Ruusubaletti  vuodelta 1966 on hilpeä sekoitus lyyristä satua, romanttista komediaa, puskafarssia, satiiria ja protestia. Samoihin aikoihin radion Orvokki-kabareet kritisoivat revyyn keinoin kotia, uskontoa ja isänmaata, koululaitosta ja porvarillista moraalia. Arvo Salon Lapualaisooppera karnevalisoi falskiudellaan elitististä korkeakulttuuria ja asettui tanakasti 30-lukulaisia kovia asenteita vastaan. Elettiin iloista ja moniäänistä 60-lukua.

Ruusubaletissa ovat nupullaan teemat, joita Kaipainen myöhemmin laajentaa romaaneissaan. Se myös enteilee kerrontatapaa, jossa ainekset otetaan mielikuvituksesta, myyteistä ja kansanperinteestä mutta kysymykset suoraan nykytodellisuudesta.

Ruusubaletti kertoo tynnyrissä kasvaneesta tytöstä, Herrantertusta, joka hullaannuttaa pikkukaupungin ukkomiehet ja kirkkoherrankin – tästä nimi Ruusubaletti. Oululaiset yhdistivät tapahtumat paikalliseen paritustoimintaan, josta käytettiin kiertoilmausta "ruusubaletti". Kirjailija-opettajan epäiltiin pahansuovasti tonkivan koulukaupunkinsa tunkiota. Kaipaisen mukaan näytelmä on kuitenkin saanut aiheensa Mäntän viransijaisuusajan skandaalista:

"Siellä ruusubalettia pitävä tyttö oli tullut äkkiä uskoon ja päättänyt tunnustaa kaikille, joitten kanssa oli syntiä harrastanut. Se aiheutti suurta hämmennystä: eihän koskaan voinut tietää, kenen ovella tyttö seuraavan kerran seisoisi."

Ruusubalettiin on siirretty aikalaiskeskustelu pasifismista ja seksuaalisesta vapaudesta. Herranterttu on idealistinen hippityttö, joka uskoo parantavansa rakkaudella maailman. Ruusukaupungin lääkäri ja kirkkoherra suunnittelevat julkista avioliittokoulua, jossa tarjottaisiin: "neuvontaa ehkäisyssä ja tekniikassa, sukupuolielokuvia ja paneelikeskusteluja aiheesta 'Onko yhdyntä syntiä?'" Kaupungin naisväki lainehtii kuin viljapelto milloin vapaamielisyyden puolesta, milloin sitä vastaan.

Ruusubaletin taustaa on vuoden 1965 seksuaalikevät. Sen merkkejä olivat Ylioppilaslehden ja Medisiinarin seksuaalinumerot sekä paneelit, joissa keskusteltiin seksuaalitutkimuksesta, perhesuunnittelusta, aborttilainsäädännöstä, sukupuolivalistuksesta ja homoseksuaalisuudesta. Oulussa ylioppilaskunta järjesti avioliittokoulun, jota veti kolme lääkäriä sekä pappi ja psykologi. Osallistujia oli parhaimmillaan satoja. Seksuaalikevään kysymyksiä koottiin vuonna 1966 Sukupuoleton Suomi -kirjaksi. Siinä todetaan, että esille tulleen valossa on jo poliittisten päätösten aika.

Lähteet:

A.P.: Ruusubaletin tekijä: Meillä mahtuu näkyville vain yhdenlaista tyyliä kerrallaan. Keskisuomalainen 27.8.1967.

Flyktman, Matti 1967: Teatterissa tapahtuu. Oulun Ruusubaletti. Helsingin Sanomat 29.9.1967.

Heino, Pirkko 1967: Ruusubaletti näyttämöllä. Etelä-Suomen Sanomat 14.2.1967.

Kaukiainen, Pertti 1967: Ruusubaletti: Tuoksui mutta eipä pistänyt. Oulu-lehti 18.9.1967.

Kokkonen, Lauri 1967: Makean ruusukuun ilta. Anu Kaipaisen Ruusubaletti
Kaupunginteatterissa. Liitto 16.9.1967.

Korhonen, Markus H. 2002: Puistola. Oulu: Asunto-osakeyhtiö Puistola.

Medisiinari. Seksuaalin:o. Vol. 29 (4) 1965.

Mäkelä, Heikki 1967: Kotimaan ruusuja. Kansan Uutiset 29.9.1967.

Moilanen, Aimo 1967: Ruusukuun protesti. Kaleva 16.9.1967.

Oksanen, Ville 1967: Jyväskylä näki Ruusubaletin. Suomen Sosialidemokraatti 14.9.1967.

Penttinen, Anja 1967: Ruusuinen moraliteetti 18 vuotta täyttäneille. Keskisuomalainen 9.9.1967.

Pohjola, Kaisa 1967: Valloittava värimosaiikki. Kansan lehti 9.9.1967.

Puustinen, Irma 1967: Ruusubaletti Yhteisteatterissa syttyi onnellisten tähtien alla. Savon Sanomat 11.2.1967.

Rosvall, Matti 1967: Satiirin rikkaruohot ruusutarhassa. Aamulehti 9.9.1967.

R.P. 1967: Ruusubaletti – Ilkamoivaa iloittelua ihmisistä. Savo 11.2.1967.

Sallamo, Inkeri 1967: Ruusubaletti kotikaupungissaan. Uusi Suomi 25.9.1967.

Sievers, Kai & Koskelainen, Osmo & Leppo, Kimmo 1974: Suomalaisten
sukupuolielämä. Helsinki: WSOY.

Sukupuoleton Suomi. Asiallista tietoa seksuaalikysymyksistä (1966). Toimittanut Ilkka Taipale. Helsinki: Tammi.

Vallinoja, Pirkko 1967: Kukkaissatiiria Tampereella. Päivän Sanomat 14.9.1967.

Väänänen, Pirkko 1967: Pistäviä piikkejä. Ruusubaletti Jyväskylässä. Kansan Lehti 9.9.1967. 

Arkkienkeli Oulussa -romaani ilmestyi vuonna 1967. Aihe on saatu oululaisen Sara Wacklinin pohjalaismuistelmien tarinasta Vapaa valinta. Se kertoo hullusta oululaisesta naisesta, joka korjaa Suomen sodan aikaan sotilassairaalan pihalta kuolleeksi luullun miehen ja sulattelee tämän henkiin rakastajaksi itselleen.

Kaipaisen version rakkaustarina perustuu lisäksi sattumaan ja väärinkäsitykseen. Kun Ruotsin näkyjä näkevä kuningas odottaa valtakunnan pelastajaksi arkkienkeliä ja sotamiehen nimi sattuu olemaan Miikkael, yksinkertainen nainen erehtyy luulemaan häntä itse arkkienkeliksi. Väliintuleva kertoja kommentoi tarinaa:

"Oikeastaan rakkaudesta on puhuttu jo hyvinkin paljon. Sillä tässä kirjassa on kerrottu miten muuan sotilas kuoli kaukana vieraalla maalla ja miten muuan neito herätti hänet henkiin, ja onko se muuta kuin rakkautta."

Schaggin Huppa-Leena

Arkkienkeli on kulmikas, rumankaunis kirja. Kun Wacklinin Vapaa valinta kertoo lempeän ironisesti "Schaggin Huppa-Leenaksi nimitetystä höperöstä vanhasta tytöstä", Kaipainen vyöryttää näkyviin groteskin kummajaisen, nelinkontin kulkevan mielipuolen, jota itse pirun uskotaan riivaavan.

"Schaggin Leena kulki aina kumarassa, vartalo jalkojen päälle suorakulmaan taipuneena kuin jättiläiskokoinen linkkuveitsi. Vasenta kättään hän piti ristiselän kohdalla kämmenpuoli ylöspäin, oikea taas oli vikkelästi vapaa poimimaan kaikenlaista mitä maasta sattui löytämään: risuja ja roskia, villejä kukkia, kun niiden aika oli, jäätyneitä hevosenpullia, leivänkannikoita, verisiä siteitä, revenneitä hihoja ja lahkeita, anturoita, sormia, varpaita, käsiä ja jalkoja. Kokonaisista miehistä Leena olisi pitänyt eniten, mutta mistäpä hän sellaisen olisi löytänyt, narrattava tyttö. Sitä paitsi kaikki miehet olivat sodassa. Hyvä kun sormenkin löysi ilokseen."

Tervaporvarien Oulu...

Arkkienkelin luonnostelema wacklinilainen säätyläis-Oulu on sulkeutunut ja vakaa. Sitä vartioivat kaupungin porteilla julmat tullit ja sen maantieteellisiä kiintopisteitä ovat joki, kirkko, hautausmaa, tori ja raatihuone. Ympärillä aukeavat tuuliset lumilakeudet, ja jossain meren takana siintää kuninkaankaupunki Tukholma.

Säätyläistodellisuutta pitävät tiukasti paikoillaan erilaiset sosiaaliset järjestykset. Kirkossa istutaan säädyn ja sukupuolen mukaan penkkijärjestyksessä ja hautausmaa jakautuu parempiosaisten ja köyhien vyöhykkeisiin. Kirkon porstuassa seisoo punainen jalkapuu varoittamassa sääntöjen rikkojia.

Taloudellinen valta on keskittynyt muutamille merenkululla ja kaupankäynnillä rikastuneille, toisilleen sukua oleville oululaisille patriisisuvuille. Näitä edustaa romaanissa Schaggin herra, suuria omaisuuksia liikutteleva kauppaporvari, joka tutkii kamarissaan tiluskarttojaan. Niihin hän on merkinnyt mustilla pilkuilla rahakätkönsä "kuin naulat, joilla elämä pysyi paikoillaan". 

ja jotain aivan muuta

Mutta Oulun sisään, Schaggin porvaristalon matalaan pihapiiriin ja Leenan saunamökkiin avautuu fantasian keinoin huikean avara ja pakoton tila. Se toteutuu hullun Leenan ja hänen piilottelemansa sotamiehen yksinkertaisissa mielissä. Kuumehoureinen Miikkael kuvittelee Leenan saunamökin ensin helvetiksi, sitten taivaaksi. Leenan selitykset vain ruokkivat väärinkäsitystä. 

Leenan hulluus haastaa pitävän porvaristodellisuuden: "Uskotkos sinä että mänty voi kasvaa omenoita?". Mutta muut suhtautuvat Leenan omenapuunäkyyn harhana ja esittävät sijaan tutun, taloudellisesti hyödyllisen männyn. Tervaporvareille omenapuu on liian eksoottinen ja syntisen seksuaalinen kuva. Sille ei löydy Oulun kylmyydestä tarkoitetta.

"Mutta jos jossain olisi omenapuu. Jos se todella olisi onnistunut elämään talven yli, mitä minä itsekin epäilen, ja minä sanoisin: Tässä se on, omenapuu, ja omena on omenapuun hedelmä, niin kukaan ei uskoisi. – Mänty se on, selvästi mänty, ja männystä saadaan tervaa, he sanoisivat. – Ei täällä Oulussa kasva omenapuita."

Arkkienkelin tekstuaalinen kudos

Arkkienkeli rinnastaa surutta hyvin erilähtöistä materiaalia – Raamattua, Kalevalaa, Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita, lastenloruja ja rekilauluja – ja kerronta liukuu vaivattomasti tyylilajista toiseen. Rinnastuskeino on usein parodinen sitaatti tai mukaelma, mutta kaltaisuuden voi tunnistaa myös rakenteista – henkilöistä, juonesta, tutuista tilanteista.

Näin eri tarinat menevät kerronnassa päällekkäin kuin loimi- ja kudelangat kankaassa, ja yhdessä ihmisessä kohtaavat, sekoittuvat ja eroavat monet eri hahmot. Esimerkiksi ruumiinetsintä yhdistää Huppa-Leenan Runebergin Torpan tyttöön, Kalevalan Lemminkäisen äitiin ja Vanhan testamentin Laulujen laulun sulhastaan etsivään morsiameen. Väliintuleva kertoja tuo oman lisänsä tähän moniäänisyyteen.

Kaipainen on luonnehtinut tapaansa rakentaa romaani monimutkaisen työn tulokseksi: "Kirjailija joutuu panemaan päällekkäin monta todellisuutta, ikään kuin kuultopaperille piirrettyjä karttoja, joista vähitellen muodostuu uusi kartta. Tai sanokaamme: ehkä vain se kartta, jonka lukija jaksaa siitä itselleen muodostaa."

Arkkienkelin kerroksellisuus ja moniäänisyys asettaa lukijan valintojen eteen, erilaisten tulkintojen risteyksiin. Näin ajaudutaan väistämättä eettisiin pohdintoihin valinnoista ja niitä seuraavasta vastuusta sen puntarointiin, millaisen todellisuuden rakentamiseen päätämme ottaa osaa.

Radikalismi saapuu Ouluun

Romaanin nimi viittaa Ilmestyskirjan arkkienkeliin ja lopun aikojen "messiaanisiin synnytystuskiin", jotka ennakoivat Kristuksen toista tulemista. Mutta Arkkienkelissä on myös viitteitä paikalliseen uskonnolliseen liikehdintään – 60-luvun heinoslaisuuteen ja sen "Oulun profetiaan".

Arkkienkelin apokalyptinen tendenssi on kuitenkin ennen kaikkea siinä, että se osallistuu eettisillä kysymyksenasetteluillaan 60-luvun yhteiskunnalliseen keskusteluun ja radikalismin visioihin. Leenan omenapuunäky viittaa myös siihen radikalismiin, joka teki 60-luvulla nuppuaan Ouluun.

60-luvun radikaalit mielsivät itsensä suuren murroksen todistajiksi; sen jälkeen ei mikään olisi entisellään. Käynnissä oli väistämätön mutta kivulias nykyaikaistumisen prosessi. Vanhaa todellisuutta purettiin ja uutta vasta hahmotettiin. Näin siis myös Oulussa.

Lähteet:

Gröndahl, G. Henry 1967: Leena och ärkeängeln Mikael. Hufvudstadsbladet 2.12.1967.

Järvi, Anna-Kaisa 1986: Leikkimisen tärkeys. Eli miten Arkkienkeli tuli Ouluun. Kaltio. Vsk. 42 (3) 1986, 102–103.

Huuskonen, Alpo 1967: Tuhkimon paluu. Karjalainen 27.10.1967.

Kaipainen, Anu 1973: "Kokemuksia myyttien ja kansanperinteen käyttämisestä". Parnasso. Vol. 23 (3), 157–160.

Kalajoki, Atte 1967: Onneksensa Oulussa. Kaltio 7–8/1967, 185,

Kauppi, Hilkka M. 1968: Kirjailijakuvia. Anu Kaipainen. Kirjastolehti. Vol. 61 (7), 258–260.

