Hartaanselänrannan historiaa

Monet muistelevat lapsuuttaan Hietasaaren, Vaakunakylän ja Tuiran alueella suurella lämmöllä. Hartaanselän vesissä ja rannoilla on vietetty maailman parhaita lapsuuden kesiä! Lapsena ongittiin sillan kupeessa, leikittiin piilosta ja sotaleikkejä, urheiltiin sekä tehtiin jos jonkinlaisia kepposia. Hartaanselän rannat peilaavat muistoja myös uimisesta, tukkien sortteerauksesta ja Toppilan satamaan saapuneista vierasmaalaisista aluksista, joita käytiin katsomassa pyhävaatteissa tai silloin, kun isommille pojille piti pummata tupakkia. Hartaanselän rannoilta riittää tarinoita kalansaaliista ja Tukkisaaren rantaan ajautuneista ruumiista!

Hartaanselän vesillä on soudettu lampaita kesälaitumille. Talvisin jäällä luisteltiin ja viiletettiin omatekoisilla purjekelkoilla. Toppilansaaren metsissä ja ryteiköissä on leikitty pusupiilosta, kymmenen tikkua laudalla ja hypätty retukengissä tvistiä. Eräs haastateltava muistelee lapsuuden kesiä 1970-luvulla: 

”Hietasaaren lapsuus oli ihanaa, onnellista aikaa. Siihen kuului semmosta, että nykyaikana oltas varmaan jo hukuttu ja kuoltu. Me uitiin kaiket päivät ja meillä oli semmonen hirviän iso autonosturin sisärengas, johon ainaki neljä tyttöä tai poikaa mahtu istumaan kerralla ja sitte mentiin pitkin Mustasalamia ja heitillä huijautettiin sinne jokkeen puun oksalta. Usein me käytiin pienissä saarissa siinä lähellä piknikillä ja otettiin maitoa mukkaan ja leipää ja souettiin. Ne oli ihania kesiä.” 

Vaikka vakituinen asutus alueella alkoi pikkuhiljaa vähentyä teollisuustoiminnan ja huvilakulttuurin vähentyessä, Vaakunakylän parakit toimivat vielä 80-luvulle saakka kesämökkeinä muutamille haastateltaville. Tarinat kesämökkeilystä pitävät sisällään vierailuja (iso)vanhempien luona, lasten onkiretkiä, veneenrakennusta, leikkimistä pihapiirissä ja maailman parhaimpia pihasaunalöylyjä.

Monet muistavat myös Hietasaaren tanssilavan, jossa järjestettiin kesäisin tansseja 1960-luvulta vuoden 2010 paloon. Tanssilavalla on kuultu Olavi Virtaa, maalattu pamfletteja rauhanmarssille ja katseltu yhteisiä auringonlaskuja. Musiikista sai nauttia täysin rinnoin monesta suunnasta:

”Kyllähän se oli hienoa kesällä, kun oli tässä Vaakunakylässä ja toiselta puolelta kuului tangoa ja toiselta puolelta rokkia, kun Kuusisaarestakin kuului musiikki. Ne kuului molemmat tosi hyvin. Siinä tanssilavalla asui joku talonmies, sillä oli tyttöjä tuossa Hietasaaren koulussa.”

”Penikkana tuli käytyä, mentiin pikkusen pummilla sisälle aitojen välistä. Muistan ku Olavi Virta tuli lavalle ja se 
istuullaan laulo, se oli jo sen verran huonossa kunnossa. Hyvin se laulo vaikka ei oikein jalat kantanu.”

”Minä asuin siellä 15-vuotiaasta asti kesät siihen asti kun se poltettiin! Se oli hyvä tanssipaikka. Siinä oli hyvä lattia ja se tila oli sopiva. Se oli fiksu paikka ja tanssipaikkana tosi hyvä. Olihan siellä niitäkin, jotka olivat ottaneet vähän kuppia, mutta ei niiden kanssa lähetty tanssimaan. Siellä käytiin niin paljon, että siellä tuli se oma tuttavapiiri. Että tuon kanssa mää lähen polokalle, ja tuon kans ainaki kaks valssia. Sen tiesi jo kuka tullee hakkeen ja mille tanssille.”

