Sivistyksen rajamailla
1700-luvulla Lappiin matkasivat ranskalainen pappi Reginaud Outhier, joka julkaisi 1744 päiväkirjansa Journal d`un voyage au Nord, tunnettu ranskalainen matemaatikko ja geodeetikko de Maupertuis ja italialainen Giuseppe Acerbi, joka kulki Turusta Ouluun ja sieltä Tornionjoen reittiä Nordkapiin.
Paitsi yötöntä yötä de Maupertuis kiitteli Aavasaksan ruusuja, jotka kasvavat Tengeliönjoen rannalla. Muuten Tornio oli hänestä surkeaa seutua. Keski-Euroopan perspektiivistä Tornio ja Aavasaksa merkitsivät sivistyneen maailman rajaa.
Acerbin matkakuvaus Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape ilmestyi Lontoossa 1802. Se on suomennettu osin nimellä Matka halki Suomen vuonna 1799.
Englantilainen arkeologi Edward Daniel Clarke kuvasi myös Suomea laajassa teossarjassaan Travels in Various Countries of Europe, Asia and Africa. Sarja ilmestyi vuosina 1810–1823. Siitä suomennetussa jaksossa Matka Lapin perukoille 1799 mainitaan muun muassa Tornion ylen autiot kadut. Suomennettu teos ilmestyi vuonna 1997.
Lappi ja saamelaiset
Romantisoitu ja kolonisoitu Lappi
Matkailija menee yleensä sinne, mistä joku on jo kirjoittanut, 1800-luvulla Aavasaksalle ja Oulujoelle. Mannermaisia matkaajia kiehtoi erityisesti yötön yö. Sen ihailu periytyy aina Tacituksen Germaniasta vuodelta 98 jälkeen Kristuksne ja Johannes Schefferuksen Lapponiasta vuodelta 1673. "Yön, mi on nyt päivää vaan", mainitsee Frans Michael Franzénkin (1772–1847) runoissaan. Matkakuvauksessaan Resebeskrifning öfwer Finland af en Stockholmsbo vuodelta 1800 hän kertoo laivamatkasta Tornioon, jolloin hän kohtasi yllätyksen:
"Niin pian kuin olimme ehtineet Merenkurkun pohjoispuolelle, ei yötä enää ollutkaan. Aurinko painui kyllä muutamiksi silmänräpäyksiksi näkymättömiin; mutta merellä ja taivaalla hohti kuitenkin mitä kaunein päivä. Iltarusko yhtyi aamuruskoon. Se oli Elysion-hämärää. ––"
Kiinnostus Aavasaksaan oli niin suurta, että jo 1830-luvulla valitettiin sen juhannustungosta. Ruotsalainen kirjailija Fredrika Bremer (1801–1865) kiipesi Aavasaksalle 1847 ja innostui näkemästään – vaikka maa nukkui, Genius valvoi, ja vaikka sääsket vaivasivatkin, meri, taivas ja maa kylpivät valossa. Alexandra Gripenberg (1857–1913) ei haltioitunut Bremerin lailla. Hänen mielestään Torniossa ja Aavasaksalla oli opittu kynimään turisteja ja isänmaallisuus oli siellä "hyvin niukasti kehittynyttä".
Romantiikkaan tyylisuuntana kuuluu kaipuu luontoon ja melankolisen maiseman ihastelu. Franzén kirjoittaa omaelämäkerrassaan Till min biografi/Självbiografiska anteckningar 1772–1824, ettei häneen niinkään vedonnut kotikaupunki Oulu sinänsä, vaan kosken taukoamaton ääni ja auringonlaskut mereen. Keski-Euroopassa matkatessaan hän esitteli itsensä lapinmaalaisten naapuriksi. Ja vaikka Franzén siirtyi Ruotsiin vuonna 1811, ei hän kokenut irtautuvansa Suomesta.
Franzénin tunnetuin pohjoiseen liittyvä runo Spring, min snälla ren, suomeksi Juokse, porosein, sisältyy runoelmaan Emili eller en afton i Lappland vuodelta 1802; se on mukaelma ja yhdistelmä kahdesta Schefferuksen Lapponiassaan julkaisemasta lemmenlaulusta. Runo tiivistää runoelman johtoajatuksen – elämä pohjoisessa on harmonista, koska yhteys luontoon on tiivis.
Franzén itse palautti omaelämäkerrassaan runoelmansa lähtökohdat lapsuusmuistoon Oulusta: Mikael Toppeliuksen seinällä olevaan tauluun, jossa lappalainen ajaa porollaan tunturissa.
On siis havaittavissa kaksi 1800-lukulaista tapaa suhtautua pohjoiseen – romantisoida se tai katsoa sitä kolonialistisesti jonkinlaisena siirtomaana, jolla oli taloudellista merkitystä Jäämeren läheisyyden ansiosta, mutta jota ei kunnolla tunnettu ja jolle ei nähty olennaista roolia siinä yhdentämisprosessissa, jolla Suomesta 1800-luvulla muokattiin valtiona itsensä tiedostavaa kokonaisuutta.
Teksti: Liisi Huhtala.
Tutustu myös näihin
Saamelaiset
Marginaalin marginaalissa
Erityisesti saamelaiset marginalisoitiin 1800-luvulla. Heidät oli yleisesti tapana kuvata paimentolaisina ja järkevien ja yritteliäiden maanviljelijäsuomalaisten vastakohtana. He olivat suomalaisille toisia, joiden elämää mitattiin valtaväestön mitoin.
Franzénin näytelmässä Audiensen eller Lappskan i Kungsträdgården vuodelta 1836 saamelaiset nähdään noitina. Tervolassa syntynyt kielitieteilijä M. A. Castrén (1813–1852) piti saamelaisia laiskoina ja epäsiisteinä olioina, jotka tarvitsisivat koulutusta.
Tärkeäksi teokseksi Suomen yhtenäistämisprosessissa muodostui Topeliuksen Boken om vårt land vuodelta 1875, joka suomennettiin nimellä Maamme kirja. Teos toimi suosittuna lukukirjana ja maantiedon opasteoksena aina 1950- ja 1960-luvulle asti. Sen tavoite näyttää kahtalaiselta – toisaalta korostaa Suomea luonnollisena historiallis-maantieteellisenä kokonaisuutena, toisaalta alleviivata maakuntien ja heimojen erityispiirteitä.
Lapinmaa esitellään Maamme kirjassa Pohjanmaan yhteydessä, koska se ei Topeliuksen mielestä ollut oma maakuntansa, vaan muinaisen Lapin jäänne. Saamelaiset ovat hänen mukaansa lyhyitä, likaisia, hitaita, juroja, viekkaita ja kateellisia, mutta myös hyväsydämisiä, vieraanvaraisia ja siveitä sekä perhe- ja lapsirakkaita. Viina on pilannut heitä.
Topeliuksen tiedot perustuivat Castrénin kertomuksiin; Topeliuksen oma kokemus pohjoisesta rajoittui kouluvuosiin Oulussa, käyntiin Aavasaksalla ja Oulun-radan vihkiäisjuhlassa vuonna 1886.
Topeliuksen saduissa Lappi kuvataan kauniiksi maaksi, jonka pakana-asukkaat tulee saattaa kristinuskon ja suomalaisen järjestyksen helmaan. Sadussa Sampo Lappelill, suomeksi Sampo Lappalainen, saamelaispoika pelastuu susilta Inarin pappilaan ja hänet kastetaan. Ulkonäöltään Sampo on lyhyt ja pönkkäposkinen, ja hän elää maagisessa yhteydessä luontoon ja myytteihin.
Teksti: Liisi Huhtala.