Hauen laulu

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan

niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

– teoksesta Jääpeili vuodelta 1928.

Hellaakosken tunnetuimpia voimallisia runoja on Hauen laulu. Runoilija kertoo runon syntyneen miltei valmiina. Ajankohtana oli elokuinen yö, jona hän "puoliunen horteessa" nousi muutaman kerran jalkeille kirjoittamaan kynttilän valossa "säejaksojen hyrinää". Runon syntyä pohjustivat takana olevan kesän elämykset.

Lähikuvassa luonto

Luonnonkuvauksen aitous ja tarkkuus välittyvät runon lukijalle. Anto Leikola toteaakin, että vaikka Hauen laulua ei voi sanan tavallisessa merkityksessä pitää luonnonrunona, se sisältää verratonta moniaistista, osuvaa ja ilmaisuvoimaista luonnonkuvausta. Hän lukee runoa surrealismin ja realismin yhdistelmänä. Leikola esittää biografisia eli elämäkerrallisia viittauksia Hellaakosken lapsuuteen, jolloin tämä harrasti kiipeilyä kuusissa, kalasteli haukia ja lauloi koulussa "– – virtensä niin kovaa kuin jaksoi, vaikkei lauluääntä ollut – –". Myös punaisen kävyn Leikola sallii jatkaa elämäänsä punaisena käpynä, jollaisia kuusen latvaosa todellisuudessa kantaa.

Tarkasteltavana elämäkerrallisuus

Runo on säilyttänyt arvoituksellisuutensa. Sen säkeet ovat alusta asti kirvoittaneet lukijoissa rikkaita tulkintoja. T.Vaaskivi tarkastelee Hauen laulua persoonallisena runoilijatilityksenä. Vaaskivi lukee runossa salaironiaa ja huumoria. Hänen haukensa "- - nousee keväthumalassa kuusen latvaan ja vetää niin villinraskaan virren, että linnuilla ei ole mitään sanomista!" Hän näkee juuri Hellaakoskelle tyypillisen huumorin selittävän näennäisen ristiriidan futuristisen aiheen ja runon vakavan ajatuksen välillä.

Myös Unto Kupiainen asettuu tarkastelussaan biografiselle eli elämäkerralliselle näkökannalle. Hauen laulussa huipentuu Hellaakosken omakuva, ja se merkitsee yksilöllistä yhteenvetoa ja miehuuden kutsumuslaulun huipentumaa. Kauneuden elämys murtaa estot ja luonnonlait ja tempaisee runoilijan pinnan alla koetuista patoutuneista kohtaloista ylös laulamaan. Kokemukset ovat kypsyttäneet kutsumusta miehessä, joka ei ui parvissa.

Kupiainen pysähtyy punaisen kävyn arvoituksen äärelle ja toteaa sen mahdollistavan useita selityksiä. Hän löytää kävystä kaipausta. Punaisen kävyn puraisu avaa hauen inspiraation. "Kaipaus valautuu taiteelliseksi luomukseksi väkevimmin silloin, kun mielikuvitus tavoittaa sen kohteen, ja ehkäpä kaikkein herkimmin, kun – käyttääksemme selityksenä itse selitettävää kuvaa – kaipuun punaista käpyä puremaan pyrkivä tavoittaa sitä maistamiseen saakka, saa ensi kosketuksen saavuttamattomaan." Myös Kupiainen lukee runossa taitavasti käytettyä huumoria ja itseironiaa. Niin ikään luonnontunne nousee esiin hänen tulkinnassaan. Hauen nousu kuusen latvaan on kohoamista kohti ikuisuutta. Siellä hauki suorittaa pyhän tehtävänsä eli vetää virtensä. Yksinäisyyden kylmään syliin päättyvässä runossa ei huumori enää valaise loppua, joka kuvaa kutsumuksen täyttämisen kallista hintaa.

Kupiainen palaa "Hauen laulun" luentaan myöhemmin uudelleen ja lisää tulkintaan uuden säikeen. Hän lukee nyt runoa eroottisena runona. Hän toteaa sen olevan ennen kaikkea "– – onnellisen runoilijan villin rakkausjoiun huikaisevassa suvessaan. Se on "kesien kesän" kaikkein sisin ja todellisin Korkea Veisu."