Vaakunakylän alue oli etenkin 1970-luvulle tultaessa tunnettu laittoman viinan myynnistä. Yhtä autioituneessa huvilassa sijainnutta myyntipistettä kutsuttiin ”Nesteen päämajaksi”, ja erään kerran pontikankeitto päättyi pannun räjähdykseen, jossa yksi henkilö menehtyi. Idyllisten lapsuusmuistojen ohella osalle haastateltavista aluetta leimasi juurikin viinanmyynti ja yleinen levottomuus:

”70-luvulla ei siinä ollu ku kolme taloa ennää sillon. Mutta se on sitte viimesinä vuosina ollu tämmönen viinanmyyntipaikka. Että se näky justii siinä äitin ja isän keittiön ikkunasta. Se oli ainoa live-elokuva, jota joskus oli. Oli se aika harvasen päivä siinä.” 

Viinanmyynnin vahvasta läsnäolosta kertoo myös se, että taksikuskitkin tiesivät, mistä viinaa sai pilkun jälkeen hakea: 

”Oon syntynyt -62 ja sain sitte taksikortin 19-vuotiaana, ja sittenhän sitä alettiin ajaan taksia. Siihen aikaan ravintolathan meni aikasin kiinni. Ja se Vaakunakylä oli semmonen tunnettu paikka, muistan itekki, se oli jännittävää ajaa sinne, siihen kujan päähän. Se oli tunnettu semmonen että sieltä sai sitä pimeää viinaa. Sen tiesin jo minäkin, mutta sitte nämä vanhemmat miehet, ne tiesi aina, että ajetaan sinne Vaakunakyllään ja haetaan pimeää viinaa.” 

Asukkaat tekivät parakkien sisätiloista kodikkaampia, vaikkakin ne olivat vielä kokonsa puolesta vaatimattomia. Parakkiasumista kuvailtiin haastatteluissa näin: 

”Vaimon sisko osti Vaakunakylästä, oisko ollu 70-luvun loppupuolta yhen talon, missä ne muutaman vuoden asu. Nehän oli semmosia pikkusia taloja, että siinäki oli pikkunen keittiö ja olohuone, missä oli alkovi ja sitte oli niin sanottu makuuhuone, mutta kaikkihan oli pieniä huoneita. Se oli puulämmitteinen. Kakluunit oli kahessa huoneessa ja keittiössä oli puuhella, missä tehtiin ruokaa. Vettähän sinne ei tullu, että sieltä vesipostista hakivat veet ja pihan perällä oli vessa. Ku ei kai siellä mitään viemärihommia ollut.”

”Korkea pensasaita oli tässä, syreeniaita. Siinä kauppakirjassa lukee, että kolme kamaria, keittiö ja kolme kamaria. Sitte oli tuossa pihalla, sanovat, että siinä oli kioski joskus. Ja siitä oli tehty pihasauna, jossa oli parhaat löylyt. Niin harvat seinät oli että ulos näki niistä. Että se oli ollu kioski. Ja sitte oli semmonen eteinen siitä, johon pääsi ampiaisia.”

Hartaanselänrannan huvilat ovat jättäneet jälkensä niin alueen maisemaan kuin sen asukkaiden muistoihin. Voimme edelleen ihastella pystyssä olevien huviloiden komeaa arkkitehtuuria, mutta jotkin huvilat elävät enää vain niiden tunteneiden muistoissa. Huvilat ovat toimineet monessa roolissa, niin asuin- kuin vankileiri- ja ravintolakäytössä, mutta niiden merkitys on aikojen saatossa ulottunut myös seinien ulkopuolelle niitä ympäröivään yhteisöön. 

Haastatteluissa nousi esille muistoja huviloiden porvarisajan eksentrisistäkin asukkaista, tansseissa vietetyistä illoista ja kauniista pihoista sekä omenavarkaissa käymisestä. Näiden jännittävien ja nostalgisten kokemusten ohella esiin tuotiin myös ajatuksia huviloiden rapistumisen aiheuttamista peloista ja huonoista oloista. Mahtuupa mukaan myös muutama kummitustarina Nurron huvilalta! Mattaksella ja uittopäällikkö Allisilla nähtiin usein myös lasten teatteriesityksiä. Hartaanselän rantojen asukkaat ovat paenneet kellareihin suojaan pommituksilta, ja Storen rannalla viisivuotias tyttö katsoi, kuinka Oulu paloi yhtenä tulimerenä helmikuussa 1944. 