Kivilinna, Rauni 1967: Hilpeästi – terävästi historian kehyksissä. Kaleva 14.11.1967.

Leppihalme, Ilmari 1994: Myyttirevisiot Anu Kaipaisen Arkkienkeli Oulussa -romaanissa. Kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Oulu: Oulun yliopisto.

Leppihalme Ilmari 1998a: Anu Kaipaisen kirjailijahaastattelu 20.10. 1998. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Helsinki.

Leppihalme Ilmari 1998b: "Pää pohjaan ja jalat kohti pilviä": Myyttirevisiot, karnevalismi ja parodia Anu Kaipaisen romaanissa Arkkienkeli Oulussa. Kirjallisuuden lisensiaatintyö. Oulu: Oulun yliopisto.

Leppihalme, Ilmari 1998c: "Vapaasti ja kiitollisena lainaten"– Anu Kaipainen ja Sara Wacklin. Teoksessa Sinikka Tuohimaa, Nina Työlahti ja Ilmari Leppihalme (toim.): Jäiset laakerit - artikkeleita pohjoissuomalaisista naiskirjailijoista (1998). Oulu: Pohjoinen, 112–142.

Leppihalme, Ilmari 2003: Feminist Aspects of Bakhtin's Dialogic Genres: Polyphonic Novel and Grotesque Realism. Teoksessa Genrer och genreproblem: teoretiska och historiska perspektiv. Toim. Beata Agrell ja Ingela Nilsson. Göteborg: Bokförlaget Daidalos AB, 369–387.

Leppihalme, Ilmari 2004: Tähtivauva, terva ja teknopolis - mitä muuta? Näkökulmia Oulua ympäröivään alue- ja identiteettipuheeseen. Teoksessa Lukulampun valo. Liisi Huhtalan juhlakirja. Toim. Veikko Pulkkinen ym. Oulun yliopisto: taideaineiden ja antropologian laitos, 14–71.

Pennanen, Eila 1967: Sotaelämyksiä II. Yhteishyvä 20.12.1967, 5.

Perkko, Elli: Fantasia. Aamulehti 30.10.1967.

Pietilä, Arto 1992: Rakkaus on kuolemaakin väkevämpi. Helsingin Sanomat 13.5.1992.

Roininen, Aimo 2004: Huutavan ääni tervassa. Valkean kaupungin kulttuurikeskustelua 1960-luvulla. Teoksessa Lukulampun valo. Liisi Huhtalan juhlakirja. Toim. Veikko Pulkkinen ym. Oulun yliopisto: taideaineiden ja antropologian laitos, 73–86.

Siltala, Pirkko 1981–1982: Anu Kaipaisen kirjailijahaastattelu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Helsinki.

Tarkka, Pekka 1967: Maalliset enkelit. Uusi Suomi 29.10.1967.

Virisalo, Toini 1967: Ruusu marraskuun. Keskisuomalainen 27.10.1967.

Åström, Anna-Maria 1994: Merkkausliinoihin ommeltiin savolaisen kartanokulttuurin maailmankuva. Hiidenkivi 2/1994.

Magdaleena ja maailman lapset ilmestyi vuonna 1969. Magdaleenan ja maailman lapsien monipohjainen myyttikuvio on kekseliäästi sovitettu nykyaikaistuvaan maalaiskuntaan. Sen tapahtumissa ja henkilöissä menevät päällekkäin Uuden Testamentin kertomus Martasta, Mariasta ja Jeesuksesta sekä kansanomainen Maria Magdaleenan legendaperinne.

Moniaineksinen kollaasi syntyy, kun myyttikehysten sisällä yhdistyy Pekka Tarkan sanoin

"päivänkohtaisena materiaalina 1960-luvun koko ääni ja vimma: keskustelu rodullisista vähemmistöistä, demokraattisesta kasvatuksesta ja avioliitosta, lasten ja naisten emansipaatiosta, maailmanlaajasta yhteisvastuusta nälän, saastumisen ja totaalisen sodan aikakaudella".

Magdaleenan ja maailman lapsien moniaineksisuus käy vaikeaksi hallita ja uhkaa hajota. Näin romaani peilaa medioituvan ja nykyaikaistuvan 60-luvun moninaisia ajankuvia ja monimutkaistuvaa maailmaa. Se on 60-luvun idealismin tilinpäätös, joka sisältää epäilyjä, ironiaa ja avoimeksi jääviä kysymyksiä.

Kaipaisen radikaali Kristus

Raamattua päivitettiin muutenkin kotimaisessa kirjallisuudessa. Vuonna 1969 ilmestyivät Saarikosken suomentama Matteuksen evankeliumi, nuorten teologien Terho Pursiaisen ja Jouko Lehtosen kiivaat pamfletit Uusin testamentti ja Kirkon kiväärit sekä Iikka Vuotilan apostolien aikaa Nyky-Suomeen rinnastava romaani Herra Petteri lähti merille.

Kaipaisen romaanin tapahtumat käynnistää paikkakunnalle saapuva partaradikaali lääkäri. Hän on 60-luvun radikalismin äänitorvi, symbolisesti Kristus, joka herättää apteekkarin tyttärien – käytännöllisen Martan ja tunteellisen Magdaleenan – sosiaalisen omatunnon. Nyky-Messiaan sanoma on yhdistelmä uusvasemmistolaista pamflettia ja Vuorisaarnaa, mutta sen paatosta taittaa kertojan ironia.

Romaanissa pohditaan osallistumisen ja utopian todeksi elämisen vaikeutta. Globaalia syyllisyyttä kantavan Magdaleenan pako psykoosiin ja polttoitsemurha on protesti, joka ilmaisee yksilön voimattomuutta ongelmien edessä. Vaihtoehtoisena loppuratkaisuna on Martan yritys purkaa ryhmäliitolla perhe- ja omistussuhteet. Kristus on jo tässä vaiheessa noussut taivaaseen: sosialistilääkäri on lentänyt ratkomaan kolmannen maailman ongelmia.

"Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä..."

Romaanin Magdaleenan myyttivastineet ulottuvat Raamatun ja kansanrunon naisia kauemmas, äitijumalattariin, jotka itkevät lapsiaan. Kansanrunon lapsensurmat rinnastuvat arkiväkivaltaan perheissä, juutalaislasten kohtaloihin keskitysleireillä sekä Biafran ja Vietnamin lasten kärsimyksiin. Insestitabua käsitellään sadun keinoin: romaaniin on upotettu Grimmin veljesten sadut Pikku veli ja pikku sisar sekä Tähkäpää.

Magdaleena ja maailman lapset on nimensä mukaisesti lasten asialla. Moninkertaiset lapsensurmat ja hyväksikäytöt kiinnittävät huomion siihen, mitä kasvatuksella tukahdutetaan – lapsessa piilevään uuden ihmisen mahdollisuuteen. Romaanin freudilaisesti asioita auki kerivä rakenne osoittaa, että henkilökohtaisten ongelmien juuret ovat usein lapsuudessa ja että vasta ratkaisemalla yksityiset ongelmat voidaan edetä yleiseen muutokseen.

Ydinperhe onkin romaanissa freudilaisittain rikospaikka, jonne toistuvasti palataan. Ydinperhettä rikotaan kärjistyksin, jotka muun muassa tekevät isästä poikiensa veljen. Vaihtoehtoina väläytetään Summerhillin ja kibbutsien kaltaisia kollektiivisia kokeiluja. Myös lisääntymisteknologian mahdollisuuksia pohditaan. 

Lähteet:

Arvola, Oiva 1969: Anu Kaipaisen vesimatka. Satakunnan Kansa 1.9.1969.

Envall, Markku 1985: Nasaretin miehen pitkä marssi: esseitä Jeesus-aiheesta kirjallisuudessa. Porvoo: WSOY.

Enwald, Liisa 1989: Magdaleena ja maailman lapset – Anu Kaipainen. Teoksessa "Sain roolin johon en mahdu". Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toimittanut Maria-Liisa Nevala. Helsinki: Otava, 633–635.

Enwald, Liisa 1999: Naiskirjallisuus. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamamieskirjeistä tietoverkkoihin. Toimittanut Pertti Lassila. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 199–211.

Forsblom, Harry 1969: Evankeliumi Anun mukaan. Helsingin Sanomat 19.10.1969.

Forström, Tua 1969: Anu Kaipainen om vår position i ett samhälle av skuld och matklöshet. Nya Pressen 3.12.1969.

Gröndahl, Henry G. 1969: Legend om vår tid. Hufvudstadsbladet 12.12.1969.

Helka, Leena 1969: Iloinen kasvatusoppi. Satakunnan Kansa 1.9.1969.

Huhtala, Liisi 1969: Ilolla osallistukaamme. Turun Sanomat 6.12.1969.

Hyvärinen, Matti 1994: Viimeiset taistot. Tampere: Vastapaino.

Jäminki, Olavi 1969: Sellaista ei huomattu... Kansan Lehti 16.12.1969.

Kaipainen, Anu 1973: "Kokemuksia myyttien ja kansanperinteen käyttämisestä". Parnasso. Vol. 23 (3), 157–160.

Kaipainen, Anu 1976: Miten romaanini syntyvät. Teoksessa Kirjoittajan eväät: näkökulmia luovaan kirjoittamiseen. Toimittanut Jouko Lehtonen ja Ilpo Tiihonen. Jyväskylä: Gummerus, 130–139.

Kivilinna, Rauni 1969: Voi veljet, mikä kirja. Kaleva 31.10.1969.

K.J.K 1969: Iloinen kasvatusoppi. Vaasa 1.11.1969.

Koskela, Raija 1969: Maria Magdalainen. Keskipohjanmaa 9.11.1969.

Kujala, Anne 1969: Lääkärin etiikka muuttuvassa maailmassa. Medisiinari 9/1969.

Lehto, Leevi 1969: "Synkkaako". Parnasso Vol. 20 (1) 1970, 51–51.

Lehtola, Erkka 1969: Hän kulki lasisen kellon sisällä. Aamulehti 1.11.1969.

Linstedt, Leo 1969: Maria Magdaleenan vesimatka. Kansan Uutiset 15.11.1969.

Moilanen, Aimo 1969: Fantasiaa ja sittenkin totta. Pohjolan Sanomat 12.12.1969.

Nortia, Aila 1970: Ymmärtämätön sukupolvi. Vartija Vol. 83 (1) 1970, 29–31.

Palm, Matti 1969: Maria Magdaleena ja uusin Jeesus. Suomalainen Suomi – Valvoja 9/1969, 559.

Pennanen, Eila 1969: Maailman asioita. Yhteishyvä 5.11.1969.

Polkunen, Mirjam 1979: Anu Kaipainen: Magdaleena ja maailman lapset. Teoksessa Romaani ja sen tulkinta. Toimittanut Mirjam Polkunen. Helsinki: Otava, 180–188.

Rajala, Panu 1969: Anu Kaipainen: Magdaleena ja maailman lapset. Ylioppilaslehti 3.12.1969.

Ripatti, Aku-Kimmo 1970: Anu lentää. Pohjoinen 2/1970, 24.

T.S. 1969: Jeesusradikaalit ja Biafra. Teinilehti 17/1969.

Tarkka, Pekka 1980: Suomalaisia nykykirjailijoita. Helsinki: WSOY.

Sundqvist, Harry 1969: Maailman kokemisesta. Suomenmaa 18.12.1969.

Uotila, Ilkka 1969: Punainen matto ja hurraa. Päivän Sanomat 26.10.1969.

Villa, Kyllikki 1969: Nykyaikainen legenda. Maaseudun Tulevaisuus 11.11.1969.

Virisalo, Toini 1969: Tehkää jotakin käytännössä. Päivän Sanomat 8.11.1969. 

Surupukuinen nainen ilmestyi vuonna 1971. Kaipainen satirisoi Surupukuisessa naisessa 60–70-luvun taitteen suomalaista kulttuurikesää. Paikallisia kesätapahtumia puhkesi kuin sieniä sateella. Niiden kirjava tarjonta pisti pohtimaan, mikä on kulttuuria ja mikä ei. Kuten Kalevi Kalemaa muotoilee raportissaan Suomalainen kulttuurikesä vuodelta 1973:

"Onko kulttuuria vain Finlandia-talossa kuultu Helsingin kaupunginorkesterin sinfoniakonsertti vai mahtuuko samaan käsitteeseen myös Runonlaulajan pirtillä Ilomantsissa järjestetty kyykkäottelu?"

Romaanin "Kesäyön unelma Karpiossa" voisi sijoittua Kuopioon, Jyväskylään, Mikkeliin tai Lahteen. Olennaista on, että se saattaa yhteen erilaisia ihmisiä ja sekoittaa iloisesti populaari- ja korkeakulttuuria. Kesätapahtuman idealistinen motto julistaa: "Karpio yhdistää elämän perusvoimat, jotka tulehtuneessa maailmassamme ovat kääntymässä vastavoimikseen." 

Surupukuisen naisen henkilöiden nimet ja harhailut suomalaisessa kesäyössä mukailevat Shakespearen Kesäyön unelmaa, mutta yhteiskunnallisia asemia nurin kääntäen. Shakespearen komedian keijukaiskuningatar on vaihtunut tiedostavaksi entiseksi iskelmäprinsessaksi, ylhäisönuoret työläisiksi ja narrit ylemmäksi keskiluokaksi. Shakespearelaisia komediapiirteitä ovat ristiinrakastumiset ja identiteettien sekaannus.

Karpion kulttuurikarnevaali tarjoaa poppia, bingoa, tangoa, oopperaa, mieskuoron laulua ja kantaa ottavan paneelikeskustelun. Kesäyössä toilailevat paikalliset työläisnuoret, keskiluokkaiset kansalliskuorolaiset sekä kaupunginhullu Pukkila (Puck). Aviokriisiään läpikäyvä pikkuporvari, Juhani Pulma, ottaa kyytiinsä surupukuisen liftarin ja päätyy rakastelemaan vasemmistolaisen laulajajulkkis Tanian (Titania) kanssa. "Suomalainen kulttuurikesä se on kuin korkki käyneen pullon suussa", Pukkila kiteyttää.

Tania on yhdistelmä Carolaa ja Kristiina Halkolaa. Hän yrittää saada sanomansa perille laulamalla viihteen keinoin työläisistä. Tanian osallistuva televisiosarja muistuttaa tv-teatterin syksyllä 1970 esittämää Tuhannen ja yhden työn tarinat -ohjelmaa, jonka tekoon Kaipainenkin osallistui. Kirjailija on todennut, että Surupukuisen naisen kirjoittamisen aikoihin politiikka ja taiteilijan vapaus riitelivät hänessä keskenään.