Tuoreita näköaloja

Uudemmista tulkinnoissa Kaisa Kantola viittaa Hauen lauluun humoristisena luomisen runona, jossa leikillisyys ja vakavuus yhtyvät toisiinsa. Pirjo Lyytikäinen perehtyy runoon kirjallisuudentutkija Michael Riffaterren ajatuksiin sitoutuneena. Hän lukee runoa kuvauksen ja merkitsevyyden tasoissa. Runotulkinta rakentuu kielipelin ja intertekstuaalisten viittausten varaan. Outo elementti eli laulava hauki on avain, joka kertoo lukijalle toisen tason olemassaolosta ja siitä, että sen aukeaminen tapahtuu nimenomaan hauen kautta. Avaimeen tarttunut lukija johdatetaan Kalevalan maisemiin, joissa Väinämöinen valmistaa hauen leukaluusta kalanluisen kanteleen. Arvoituksen ratkeaminen ei kuitenkaan riitä Lyytikäiselle, joka toteaa, että runopelin palasten näennäinen loksahtelu paikoilleen ei riitä tulkinnaksi. Hän jättää avoimeksi sen, olisiko punaisessa kävyssä hedelmällisyyttä ja seksuaalisuutta, niin kuin myös sen, onko Hauen laulussa kyse uuden modernistisen runon ohjelmanjulistuksesta.

Runoilijan oma tulkinta

Hellaakoski itse myönteli aikoinaan Kupiaisen olevan mahdollisesti oikeilla jäljillä kutsumus- ja kaipaustulkinnoissaan. Hän kuitenkin jatkoi:

"Sen jutun ei mielestäni pitäisi olla niin vaikeatajuinen kuin turhanpäiten otaksutaan – kunhan sen puhtaalla intuitiolla elää. Ainoa käsitteellisen selvittelyn saavuttamaton kuva lienee punainen käpy, jonka monivivahteista merkitystä tekijäkään ei ole huolinut sen enempää pohtia. Oli vain pakko sanoa niin ja aavistella, että jotain se merkitsee, koska oli pakko."

Lähteet

Kantola, Kaisa 1972: Olen, enkä ole. Minuus ja oleminen Aaro Hellaakosken runoudessa. WSOY: Helsinki.

Kantokorpi, Mervi 1983: Aaro Hellaakoski. Teoksessa Mervi Kantokorpi ja Touko Siltala: Kahdeksan klassikkoa. Helsinki: Helsingin yliopisto, 99–110.

Kupiainen, Unto 1948: Aaro Hellaakoski. Teoksessa Unto Kupiainen: Suomalainen lyriikka Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan. WSOY: Helsinki, 73–162.

Kupiainen, Unto 1953: Aaro Hellaakoski: ihminen ja runoilija. WSOY: Porvoo.

Leikola, Anto 1990: Aaro Hellaakoski ja luonto. Teoksessa Kirjailija luonnossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 136–157.

Lyytikäinen, Pirjo 1995: Muna vai kana. Erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana. Teoksessa Mervi Kantokorpi (toim.): Kuin avointa kirjaa – leikkivä teksti ja sen lukija. Lahti: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 15–50.

Vaaskivi, T. 1941: Aaro Hellaakoski – runoilijakuvan luonnos. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton vuosikirja 7: 1939–40, 34–45.

Hellaakosken nuoruuden runoutta sävyttää palava uhma. Se kohdistuu rankkana niin omaan persoonaan ja sen paikkaan suhteessa toisiin ihmisiin ja maailmaan kuin rooliin runoilijana. Nuoruuden kokoelmassaan Nimettömiä lauluja vuodelta 1918 Hellaakoski anelee: "Paha painovirhe minusta tee – –". Hän myös kirjoittaa omalaatuisesta toiveestaan jossain määrin humoristisesti:

Voi kun oisi sarvet mulla
pienet käyräpäiset,
tukan alta piilostansa
tuskin näkyväiset.
– –
Pökkääjäksi oisi mulla
lahjat synnynnäiset.
Voi kun saisin sarvet pienet,
pienet käppyräiset.

– teoksesta Runoja vuodelta 1916.

Kupiainen liittää Hellaakosken Runoja-ensikokoelmaan runoilijakutsumuksen ehdottomuuden, kiihkon ja kiehuvan sapen. Uransa avauksena Hellaakoski julistaa päämäärästään runoilijana:

– –
Sinut tahdon alastonna,
korutonna, maalitonna,
vailla rihkamaa,
muitten antamaa.

