Paavo Rintala ryhtyi Suomen rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi presidentti Urho Kekkosen pyynnöstä vuonna 1969; Kekkosen valitsijamies Rintala oli jo vuoden 1962 presidentinvaaleissa. Liikkeen keulakuvana kirjailija sai silloisessa Neuvostoliitossa vaikutusvaltaa, jonka turvin pystyi auttamaan kirjailijoita matkustamaan länteen; muun muassa Lennart Meri pääsi ensimmäiselle sodanjälkeiselle ulkomaanmatkalle Rintalan ansiosta.

Rintalan sodanvastaisuudella on uskonnollis-eettinen tausta. Yksi tärkeimmistä häneen vaikuttaneista rauhanajattelijoista oli Yrjö Kallinen, jonka elämän läpileikkaus on vuonna 1981 julkaistu pienoisnäytelmä Jättiläinen. Kalliseen Rintala tutustui henkilökohtaisesti jo opiskeluaikoinaan.

"Minun sukupolveni oli kiinnostunut sovinnollisen ilmapiirin kasvusta. Olin silloin nuori eivätkä nuoret tuijota tuhon kuvia. Sillä he rakentavat maailmaa ja uskovat siihen."
– Vehkalahti: Perässä tulevat uudet sukupolvet.

Kallisen opetuslapsena Paavo Rintala koki parhaiten puolustavansa rauhaa omalla kirjailijantyöllään, sotaromaanejakin kirjoittamalla. Toiminta rauhanliikkeessä oli hänelle yksityistä kansalaistoimintaa, jonka hän halusi pitää erossa työstään. 

Pasifismia ei kirjailija, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, enemmälti teostensa henkilöiden kautta julista: rauhan puolesta puhujia ovat muun muassa Mannerheim-trilogian Vihtori Kynsilehto ja Peni Hirvelä sekä Nahkapeitturien linjalla -teoksen Hessu Kumela. Jo 1970-luvun alussa ilmestyneessä Paavalin matkat -romaanissa kirjailija parodioi rooliaan rauhan apostolina.

Reaalipoliittinen ajattelu oli välttämätöntä sodanjälkeisinä vuosina, mutta koki myöhemmin yhteentörmäyksen idealismin kanssa. Rauhaa puolustavan yksilön oikeudentunnon mukaan Neuvostoliiton politiikka – muun muassa 1980-luvun Afganistanin sota – olisi pitänyt tuomita; hyviin naapurisuhteisiin se kuitenkin olisi tiennyt vaikeuksia. Kekkoslaiseen idänpolitiikkaan Rintala teki pesäeroa romaanissaan Valehtelijan muistelmat vuodelta 1982.

Rauhanliikkeen johdosta eroamisensa aikoihin vuonna 1984 Rintala julkaisi kaksi ristiriitaista kritiikkiä herättänyttä teosta, jotka kuvaavat rauhantyön koomisia, "gogolmaisia" piirteitä – romaanit Porvari Punaisella torilla ja Eläinten rauhanliike. Edellinen on veijariromaani suomalaisen rauhanvaltuuskunnan seikkailuista Neuvostoliitossa, jälkimmäinen koostuu "kirjeistä George Orwellille Sokeritoppavuorelle". 

Teoksissa kirjailija purkaa pettymystään politisoituneeseen ja ristiriitojen repimään rauhanliikkeeseen satiirin keinoin. Asennemuutostaan Rintala analysoi myös romaanissaan St. Petersburgin salakuljetus eli kaupunki mielenkuvana vuodelta 1987. Siinä kirjailija kritisoi ryhtymistään rauhanpuolustajien keulahahmoksi: "Ja nyt tuntoon pisti kuin hän olisi tehnyt rikoksen, jota ei voinut sovittaa." (s. 10)

Lähteet:

Huiku, Seppo 1984: Rauhan ristiriidat. Paavo Rintala puhdistaa hampaankolojaan. Aamulehti 25.11.1984.

Niemi, Juhani 2001: Paavo Rintala. Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toimittanut Kari-Otso Nevaluoma. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 188–192.

Pollari, Marja-Liisa 1984: Rintala purkaa paineita liukuhihnakirjoittamisella. Rauhanliikkeen keulakuva putosi liian myöhään. Suomen sosialidemokraatti 19.10.1984.

Seppälä, Juha 1982: Toinen maailmansota Paavo Rintalan tuotannossa. Kotimaisen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma Turun yliopistossa toukokuussa 1982.

Tarkka, Pekka 1993: Rintalan näkökulma venäläisyyteen on virolaisille uusi ja kiehtova. Helsingin Sanomat 21.4.1993.

Vehkalahti, Iikka 1984: Perässä tulevat uudet sukupolvet. Rauhan puolesta 2/1984, 10–11.

Virkkunen, Sakari 1974: "Tosiasiassa olen hiljainen ja ujo". Suomen Kuvalehti 41/1974, 18–21.