Huhu surupukuisesta liftarista kierteli Helsingin lähiympäristön teillä 70-luvun alussa. Tarinasta tunnetaan lukuisia versioita –- hunnuttautunut hahmo kiehtoo juuri tyhjyydellään ja täyttyy kulloistenkin tulkitsijoiden toiveista ja peloista. Juhanille hän on jännittävä, eroottissävyinen kuvitelma ja irtiotto arjesta; Tanialle kuvajainen, johon hän peilaa hiljattaista sairauttaan ja masennustaan. Kaipaisen romaaneissa toistuva valintatilanne fantasian ja realismin välillä päättyy surupukuisen naisen katoamiseen. 

Lähteet:

Aikio, Annukka 1971: Älyn ja runon kuvat. Suomen Sosialidemokraatti 6.11.1971.

Alhoniemi, Pirkko 1971: Surupukuinen nainen, journalistinen romaani. Turun Sanomat 31.10.1971.

Arvola, Oiva 1971: Suomalainen suvijuhla. Lapin Kansa 12.11.1971.

Gröndahl, Henry G. 1971: Finsk midsommarnattsdröm. Hufvudstadsbladet 9.11.1971.

Kaipainen, Anu 1976: Miten romaanini syntyvät. Teoksessa Kirjoittajan eväät: näkökulmia luovaan kirjoittamiseen. Toimittanut Jouko Lehtonen ja Ilpo Tiihonen.
Jyväskylä: Gummerus, 130–139.

Kaipainen, Anu 1986: Kun on rakastanut paljon. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

Kaipainen,1991: Anu Kaipainen. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toimittanut Ritva Haavikko. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 62–79.

Kalemaa, Kalevi 1974: Suomalainen kulttuurikesä. Jyväskylä: Gummerus.

Kivilinna, Rauni 1971: Anu Kaipainen tässä ja nyt. Kaleva 26.10.1971.

Nyman, Aarre 1974: Oudot liftarit ja grillatut vauvat. Teoksessa Folklore tänään. Toimittanut Hannu Launonen ja Kirsi Mäkinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 63–73.

Qvickström, Ulf Erik 1971: Aina ihmisiä kesäyössä. Kansan Uutiset 26.10.1971.

Saarinen, Osmo 1972: Fantasia ja todellisuus. Keskisuomalainen 9.1.1972.

Seppä, Antti 1971: Surupukuinen liftari ja Kesäyön unelma. Etelä-Suomen Sanomat 24.10.1971.

Sihvo, Hannes 1971: Kesäjuhlat Karpiossa. Aika Vol. 65 (8) 1971, 500–501.

Tarkka, Pekka 1971: Kesäyön unelma Karpion kaupungissa. Helsingin Sanomat 10.10.1971.

Sipari, Lauri 1971: Tuhannen ja yhden työn tarinat. Raportti TV-ohjelman teosta. Helsinki: WSOY.

Virtanen, Leea 1996: Apua! Maksa ryömii. Nykyajan tarinoita ja huhuja. Helsinki: Tammi.

Virtanen, Leea 1999: Ellun kana ja Turusen pyssy. Kyllä kansa tietää. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY. 

Kaipainen taustoittaa On neidolla punapaula -teosta:

"Tein niihin aikoihin romaania Ritvalan helkavirsien toisesta laulusta, Annikaisen virrestä. Petollinen saksalainen hansakauppias oli pettänyt Annikki Turusen tytön houkuteltuaan tätä ensin maailman koreudella. Annikki lauloi paenneen hansakauppiaan hukkumaan. Sijoitin romaanin tapahtumat Lappiin, jota saksalaiset olivat riistäneet ja riistävät yhä. Se oli sijoitettu nykyaikaan ja kehitysaluerahaston alullepanemaan pikku koruyritykseen Lapissa. Kirjassa käsittelin myös rakkausteemaa vanhenevan naisen ja nuoren miehen välillä. Sivuhenkilöinä siinä olivat ministerinleski ja hänen taistolainen tyttärensä. Matkustelimme niihin aikoihin Lapissa, ja käytin materiaalia retkiltäni. Samoin oli poikani taistolaisvaihe käytettävissäni. Tytön repliikit otin suoraan Tiedonantaja-lehdestä."

Allegoria tarkoittaa vertauskuvallista esitystä, johon on kätketty useampia merkitystasoja. On neidolla punapaula -romaanin rakkauskertomus voidaan tulkita aluepoliittiseksi vertauskuvaksi. Kaipainen "samasti asioita ja koki Lapin petetyksi neidoksi".

Keski-ikäisen lappilaisnaisen ja pienyrittäjän epäsovinnaiseen romanssiin saksalaisen liftarinuorukaisen kanssa kietoutuu koko riistetyn Lapin lähihistoria ja nykyisyys – Lapin sota, pohjoinen kehitysaluetodellisuus ja keskustelu Suomen liittymisestä Euroopan talousyhteisöön (EEC). Suuria asioita käsitellään kepeän ironisesti – Lappia ja Suomea viedään tanssilaulun ja balladin poljennossa.

Romaanissa puntaroidaan, onko omaleimaiselle alueelliselle ja kansalliselle kulttuuri-identiteetille sijaa yhdentyvässä Euroopassa. Itsenäinen pienyrittäjä Annikki Turunen laajentaa rohkeasti liikeideaansa. Paikallista käsityöperinnettä vaalivasta koruverstaasta tulee lounaspaikka ja lappilaisen taiteen monitoimitalo. Annikin visiot eivät kuitenkaan kestä. Hän tekee konkurssin ja päätyy kaupunkiin tavaratalon osaston vastaavaksi.

Kaipainen osallistui romaanillaan aikalaiskeskusteluun kehitysaluepolitiikasta ja Euroopan talousyhteisöstä. Kiinnekohtia keskustelussa oli Aku-Kimmo Ripatin ja Paavo Kähkösen vuonna 1970 ilmestynyt teos Siirtomaasuomi – yksi harvoista Pohjois-Suomen näkökulmasta kirjoitetuista pamfleteista. Toinen kiinnekohta oli sosialidemokraattisen puolueen Euroopan talousyhteisöön liittyvää politiikkaa linjaava Sosialidemokraatit ja EEC vuodelta 1972, jonka toimituskunnassa Kaipaisen aviomieskin vaikutti.

Lähteet:

Ahmavaara, Anna-Liisa 1973: Lapin taikaa. Annikki ja kesti. Uusi Suomi 28.10.1973.

Alhoniemi, Pirkko 1973: On neidolla punapaula. Turun Sanomat 23.12.1973.

Forsblom, Harry 1973: Anu Kaipaisen EEC-romaani: Noita palaa elämään ja menee yhteissaunaan. Helsingin Sanomat 28.10.1973.

Gröndahl, Henry G. 1973: Underhållande idealism. Hufvudstadsbladet 20.11.1973.

Haapala, V. E. 1973: Neidolla on punainen paula. Kaleva 16.11.1973.

Hahl-Marjokorpi, Teuvo 1973: Naisyrittäjä pohjoisessa. Etelä-Suomen Sanomat 31.10.1973.

Heiskanen-Mäkelä, Sirkka 1974: Realistit, fantastit. Kanava 1974, 251–254.

Kaipainen, Anu 1976: Miten romaanini syntyvät. Teoksessa Kirjoittajan eväät: näkökulmia luovaan kirjoittamiseen. Toimittanut Jouko Lehtonen ja Ilpo Tiihonen. Jyväskylä: Gummerus, 130-139.

Kaipainen, Anu 1986: Kun on rakastanut paljon. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

Kolu, Kaarina 1973: Rehevän naisen rakkaus. Suomen Sosialidemokraatti 31.10.1973.

Lehtola, Veli-Pekka 1997: Rajamaan identiteetti. Lappilaisuuden rakentuminen 1920- ja 1930-luvun kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Ripatti, Aku-Kimmo ja Kähkölä, Paavo 1970: Siirtomaasuomi. Jyväskylä: Gummerus.

Seppälä, Arto 1973: Papintyttö kuin kirkonkuva. Aamulehti 28.10.1973.

Sosialidemokraatit ja EEC 1972. Toimittanut Osmo Kaipainen ym. Eira: Eiran sosiaalidemokraattinen yhdistys.

Susiluoto, Ahti 1973: Kuva viihdekehyksissä. Kansan Uutiset 11.11.1973.

Kellomorsian vuodelta 1977 alkaa boccacciolaisella kehyskertomuksella – iltaa istuvan seurueen emäntä kertoo Johannasta, jonka vatsaan ilmaantui soiva kello. Välillä lukija palautetaan kerrontatilanteeseen ja seurue kommentoi tarinaa. Romaanin lopussa häivytetään toden ja tarinan rajaa, kun soiva kello siirtyy kehyskertomukseen: "Ja yhtäkkiä joku läsnäolevista naisista kaapaisi hervottomasti syliään ja alkoi soida pitkään ja omituisen hellyttävästi."

Kehyskertomus korostaa tarinallisuutta ja estää lukijaa liiaksi eläytymästä. Samaan pyritään pohtimalla yliluonnollisille tapahtumille mahdollisia selityksiä. Usean vaihtoehdon tekniikan tarkoitus on lisätä lukijan epävarmuutta, aktivoida häntä kannanottoihin ja kyselemään tarinan takaa teoksen sanomaa.

Saunapolun ihme stigmatisoi tarinan Johannan. Sylissä olleesta herätyskellosta jää hänen vatsaansa kellon muotoinen arpi, joka reagoi epäkohtiin soimalla kuin hälytyskello sekä oireilemalla kuin valeraskaus tai stigma. Haava- ja raskaussymboliikan kautta pohditaan luovaan työhön liittyvää avoimuuden ja myötäelämisen kykyä sekä vaatimusta taiteilijan osallistumisesta. 

Johanna uskoo, että hän voi kuorolaululla vapauttaa ihmisten sisäisen musiikin ja harmonisoida siten vähän kerrallaan maailmaa. Johannan ristiretki suuntautuu kansanopistoihin, kuoroihin ja seminaareihin. Hänestä tulee maankuulu kuoronjohtaja. Julkisuusmyllyssä Johannan projekti kuitenkin karkaa käsistä. Häneen liitetään uskonnollisia odotuksia, ja kaupalliset voimat tuotteistavat hänestä pelastavaa liikeideaa. Kun vallanpitäjät kokevat Johannan nostattaman kansanliikkeen uhkaksi, hänet toimitetaan pakkolääkitykseen.

Johanna samastuu neitsytpyhimys Jeanne D'Arciin, joka vapautti Ranskan. Johannan on kuitenkin vapautettava ennen kaikkea itsensä. Hänen on rakennettava realistisempi identiteetti, joka perustuu ammattitaitoon eikä ihmeeseen.

Kuitenkin myyttinen matka tai ihme, vetäytyminen sisäisyyteen ja henkinen uudestisyntyminen, saattaa olla tärkeä välivaihe. Johannan on ensin vahvistettava itsetuntoaan symbolisella identiteetillä, joka vasta mahdollistaa osallistumisen sosiaaliseen maailmaan. Kellomorsian on henkisyyden puolustuspuhe aineellisia arvoja korostavana aikana.

Kellomorsiamen samoin kuin vuonna 1971 ilmestyneen Surupukuisen naisen kuvaama uusmystiikka ufohavaintoineen kumpuaa henkisestä tyhjiöstä, joka syntyi 60-luvun vastakulttuurien näivettyessä, materialististen arvojen ja reaalipoliittisen kyynisyyden vallatessa alaa. Tyhjiötä täyttämään kasvoi idän filosofioiden ja itsensä etsimisen uusi aalto, joukko uususkonnollisia liikkeitä, jotka yhdistivät sanomassaan scifin ja kristinuskon. 

Lähteet:

Enwald, Liisa 1978: Anu Kaipainen ja myytit. Nuori Voima 1/1978, 27–28.

Granqvist, Kalevi 1978: Guds utsände. Vasabladet 22.2.2978.

Gröndahl, Henry G. 1977: Själens nyckel är allsång. Hufvudstadsbladet 13.11.1977.

Huhtala, Liisi 1977: Johannan ristiretki. Turun Sanomat 5.11.1977.

Jama, Olavi 1977: Kirkkaat ja viattomat ihmisäänet. Kaleva 13.10.1977.

Kaipainen, Anu 1986: Kun on rakastanut paljon. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

Kangasluoma, Tuukka 1977: Pyhä Johanna joka pelasti tekstiiliteollisuuden. Helsingin Sanomat 23.10.1977.

Kurkijärvi, Riitta 1977: Ainoa selitys on ihme. Aamulehti 16.10.1977.

Lax, Soini 1972: Pudasjärven ufot. Helsinki: Kirjayhtymä.

Leppihalme, Ilmari 1995: Penelopen urakka: Myytin käytön ongelmia ja strategioita naiskirjallisuudessa. Teoksessa Hullu herttuatar ja muita naisia. Sukupuolen konstruointia naiskirjallisuudessa. toim. Raija Paananen ja Nina Työlahti. Oulu: Oulun yliopisto, 21–42.

Teelahti, Pekka 1977: Pyhä Johanna uusissa vaatteissa. Uusi Suomi 11.11.1977.

Vainikkala, Marja-Riitta 1979: Anu Kaipaisen kertomatapa. Pro gradu. Jyväskylän yliopisto. Kirjallisuuden laitos. Jyväskylä.

Naistentanssit vuodelta 1975 sai alkunsa kirjailijan hammaslääkärin toteamuksesta: "Kun tanssin mieheni kanssa, minusta tuntuu kuin tanssisin henkivakuutukseni kanssa." Ideasta kasvoi laajakuvioinen YK:n naistenvuoden romaani, jossa kartoitetaan varakkaan keskiluokan naisen asemaa. Romaanin nimi ironisoi naisen näennäisiä valinnanmahdollisuuksia ja pinnallista tasa-arvokäsitystä.

Teemavuosi asetti aihepiirille tilauksen. Samana vuonna ilmestyivät Eila Pennasen romaani Naisen kunnia, Alpo Ruuthin novellikokoelma Naisten vuonna ja Raimo J. Kinnusen Naisrooli.

Muutenkin Naistentansseissa korostuu välitön ajankuva. Kaipainen sivuaa hengästyneesti puoluepolitisoitumista, koulu-uudistusta, luonnonsuojelua, maaltamuuttamista ja Ruotsin siirtolaisuutta, lähiöiden ongelmia, pintajulkisuuden ilmiöitä ja nuoren polven taistolaisosallistumista.

