Opiskeluvuodet

"Vaikka olin saapunut Helsinkiin opiskelemaan, muodostuivat varsinaiset kandidaattiluvut minulle kuitenkin sivuasiaksi, välttämättömäksi pahaksi, johon oli häpeän vuoksi alistuttava."
– Vuosisadanalun ylioppilas, 1947.

Veikko Forsnäs kirjoittautui Keisarillisen Aleksanterin yliopiston historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan syksyllä 1903. Nuori ylioppilas suhtautui akateemisiin opintoihin penseästi, eikä hänellä ollut selkeitä ammatillisia päämääriä. Pedagogiksi Forsnäs ei ainakaan halunnut, vaikka omat sisaret opiskelivat opettajiksi. Tiedemiehen ura kiinnosti, mutta hän epäili omia kykyjään ja taloudellisia mahdollisuuksiaan. Sanomalehtimiehen ja kirjailijan ura kangasteli mielessä epämääräisenä haaveena. Perhe toivoi Veikosta maisteria, ja siihen hän alistui.

Penseys muodollisia opintoja kohtaan ei johtunut tiedonhalun puutteesta. Koskenniemi kyllästyi lukemaan "muiden antamia läksyjä" jo kouluvuosina Oulussa. Suurkaupunki Helsinki tarjosi sosiaalisia suhteita ja tiedollisia virikkeitä pohjoisen pikkukaupungista tulleelle nuorelle miehelle yliopiston ulkopuolellakin. Tärkein uusista ystävistä oli kemian ja filosofian opiskelija Janne Valmari, jonka kanssa Forsnäs jakoi pessimistisen elämännäkemyksen ja kiinnostuksen aikakauden filosofiaan – Schopenhaueriin, Nietzscheen ja Wilhelm Ostwaldiin. Kirjailija Kyösti Wilkuna – Oulun klassillisen lyseon poikia hänkin – kuului myös ystäväpiiriin.

Wilkuna kuvasi Veikko Forsnäsiä Veli Forsbergin hahmossa vuonna 1915 ilmestyneessä romaanissa Vaikea tie. Teos kuvaa suurlakkosyksyä 1905 ylioppilasnuorukaisen näkökulmasta. Markus on Vilkunan alter ego:

"Veli Forsberg oli pienenpuoleinen, teräväpiirteinen nuorukainen, jonka kalpeutta lisäsivät tukan ja kulmakarvojen tummuus sekä ylähuulessa sarastavat mustat viiksien alut. Hän oli kaupunkilaislapsi virkamieskodista sekä useita vuosia Markusta nuorempi. Mutta hän oli varhain kypsynyt ja niin paljon suuremmat kuin Markuksella olivatkin elämänkokemukset, tunsi hän itsensä kuitenkin Veljen rinnalla älyllisessä suhteessa kehittymättömämmäksi. – –"

Vuosisadanalun ylioppilaassa Koskenniemi totesi, että "moninaisia vaiheita eläneenä Wilkunalla oli paljon suurempi kokemusvarasto kuin minulla, joka luultavasti hänen silmissään vaikutin aikamoiselta mammanpojalta". Muistelmateos antaa hyvän kuvan 1900-luvun alun Helsingistä opiskelu- ja kulttuurikaupunkina, myös niistä ulkopuolisuuden tunteista, joita nuori Forsnäs koki muualta tulleena. Paikoitellen sävy on yllättävänkin intiimi ottaen huomioon Koskenniemen pidättyväisen luonteen. Hän kertoo paristakin onnettomasta rakastumisesta ja pohtii suhdetta naiseen oman sukupolvensa näkökulmasta: "Olimme suhteessamme toiseen sukupuoleen aina ensi sijassa rakastajia".

Eino Kaliman merkityksestä kirjailijanuran kannalta Koskenniemi muisteli:

"En milloinkaan voi unohtaa sitä innostuttavaa lämpöä ja myötäelämisen kykyä, millä hän suhtautui kuulemaansa. Jos jollekin kuuluu "kunnia" – oikeammin tietenkin olisi sanoa: vastuu – minun "löytämisestäni", niin kuuluu se Eino Kalimalle. Hän ei saanut mitään rauhaa, ennen kuin olin antanut hänen kopioida joitakin lyyrillisiä kappaleitani, joita hän sitten luki omille tuttavilleen ja ystävilleen."
– Vuosisadanalun ylioppilas, 1947.

Kalima kuului kirjailija Maila Talvion ja hänen puolisonsa professori J. J. Mikkolan kirjalliseen piiriin, mihin hän vei ystävänsä vuonna 1905. Koskenniemestä tuli nopeasti piirin arvostettu vieras.

Muista aktiviteeteista huolimatta Koskenniemi kuunteli tunnollisesti muun muassa Eliel Aspelin-Haapkylän estetiikan ja Arvi Grotenfeltin filosofian luentoja. Aineyhdistelmään kuului myös taidehistoria. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon joulukuussa 1907. Isoäidin painostuksesta hän suostui hankkimaan silinterihatun akateemisen arvon merkiksi, mutta lupautui käyttämään epämukavaa päähinettä vain häissä ja hautajaisissa.