Huvilat olivat etenkin aluksi vain kesäkäytössä. Ennen kuin saksalaiset rakensivat 1940-luvulla sillan Toppilasta Hietasaaren puolelle, saarille kuljettiin talvella jäitä myöten ja kesäisin moottoriveneillä, eli paketeilla. ”Airi” ja ”Tähti” liikennöivät torinrannasta Mustasalmeen. Paketit ”Onni” ja ”Freja” Laanaojan suulta Mattaksen rykyn kautta Toppilansaareen Raakkulan rykylle. Similän ”paketeilla” on putputettu muistitarinoissa 1930-luvulta 1970-luvulle asti.

Huviloiden touhukkaita kesävalmisteluja kuvataan seuraavasti: ”keväällä, jo hyvissä ajoin, tuli se piikapuoli sinne ja siivosivat ja hiekottivat ja haravoivat. Ja sitten tuli herrasväki. Ne tulivat usiasti niillä Onnilla tai Frejalla tai muilla venneillä. Olihan siellä pikkuset valkamat joka paikassa, että sinne soutuveneen tai peräprutkun sai, ja ne tulivat veneellä ja asustivat kesän.”

Huviloiden asukkaat tunnistettiin jo kuuloaistin perusteella veneiden saapuessa Hietasaareen viikonlopun kynnyksellä: ”siihen aikaan, vaikka on samantyylisiä moottoreita ollu, mutta niissä on vähän erilainen käyntiääni, ni sen aikaset pojat on aina tienny, että kuka on tulosa viettää viikonloppua. Siihen aikaan alako viikonloppu vasta lauantaina illansuussa, että töitä tehtii, ensin tehtii neljäänki asti, mutta sitte kahteen, siitä sitte kahteentoista, kunnes sitte 60-luvun lopulla tuli ne vappaat lauantait.”

Asukkaat ovat herättäneet huomiota myös arvokkaalla pukeutumisellaan. Talojen elämä ja rutiinit olivat ilmeisesti yleistä tietoa alueen asukkaille. Eräs haastateltava kertoo Hietasaaren huvila-asukkaista 1930-luvulla seuraavasti: ”Kun huvila-asukkaat muutti kesäksi Hietasaaren huviloihin, miehet kulkivat kaupungissa töissä vesibusseilla, paketeilla. Aamulla kyytiin meni ensin tohtori Kananen, jolla oli jumalattoman iso sikaari, sitte oli kauppaneuvos Hyry ja niin edelleen. Siellä nämä vanhat herrat istuivat puku päällä ja hattu päässä, ku ne meni paketilla aamulla töihin.”

Huviloita on ollut Hartaanselänrannalla useita, ja värikkäitä muistoja liittyy erityisesti Toppilansaaren Hannalaan, josta muistetaan porvarisajan kukoistus, 1900-luvun rapistuminen, 2000-luvun remontti ja viime vuosien maittavat lohikeitot. Huviloista moni muistaa myös sota-aikaan vankileirinäkin toimineen Lidströmin huvilan ja Tuiran puolella sijaitsevan Villa Castrèniin, jota kutsuttiin 1930–40-luvulla Mattaksen taloksi. Huvilalla on ollut aikojen saatossa monta käyttötarkoitusta yhden tai useamman perheen asuntona, matkailumajana, toimistona ja juhlatilana (Kaupungin Varikon rakennushistoriaselvitys 2018). Tutustutaanpa hieman tarkemmin tähän tulevalla Oulun asuntomessualueella säilyvään huvilaan ennen sotia Mattaksen perheen aikakautena. 