Yhteiskunnallisen tapahtumisen vastapainona on hoivaamisen ja seksuaalisuuden muuttumaton, biologinen perustaso. Sitä symboloi uhanalainen metsäpeura. Muutamat henkilöistä kuuluvat komiteaan, joka mietinnöillään yrittää turhaan ajaa metsäpeuran suojelua hallinnon koukeroissa, ja romaani on jaksoteltu Metsäpeuran vuodeksi otsikoin Hirvas, Vaadin ja Vasa.

Naistentanssien tapahtumapaikka on sulkeutunut parempiosaisten ihmisten saareke, pikkukaupunki-idylli "Suloinen" Helsingin liepeillä. Sen todellisuusesikuva on Kauniainen, jossa Kaipaistenkin perhe asui. Suloisten korkeasta elintasosta huolimatta sen keski-ikäistyvät ihmiset eivät voi hyvin. Kuten eräs henkilö kiteyttää: "Elämä oli näennäisesti hyvin ja kuitenkin kaikki oli vinossa."

Tätä keskiluokkaista todellisuutta rikkoo viaton luonnonlapsi, Hertta Piessa. Hän on savoa vääntävä maalaistyttö, joka saapuu Suloisiin "rautaisen naisen", hammaslääkäri Taina Raution apulaiseksi. Hertta aloittaa Tainan opissa sosiaalisen nousun, mutta joutuu maksamaan siitä kovan hinnan. Hertan mukana lukija johdatetaan romaanin ihmissuhteiden verkostoon. Nopeat leikkaukset henkilöstä toiseen muistuttavat televisioviihteen episodimaista sarjafilmitekniikkaa.

Aikaisempien teoksien helposti tunnistettava mutta moniselitteinen myyttitaso on ohentunut. Romaanista löytyy viittauksia kansanperinteen uskomustarinaan sepästä (Rautio) pirun (Piessa) kahleiden takojana, mutta arvostelijat moittivat sitä vaikeasti avautuvaksi ja irralliseksi lisäksi. Kaipainen yritti selventää tarinaa lukijoille romaanin jatko-osassa Kuninkaan paikka vuodelta 1981. Myyttitekniikasta oli tullut kirjailijalle kahle.

Lähteet:

Gröndahl, Henry G. 1975: Kvinnobilder. Hufvudstadsbladet 7.11.1975.

Huhtala, Liisi 1975: Naisena maalla, merellä ja ilmassa. Turun Sanomat 9.11.1975.

Kaipainen, Anu 1976: Miten romaanini syntyvät. Teoksessa Kirjoittajan eväät:
näkökulmia luovaan kirjoittamiseen. Toimittanut Jouko Lehtonen ja Ilpo Tiihonen. Jyväskylä: Gummerus, 130–139.

Kaipainen, Anu 1986: Kun on rakastanut paljon. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

Kaipainen, Anu 1991: Anu Kaipainen. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toimittanut Ritva Haavikko. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 62–79.

Kangasluoma, Tuukka 1975: Suloisen kaupungin ankeat ruusubaletit. Helsingin Sanomat 23.11.1975.

Kangaspunta, Inkeri 1975: Ken lähtee seurakseni tanssimaan... Anna 43/1975, 43–45.

Lindsten, Leo 1976: Naisten vuonna. Kanava 1976, 55–56.

Routio, A. I. 1975: Anu Kaipainen: Naistentanssit. Uusi Suomi 9.11.1975.

Sallinen-Kuparinen, Aino 1975: Naisten vuonna. Kaleva 24.12.1975.

Salminen, Timo 1975: Asiaa ja viihdettä. Kansan Uutiset 29.11.1975.

Seppälä, Arto 1975: Moni tanssaa tasajalkaa. Aamulehti 25.10.1975.

Vainikkala, Marja-Riitta 1979: Anu Kaipaisen kertomatapa. Pro gradu. Jyväskylän yliopisto. Kirjallisuuden laitos. Jyväskylä.

Virtanen, Arto 1975: Yhdelle kaikki, toiselle ei mitään. Demari 8.11.1975. 

Kuninkaan paikka vuodelta 1981 päivittää Naistentanssien aloittamaa keskiluokan läpileikkausta kohti 80-lukua. Laaja henkilögalleria on vanhentunut viitisen vuotta, aika on toinen.

Kuninkaan paikka huutaa ajankohtaisia tapahtumia kuin päivälehden sivu, mutta suuri osa jää pelkiksi otsikoiksi. Vastareaktiona 70-luvun puoluesidonnaisuudelle ja byrokratisoitumiselle on noussut vaihtoehtoliikkeiden kirjo ja erilaiset alakulttuurit kukoistavat. Perinteistä politiikkaa rapauttavat skandaalit. Toisaalta myös nostalgia ja konservatismi nostavat päätään.

Silmiinpistävintä on kuitenkin uudenlainen naistietoisuus, joka tunkee arkeen, työpaikoille ja politiikkaan. 

"Ei olisi vielä muutama vuosi sitten voinut kuvitella että muutos olisi näin raju. Etykit ja presidenttitaistelu, puolueiden sisäiset repeämät, joista mätä suorastaan pursusi ulos, veropetosakandaalit, Valco ja muut, joitten takia ainakin Tapanin usko oli sammunut kuin vielä hehkuviin hiiliin olisi läjäytetty likavettä. Ja toisaalta uudet elämänmerkit: Koijärvi ja naisten hihhuloiva marssiminen, Punk-akatemia, mitä kaikkea. Nuoriso puhui luonnonsuojelusta ja rauhasta, ihminen sai kuolla vaikka viereen kadulle. Lisääntyvä fasismi. Talvisodan muistojuhlat."

Kuninkaan paikan nimi onkin ironinen – romaanin kuvaama yhteiskunta naisistuu niin kovaa vauhtia, että miehet pelkäävät jo jäävänsä jalkoihin. 

Keskiluokkaisia ihmissuhdekuvioita jäsentää symbolisesti hammaslääkäri Taina Raution ajankulukseen pelaama pasianssi, jossa kuninkaan paikka jää aina tyhjäksi. Kuitenkin kuningasta tarvittaisiin perheen eheyttämiseksi ja pelin saattamiseksi päätökseen.

"Kuningas", Tainan juristi-aviomies, on nuoruuden ihanteensa myynyt, potenssivaikeuksien ja verenpaineen masentama sosialidemokraatti. Hän käy läpi keski-iän kriisiään ja pelkää työpaikan tehokkaita naisia. Kesälomalta palatessaan hän joutuu huomaamaan, että parkkipaikkakin on viety. Sen kohdalle pystytetään varhaisen naiskansanedustajan patsas:

"Tapani Rautio nousi virkapöytänsä äärestä ja meni ikkunan luo. Hilja Pärssinen seisoi hajareisin hänen parkkipaikkansa päällä."

Tapani saa kuitenkin revanssinsa, ja kuninkaan paikka löytyy – tosin pelin sääntöjä murtamalla.  

Lähteet:

Ekholm, Rauno 1981: Poikkikatkaistu kuningas. Uusi Suomi 14.11.1981.

Hyvönen, Annikki 1981: Pintaliitäjien peliasetelmat. Sosialidemokraatti 7.11.1981.

Kangasluoma, Tuukka 1981: Murheellinen tilitase. Helsingin Sanomat 31.10.1981.

Lappalainen, Päivi 1981: Vaisut pelitilanteet. Turun Sanomat 11.11.1981.

Nordgren, Elisabeth 1981: Mislyckad patiens. Hufvudstadsbladet 5.11.1981.

Ripatti, Aku-Kimmo 1981: Kulttuurivalistusta. Kaleva 16.12.1981.

Ukkonen, Annikki 1981: Ajasta kaikki ja ei mitään. Suomenmaa 8.12.1981.

Vuori, Hilkka 1982: Naisten seurassa läpi vuosisatojen. Kansan Uutiset 22.10.1982.

Poimisin heliät hiekat ilmestyi vuonna 1979. Kaipainen kirjoitti teoksen Oslossa, aviomiehen työskennellessä Pohjoismaiden ministerineuvostossa. Anulle tämä merkitsi edustusrouvan rooliin sovittautumista. Norjan vuosien evakkotunnelmissaan hän samastui karjalaiseen runonlaulajattareen:

"Tunsin olevani Parasken sukulaissielu, joka oli pantu kulkemaan yksin Oslon kaduilla niin kuin Paraske aikoinaan Porvoossa ja Helsingissä, etenkin Porvoossa, vieraan kielen alueella."

Kaipaisen Paraske on vahva nainen, joka joutuu jakamaan itseään moneksi, mutta pysyy silti ehjänä. Larin Paraske (1833–1904) oli inkeriläisen maaorja-sepän tytär, joka etsi vapautta naimalla puolet vanhemman talonpojan Suomen puolelta. Sairaalloisen puolison rinnalla hänen oli kuitenkin raadettava kaksin verroin. Parasken yhdeksästä lapsesta vain kolme jäi elämään. Lisäansioita hän hankki ottamalla hoidokkeja Pietarin orpokodeista sekä laulamalla häissä ja hautajaisissa. Nuorempana Paraske tunnettiin ylivertaisena esilaulajana neitokulkueissa ja kyläkeinuilla.

Kun kansanrunojen kerääjät keksivät Parasken, tämä oli jo 54-vuotias, kovia kokenut leski. Hänet nostettiin vähäisistä oloista Kalevala-romantiikan mannekiiniksi ja kansallistaiteilijoiden muusaksi, mutta unohdettiin sitten köyhyyteen.

Romaanissa ironisoidaan sivistyneistön taipumusta romantisoida kansaa ja ummistaa silmät sen todellisuudelta. Samoin pyrkimystä vähätellä runonlaulajan tekijyyttä museoimalla elävä kansankulttuuri jähmeäksi perinteeksi, jota ei saisi muunnella:

"Eivätkö ne tajunneet että jokapäiväisestä elämästähän tässä oli kyse eikä suinkaan mistään sen ihmeellisemmästä? Häämenojen vetämisestä, hautajaisvieraitten itkettämisestä, parantamisesta."

Paraskella oli ilmiömäinen muisti – hän luovutti kerääjille yli 30 000 runosäettä. Lukemassa on mukana kaikki Parasken laulamat samojen runojen variantitkin. Mutta hän oli myös luova ja itsetietoinen taiteilija, joka käytti traditiota omiin tarpeisiinsa. Keskeiseksi kuvauskohteeksi romaanissa nouseekin Parasken eläväinen kieli ja murre, jonka katkelmia Kaipainen varmaotteisesti sulattaa oman tyylinsä osaksi.

Parasken elämä nousuineen ja laskuineen sekä hänen laulujensa tunneskaala vertautuu romaanissa kyläkeinun kaareen – lakikohtaa seuraa syvyys, silmiin peilautuu taivas ja maa.

Paraske-romaanin karjalainen menneisyys pohjustaa Kaipaisen laajaa 80-luvun projektia, omaelämäkerrallisten evakko- ja taiteilijaromaanien sarjaa, johon kuuluvat Kaihoja kukkuvat käet, Vilulinnut ja Nuoruustango. Vuonna 2000 Poimisin heliät hiekat sai sisarteoksen, runonlaulaja Mateli Kuivalattaresta kertovan romaanin Kuin on pitkät pilven rannat. 

Lähteet: 

Apo, Satu 1989: Mateli Kuivalatar ja Larin Paraske. Teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toimittanut Maria-Liisa Nevala. Helsinki: Otava, 178–181.

Envald-Aho, Liisa 1981: Paraske Anu Kaipaisen kuvaamana. Teoksessa Runonlaulaja Larin Paraske. Toimittanut Liisa Suurla. Maaseudun sivistysliitto, 36–57.

Haavio, Martti 1943: Suomalainen Mnemosyne. Teoksessa Viimeiset runonlaulajat. Porvoo - Helsinki - Juva: WSOY, 271–302.

Hirn, Yrjö 1939: Larin Paraske. Suuri runonlaulaja. Teoksessa Matkamiehiä ja tietäjiä. Helsinki: Otava, 231–255.

Huhtala, Liisi 1979: Nii laulo Larin Paraske. Turun Sanomat 7.10.1979.

Hyvönen, Annikki 1979: Larin Parasken uskomaton elämä. Demari 8.12.1979.

Järnefelt, Eero 1921: Muistelma Larin Paraskesta. Teoksessa Kalevalaseuran vuosikirja 1. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 94–99.

Kaipainen, Anu 1981: Larin Paraske – suomalainen runonlaulaja. Teoksessa
Suomalainen vuosikirja 1981. Toimittanut. Lauri Honko ym. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 130–134.

Kaipainen, Anu 1986: Kun on rakastanut paljon. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

Kaipainen, Anu 1991: Anu Kaipainen. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toimittanut Ritva Haavikko. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY, 62–79.

Lassila, Pertti 1979: Runonlaulajan kohtalo. Helsingin Sanomat 7.10.1979.

Nordgren, Elisabeth 1979: Näktergalen från Karelen. Hufvudstadsbladet 3.11.1979.

Näin lauloi Larin Paraske, 1982. Toimittanut Senni Timonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Sihvo, Hannes 1979: Muotokuvia on jo riittävästi. Kaipainen valottaa nyt Paraskea sisältäpäin. Uusi Suomi 14.10.1979.

Skyttä, Päivi 1979: Anu Kaipainen ulkomailla: kuvaus Larin Paraskesta syntyi oslolaislähiössä. Kansan Uutiset 14.10.1979.

Stålhammer, Leo 1980: Toki tunnen raudan synnyn. Suomenmaa 18.4.1980.

Sundqvist, Harry 1979: Larin Parasken legenda. Ei sanat puhellen puutu. Aamulehti 20.10.1979.

Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Uotinen, Mikko 1911: Larin Paraske. Elämäkerrallinen kuvaus 1. Viipuri: [M. Uotinen].

Vainikkala, Marja-Riitta 1979: Parasken silmistä näkyi koko maailma. Kaleva 10.11.1979. 

Kuin on pitkät pilven rannat vuodelta 2000 pohjautuu väljästi ilomantsilaisen runonlaulaja Mateli Kuivalattaren (1777–1846) elämään. Romaani on kuin pitkä huolilaulu. Verevä Mateli uneksii shemeikasta mutta taipuu liittoon leskimiehen kanssa. Tämä osoittautuu kuitenkin huonoksi talon pitäjäksi, ja perhe vajoaa torpanasujiksi. 11 lapsesta viisi kuolee nuorina. Koettuaan viimeisen raskautensa 46-vuotiaana Mateli muuttaa yhä halukkaan miehen kyljestä eri aittaan. Raadanta, lapsivuoteet ja huolet ovat kuluttaneet Matelia – Elias Lönnrotille hän on 67-vuotiaana "80-vuotinen akka".