Näytän muotos maailmalle,
huudan joka kuulijalle
niin kuin minä näin
sinut edessäin.

– runo Conceptio Artis teoksesta Runoja vuodelta 1916.

Uhmakkuus herätti voimakkaita reaktioita arvostelijoissa, jotka viittasivat raakuuteen ja pohjalaiseen yltiöpäisyyteen. Vain kriitikoista myönteisintä viehätti "runoilijan sielussa oleva pieni paholainen".

Elämän, aikuistumisen, rakkauden ja uskonnollisen heräämisen myötä uhman karheus hioutui ja suhde itseen ja ympäristöön sai levollisempia sävyjä. Myöhemmän kauden runoissa löytyy Kupiaisen sanoin jalostunutta uhmaa; paatoksen sijaan sen voimaksi on tullut eetos.

Yksinäisyys

Koskia, metsää humisevaa,
polkuja, niukasti poljetuita,
nevoja, joille johdattaa
yksinäisiä pitkospuita.

Sinne, kantamus seljässään,
hiihtäjä häipyi maaliskuussa.
Petäjän kylkeen helisevään
upposi kirves illansuussa.
– –

Yksinäisyyden teema elää Hellaakosken runoudessa loppuun saakka. Nimikkoruno Yksinäisyys kuuluu suomalaisen kirjallisuuden tutkituimpiin ja ylistetyimpiin yksittäisiin runoihin. Vuosikymmenten kuluessa yksinäisyyden teema kantaa Hellaakosken tuotannossa niin tummia kuin kirkkaita värejä liittyen milloin tuomioon, milloin vapauteen. Oli aikoja, jolloin läheisinkään ei päässyt hänen lähelleen. Aviopuoliso Lempi Hellaakoski puhuu valtavasta yksinäisyydestä, joka "joskus kiskaisi Aaron hengen mukaansa".

Lähteet

Envall, Markku 1990: Sankari vai pelkuri? Aaro Hellaakosken runo "Yksinäisyys". Teoksessa Markku Envall: Onni tieto tuska. Tutkielmia kirjallisuudesta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 32–51.

Kupiainen, Unto 1953: Aaro Hellaakoski: ihminen ja runoilija. WSOY: Porvoo.

Sala, Kaarina 1993: Aaro Hellaakosken syntymästä 100 vuotta. Emäntälehti Martat 6/1993.

Luonto elää Hellaakosken runoissa vahvana läpi koko tuotannon. Runoilija rakasti luontoa lapsuudesta lähtien ja viihtyi siellä niin vapaahetkinään kuin tutkimustyön parissa. Hän piti ihmistä luonnon pahimpana vihollisena ja nautti erityisesti koskemattomilla seuduilla liikkumisesta.

Hellaakoski ei eksy kevyeen ja pinnalliseen luonnontunteeseen, vaan runot pohjautuvat todelliseen luonnon tarkkailuun ja havaintojen täsmällisyyteen. Luonnon erilaisista funktioista Hellaakosken tuotannossa kirjoittaa Anto Leikola: "Se on olemassa maisemina, valoina, väreinä, ääninä, liikkeenä, tuoksuina, kosketuksina, kylmyytenä, lämpönä. Se tarjoaa mahdollisuuksia symbolien poimintaan – –." Pakopaikkana Hellaakosken luonto edellyttää aitoa sopeutumista ja kuulumista.

Mervi Kantokorpi kiinnittää huomionsa Hellaakosken lyriikassa "rationaalin eksaktikon ja toisaalta luontoa hartaasti tarkkailevan mystikon näkökulmien väliseen jännitykseen." Runot ovat persoonallinen synteesi.

Piippulevolla 5

Piippulevolla lienen viipynyt, liikojen mietinnässä.
Nyt on edessä askeltahti ja neljän tuulen tie
korven polulla pehmoisella, kuusikon hämärässä
mennä minne mielennoudot irtolaista vie.

Eikä ne olleet suuria linjoitusten summat.
Aho kun aukeni aurinkoinen illan säteisiin,
siellä on vastassa leikkaamattomat, soreammat kummat
kuin mitä koskaan luisen kallon sisällä keksittiin.