Mattaksen talossa asusti 1930-luvulta alkaen Mattaksen perhe. Sekä huvila että sen asukkaat tulivat monelle paikalliselle tutuiksi. Talossa pidettiin tansseja ja joulukahveja, ja joillekin talosta löytyi myös toimeentuloa ja työtä palvelusväen riveistä. Mattaksen perheen elämäntyylistä huokui porvarillinen loistokkuus palvelijoineen ja autonkuljettajineen. Eräs haastateltava kertoo isänsä toimineen Mattaksen autonkuljettajana 1940-luvulla ja kuvaa huvilan vilkasta tunnelmaa seuraavanlaisesti: 

”Meidän isä oli tämän Mattaksen yksityiskuljettaja. Että ei mittään muuta ku tätä pääjohtajaa ajo autolla, ja jotakin talonmiehen hommia teki välillä, mutta ei mittään muuta. Siellä oli puutarhurit erikseen ja sisäköt erikseen ja emännöitsijät erikseen. Se oli sitä sen aikaista herrasväkeä…Justiinko englantilaisissa elokuvasarjoissa, jos katot niistä autonkuljettajia. Semmoset autonkuljettajan hienot vaatteet, oikein. Se mullekin aukas ovia, kun olin aikuinen, ja sanoin että älä nyt siinä, se aukas mulleki oven. Se oli niin jäänyt sille alitajuntaan kaikki se.”

Huvilaan liittyy monia haastateltavan omia lapsuus- ja nuoruusmuistoja 1940-luvulla. Työnteon lisäksi Mattaksen talossa myös juhlittiin ja suojauduttiin pommituksilta. Pitoihin kutsuttiin usein alueen asukkaita esimerkiksi tanssien merkeissä tai joulua viettämään: 

”Kävin Mattaksen huvilassa nuorena miehenä ainakin, oli se kaunotar se Mattaksen tyttö. Hippoja se piti siellä, oltiin jonkin verran siellä tanssimassa. Ihan koululaisten tansseja, pikkusen soan jälkeen. Sota-aikana ei saanut tanssia, mutta sen jälkeen järjestettiin pieniä kokoontumisia. Siinä talossa oli tilaa, sehän on iso puutalo. Se on kaks kerrosta, eikö siinä oo mansardikatto, sievä talo.” 

”Minä kävin siellä monta kertaa. Se oli semmonen, tyyli, että johtaja kutsui aina koko perheen jouluna kahville, jouluaattona. Siellä salissa minä kävin, mutta muissa huoneissa en paljon käynyt. Siellä oli sitten keittiö ja apulaisen huone, emännöitsijän huone, sali ja johtajan makuuhuone. Pannuhuone oli alakerrassa, sinne mentiin pommituksia pakoon. Se oli mun tehtävä pikkupoikana, että mulla oli nurkassa huopatossut ja tiesin missä oli avain. Ja kun tuli hälytys, minä menin ja avasin sen pannuhuoneen oven sillä avaimella. Ja kaikki joita siellä talossa asui, tuli sinne pannuhuoneeseen.”

Talon asukkaista jäi monelle mieleen erityisesti perheen lapset Åke ja Else-Maj:

”Mutta se Åke Mattas, se oli erikoistyyppi. Se oli boheemi taiteilija. Mattas itse, sillä oli aina musta puku, liivit ja kravatti tai rusetti. Hyvin semmonen, knalli päässä oikein vanhan kansan johtaja, oikein patruuna. Ja isä kertoi, että kun hän meni vastaan asemalle, ja sieltä tuli niitä muita herroja ja vieraita, Åke oli mukana, mutta Åkella oli pussihousut ja ruutupusero päällä. Se ei pannu pukuja päälle.”

”Ja tämä Mattaksen tyttö, Else-Maj oli semmonen, että se minutkin opetti luistelemaan. Hän raivas rantaan Hartaanselän jäälle alueen ja mulle rautaluistimet jalkaan ja opetti luistelemaan. Se pelasi pesäpalloa, hän oli hyvin lapsirakas, kuletti ja huolehti meistä.”

Huvilan palveluksessa opittiin myös uusia taitoja ja päästiin tutustumaan erilaisiin vihanneksiin ja viljelytekniikoihin.

”Sehän (äiti) oli apuna kyllä. Siellä oli emännöitsijä ja sisäkkö, se oli äitin kokkikoulu se. Se oppi tekkeen monenlaisia ruokia, mitä siihen aikaan muut ei tehnyt. Ja sitte Mattaksella kasvatettiin paljon salaattia ja retiisiä, punajuurta ja porkkanaa, se oli oikein lava tehty. Isäki oppi sitten, kun meilläkin syötiin salaattia ja retiisiä, isäkin otti opiksi, että miten niitä viljellään ja kasvatettaan ja teki oman lavan.”