Luku- ja kirjoitustaitoinen Mateli hallitsi myös luterilaisen virsirunouden. Tämä on ehkä osaltaan vaikuttanut hänen lyriikkansa ominaispiirteeseen – tiiviiseen, tankamaiseen muotoon. Parasken runot taas erottuvat ennen kaikkea määrällään ja monipuolisuudellaan. Silti juuri Matelin runoihin pohjautuu merkittävä osa Kantelettaren keskeislyriikasta.

Kaipaisen eläytyvä teksti noudattaa kohdettaan – Kuin on pitkät pilven rannat on lakonisempi ja kuviltaan selkeämpi kuin koristeellisessa kielessä iloitteleva Paraske-romaani – aina kuulasta erämaamaisemaa myöten.  

"Mitä nyt sitten itse runoon? Kai tämä hän itse. Jokaisessa laulussa oli oltava minä. Ja oli laulettava totta.
   Vihlova erämaamaisema, raatelevan kylmä syksyinen järvi ja alakuloinen suo, etualallaan jääoksa, jolla hytisi yksinäinen varpunen. Hänen elämänsä autius. Niin olivat pitkät hänen pihansa, kuin olivat pitkät pilven rannat. Niin olivat kaidat hänen kaivotiensä, kuin olivat kaidat kaarenrannat. Sinne oikenivat öisin etäältä tiukuttavat tähdet: otavat ja maarainsauvat ja kointähti. Ja taivaanvalkeat kärhähtivät taivaanlaelle, tapailivat maitoryynimäistä linnunrataa, liehuivat ja lieputtivat punaisina ja sinisinä ja vihreinä, kuin koko maailma olisi ollut sodassa itseään vastaan. Erämaa imaisi hänet kokonaan. Ja jostain kaukaa kuului yksinäisen eksyneen suden tuskainen huuto.

Niin en voi eleä
enkä leikin lyödä
illoin illan oltuani
leikin leikaheltuani.

Nyt alkoi tuska räjähdellä sydänalassa. Lauluun rupesivat purkautumaan koko menneen syksyn murheet.

Jopa mennehen syksyn
mulle on huolta hoivattuna
pantuna pahoa mieltä."

Lähteet:

Apo, Satu 1989: Valitus ja viha. Lyyrinen laulurunous. Teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toimittanut Maria-Liisa Nevala. Helsinki: Otava, 154–181.

Apo, Satu 1981: Suomalaiskansallinen kansanrunous. Teoksessa Kai Laitinen: Suomen kirjallisuuden historia. Helsinki: Otava, 13–94.

Haavio, Martti 1985/1943: Metsäruusun runoutta. Teoksessa Viimeiset runonlaulajat. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY, 133–145.

Hiltunen, Jari K. 2001: Anu Kaipainen jatkaa runonlaulajien kuvaamista. Naislyyrikon ja shamaanin tarina. Satakunnan kansa 6.1.2001.

Huhtala, Liisi 2000: Niin on pitkät miun pihani. Kaleva 30.12.2000.

Kaukonen, Väinö 1989: Lönnrot ja Kanteletar. Helsinki: SKS.

Leppihalme, Pirkko 2001: Mateli Kuivalatar – ilomantsilainen runonlaulaja. Esitelmä Kalevalaisten naisten vuosikokouksessa Oulussa 8.2.2001.

Makkonen, Anna 2000: Runoilija ja virsiherrat. Helsingin Sanomat 2.12.2000.

Toivonen, Pirkko 2000: Kaipainen eläytyy taas väkevästi runonlaulajan elämään. Keskisuomalainen 31.12.2000.

Tuominen, Leena-Maija 2001: Laulaja kovan elämän keskellä. Etelä-Suomen Sanomat 3.1.2001.

Turunen, Aimo 1985: Mateli Kuivalatar. Koitereen laulaja ja Kantelettaren runotar. Joensuu: Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö.

Viertola, Mari 2000: Noita kohtaa virsiherrat. Turun Sanomat 17.12.2000.

Kaihoja kukkuvat käet

Sarjan aloitus Kaihoja kukkuvat käet vuodelta 1983 kuvaa karjalaiskylän elämää 30-luvun Kannaksella sekä vaikeaa evakkotietä ja ahtautumista vieraiden nurkkiin eri puolille Suomea. Samana vuonna aihepiiristä ilmestyi kolme muutakin naiskirjailijan teosta: Laila Hietamiehen Vierailla poluilla, oudoilla ovilla, Eeva Kilven Elämän evakkona sekä Iris Kähärin Asuu yksin. Kaipaisen evakkoromaanin nimi viittaa V. A. Koskenniemen kaihoisaan runoon Siel´on kauan jo kukkineet omenapuut.

Kaipaisen evakkoromaanissa limittyy kaksi näköpistettä – toinen on tapahtumista jälkikäteen kokonaiskuvaa rakentava aikuiskertoja, toinen niitä ymmärtämätön lapsi, jonka perusturvallisuus järkkyy sodassa. Ratkaisu kuvaa karjalaissyntyisen kirjailijan suhdetta sota-aikaan. Hän oli talvisodan syttyessä kuusivuotias ja ryhtyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin kirjoittamaan kipeitä evakkomuistojaan auki. Herätteenä olivat psykoanalyytikko Pirkko Siltalan kirjailijahaastattelut 70- ja 80-luvun taitteessa.

Kuvatun kyläyhteisön henkinen keskus on opettaja Juuso Karttunen, teosofinen kansankynttilä, jonka perheeseen kuuluvat unistaan ennustava Aino-vaimo ja herkkä tytär, Heleena Leena. Perhekuvion omaelämäkerrallinen pohja paistaa läpi vahvana. Todellisuusesikuvina ovat olleet kirjailijan omat vanhemmat, ja Heleena Leena on hänen lapsiminänsä.

Kirjan avaus keskittyy opettajaperheeseen, etenkin isän ja tyttären läheiseen suhteeseen, mutta vähitellen piirtyy palvelusväen välityksellä läpileikkaus koko karjalaiskylästä. Romaanin edetessä paneudutaan eri perheiden kohtaloihin sodan jaloissa, ja kerronta hajoaa moneen suuntaan kuten koko karjalainen heimo.

Talvisodan jälkeisessä rauhassa Karjalan kannas menetetään. Lyhyeksi luultu evakkomatka venähtää elämänmittaiseksi; siitä tulee henkistä evakkoutta. Uusiin oloihin kuitenkin sopeudutaan karjalaisella sitkeydellä. Vanha kotiseutu elää unissa ja haikeissa lauluissa. Se taantuu mielikuviksi kulta-ajasta, jolloin elämä oli vielä ehjää ja hyvää. Evakkojen Karjala-muistoissa kertautuvat valkoiset pitsihuvilat, omenapuutarhat ja kaihoisasti kukkuvat käet. 

Vilulinnut

Vilulinnuissa vuodelta 1987 eletään 40-luvun Pieksämäellä, jonne Karttusen evakkoperhe yrittää kotiutua: 

"Siihen he muuttivat: kotiteollisuuskoulun opettaja Juuso Karttunen, ruttuinen, käperä, haalistunut kuin tuulen pieksämä päre, ja vaimonsa, kukoistava ruusu Aino ynnä tytär Heleena Leena, seitsemän vanha kuin vastamunittu viikko."

Romaanin nimi rinnastaa evakot kansanrunon kuviin muuttolinnuista, jolla ei ole oudoissa oloissa hyvä olla. "Vilulinnut" viittaa myös varhaiskypsän Helen sisäiseen yksinäisyyteen ja erilaisuuteen. Äidiltä Hele on perinyt herkkyyden ja unennäön, teosofi-isältä tiedonjanon ja pyrkimyksen korkeampaan. Runotyttö purkaa tuntemuksiaan päiväkirjoihin, kuvitteelliselle "sisarelleen", ja löytää kaikupohjaa Katri Valan lyriikasta. Kirjallisia esikuvia jäljittelemällä hän etsii omaa runoilijaääntään.

Hele käy Laurin – Lauri Viidan – "runoilijakoulua". Työläisrunoilija Lauri vaatii realismia, ja nuoruuttaan romanttinen Hele saa runoilijakoulusta potkut. Helsingin kesänään Hele tutustuu taiteilijaveljeksiin, jotka toisin kuin Lauri rohkaisevat mielikuvitukseen ja taiteelliseen vapauteen. Asetelmassa on nähty pienoiskoossa 50-lukulainen realistien ja modernistien kiista. Taiteilijapiirien kuvaus lähenee avainromaania – esimerkiksi nuorten helsinkiläisesteettien esikuviksi on tunnistettavissa Lassi ja Seppo Nummi.

Murrosiässä Helen eroottissävyinen kiintymys isään vaihtuu etärakkauksiksi. Naiseksi kasvaminen, biseksuaaliset viehtymykset ja ensimmäiset eroottiset kokemukset hämmentävät. Romaanissa vaikuttaa ironinen jännite maailmantuskaansa tilittävän nuoren ja suhteellistavan aikuiskertojan välillä. 

Koti muuttuu isän kuoltua ja äidin naitua itseään nuoremman miehen. Tämä osoittautuu virkaheitoksi upseeriksi, joka alkaa juoda lesken pesämunaa. Äidin elämän surkeus runnoo Helen idealismia paljon raaemmin kuin Laurin runoilijakoulu. Loppuratkaisuna on Kaipaisen romaaneissa kertautuva valinta fantasian ja realismin välillä. Äiti pakenee lopullisesti uniinsa – puhkeavaan mielisairauteen. Hele valitsee todellisuuden ja pakkaa laukkunsa. Tyttären evakkomatka jatkuu kohti itsenäisyyttä ja aikuisuutta.

Nuoruustango

Nuoruustango vuodelta 1989 on moderni Pygmalion-tarina, jossa Kaipaisen evakkotrilogian sankaritar, runotyttö Heleena Leena, käy läpi identiteettikriisiään helsinkiläisessä ottokodissa. Eletään 50-luvun alkua ja Helen abiturienttivuotta.

Pygmalion-taru kertoo taitelijasta, joka rakastuu veistämänsä ihannenaisen kuvaan. Aiheen moderneja versioita ovat muun muassa Bernard Shaw'n komedia, jossa professori koulii kukkakaupan myyjättärestä maailmannaisen, sekä amerikkalainen My Fair Lady -musikaali. Ongelmia tietysti seuraa, kun luomus alkaa itsenäistyä ja vaatii oikeutta omiin ratkaisuihinsa.

Kaipainen on siirtänyt Pygmalion-problematiikan kasvattivanhemman ja ottotyttären suhteeseen. Voimakastahtoiselle kasvattiäidilleen Hele "on kuin muovailusavea". Koulussa ja kasvatuskodissa Hele joutuu teeskentelemään, asettumaan kulloinkin vaadittuihin rooleihin ja samalla kieltämään häpeällisenä karjalaisen menneisyytensä ja murteensa.

Tärkeää askelta kohti omaa minuutta merkitsee nuoruuden traumojen kohtaaminen kasvoista kasvoihin. Hele alkaa vierailla Lapinlahden mielisairaalassa tapaamassa äitiään. Hele käy myös tunnistamassa häntä hyväksikäyttäneen isäpuolen ruumiin, joka nostetaan siniseksi turvonneena Helsingin Kauppatorin Kolera-altaasta. Vastoin kasvattiäidin odotuksia Hele ryhtyy opiskelemaan kansanrunoutta laulaakseen "menetetyn maan takaisin". Romaanin loppuhuipennus on kuin musikaalissa – Hele löytää oman äänensä laulaessaan muiden mukana Beethovenin 9. sinfonian kuoro-osaa.

Nuoruustangon henkilösuhteissa kertautuvat tukahduttavan kasvatuksen aiheuttamat riippuvuudet useammassa sukupolvessa. Helen kasvattiäiti Berit on uralleen omistautunut seurapiirilääkäri, jonka kynnykselle ankara äiti pisti jo varhain "höyhenen", näkymättömän kiellon. Höyhen on saanut Beritin pistämään omat halunsa syrjään, kunnes hän keski-iässä havahtuu yksinäisyyteen ja elämänsä rakkaudettomuuteen ja haluaa korjata asian ottamalla Helen kasvatikseen. "Höyhen" on tarttunut myös Beritin siskoon ja tämän oireilevaan poikaan. Lopulta Beritin taloudessa elävä, tyttärelleen ilkeilevä dementoitunut vanha äitikin osoittautuu ankaran kasvatuksen uhriksi. Väliintuleva kertoja pohtii Pygmalion-problematiikkaa myös kirjailijan suhteessa alter egoonsa: "Onko hän oma kuvansa vai kirjailijan toivein nähty, leikattu kuva?" 

Pateettiset nuoruuden runot ja päiväkirjat ovat Nuoruustangon raakamateriaalia, joka sykkii välillä sellaisenaan Helen pitkissä monologeissa. Tarinaa rikkova kertoja ottaa ajoittain ironista etäisyyttä näihin vuodatuksiin: "Tämä on sepitteellinen tarina, johon valokuvat tarjoavat tosiasioita ja päiväkirjat tunteen hehkun." Nimensä romaani on saanut Kaipaisen 15-vuotiaana kirjoittamasta runosta Nuoruustango.

Anu Kaipaisen runo Nuoruustango

Kaipainen kirjoitti pateettisen, nuoruuden ehdottomuutta huokuvan Nuoruustangon 15-vuotiaana. Sittemmin Kaj Chydenius sävelsi runon. Nuoruustango löytyy muun muassa Chydeniuksen Kauneimmat rakkauslaulut -kokoelmasta, jossa kappaleen esittää Kirsi Neuvonen. Levy on julkaistu Love Records -levymerkillä vuosina 1977 ja 1990.

"Lämpöni, lempeni annan,
kaunis on nuoruutein.
Nää suven ruusut kannan,
itseni yksin tein.
Ei ole muuta antaa
kuin tämä nuoruutein.
Sulle sen tahdon kantaa,
en ota itsellein.

Muuta en koskaan tahdo
kuin sinun olla vaan.
Elämä ympärilläin
kaikkoaa kokonaan.
Huominen päivä ei meitä
vaaranna varjollaan,
kun sinun saan vain olla,
täysin ja kokonaan."

Lähteet:

Ahola, Suvi 1989: Iris rukan rautainen nuoruus. Anu Kaipaisen romaanisarja kertaa vuosi vuodelta enemmän. Helsingin Sanomat 4.11.1989.