Veikko Forsnäs suomensi sukunimensä Koskenniemeksi Snellmanin päivänä vuonna 1906, samoin hänen äitinsä ja sisarensa. Runoilijanimeksi vakiintui V. A. Koskenniemi.

"Runoilija-boheemi"

Maisterin tutkinnon suoritettuaan Koskenniemi ansaitsi elantonsa kirjailijana, lehtimiehenä ja suomentajana. Lauri Viljasen mukaan vuodet ennen ensimmäistä maailmansotaa merkitsivät Koskenniemelle "rikasta esteettistä sielunkoulua, valpasta retkeilyä eurooppalaisen kulttuurin maaperällä". Koskenniemi tosin piti omaa sivistystään vastavalmistuneena maisterina ohuena ja pinnallisena. Hän haaveili täydentävistä opinnoista ulkomailla, mutta ne eivät toteutuneet taloudellisista syistä. Apurahojen turvin hän kuitenkin teki useita Euroopan-matkoja ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Monipuolisen kirjallisen toiminnan ja henkilösuhteiden ansiosta Koskenniemen asema suomalaisessa kulttuurielämässä vahvistui 1910-luvulla. Kirjallis-taiteellisen työskentelyn keskeinen foorumi oli kulttuuriaikakauslehti Aika, jonka päätoimittajana Koskenniemi työskenteli vuosina 1912–1922. Aikaa edelsi toimiminen radikaalin ylioppilaslehti Raatajan pääsihteerinä ja kirjallisuuskriitikkona. Hän oli myös Uuden Suomettaren kirjallisuuskriitikko.

"Lyyrikko-erakosta" alkoi 1910-luvun kuluessa kehkeytyä kulttuuripersoona, joka nähtiin myös helsinkiläisissä kulttuuriravintoloissa seuranaan nuorehkoa akateemista ystäväpiiriä. Koskenniemi kuului Maila Talvion kirjallisen piirin vakituisiin jäseniin, mikä edesauttoi kontaktien luomista. Koskenniemi kutsui itseään "runoilija-boheemiksi", mutta hänen elämänsä oli melko kurinalaista. Ajan tapoihin kuulunut runsas alkoholinkäyttö taiteilijapiireissä ei kiinnostanut häntä, mutta sosiaalisena ihmisenä hän viihtyi seurassa. 

Muistelmissaan Koskenniemi kertoo hupaisan anekdootin Eino Leinon ja kolmen musiikkimiehen – Toivo Kuulan, Otto Kotilaisen ja Evert Katilan – iloisesta illanvietosta ravintola Königissä. Miehet muistivat yhtäkkiä, että Kuulaa ja Koskenniemeä yhdisti kuorolaulu Siell´ on kauan jo kukkineet omenapuut. Kotilainen tokaisi: "Omenapuut yhteen!", minkä jälkeen Koskenniemelle soitettiin ja pian hän liittyikin iloiseen seurueeseen. Tapaus oli sikäli erikoinen, että vihamiehinä pidetyt Koskenniemi ja Leino lähtivät yhdessä "jatkoille" kyllästyttyään musiikkimiesten juttuihin.

Rafael Koskimies luonnehti 1910-luvun Koskenniemeä seuraavasti:

"Ensimmäisiä vaikutelmiani hänestä on keskittynyt, intensiivinen ja vitaalinen tarmokkuus, joka tosin saattoi verhoutua siihen aikaan vielä hieman uneksivaan ilmeeseen ja mietiskelevään kasvojenjuonteeseen. VAK:n, kuten häntä nimiteltiin, äly leikkasi kirkkaasti ja kylmästi mutta se osasi myös nauraa. Ihmeteltävän paljon hän tuossa poikamiehenelämässään myös ennätti saada aikaan."
– V. A. Koskenniemi In memoriam, 1962.

Koskenniemi julkaisi 15 vuodessa eli kaudella 1906–1920 viisi runokokoelmaa ja kaksi runoelmaa, romaanin, kaksi matkakirjaa, kirjailijamonografian, esseekokoelman sekä suuren määrän arvosteluja ja kirjallisuusesseitä. Oman tuotannon ohella hän käänsi liki kymmenen teosta, esimerkiksi Honoré de Balzacia ja Sören Kierkegaardia. Koskenniemen asema kirjailijana oli vuonna 1920 jo niin vakiintunut, että hänelle myönnettiin kirjailijaeläke. Käytännössä se merkitsi melko vaatimatonta, mutta säännöllistä taloudellista tukea. Koskenniemi luopui eläkkeestä vuonna 1925 Turun yliopiston professorina.

Lähteet:

Koskenniemi, V. A. 1947: Vuosisadanalun ylioppilas. Porvoo: WSOY.

Koskimies, Rafael 1962: V. A. Koskenniemi In memoriam. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 20. Toimittanut Lauri Viljanen ym. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Sevänen, Erkki 1994: Vapauden rajat. Kirjallisuuden tuotannon ja välityksen yhteiskunnallinen sääntely Suomessa vuosina 1918–1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Viljanen, Lauri 1935: V. A. Koskenniemi: hänen elämänsä ja hänen runoutensa. Porvoo: WSOY.