Hartaanselänrannassa mantereen puolella on harjoitettu monipuolista teollisuustoimintaa. Alueen läheisyydessä Toppilassa on toiminut mm. sulffiittiselluloosatehdas, oluttehdas, saha ja kenkätehdas sekä Pikisaaressa konepaja. Hartaanselänrannan alueella on sijainnut rinnakkain Merijalin makeistehdas ja Tuiran saippuatehdas (Varikon rakennushirstoriaselvitys, 2028). Entisessä pikitehtaassa aloitettiin vuonna 1907 pyykki- ja hienosaippuoiden sekä myöhemmjn myös kynttilöiden valmistus aina vuoteen 1965 saakka (Pörssitieto:Merikoski Aktiebolag). Makeistehdas Oy Merijal Ab:n perusti apteekkari Y. W. Jalander vuonna 1915 ja se suljettiin vuonna 1996 (Y. W. Jalander - oppipojasta tehtailijaksi. [Leaf], 1990).

Haastateltavien lapsuusmuistoissa on säilynyt elävästi Merijalin makeistehdas huumaavine tuoksuineen ja koululaisvierailuineen sekä saippuatehdas narulla katkottavine tankosaippuoineen. Makeisten houkutukset olivat lapsille jopa käsinkosketeltavia, mutta niitä kyettiin vastustamaan maalaisjärjellä: 

”Uittopäällikkö Allisen talon takaa lähti polku Merijalille, se meni rantaa pitkin. Tehtaan takana oli karkkeja, ne oli varmaan jotakin kakkosluokan karkkeja, niitä oli ihan niin kuin heitelty sinne. Teki mieli ottaa, mutta kun ne oli paljaan taivaan alla, niin terve järki sanoi, että ei oteta.”

Tukinuitto on Hartaanselänrannan yksi leimallisimmista teollisuustoiminnan muodoista, joka teki aikoinaan Tukkisaarista ja koko Tuiran alueesta vilkkaan ja eläväisen elin- ja työympäristön. Oululaisen tukinuiton historiaan keskeisenä osana kuuluva Uiton talo rakennettiin edistykselliseksi Oulujoen Uittoyhdistyksen miehistö- ja konttorirakennukseksi (Uittokoti) vuonna 1938. Uiton talon valmistuessa Tukkisaarten erottelutyömaa toimi kahdessa vuorossa jopa noin 230 miehen voimin. Tukkisaarten erottelupaikka oli Oulujoen uiton päätepiste, jossa tukit lajiteltiin, niputettiin ja varastoitiin hinattavaksi sahoille ja sellutehtaalle (Uiton talon rakennushistoriaselvitys, 2020). Vasta 1980-luvulla Oulusta lakkautetusta tukinuiton ja -erottelun arjesta kerrottiin kuvauksia hektisen suistomiljöön, enemmistöä edustaneiden työmiesten ja myös naisten työskentelyn näkökulmasta. 

”(1940-luvulla) Niitä tukkeja tuli jatkuvasti ylämaista kun välillä ei ollut yhtään patoa. Se oli vapaa joki koko Oulujoki. Sieltä tuli joka yhtiölle. Siellä oli Oulu-yhtiö, Toppila, Enso-Gutzeitia, kaikkia, Mettäliitto. Kaikilla oli tukin tai pöllin päässä oma merkki ja ne vetästiin siitä sitte ommaan uomaan. Siinä oli tynnyrit, joissa seisottiin ja tukit vedettiin koukuilla.” 

”Tukin sortteerauksessa tehtiin enimmäkseen kaheksan ja kymmenen tunnin työpäiviä sillon 1942, mutta seuraavana kesänä isolla sortteerauksella oli 12 tunnin päivä, eli periaatteessa kaks vuoroa peräkkäin. Ja joka toinen viikko oli sitte yövuoroa, se oli yötä päivää. Ja kaikki puut meni maailmalle.”

”Erottelupaikalla niin sanotut ylösottajat oli naisia. Siinä oli tuossa sortteerauksen keskellä semmonen pikkunen, kelluva mökki ja sinne huuettiin että ”kymmenen Oulua”, ku meni Oulu-yhtiölle, niin se merkkas sitte kirjaan kymmenen.”

”Uitolla oli isosortteeri ja pikkusortteeri, jonne tuli ikään kuin ne jämät, mitä jäi isolta. Siellä istuin minäkin monta päivää. Sitä huuettiin että ”sekulia!”, ”kymmenen sekulia!”, siinä oli vaikka mitä, mikä ei kelevannu näille isommille.” 