Alasalmi, Sisko 1983: Kaihojen käet. Kaleva 24.19.1983.

Forsblom, Harry 1989: Anu Kaipaisen vapauden, omistushalun ja rakkauden varjonyrkkeilyä. Vapaa henki on laukkaava rakki. Uusi Suomi 4.11.1989.

Granqvist, Kalevi 1990: En tango med Kaipainen. Vasabladet 11.2.1990.

Heinonen, Jorma 1988: Proosaa Vepsästä ja Karjalasta. Keskisuomalainen 6.3.1988.

Hyvönen, Annikki 1989: Kaukana kukkuvat käet. Suomen Sosialidemokraatti 19.12.1989.

Hyvönen, Anneli 1983: Muistojen Karjala ja evakkotie. Suomen Sosialidemokraatti 12.11.1983.

Kaipainen, Anu 1991: Anu Kaipainen. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toimittanut Ritva Haavikko. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY, 62–79.

Koskela, Lasse 1989: Karjalaistyttö Helsingissä. Suomenmaa 11.12.1989.

Kurkijärvi, Riitta 1987: Kirjailijan kasvukivut. Aamulehti 21.11.1987.

Lappalainen, Päivi 1983: Muistojen Karjala. Turun Sanomat 17.12.1983.

Manninen, Kirsti 1983: Kolme karjalaista evakkoromaania. Vierin maalle vierahalle. Helsingin Sanomat 5.11.1983.

Nordgren, Elisabeth 1989: Den befriande dansen. Hufvudstadsbladet 23.11.1989.

Nordgren, Elisabeth 1988: Hybrida former. Hufvudstadsbladet 2.6.1988.

Nordgren, Elizabeth 1983: Oinspirerad gök. Hufvudstadsbladet 13.11.1983.

Paavolainen, Paula 1987: Vankkaa proosaa. Turun Sanomat 23.11.1987.

Pesä, Pentti 1990: Runotyttö rakastuu. Savon Sanomat 5.1.1990.

Seppälä, Juha 1987: Ehjä kehitystarina. Suomen Sosialidemokraatti 9.12.1987.

Sihvo, Hannes 1983: Kotiseutu sielussa. Karjalan maill´ käköset kukkuu. Uusi Suomi 19.10.1983.

Stålhammar, Leo 1984: Ihmiskohtaloita Kannakselta: Kuin tuulessa lainehtiva pelto. Suomenmaa 7.2.1984.

Stålhammar, Leo 1988: Kaihojen käet muuttuivat vilulinnuiksi. Sodanjälkeinen nuoruus Pieksämäellä. Suomenmaa 24.3.1988.

Syrjänen, Päivi: Nuoruustangon kipeä kauneus. Keskisuomalainen 16.12.1989.

Tenhunen, Iris 1987: Kaipainen luo hämyisiä laatukuvia. Karjalan käet pakkasessa. Uusi Suomi 29.11.1987.

Tuominen, Leena-Maija 1987: Kirjailijan kasvitilitys. Etelä-Suomen Sanomat 17.12.1987.

Vainikkala. Marja-Riitta 1987: Evakkona elämässä. Kaleva 29.12.1987.

Vainikkala, Marja-Riitta 1989: Menneen taakka. Kaleva 16.11.1989.

Valkonen, Kaija 1987: Kaipaisen romaanissa on uusi sointi. Nuoruustangon vimma. Helsingin Sanomat 25.10.1987.

Kuin kuulla kummultansa vuodelta 1991 on sukupolviromaani, joka tulvii 80- ja 90-luvun taitteen poliittisen murroksen vapauttamaa aikalaispuhetta talvisodasta ja taistolaisuudesta. Sen taustaa on Neuvostoliiton hajoaminen, entisten Itä-Euroopan maiden itsenäistymiskehitys ja Saksojen yhdentyminen.

1980-90-luvun taitteen muuttunut poliittinen tilanne näkyi Suomessa talvisodan arvonpalautuksena mediassa ja juhlapuheissa. Vuoden 1989 katsotuin kotimainen oli Pekka Parikan Antti Tuurin romaanin pohjalta ohjaama suurelokuva Talvisota, ja kielletyn Lotta Svärd -järjestön 70-vuotismuistojuhlaan vuonna 1991 osallistui 1 600 entistä lottaa. Vuosikymmenen isänmaalliseksi ääneksi nousi Mannerheim-ristin ritari, karismaattinen kenraali Adolf Ehrnrooth (1905–2004), joka oli vuosikymmeniä puhunut veteraanien puolesta sekä muistuttanut sotien torjuntavoiton merkityksestä.

Toisaalta Suomen historiaa myös karnevalisoitiin, kun suomalainen kulttibändi Leningrad Cowboys ja jylhä, 150-henkinen Venäjän Puna-armeijan kuoro järjestivät kesäkuussa 1993 Helsingin senaatin torilla mammuttikonsertin, jossa oli mukana noin 70 000 ihmistä. Vielä muutama vuosi aiemmin tällainen ei olisi ollut mahdollista.

Sukuromaanissaan Kaipainen luo tilanteen, jossa saavat äänen niin sotaveteraani- ja lottasukupolvi, aatteellisen vararikon kärsinyt taistolaisuus, laman vuoksi velkaantunut keskiluokka kuin kansainvälistyvä nuorisokin. Näkemysten kohtaamisen mahdollistavat karjalaishenkiset sukujuhlat talvisodan 50-vuotispäivien aikaan.

Suvun patriarkka, Mannerheim-ristin ritari Niilo Peltola viettää 75-vuotispäiviään. Hänen vaimonsa on siirtokarjalainen, talvisodan lottia. Työttömäksi jääneellä Riitta-tyttärellä on taistolainen tausta. Riitan entinen mies, stalinistikansanedustaja, on aatteeseen pettyneenä tehnyt itsemurhan. Toinen tytär on loppuunpalanut opettaja, joka elää demarimiehineen kahden asunnon loukussa.

Tyttärien lapset tuovat sukujuhliin omat aatteensa, kuten vihreyden ja globalisaation vastustamisen mutta myös politiikkakielteisen individualismin. Ulkopuolisia havainnoijia ovat nuoren polven mukana saapuvat pinnallinen amerikkalaisjournalisti ja tsekinjuutalainen pakolaisminiä. Kaiken ympärillä höperehtii päivänsankarin sodassa päähän ammuttu Kalle-veli.

Romaani on täynnä keskusteluja ja tilityksiä, joissa sukupolvet purkavat syyllisyyttään sekä molemminpuolista pettymystään. Mitä se isä tahtoo meille kertoa? Sovituksen ja uuden yhteyden mahdollistaa kuitenkin vasta Niilon Kalle-veljen kuolema talvisodan muistojuhlissa ja Riitan teatraalinen ele, jonka myötä häviäjätkin nousevat sankareiksi. Vanhin sukupolvi kuuntelee vielä syntymätöntä, kun nuori tsekkiläisminiä painaa yllättäen Mannerheim-ristin ritarin käden pyöristyvälle vatsalleen. Näin romaanin nimi saa ironisia merkityksiä – se viittaa 1930-luvun suomalaiskansalliseen aateteokseen Kumpujen yöstä.

Lähteet:

Bruun, Seppo – Lindfors, Juhani – Luoto, Santtu – Salo, Markku 2002: Jee, jee, jee. Suomalaisen rockin historia. Helsinki: WSOY.

Bruun, Staffan 2001: Bailut barrikadeilla. Suomentanut Seppo Hyrkäs ja Tyyne Pennanen. Helsinki: Otava.

Cederström, Kanerva ja Tanner, Riitta 1987: Lenin-setä asuu Venäjällä.

Forsblom, Harry 1991: Kaipaisen keskiluokkaista talvisotaa. Uusi Suomi 7.11.1991.

Honkasalo, Laura 2001: Sinun lapsesi eivät ole sinun. Helsinki: Gummerus.

Hyvärinen, Matti 1994: Viimeiset taistot. Tampere: Vastapaino.

Kajander-Ruuth, Sanna 2002: Kaipuu punalipun alle. Ilta-Sanomat Plussa. 26.1.2002.

Karimo, Aarno 1983 (1929–1932): Kumpujen yöstä. Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.

Lappalainen, Ulla 1991: Sankaruutta ja lohdutusta. Suomen Sosialidemokraatti 23.10.1991.

Liukkunen, Ulla 1992: Aaterekvisiitan katoava, uhoava voima. Keskisuomalainen 8.12.1992.

Nordgren, Elisabeth 1991: Roman utan struktur och innehåll. Hufvudstadsbladet 6.11.1991.

Rantanen, Miska 2002: Taistolaisuus taas kerran. Helsingin Sanomat 17.11.2002.

Ratia, Taina 1991: Lumien sulamisaikaan. Turun Sanomat 2.11.1991.

Saisio, Pirkko 2003: Punainen erokirja. Helsinki: WSOY.

Salonen, Juha 1995: Voitonjuhlat täyttä terapiaa. Kiekkokarnevaali kanavoi tukahtuneita tunteita. Helsingin Sanomat 10.5.1995.

Snellman, Saska 2002: Punainen on taas muotia. Helsingin Sanomat 6.1.2002.

Sundqvist, Harry 1991: Sukuromaanin aika ei ole ohi. Aamulehti 6.10.1991.

Tarkka, Pekka 1991: "Kirjat ja sarjat. Ruusun aikaa voi nyt lukea. Helsingin Sanomat 26.10.1991.

Tuominen, Leena-Maija 1991: Ainekset kertautuvat. Etelä-Suomen Sanomat 12.12.1991.

Ukkola, Sanna 2002: Mitä taistolaisista tuli isoina? Ilta-Sanomat Plussa 12.10.2002.

Vainikkala, Marja-Riitta 1991: Sankaruus ja syyllisyys. Kaleva 17.11.1991. 

Pasifistinen sotaromaani Vierus verta täynnä vuodelta 1995 osallistuu aikaisemman, vuonna 1991 ilmestyneen Kuin kuulla kummultansa -teoksen tavoin 90-lukulaiseen talvisodan uudelleenarviointiin. Vierus verta täynnä on yksi harvoista naisen kirjoittamista rintamakuvauksista. Ennen kaikkea se on Suomen armeijan lottien arvonpalautus.

Tyyliltään pateettisessa ja kohtalonomaisessa talvisotaromaanissaan Kaipainen tuntuu ensi lukemalta etääntyneen kauas 60-luvun sodanvastaisuudestaan. Vierus verta täynnä on historiallinen romaani. Se pyrkii ymmärtämään 30-luvun aateilmastosta kumpuavaa isänmaallista uhoa suojeluskuntineen ja lottajärjestöineen niiden omista lähtökohdista.

Kuitenkaan Anu Kaipaisen vuonna 1967 ilmestyneessä pasifistisessa Arkkienkeli Oulussa 1808–1809 -romaanissa asettamat peruskysymykset rakkaudesta, julmuudesta ja ihmisessä piilevästä muutoksen mahdollisuudesta eivät ole olennaisesti vaihtuneet. Niihin vain haetaan uusia, ehkä realistisempia näkökulmia. Kuten tekijä toteaa esipuheessaan: "Minulle tärkein on aina ollut rauha, joka valitettavasti saavutetaan vain sodan jälkeen."

Kaipaisen sotaromaani limittää rintamamies- ja lottatodellisuutta sekä sodan jaloissa pyörivien lasten ja vanhusten elämää evakossa ja vankileirillä. Päällimmäisenä on nuoren avioparin, Annan ja Juhanin, suhteen kehitys. Yltiöisänmaallinen Anna kypsyy pasifistiseen vakaumukseen lääkintälotan työssä. Romaani huipentuu Juhanin sankarikuolemaan ja talvisodan ihmeeseen – Raatteentien torjuntavoittoon ylivoimaisesta vihollisesta.

Juhani ja Anna löytävät toisensa henkisesti ja eroottisesti vasta sodassa. Heidän syvenevä rakkaussuhteensa symboloi koti- ja eturintaman vahvaa yhteisyyden tunnetta. Anna jättää pienen poikansa anopin hoiviin ja seuraa miestään sotaan kuin Runebergin Lotta Svärd. Romaanin nimi viittaa suomalaisen lyriikan väkevimpään rakkauslauluun, kansanrunoon Jos mun tuttuni tulisi, jonka säkeitä sovitetaan sidontapaikan veriseen lottatodellisuuteen.

Yli kansallisen ajattelun rajojen korostetaan tunteisiin vetoavasti vihollisen – ryssien – ihmisyyttä. Kuolleen venäläisen naissotilaan taskusta löytyy lapsen valokuva ja huulipunapuikko. Juhanin sankarikohtalon täyttymisessä Raatteen taisteluissa on viitteitä vuonna 1941 julkaistuun Yrjä Jylhän Kiirastuli -teoksen Kohtaus metsässä -runoon, jossa kahden taistelijan satunnainen kohtaaminen kuvataan rintamalinjat ylittävässä yleisinhimillisessä valossa. Romaanin käännekohdassa uupunut Anna yhdistää sidontapaikalle erehdyksessä tuodun kaatuneen venäläisen upseerin Juhaniin.

Lähteet:

Hakko, Mirja 1995: Balladin sävyjä Raatteen tiellä. Kaleva 24.12.1995.

Jylhä, Yrjö 1941: Kiirastuli. Runoja rauhan ja sodan ajoilta. Helsinki: Otava.

Kurkijärvi, Riitta 1995: Lotat kävivät Raatteen tien. Naisten into sotaan yllättää pasifisti Kaipaisen tuoreessa romaanissa. Aamulehti 7.11.1995.

Laitinen, Kai 1981: Suomen kirjallisuuden historia. Helsinki: Otava.

Lehikoinen, Päivi 1996: Lotta Annan sota on täynnä suuria tunteita. Keskisuomalainen 29.2.1996.

Nordgren, Elisabeth 1996. Från krig till pacifism. Hufvudstadsbladet 29.1.1996.

Soikkeli, Markku 1995: Arkkienkeli talvisodassa. Satakunnan Kansa 5.12.1995.

Tuominen, Leena-Maija 1995: Kunnianosoitus lotille. Etelä-Suomen Sanomat 26.11.1995.

Turunen, Maire 1996: Pasifistin sotaromaani. Ilkka 9.1.1996.

Valkonen, Kaija 1995: Anu Kaipaisen maltillinen sotaromaani vastaa ajan huutoon. Kunnioitettu olkoon Suomen lotta. Helsingin Sanomat 12.11.1995.