Pääsenpä rantaan ruohikkoiseen, kävelen niemen päihin
kuuntelemaan miten aallon kylki paasille loiskahtaa,
uppoan kaikessa-olemiseen ja suvisen illan säihin
niin kuin happoon kirkkaaseen, joka liuottaa mun saa,

katselen kuinka illan rusko maalaa väkevöitään.
Otan sen hetken vastaan niin kuin antaisin, en sais,
niin kuin ruoko, tuulahdukseen heräten kesken öitään,
viittaisi hiukan lehdellään, ja taasen nukahtais.

– teoksesta Sarjoja vuodelta 1952. 

Lähteet

Kantola, Kaisa 1972: Olen, enkä ole. Minuus ja oleminen Aaro Hellaakosken runoudessa. WSOY: Helsinki.

Kantokorpi, Mervi 1983: Aaro Hellaakoski. Teoksessa Mervi Kantokorpi ja Touko Siltala: Kahdeksan klassikkoa. Helsinki: Helsingin yliopisto, 99–110.

Kupiainen, Unto 1948: Aaro Hellaakoski. Teoksessa Unto Kupiainen: Suomalainen lyriikka Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan. WSOY: Helsinki, 73–162.

Leikola, Anto 1993: "Sarjojen" mestarin vuodenajat. Teoksessa Kirjailija luonnossa. SKS: Helsinki, 158–165.

Peltola, Arto 1993: Satavuotias Hellaakoski yhä luetuimpia. Hengellinen kuukausilehti 8/1993.

Tarkka, Pekka 1994: Piukkapäisen miehen tiede ja taide. Teoksessa Pekka Tarkka: Lause lauseesta. Arvosteluja ja kirjoituksia 1984–1994. Helsinki: Otava, 51–56.

Tuomi, Ossi 1983: Maantieteilijä runoilijana. Tieteen heijastuminen taiteeseen. Opusculum 2/1983.

Kahleet

Kaikin niin arkisin askarin
kun sinun sivullas uurastin

kaikin niin kuumin ja kukkivin öin
kun sinun kerallas leikkiä löin

olen ma kultaiset kahlehet
takonut meille yhteiset

punaista kultaa ja purppuraa
vasten mustaa maailmaa.

– teoksesta Jääpeili vuodelta 1928.

Hellaakosken rakkausrunot väistävät imelyyden ja epäaidon helskyttelyn. Vahva pyrkimys aitouteen ja totuuteen ja yhtä vahva pateettisuuden välttäminen hengittävät runoihin yhä elämää. Satu Grüntahl toteaa Jääpeilin eroottisten runojen kuuluvan suomalaisen rakkauslyriikan kestävimpiin.

Aviopuoliso Lempi Hellaakoski oli runoilijan suuri rakkaus, jolle tämä vuosien saatossa kirjoitti rakkausrunonsa ja lyhyet aihetta valaisevat aforisminsa. Avioliittoa pidetään harvinaisen onnellisena.

Tyranni

Tuli pikkuprinsessa maailmaan.
Isä kynsi korvallistaan
että mikä tuon lienee tuonutkaan
tähän aivan talven niskaan.

Tuli sangen alasti pakkaseen
ja alkoi sen jeremiaadin,
joka turvaa itkun tyrskeeseen
ja merkitsee: minä vaadin.

Sitä kuunnellessa sietää kait
isäraukan raapia niskaa
– tuo tulokas laatii uudet lait
ja entiset syrjään viskaa.

Voi sinua, tyranni pikkuinen;
olet mahtaja aikamoinen,
sun valtas on kaksinkertainen:
olet kuopus ja esikoinen.

– teoksesta Jääpeili vuodelta 1928.

Avioliiton myötä astui Hellaakosken elämään toinenkin rakkaus: omat lapset Katri ja Eero. Esikoistytär Katri oli vasta vauva, kun Lempi Hellaakoski kävi ansiotyössä opettajana ja Aaro hoiti vauvaa kotona. Kiintymys säilyi lasten kasvaessa, ja isä osallistui jälkikasvunsa arkeen ohjaamalla näitä mm. luontoelämään, liikuntaan ja kirjalliseen ilmaisuun. Hellaakoski näki ja tunnusti lapsen arvon. Hän kirjoittaa aforistisesti:

– –
Lapsi ei ole hajonnut vielä
moneksi mahdollisuudeksi, joitten risat
roikkuvat meissä, kerjäten tai kapinoiden.
Siunaa lasta. Ja vapise, kun hän katsoo,
kun hän, täysimielinen, valikoi meitä,
kun hän, oikeamielinen, tuomitsee.