Haastateltavat kertovat kuvauksia arjesta Tukkisaarilta ja niiden ympärillä sijainneista rakennuksista: tarinoita Uittokodin alakerrassa piileskelystä pommituksilta suojassa, paperinukke- ja näytelmäleikeistä talon tyttären Helkan kanssa sekä talon puutarhan porkkanavarkaiden jahtaamisesta. Muistoja saunomisesta ja uimisesta Tukkisaarilla elävöittää haastateltavan kertomat tähän päivään asti säilyneet merkit menneisyydestä: Tukkisaarten sillan kaiverrukset ja tukkimiesten saunan perustukset. Kauhunsekaisia hetkiä koettiin jäiden lähdön mukanaan tuomien ruumiiden rantautuessa Tukkisaarten rannoille. Erään uittomiehenä työskennelleen mieleen ovat jääneet erityisesti äidin fariinisokerilla terästetyt eväsruisleivät ja Uiton talon työmiehille tarjoamat laihahkot mutta ilolla nautitut puolukkamehut. Erään haastateltavan äiti työskenteli siivoojana Uittoyhdistyksen rakennuksissa ja kertoo silloista elämänmenosta 1940-luvulla seuraavasti:

”Tukkisaaressa oli sauna ja samalla puolella saaressa oli myös paja, jossa tehtiin keksien päitä. Äiti oli töissä Uittoyhistyksellä ja kävi pesemässä erottelussa olevien lakanoita jääkylmässä veessä ja keitti niitä saunassa. Saaren toisella puolella oli varasto, keittiö ja ruokasali, missä ne miehet söivät. Ja sitten oli joku kevyempi rakennus, missä uittomiehet nukkuivat, jos Uittokoti oli täynnä.”

Rantatörmällä Tukkisaarten edustalla sijaitsi myös uittotoiminnan päällikön ja ilmeisesti talonmiehenäkin toimineen Juho Allisen virka-asunto, jonka asukkaisiin ja pihapiirin rakennuksiin liittyi haastateltavien omakohtaisia lapsuusmuistoja:

”Se uittopäällikkö Allinen tuli Karjalasta jostain, Suistamosta. Siinä oli niiden äitikin, se mummo, se puhui semmoista venäjäsekotteista suomea. Allisen talossa oli ruokailusali ja veranta joelle päin, yläkerrassa makuuhuoneet. Pihalla oli iso leikkimökki. Siellä Allisilla oli sisävessakin.” 

”Uittokodista rantaan päin oli pottumaat ja varastorakennus rannempana ja marjapensaat. Ne kuulu sillä tavalla jotenkin, että ensin piiripäällikkö kävi poimimassa ne, ja sen jälkeen muut sai mennä poimimaan ne mitä oli jäljellä…Allisen talohan oli sillä tavalla hieno, että siinä oli jonkinlainen lasitettu terassi.” 

1960-luvulla Uittokodissa asunut haastateltava kuvaa rakennuksen vaiheita ja samalla alueen muutosta tähän päivään tultaessa osuvasti:

”Meidän asuessa Uittokodissa sen toiminta alkoi muuttua. Aluksi siinä oli vielä uittohommia, sitten se loppui ja sitten siihen tuli katsastuskonttori ja sen jälkeen Saarioinen. Myöhemmin tuli se hoivakotikin. Kerran olen siellä käynyt ja sehän on muuttunut. Meidän keittiön tilalla oli joku kahvihuone, mutta muuten sen tunnisti samaksi lähinnä ikkunoiden avulla.” 
 

Vaakunakylällä Hietasaaressa on pitkä ja värikäs historia, josta monella haastateltavalla on runsaasti muistikuvia. Alueella on ollut jatkosodan aikana saksalaisten parakkiasutusta, ja saksalaisten lähdettyä parakkeihin muutti asuntopulan takia oululaisia perheitä. Asutusta Vaakunakylässä oli vielä 80-luvulle saakka, jolloin kaupunki lunasti parakit. Moni haastateltavaa on alueen entinen asukas, ja henkilökohtainen side alueeseen tulee muistoissa vahvasti esille. 