Viertola, Mari 1996: Lottien lyhyt historia. Turun Sanomat 3.2.1996. 

Fantasiaromaani Kahdesti haudattu vuodelta 1993 on kreikkalais-ugrilainen rakkaustarina, joka sijoittuu aikaan toisesta maailmansodasta 1960-luvulle. Sen pohjana on laajalle levinnyt kertomusaihe miehestä, joka katoaa retkilleen, jättää uskollisen rakastetunsa "elävän leskeksi" ja palaa vuosien kuluttua yllättäen kotiseudulleen. Näin romaanissa leikitellään taruperinteellä, johon kuuluvat Homeroksen Odysseia, suomalainen helkaballadi Inkerin virsi kansainvälisine muunnelmineen sekä arkaaisimpana kerroksena myytti Suuresta karhusta. Kahdesti haudatussa Kaipainen palaa myyttiin.

Myytit

Kuten Kaipaisen romaaneissa usein, myös Kahdesti haudatun myyttikehykset on avoimesti esillä. Juonen kotoisena pohjakuviona on Ritvalan helkaballadi Inkerin virsi, jossa koetellaan nuorena annettua avioliittolupausta. Aihe kuuluu kansainvälisiin niin sanottuihin morsiamenryöstörunoihin, joissa sulhanen lähtee maailmaa kiertämään ja palaa kuolleeksi luultuna todistamaan, kuinka morsianta naitetaan jo kilpakosijalle. 

Kaipainen on sirotellut romaaniin myös parodisia piirteitä Odysseuksen retkistä ja kotiinpaluusta. Perinteisestihän lähteminen ja seikkailu assosioidaan mieheen, Odysseukseen, ja jääminen kotiin naiseen ja Penelopeen. Kaipaisen Odysseus-hahmo eli kreikkalais-skandinaavinen Lalmanti, ei kuitenkaan ole esikuvansa lailla ovela selviytyjä, pikemminkin hänelle vain tapahtuu. Sen sijaan Kaipaisen Penelope-hahmo eli Irene, hyödyntää taitavasti kreikkalaiskylän patriarkaalista perinnettä ottamalla itselleen vahvuuksia, joita uskonto naiselle tarjoaa. Kuten myyttinen Penelope, Irene pitää kilpakosijat loitolla kutomalla hääliinaa ja purkamalla yöllä kutomansa. Symbolisesti hän kutoo oman elämänsä juonta ja pitää sen mahdollisuuksia avoimina.

Todella syvillä vesillä ollaan, kun Lalmanti samastuu myös shamanistiseen myyttiin Suuresta karhusta. Rituaalisesti surmattu ja ylösnouseva karhu on rinnastettu uskontojen surmattuihin jumalanpoikiin, kuten Osirikseen, Dionysokseen ja Jeesukseen. Myös Odysseus-tarinan ytimen – katoavan, kuolleeksi luullun ja manalassakin käyvän, sittemmin kotiseudulleen palaavan miehen – juureksi on arveltu luolaansa katoavaa karhua, joka vaipuu talveksi kuolemankaltaiseen horrokseen herätäkseen taas keväällä.

Kadonnutta isää etsimässä

Kahdesti haudatussa kerrotaan rinnan Irenen ja Lalmantin tarinaa. Lalmantin hengen annetaan puhua myös omalla äänellään, mikä tuo mukaan ajassa ja tilassa rajoituksitta liikkuvan vainajan näkökulman. Kolmas tarinalinja on karjalaisen sotaorvon, Veikko-pojan. Veikko löytää Lalmantin luut avustaessaan kallotutkimusta tekevää lääkäriä kaivamaan ruumiita joukkohaudasta. Veikon ja tuntemattoman venäläisen sotilaan luurangon välille muodostuu mystinen side, ja Veikon pakkomielteeksi tulee selvittää vainajan identiteetti ja palauttaa tämän luuranko kotisaarelle.

Lalmantia ja Veikkoa yhdistää se, että molemmat ovat luoneet menettämänsä isän uudelleen, kuvitteellisesti. Kumpikin rinnastuu isänkaipuussaan Odysseuksen poikaan, Telemakhokseen. Lalmantin mielikuvituksessa kreikkalaisnaisen raskaaksi saattanut ja sitten kadonnut skandinaavi-isä kasvaa myyttisiin mittoihin, Suureksi karhuksi. Veikon sodassa kuolleen isän tilalle taas on tullut äidin uusi mies. Veikko samaistaa toisiinsa syrjäytetyn isänsä, juopuneiden saksalaissotilaiden juhlissaan häpäisemän kaadetun karhun ja Lalmantin ruumiin, jonka pään lääkäri vie mukanaan.

Symbolisesti Veikko palauttaa isänsä aseman kokoamalla Lalmantin luut ja viemällä ne Kreikkaan haudattavaksi. Odysseian verisen koston sijaan loppuratkaisuna on farssi, kilpakosijoiden ylenannettava syömiskilpailu, joka päätyy sovittavaan kompromissiin – Irene nai saaren ahneimman ja rikkaimman miehen, jota arvellaan impotentiksi. Pian Irene kuitenkin on raskaana.

Kahdesti haudatun rakastavaiset ovat osallisina milloin missäkin vanhan taruperheen haarassa. Irene haluaa valkaista Lalmantin luut ja haudata ne toiseen kertaan vanhan kreikkalaisen tavan mukaan – vasta sen jälkeen hän voi jatkaa elämäänsä. Tästä juontuu koko teoksen nimi. Kahdesti haudattu on humoristinen tutkielma inhimillisiä peruskokemuksia jäsentävistä myyteistä, joiden hahmoon nuo kokemukset kerta toisensa jälkeen hakeutuvat. Näin Kahdesti haudattu painottaa tarinoiden voimaa – myytit ja balladit elävät sitkeästi myös nykyajassa, vaikkakin muuntuneina. 

Lähteet:

Enäjärvi-Haavio, Elsa 1953: Ritvalan helkajuhla. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Järvinen, Seppo 1993: Musta helmi – outoa valoa. Kapainen tutkii elämän ja kuoleman myyttejä. Keskisuomalainen 14.10.1993.

Lappalainen, Ulla 1993: Kun balladit ja arki yhdistyvät. Savon Sanomat 17.9.1993.

Lassila, Pertti 1993: Anu Kaipaisen taruromaani. Kunnianhimoinen yritys ei lunasta odotuksia. Helsingin Sanomat 19.9.1993.

Nordgren, Elisabeth 1993: Anu Kaipainens nya genombrott: En gåtfull legend. Hufvudstadsbladet 31.8.1993.

Riikonen, Hannu 1986: Odysseuksen tiet romaaniin. Odysseia-aiheesta 1900-luvun romaanikirjallisuudessa. Oulun yliopiston kirjallisuuden laitoksen julkaisuja 11. Oulu: Oulun yliopisto.

Saarikoski, Pentti 1961: Polytropos. Parnasso Vol. 11 (4), 175-180.

Sundqvist, Harry 1993: Anu Kaipainen palaa myyttiin. Aamulehti 22.8.1993.

Turunen, Aimo 1979: Kalevalan sanat ja niiden taustat. Lappeenranta: Karjalaisen kulttuurin edistyssäätiö.

Viertola, Mari 1993: Kreikkalais-ugrilainen rakkaustarina. Turun Sanomat 12.9.1993.

Kaarinan veriballadi vuodelta 2004 sijoittuu kuningatar Kristiinan aikaan (1632–1654), mutta myös nykytaso on kerronnassa mukana. Sitä edustavat viittaukset ajankohtaisiin mediailmiöihin. Osansa saavat niin sensaatiohakuinen paljastusviihde kuin julkiselle häpäisylle perustuvat ohjelmaformaatit, jotka rinnastuvat keskiajan noitavainoihin ja julkisiin teloituksiin. Kaipainen satirisoi aikamme julmaa mediatodellisuutta, jonka sisältöä ovat poliitikkojen salarakkaat sekä Idols- ja Big Brother -sarjojen nöyryytettävät tavikset. Satiiri osuu tietysti myös meihin, jotka tällaista viihdettä kulutamme.

Metafiktiivisyys tuodaan esiin heti romaanin alussa, kun eräänlainen apukertoja, kiertelevä puusepänkisälli, pohdiskelee mitä kaikkea kunnon balladiin tarvitaan. Hän on romaanin sisäisessä maailmassa sepitettävän balladin tekijä. Vaihtoehtoisesti puhujan voi tulkita teoksen varsinaiseksi, hallitsevaksi kertojaksi, joka puhuttelee apukertojaansa, Kisälliä. Näiden kahden kertojan raja hämärtyy ajoittain niin, ettei lukija pysty päättelemään kumpi on äänessä. Tarinallisuudesta muistutteleva väliintuleva kertoja esiintyy Kaipaisen tuotannossa usein, mutta Kaarinan veriballadi toteuttaa metafiktiivisyyttä aiempaa johdonmukaisemmin. 

Tarinan kierrätys ja maksimointi

"Ja miten monta kertaa tämä ylen makea keitos oli jo kerrottu ja miten monessa paremmassa tarinassa?" Kisälli päivittelee tekeillä olevaa balladiaan. Kansan suussa kulkenut tarina syyttömästi mestatusta Kaarinasta tunnetaankin useina toisintoina. Niiden ytimessä ovat rakkaus ja kuolema.

Balladien Kaarina on kaunis neito, joka teloitetaan noitana epäsäätyisen rakkauden vuoksi. Ennen kuolemaansa hän ennustaa mestauksessa käytetyn paaden valuvan verta tuomiopäivään asti. Paasi muurataan paikallisen kirkon seinään, ja koska se alkaa tihkua ruskeaa nestettä, se ristitään Kaarinan verikiveksi.

Kaipaista tarina on selvästikin askarruttanut pitkään. Se esiintyy aihiona hänen vuonna 1973 ilmestyneessä romaanissaan Surupukuinen nainen. Sittemmin hän kirjoitti myös näytelmän Kangasalan kaunis Kaarina, joka pohjusti tulevaa romaania. Näytelmä julkaistiin vuonna 2001.

Kaipaisen Kaarinan veriballadin liitteenä on romaanin pohjateksti, Kaarinan veri-balladi, jonka kirjailija on kursinut kokoon aiheen eri versioista. Se on siis muunnelmien pohjalta tehty uusi muunnelma, joka viittaa kaikkiin lähteisiinsä:

"Tuo Kaarina Kuussalon kukkainen, / niin kertoi mummoni kerta, / oli immyt tuuheatukkainen. / Taru uhkuvi sydänverta."

Kaipainen ei kuitenkaan tyydy pelkästään balladin laajentamiseen romaaniksi, vaan kirjailijan vapaudella poimii mukaan piirteitä paitsi Kaarinan veri -aiheisen balladin toisinnoista myös muista balladeista. Näin hän maksimoi tarinan mahdollisuudet, ja romaanissa kerrottu rinnastuu lopulta koko balladiperinteeseen.

Henkilöt tarinansa vankeina

Kaarinan veriballadin  henkilöt kamppailevat niitä stereotyyppisiä rooleja vastaan, joihin balladimuoto ja sen ilmentämä keskiaikainen maailmankuva heidät pakottaa. Tosin balladin perinteinen ratkaisu, traaginen kuolema, syrjäyttää Kaipaisenkin romaanissa vaihtoehtoisen tarinan mahdollisuudet.

Henkilöt jäävät ikään kuin balladin vangeiksi – aivan kuten Kaarinan mestaukseen käytetty verikivi muurataan kirkon seinään. Balladinsa vangiksi jää myös kertoja, joka Kisällin hahmossa on osa fiktiotaan mutta samalla paradoksaalisesti tuon fiktion tekijä.

Kuitenkin toisin kertomisen mahdollisuus, tarinan varjo, jää kummittelemaan ja vaatii tulla uudelleen kerrotuksi. Viatonta verta tihkuva Kaarinan verikivi muistuttaa tästä. 

Lähteet:

Asplund, Anneli 1994: Balladeja ja arkkiveisuja. Suomalaisia kertomalauluja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Grünthal, Satu 1997: Välkkyvä virran kalvo. Suomalaisen kaunokirjallisuuden balladien motiivit. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Saikkonen, Elina 2008: Anu Kaipaisen Kaarinan veriballadi balladigenren traditiossa. Kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Taiteiden ja kulttuurin laitos. Jyväskylän yliopisto.

Kun on rakastanut paljon vuodelta 1986 on Kaipaisen henkilökohtainen muistelma- ja terapiateos. Se kertoo kirjailijaminän syvästä masennuksesta miehen kuoleman jälkeen ja avautumisesta vähitellen surutyön ja kirjoittamisen kautta sosiaaliseen maailmaan. Sellaisenaan teos on myös puheenvuoro suomalaisessa mielenterveyskeskustelussa.

Kun on rakastanut paljon poikkeaa avoimella tunnustuksellisuudellaan ja lakonisuudellaan Kaipaisen aikaisemmasta tuotannosta. Se on hänen paljaimmin omaelämäkerrallinen teoksensa. Kuten Juha Seppälä toteaa arvostelussaan: "Kun todellisuus kouraisee tarpeeksi rajusti, fiktio tuntuu olevan vailla mieltä."

Surukirjassa on kuitenkin siteeksi fiktiota. Unenomaisessa kehyskertomuksessa Lapinlahden sairaalassa makaava kertojaminä matkaa nuoruutensa taiteilijarakastetun luo ja asettuu tämän malliksi. Istuessaan liikkumattomana hän tilittää taiteilijalle elämäänsä – avioliittoaan ja uraansa sekä kasautuvia vastoinkäymisiä, jotka huipentuvat puolison kuolemaan ja omaan henkiseen ja fyysiseen romahdukseen. Näin hän kertoo itsensä uudelleen, eikä muotokuva ole tarinan lopussa entisenlainen. Se on kuitenkin tunnistettavissa ja hyväksyttävissä. Kriisi on muuttanut perspektiiviä itseen ja maailmaan:

"Rafael nousee ja tuo piirroksen eteeni. Se on hyvin näköiseni. Se on peili, josta saatan katsella itseäni sellaisena kuin olen. Se ei vääristä mitään. En ole kaunis enkä ruma, tavallinen keski-ikäinen nainen vain. Minun on jatkettava tästä tällaisena. Omillani. Minulla on juonteet suun ympärillä ja pitkä laiha kaula. Kuvassa ei ole väriä ollenkaan. Se on mustavalkoinen graafinen työ, johon vain aurinko luo kevyen heleän säteen."

