ja Hossan honkanummilla".
Teksti: Liisi Huhtala
Luonnonfilosofiaa ja nykysatuja
Luonnonfilosofinen satu
K. M. Walleniuksen satukokoelma Emäpuu kertoo vuodelta 1942 edustaa uutta luonnonfilosofista satua. Se yhdistää elämänfilosofiset pohdinnat ja hyvinkin mieskohtaisen symboliikan tarkkoihin havaintoihin Jäämeren pohjaeläimistöstä ja -kasvistosta. Sen miljöönä on Petsamo, jossa Wallenius oli 1930-luvulla työskennellyt kalatehtaiden johtajana värikkään kenraalinuransa jälkeen.
30-luvun Petsamo oli eksoottinen ja suosittu turismin ja populaarikulttuurin kohde. Jo vuonna 1914 Anni Swan oli sijoittanut sinne osan nuortendekkaristaan Me kolme. Siinä annettiin kielteinen kuva koltista; sama toistui myöhemmin, muun muassa Walleniuksen eräkertomuksissa. Swanin koltat olivat matalia, likaisia ja lemusivat kalanrasvalle, heidän naisensa olivat nyrpeitä.
Vanha emäpuu makaa veneitten hautausmaalla Petsamossa, jo puoliksi mudassa, mutta haluaa kertoa vaiheistaan nuorelle ja viehättävälle meritähtineitoselle. Kertomus tiivistyy vanhuksen elämänviisaudeksi.
Vielä selvemmin 1950-luvun satumodernismiin liittyy Annikki Setälän saturomaani Pikkunoita vuodelta 1959. Siinä pieni gufitar, joka osaa muuttua muun muassa eläimeksi, muuttaa vuodeksi itsensä ihmispojaksi, mutta huomaa pian noitaidentiteettinsä sittenkin omimmaksi.
Ihmisperheessä hän, varsinkin koska hän on poika, aiheuttaa hämminkiä päästämällä kalat verkosta vapauteen ja marjoja syövän karhun pakoon. Kun hän lopuksi palaa omaan tyttönoidan olomuotoonsa, kaikki tuntuu olevan hyvin ja maailma kaunis.
Inhimillisiä tuntureita
Annikki Setälä oli aikaisemmin vuonna 1947 julkaissut kokoelman Tunturisatuja. Siinä personoidaan Saana- ja Malla-tunturit – edellinen on karu ja miehinen, jälkimmäinen pyöreä, naisellinen ja hilpeä. Pohjoiselle tarinaperinteelle tyypilliseen tapaan usein on kyse syntysadusta – revontulet syntyivät, kun Jumala unohti luodessaan Lapin ja pani pikkupojan korvaukseksi maalaamaan sen kirkkailla väreillä; Saanan ja Mallan kivetti tuntureiksi kirkonkellojen soitto.
Setälä itse oli asettunut Rovaniemelle 1920-luvun alussa avioituessaan metsäherra Jarl "Sunkku" Sundqvistin kanssa. Kirjailijana hän aloitti 1920-luvulla lasten- ja nuortenkirjoilla, jotka paikantuivat pohjoiseen. Hän toimi myös aktiivisesti nukketeatterin kehittämiseksi.
Teksti: Liisi Huhtala.
Nykysatuja
Uudempia pohjoisia satuja
Uusimmasta satukirjallisuudesta pohjoiseen ovat kiinnittyneet erityisesti Leena Laulajaisen teokset. Myös taivalkoskelainen Niilo Keränen on julkaissut kaksi kokoelmaa satuja Soiperoisten maasta eli teokset Soiperoisten maa vuodelta 1993 ja Soiperoisten maan kuningas vuodelta 1996, jossa peikkoperheet touhuavat hölmöläisten tavoin.
Taivalkoskella on vuodesta 1993 asti järjestetty valtakunnallinen Napero-Finlandia -kilpailu, jossa lapset ja nuoret kilpailevat kirjoittamillaan saduilla. Kaikki sadut arkistoidaan.
Taikarumpu kertoo – myytillisiä syntysatuja
Leena Laulajainen aloitti vuonna 1980 lapinaiheisten satujen kokoelmalla Taikarumpu kertoo, jota seurasi vuonna 1983 balladisatujen kokoelma Vesilinnun sydän. 1980-luku merkitsi yleensäkin sadun uutta nousua, yhteiskunnallisiin aiheisiin keskittyneiden 1960- ja 1970-lukujen jälkeen.
Laulajaisen erityislaji olivat myyttiset syntysadut, joiden aineisto on hänen omasta mielikuvituksestaan, mutta joiden rakenteessa näkyy hänen perehtyneisyytensä suomalaisugrilaisiin kulttuureihin. Esikoiskokoelmissaan hän kertoo muun muassa, kuinka Lapinmaa ja revontulet syntyivät ja kuinka jääleinikki syntyi turhamaisen Aillan peilaillessa Narkissoksen tavoin. Taikarumpu kertoo -teoksen esipuheessa itse personoitunut satu, yllään "saamelainen nuttu ja neljäntuulen lakki", vaatii tekijää kirjoittamaan.
Syntysatuihin Laulajainen palasi vuonna 2000 julkaistussa kokoelmassaan Aurinkolintu ja Kaamoksen korppi, jossa on Anna-Liisa Hakkaraisen erinomainen kuvitus. Saamme tietää, miten syntyivätkään Inarinjärvi ja Ivalojoki ja miten Aurinkolintu joka kevät voittaa Kaamoksen mustine korppeineen, aivan kuten kävi jo Topeliuksen Sampo Lappalaisessa.
Lappi muussa satukirjallisuudessa
Muussakin uudessa satukirjallisuudessa Lappi on koettu kiehtovaksi aiheeksi. Esimerkiksi Eeva Tikan Yön lintu ja Siivetön vuodelta 1989 kierrättää revontulet, tunturit ja hillanmarjat, Jukka Parkkisen saturomaani Sammaltunturin sopulivuosi vuodelta 1996 hupaisasti sopulit ja Eevamaria Halttusen ja Anna Härmälän kuvakirja Petra ja revontulet vuodelta 2008 saamelaiset muodonmuutosmyytit. Timo Parvelan lastenkirja Ella Lapissa vuodelta 2003 puolestaan osoittaa, että Lappiin sijoitetaan mielellään tavallisesta arjesta irtoavia sattumuksia.
Teksti: Liisi Huhtala.