Aaron nimikkopalsamin symboloimat kaksi haaraa, tiede ja taide, kasvoivat kumpikin runoilija-tiedemiehen elämässä. Kummallakin oli oma aikansa olla etualalla, ja monta vuosikymmentä ne elivät rinnakkain.

Hellaakosken kirjallinen tuotanto jakautuu kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe huipentuu vuoteen 1928, jolloin ilmestyivät sekä runokokoelma Jääpeili että väitöskirja. 1930-luvun Hellaakoski oli julkisuuden silmissä Leikolan sanoin "aktiivinen luonnontieteilijä – ja vaiennut runoilija." Tällöin Hellaakoski omistautui opettajan ja tutkijan työlle. Viimeisen tieteellisen tutkimuksensa hän julkaisi vuonna 1940, josta alkoi kolmas vaihe eli koulutyön ja runon aikakausi.

Taide näkyi Hellaakosken tieteellisen tuotannon sujuvassa kielellisessä ilmaisussa. Tiede antoi jatkuvasti virikkeitä Hellaakosken lyriikkaan niin työskentelytapoina kuin aiheiden syvällisenä tuntemuksena.

Luonnontieteilijä vesien äärellä

Tiedemies Hellaakoski oli geologi ja maantieteilijä. Hän kirjoitti väitöskirjan aiheesta Puulan järviryhmän kehityshistoria. Väitöstilaisuudessa luonteeltaan kiivas ja herkkä Hellaakoski reagoi voimakkaasti vastaväitteisiin, ja tilaisuus oli myrskyisä. Väittely kesti kaiken kaikkiaan neljä tuntia, ja seuraavana vuonna 1929 lisensiaatintutkinnon suorittamisen jälkeen Hellaakoskesta tuli filosofian tohtori.

Hellaakoski oli tieteellisessä tuotannossaan puhdas positivisti ja pitäytyi tunnollisesti havaintoaineistossa ja tosiasioissa. Hän julkaisi parikymmentä tieteellistä artikkelia ja teosta, joiden keskeisin aihepiiri oli Suomen järvien kehitys. Hän saavutti aikanaan merkittäviä tutkimustuloksia, joista huomattava osa on yhä päteviä. Tieteellisen kirjoittamisen julkaisukieli vaihteli suomesta saksaan ja englantiin.

Luennoitsija yliopiston lehtereillä

Vuonna 1930 Hellaakoski nimitettiin Helsingin yliopiston maantieteen dosentiksi. Hän sai vastuulleen geomorfologisen opetuksen ja luennoi lisäksi useista muista teemoista kuten vesistöistä, Afrikan ja Euroopan maantieteestä sekä kulttuurimaisemakehityksestä Hellaakoski oli tehnyt hätkähdyttävän havainnon matkallaan Italiaan. Hän kirjoittaa elämyksestään:

"– – kauneuden ei välttämättä tarvitse olla sitä, mitä tuo sana meillä tavallisesti merkitsee: luonnon kauneutta. – – Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa on riittävän paljon esimerkkejä siitä, miten ihmisen kosketus rumentaa luonnon. Ranskassa ja eritoten Italiassa, on tietysti luonnosta hävitetty se, mikä hävitettävissä on, mutta pitkien vuosituhanten läpi jatkuneella kulttuurilla on ollut riittävästi aikaa ja perinteitä verhota maankamara toisilla kauneuden muodoilla, jotka näyttävät sitä pukevan paremmin kuin villin luonnon saavutukset."

Hellaakosken luennot olivat hyvin valmisteltuja, selkeitä ja sisältörikkaita, mutta jännittämisen vuoksi niiden pitäminen oli hänelle kovaa työtä. Hän kuvailee ajanjaksoa, jona opetti sekä tyttölyseossa että yliopistossa: "Alituinen kiire ja pakollinen esiintyminen melko vaateliaan kuulijakunnan edessä 4–5 tuntia päivässä pyrki repimään hermot riekaleiksi." Hellaakoski teki valintansa eli irrottautui yliopistomaailmasta ja alkoi omistautua yhä enemmän runoudelle.

Lähteet:

Hellaakoski, Aaro 1964: Runon historiaa. Helsinki: WSOY.

Kupiainen, Unto 1953: Aaro Hellaakoski: ihminen ja runoilija. WSOY: Porvoo.

Lehtonen, Leo 1993: Tuokiokuvia 1940-luvun Aaro Hellaakoskesta. Terra 2/1993.

Leikola, Anto 1990: Aaro Hellaakoski ja luonto. Teoksessa Kirjailija luonnossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 136–157.

Sarlin, Tommi 1999: Nous hauki puuhun laulamaan. Yliopisto 7/1999.

Tikkanen, Matti 1993: Aaro Hellaakoski – runoileva maantieteilijä. Terra 2/1993.

Tikkanen, Matti 1993: Hellaakoski – tiedemieheksi järviä tutkimalla. Teoksessa Viimeinen dinosauri. Näyttelyjulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 61–84.

Tuomi, Ossi 1983: Maantieteilijä runoilijana. Tieteen heijastuminen taiteeseen. Opusculum 2/1983.