Kaipainen on itse luonnehtinut surukirjaansa "torsoksi itsetilitykseksi", jonka hän halusi vetää kustantajalta takaisin mutta taipui sen julkaisemiseen, kun arveltiin selviytymistarinan auttavan muitakin surevia. Siitä otettiinkin kolme painosta. Näihin aikoihin Kaipainen teki myös aloitteen Suomen Punaiselle Ristille erityisestä puhelinpalvelusta surutyötä tekeville. Sanoma oli sama kuin kirjan – surun kokemus pitää saada jakaa, ja sureva tarvitsee myötäeläjiä.

Lähteet:

Ahola, Suvi 1986: Anu Kaipainen ottaa vauhtia. Helsingin Sanomat 14.11.1986.

Kaipainen, Anu 2002: Granaattiomena. Helsinki: WSOY.

Lappalainen, Päivi 1986: Anu Kaipainen: Kun on rakastanut paljon. Turun Sanomat 30.11.1986.

Le Louarn, Marjatta 1986: Kirjailija Anu Kaipainen: "Ei suru tartu." Kotilääkäri 10/1986, 6–8.

Seppälä, Juha 1986: Kirja surutyöstä. Suomen Sosialidemokraatti 9.12.1986.

Tuominen, Leena-Maija 1986: Kirjan avulla ahdingon yli. Etelä-Suomen Sanomat 14.12.1986.

Granaattiomena vuodelta 2002 on fiktioon etäännytetty omaelämäkerta, jossa vanheneva kirjailija-kertoja kuorii auki menneisyyttään. Hän etsii vastauksia niin henkilökohtaiseen tragediaansa kuin yleismaailmalliseen kärsimyksen ja syyllisyyden ongelmaan. Tarina kasvaa antiikin Oidipus-tarun nykymuunnelmaksi ja moderniksi versioksi Raamatun Jobin kirjasta.

Granaattiomenan ensimmäinen lause tiivistää romaanin perusasetelman: "Äiti oli lähettänyt poikansa Rooman saarelle." Lahjakas, homoseksuaali aikamiespoika on sairaseläkkeellä kroonisen masennuksen vuoksi, ja on jäänyt leskiäitinsä nurkkiin asumaan. Äiti maksaa pojalleen Rooman matkan saadakseen aikaa ja tilaa pohtia, miten tilanteeseen on päädytty.

Granaattiomena on ennen kaikkea äidin, naisen ja kirjailijan tarina. Minä-kertojan muistot ja pohdinnat haarovat ohi alkutilanteessa asetetun ongelman kuin toukan käytävät omenassa, etsien ulospääsyä ja totuutta liki 500 sivun verran. Ja niin kuin usein on laita, syvenevä ymmärryksen prosessi avaa yhä uusia kysymyksiä.

Myytit

Menneisyyttä avataan Oidipus-myyttiä nurinkääntäen, niin että se onkin äiti, sietämättömistä jalkasäryistä kärsivä Kuningatar Hermojalka vertautuen Oidipus-sanan merkitykseen 'paksujalka'. Kuningatar Hermojalka etsii selityksiä elämässä kasaantuneille menetyksille ja tappioille. Äiti kokee jalkasärkynsä symbolisesti rangaistukseksi siitä, ettei ole pystynyt työltään ja omilta kriiseiltään tukemaan miesvainajaansa tämän sortuessa eikä myöskään estämään poikansa sairastumista. Äiti vertautuu myös Raamatun Jobiin, joka kyselee Jumalalta mieltä kärsimyksilleen.

Lisäksi tekstiin on ripoteltu runsain mitoin muitakin kirjallisia muistumia sekä viittauksia myös kirjailijan omaan tuotantoon. Esimerkiksi poika rinnastuu Leinon Helkavirsien syntymässä säikähtäneeseen Tummaan, mutta aineksia oidipaalidraamaan on otettu myös Kalevalan Lemminkäisen äidin tarusta sekä Shakespearen Hamletista. Viimeksi mainitun aktivoi leskiäidin elämään ilmestyvä uusi mies, joka paljastuu auervaaramaiseksi naisten narraajaksi.

Romaaniin tuo itsenäisen sivujuonen sukulaistyttö Sirja, fanaattinen eläintensuojelija, joka tuhoutuu aatteensa tähden. Kirjailija-kertoja peilaa tytössä omaa radikaalia nuoruuttaan ja kokee tämän myös syntymättömäksi tyttärekseen. Myös poika, voimaton prinssi, saa suoraan toiminnan kettutytössä vastapoolinsa. Myyttisellä tasolla kettutyttö Sirja on Sofokleen Antigone, Oidipuksen kapinallinen tytär, sekä toisaalta antiikin jumaltaruston Kore-neito, jonka äitijumalatar Demeter menetti manalaan.

Pieni ja suuri kärsimys

Kuten Kaipaisen romaaneissa aiemminkin, yksityinen syyllisyys laajenee yhteisvastuulliseksi, kun henkilöhistorian ja ydinperheen ongelmista edetään kärsimyksen yhteiskunnallisiin syihin. Esimerkiksi pojan masennuksesta todetaan: "Ei pojasta tehnyt sairasta homous, vaan sanoiksi pukematon pelko siitä, ettei sitä hyväksyttäisi." Kautta koko teoksen pieni kurjuus rinnastuu suureen kurjuuteen, joka suhteellistaa mutta ei tee merkityksettömäksi yksilön ahdistusta. Kuten kirjailija-kertoja toteaa: "Anoreksia ja bulimia oireilivat nykymaailman hätää."

Ajankuvaa romaanissa edustaa kettutyttö Sirja, joka rikkoo ja kommentoi kirjailijan tarinaa omalla äänellään. Ajankuvaa edustaa myös keskustelu homoparisuhteista, kantasoluista, geeniteknologiasta, eläinten oikeuksista, ilmastonmuutoksista ja globalisaation vastustajista ja niin edelleen. Loppuhuipennuksena on syyskuun 9. päivän terroristi-isku World Trade Centeriin.

"Kuin karjalainen itkuvirsi"

Granaattiomena on Kaipaisenkin mittapuulla todella moniaineksinen romaani. Kriitikko Kaija Valkosen mukaan Granaattiomena on kuin "kuin karjalainen itkuvirsi, tyyliltäänkin tunteileva, vuodattava ja kertaileva". Tunteellisuutta kuitenkin taittaa itseironia ja huumori.

Itkuvirsimäinen toisto ja viipyily puolestaan tukee Granaattiomenan keskeistä menetyksen teemaa, vanhenevan kirjailijan, naisen ja äidin problematiikkaa. Itkumuunnelmat ilmaisevat esikuvansa tavoin sitomisen ja irtipäästämisen prosessia ja näin luopumisen, eroamisen ja jättämisen vaikeutta, jopa protestia. Granaattiomenassa tämä liittyy etenkin äidin ja pojan molemminpuoliseen riippuvuussuhteeseen.

Lähteet:

Enwald, Liisa 1999: Naiskirjallisuus. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. Toimittanut Pertti Lassila. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 199–212.

Hiltunen, Jari O. 2002: Anu Kaipaisen tutkielma. Satakunnan Kansa 16.11.2002.

Huhtala, Liisi 2002: Kuin Lemminkäisen äiti. Kaleva 10.10.2002.

Kesävuori, Saara 2002: Vaimo + kirjailija + rakastajatar = Äiti. Aamulehti 15.10.2002.

Kirja A & Ö. Anu Kaipainen: Granaattiomena. Tv 1 21.10.2002. Toimittanut Tuula-Liina Varis.

Koskimäki, Paula 2002: Ei pelkästään laaja, vaan runsas. Etelä-Suomen Sanomat 27.11.2002.

Liukkonen, Tero 1992: Kätilö, paavi vai inkvisiittori. Tuomas Anhava kirjallisena vaikuttajana. Teoksessa Avoin ja suljettu. Kirjoituksia 1950-luvusta suomalaisessa kulttuurissa. Toimittanut Anna Makkonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 192–202.

Miettinen, Helena 2002: Oidipuksen äidin kärsimys ja kettutytön surmansyöksy. Savon Sanomat 8.11.2002.

Raittila, Hannu 2003: Yleistäminen on naisten verbi. Helsingin Sanomat 8.2.2003.

Stenbäck, Irma 2003: "Verbi on miesten sanaluokka." Tuula-Liina Varis ruotii miesten ja naisten tekstien välisiä eroja. Helsingin Sanomat 25.1.2003.

Tuomela, Leena 2002: Anu Kaipainen pohtii kirjassaan syyllisyyttä. Ilkka 15.10.2002.

Tuominen, Arja-Anneli 2002: Äiti ja syyllisyys. Kansan Uutiset 22.11.2002.

Valkonen, Kaija 2002: Kun köysi hiertää kaulaa. Helsingin Sanomat 14.9.2002.

Varis, Tuula-Leena 2003: Kaksi kesää, kaksi kirjaa. Ihmisen ääni nro 34. Helsinki: WSOY.

Viertola, Mari 2002: Tietämättään, tahtomattaan. Turun Sanomat 6.12.2002.

Vihanto, Johanna 2002: Kuningatar Hermojalka ja granaattiomenan karvas maku. Demari 16.10.2002. 

Kaipainen palaa kipeään evakkoteemaan viimeiseksi jääneessä romaanissaan Vihreiksi poltetut puut vuodelta 2007. Teos purkaa samaa lapsuuden sotatraumaa kuin hänen 1980-luvun evakkotrilogiansa, mutta tekee sen erilaisin kerronnallisin keinoin. Vihreiksi poltetut puut on omaelämäkertaa ja fiktiota sekoittava muotokokeilu, niin sanottu autofiktio. Se avaa osaltaan sodan pitkään vaiettua tunneperintöä – sitä miltä sota tuntui lasten, naisten ja kotirintaman näkökulmasta.

Kaipaisen evakkotarinassa vuorottelevat kahden minäkertojan äänet, jotka saattavat vaihtua kesken lauseenkin. Toinen äänistä on hämmentyneen lapsen, pikku-Annun, joka ei vielä osaa kielellistää kaikkea kokemaansa, vaan säilöö käsittämättömät asiat tunnemuistiinsa. Toinen näkökulma kuuluu ymmärtävämmälle aikuiskertojalle, kirjailija-Anulle, joka purkaa sanoiksi lapsiminänsä tunnemuistoja.

Aikuiskertoja myös kyseenalaistaa muistettua – Tapahtuiko kaikki sittenkään aivan näin? Missä määrin hän muovaa itselleen tarvitsemaansa menneisyyttä?

"Suoritin elämäni, niin kuin nykyään sanotaan, onnellisesti. Minulla oli harmoninen lapsuus: viisas ja luova isä sekä tunteikas, musikaalinen, hieman erikoinen äiti. Vai olenko kuvitellut heidät sellaisiksi? Tai Anu Kaipainen on kuvitellut! Ja itsensä miksi on kehdannut! Lapsuus on oma käsitys, mutta kertoessa fiktio. Valokuvat valehtelevat minkä ehtivät. Kirjoitan Annun muistista."

Elämäkerrallinen tila

Vihreiksi poltetut puut on niin sanottu autofiktio, joka problematisoi eletyn elämän ja sepitteen suhteen sen sijaan, että yrittäisi häivyttää sen ja kertoa totuuden tekijästään. Teoksen minäkertoja muistuttelee tästä toistuvasti: "Olen sen verran kirjoittanut näistä muistoista, että en itsekään erota mikä on totta." 

Kerronnan osaksi on upotettu lihavoituja katkelmia kirjailijan muista teoksista. Nämä sitaatit liittyvät tunnemuistoihin, "aihioihin", jotka ovat sitten siirtyneet tuotantoon ja muuttuneet fiktioksi. Kertoja vertaa aihioita kyteviin kekäleisiin, joita muistelija-kirjailija yrittää puhaltaa palamaan. Hän haluaa kirjoittamalla "polttaa eläväksi sodan runteleman metsän".

Näin Kaipaisen viimeinen romaani asettuu intertekstuaaliseen suhteeseen hänen koko siihenastisen tuotantonsa kanssa, kommentoi sitä ja rakentaa omaelämäkerrallisia kytkentöjä aikaisempiin teoksiin. Kirjailija on haalinut tekstin sirpaleita eri teoksistaan ja saattaa ne dialogiin eräänlaisessa laajennetussa omaelämäkerrallisessa tilassa. Vihreiksi poltetuissa puissa autofiktiolle ominainen rajankäynti elämän ja fiktion välillä laajenee kirjailijan oman tuotannon sisällä käytäväksi suureksi dialogiksi.

Tässä rajankäynnissä toden ja fiktion rajat hämärtyvät. Kirjailijan elämäkerta on lopulta hänen tuotannossaan. Luovuus ja elämä saa symbolikseen jatkuvan minän uudelleen kirjoittamisen, eikä pysähtyä voi, koska valmiiksi tuleminen vertautuu kuolemaan. Minäkertojan sanoin: "Olenko kirjoittanut autofiktion? Olen ja en, enkä nyt ikään kuin uskalla lopettaa."

Lähteet:

Evakkotie 2006. Toim. Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta. Jyväskylä: Gummerus Oy.

Haavoitettu lapsuus. Sodassa koettua 1. 2007. Toimittanut Sari Näre ym. Helsinki: Weilin+Göös.

Karhu, Merja-Liisa 2008: "Kaipainen, Anu: Vihreiksi poltetut puut." Lukupiirin kirjaesittely / Kaipainen. Lohjan kaupunginkirjaston www-sivut. [Viitattu 9.12.2009]. 

Kujala, Erkki 2009: Sodan pitkä varjo. Sota-ajan lasten elämä. Helsinki: Kirjapaja.

Nieminen, Mari 2008: "Lapsen vastalause sodalle – Anu Kaipaisen haastattelu." WSOY:n digitaalinen arkisto. [Viitattu 9.12.2009]. 

Nuorisotutkimus 2/2008. Sota-teemanumero.

OR 2007: "Vihreiksi poltetut puut." Helsingin kaupunginkirjaston www-sivut. Sanojen aika: Anu Kaipainen. [Viitattu 9.12.2009]. 

Ormio, Leena ja Porio, Anja 2001: Sotaan loppui lapsuus. Helsinki: Kirjapaja.

Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia 2008. Toimittanut Sari Näre ja Jenni Kirves. Helsinki: Johnny Kniga Publishing.

Stenbäck, Irma 2007: "Elämänmittainen sodan pelko. Anu Kaipainen kirjoitti särmikkään autofiktion tiestään kirjailijaksi." Helsingin Sanomat 8.12.2007.

Uhrattu nuoruus. Sodassa koettua 2. 2008. Toimittanut Sari Näre ym. Helsinki: Weilin+Göös.