– teoksesta Huomenna seestyvää vuodelta 1953.

Lähteet

Grüntahl, Satu 1999: Uutta ilmaisua etsimässä. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 311–321.

Hellaakoski, Aaro 1964: Runon historiaa. Helsinki: WSOY.

Hellaakoski, Katri 1993: Muistoja isästä. Teoksessa Viimeinen dinosauri. Näyttelyjulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 11–22.

Kupiainen, Unto 1953: Aaro Hellaakoski: ihminen ja runoilija. WSOY: Porvoo.

Sala, Kaarina 1993: Aaro Hellaakosken syntymästä 100 vuotta. Emäntälehti Martat 6/1993.

Valkonen, Kaija ja Koivunen, Elina 1997: Tulen luo, tulen luo. Teoksessa Kaija Valkonen ja Elina Koivunen: Suurin on rakkaus. Porvoo: WSOY, 275–290.

Uskonto elää Hellaakosken runoissa monisävyisenä. Ne heijastavat henkilökohtaisia kokemuksia. Kaisa Kantolan sanoin: "– – Hellaakosken tapauksessa ihminen, elämä ja runous muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa mikään ei ole muista erillään tai erotettavissa". 

Kantola näkee Hellaakosken elämässä ja hänen tuotannossaan selkeitä vaiheita. Alun ulkokohtaisuudesta ja uskon kieltämisestä siirrytään etsimisen ja myöntämisen kautta omakohtaiseen kauteen, joka Hellaakosken kohdalla on hyvin persoonallinen; avara ja nöyrän vapaa. Koko ajan Hellaakosken uskonto-suhteessa ovat mukana panteistiset ainekset eli ajatus siitä, että "jumala on mukana kaikessa olemisessa ja tapahtumisessa". Kristillisyyttä ja panteismia Hellaakoski ei tahtonut erottaa toisistaan. Hän kohtaa Jumalansa persoonallisella tavalla luonnossa ja välttelee ihmisjoukossa harjoitettavaa dogmaattista uskonnollisuutta.

Etsijän vaiheessa Hellaakoski elää voimakkaan kriisin. Vahva runo Hengen manaus teoksessa Huojuvat keulat vuodelta 1948 on keskeinen purkaus matkalla ahdistuksesta avaralle. Samassa kokoelmassa Hellaakoski kirjoittaa koetusti ja leväten:

Olit likellä

Olit likellä, Vapahtaja.
Nyt kauempana liet
ja herkimmästäni jotain
sinä mukanas veit ja viet.

Veit. Minne? Talteesi veitkö
etten sitä halventais?
Olen joskus hiljaa ja varron
jos askeles kuulla sais,

jos olisit liki ja katsein
läpi luitteni tunkisit
ja, ellet löytäisi mitään,
edes jotain kylväisit.

– teoksessa Huojuvat keulat vuodelta 1948.

Levon, luottamuksen ja antautumisen kokemus välittyy yhä vahvempana Hellaakosken myöhemmässä tuotannossa. Postuumissa runossaan hän kirjoittaa seestyneesti:

Odottaja

Herra, luoksesi tahdoin,
kättäsi kurkoitin.
Minkäs sille mahdoin
että jo pois putosin,

uuvuin jo puolessa matkan.
Saavuttamattoman
luokse mitenkäs jatkan?
En mitenkään. Odotan.

Minän on oltava aivan
vaiti, paikallaan,
minässä tunnonvaivan
kohdalla odotetaan.

Tietköön löytäjä suurin:
etsi en, tähän jään.
Kaipaajat, perinjuurin
köyhät, löydetään.

– teoksessa Huomenna seestyvää vuodelta 1953. 

Lähteet

Kantola, Kaisa 1972: Olen, enkä ole. Minuus ja oleminen Aaro Hellaakosken runoudessa. WSOY: Helsinki.

Kupiainen, Unto 1953: Aaro Hellaakoski: ihminen ja runoilija. WSOY: Porvoo.

Lilja, Jenny 1989: Kiinnitetty kaikkeuteen – Aaro Hellaakoski. Teoksessa Jenny Lilja: Osana kaikkeudesta. Tutkimus idealistisesta monismista 1900-luvun alkupuolen suomalaisessa kirjallisuudessa. Arator: Helsinki, 149–171.

Marjanen, Kaarlo 1969: Siljon toinen linja ja Hellaakoski. Teoksessa Maija Lehtonen (toim.): Tieto ja mielikuvitus. Professori Irma Rantavaaran juhlakirja 4.5.1968. Otava: Helsinki, 128–137.

Niinivaara, Erkki 1993: Vaikutelmani Aaro Hellaakosken uskonkäsityksestä. Vartija 5–6/1993.

Repo, Ville 1987: Pinnalla syvyyksistä. Aaro Hellaakoski. Teoksessa Ville Repo: Kättentaputukset raastuvanoikeudessa. Weilin + Göös: Espoo, 131–146.

– –
Vain ihminen yksin sanoa voi:
tule, saavu, sammuminen –
mene mereen, päivä – pimene, koi –
jo vaikene, sieluni onnellinen.
Nous viikate, suhahti niitos.
Vain ihminen kuiskasi: kiitos.

– teoksesta Uusi runo vuodelta 1943.

Hellaakosken runous työstää kuoleman teemaa alusta loppuun saakka. Runoilija käy syvältä läpi elämän ja olemassaolon keskeisiä kysymyksiä ja valmistautuu elämän ja kuoleman rajapinnan kohtaamiseen. Itse kuolemantunto on alusta asti ollut osa Hellaakosken henkistä maailmaa, mutta erityisen todellisena kuolema on läsnä sota-ajassa, läheisten omaisten menettämisessä ja omissa sairauksissa. Matkan varrella hän kirjoittaa:

Sydän värisee vanhuksella
– ei siedä kuulostella –
jo itseään se syö ja juo
mut sittenkin se lyö ja luo
kuin hädässä, niin kuin kiire ois
joku salattu löytää salasta pois,
kuin välille kahden maailman
se sillan takoisi tutisevan,
yli syvyyden lankulle astahtais
ja kahtaalle sieltä katsoa sais
läpi seinien, jotka ei lävitse näy,
vain himmeä värinä puhki käy
kuin sydämen iskuihin sammuviin
jo vastattais. Joko vastattiin?

– teoksesta Hiljaisuus vuodelta 1949.

Eletyn elämän lopputuloksena ovat sopusointu ja rauha, suostuminen. Viimeisissä kokoelmissa kuolema on läsnä jokaisessa eletyssä hetkessä ja lisää olemisen ja kokemisen merkitystä.

Elämäkertakirjoittaja Unto Kupiainen kuvaa Hellaakosken viimeisiä hetkiä seuraavasti: "Runoilija on tajuissaan, mutta aikaa ei ole enää paljon. Lempi-rouva kysyy lähtevältä: 'Olethan vastassa sitten, kun koittaa meidän aikamme tulla.' Siihen vastaa runoilija erikoisen ponnekkaasti: 'Tottakai.' Puolisot ovat sopineet, että Lempi-rouva lukee lähdön tapahtuessa 'Isä meidän' -rukousta niin kauan, kuin kuoleva suinkin jaksaa sanoja tajuta. Hän aloittaa rukouksen ja toistaa sen yhä uudelleen ja uudelleen. Aivan lähdön tapahtuessa pyrkii häneltä vaistomaisesti avunhuuto: 'Auta, Jumala', mutta se purkautuu sanoiksi: 'Auta, Aaro!' Hiljaisesti kuiskaa kuoleva: 'Auttaa.' Runoilija on lähtenyt."

Kuolema istuu olkapäällä. Korppinakos? Ei niin.
Pienenpienellä linnun nokalla poskeen koputettiin

luvaten laulua jotakin, jonka takia kannattaa
varrota hetkeä, jolloin kaikki salvat raukeaa.

– teoksesta Huomenna seestyvää vuodelta 1953. 

Lähteet

Kupiainen, Unto 1948: Aaro Hellaakoski. Teoksessa Unto Kupiainen: Suomalainen lyriikka Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan. WSOY: Helsinki, 73–162.

Kupiainen, Unto 1953: Aaro Hellaakoski: ihminen ja runoilija. WSOY: Porvoo.