Jatkosodan aikana saksalaiset vartiomiehet rakennuttivat parakkeja Raakkulaksi kutsutulle alueelle. Haastateltavat kertovat saksalaisten koristelleen parakkeja kotipaikkojensa vaakunoilla, minkä vuoksi aluetta alettiin nimittää Vaakunakyläksi. 

”Tässä oli se saksalaisten parakkikylä, Vaakunakyläksihän sitä sanottiin, ku ne maalasivat kauniiksi ne. Omien asuinalueittensa tai läänin tai valtion, baijerilaiset pani tietenki baijerilaisia. Se oli hyvin värikäs.” 

”En mä tiijä mistä ne tekivät sitä, tekikö ne kankaasta vai paperista ne, mutta se oli sitte sievän näkönen. Se oli komia, sitte siinä teki semmosen portin, oikein komian portin siihen. Semmosia. Mutta ei sinne ollu asiaa meikäläisillä, mehä oltiin pentuja.”

Monet haastateltavista olivat sodan aikana lapsia. Vaakunakylään oli tuolloin useimmilta lapsilta pääsy kielletty, ja jotkin haastateltavat kertovat välttäneen aluetta. Jotkin Hietasaaren lapset pääsivät kuitenkin alueelle ruokailemaan:

”Hietasaaren pojilla oli sillo sota-aikana vapaus käyä täällä, et ei tarvinnu mitään erillisiä kulkukortteja. Ja he saivat syyä, ni se oli iso asia. Saksalaiset anto heille ruokaa ja minähän kerron siinä kirjassaki (Hietasaari, Vaakunakylä) siitä yhestä tapauksesta, ku yks poika ei jaksanu syyä sitä ruokaansa, ni se laitto saksalaisen saappaaseen loput. Sillä meni siihen asti hyvin, ku se saksalaissotilas oli siinä parakin ainoa saksalaissotilas, oli nukkumassa, ja heräs ja alako vetämään sitä saapasta jalkaan ja siellä olikin perunoita. Pojille tuli äkkilähtö. Ikkuna sattu ollee auki, että se oli loppukessää. Viimestä, sitä poikaa, joka oli ne laittanu, ehti lyyä saappaalla selekään. Pojilla ei ollu asiaa monneen viikkoon tietenkään. Pilasivat siinä hyvän syöntipaikan.”

Eräs haastateltava kertoo ruokatarjoilujen koostuneen perunasta ja soosista sekä jälkiruokana tarjottavasta putinkista. Mieleen oli jäänyt myös ruokailua vahtinut vartija, jolla oli aina kivääri olalla. Näin hän kertoo suhteestaan Vaakunakylään ja saksalaisiin:

”Vaakunakylä oli sillälailla, kyllä mulla jotenki kävi tutuksi saksalaisista ainaki joitaki, ja minä muistan saaneeni vielä yheltä saksalaiselta sotilaalta pikkusen shakkipelin ja lasinappulat oli vielä, ja mulla on vieläki niitä nappuloita. … En minä tästä ossaa sen kummemmin sannoa mittään. Tämä ei ollu semmonen paikka, johon ois saanu tulla. Ne ajo pois.”

Mutta miltä parakit näyttivät sisältä? Yksi parakin sisäpuolelle päässyt haastateltava kertoo näin:

”Kyllä niissä oli vähintään kakskerroksiset sängyt. Yhteen parakkiin mahtu varmasti kymmenkunta, jos ei enempikin. Saksalaisilla oli varmasti se komento, että ne ei missään tapauksessa varmaan lattialla makkuuttanut.”

Eräs haastateltava kertoo myös päässeensä armeijauransa aikana käymään Vaakunakylässä:

”Minut komennettiin hakemaan sieltä määrätynlaista aseistusta. Sano nimesi, sanoi upseeri, otatte kaksi miestä ja lähette hakemaan. Ja lavalla tuonne noin ja haettiin saksalaisilta kampetta.

Olin silloin ilmoittautunut armeijaan. Silloin minä pääsin käymään. Mullahan on se kuvakin kuule, seinältä, kun me seistään siellä saksalaisen kaverin kanssa parakin seinää vasten.”

Lidströmin huvila

Lidströmin huvila oli Lidströmin suvun omistuksessa vuodesta 1922-1949 (Pohjamo, 2003). Haastateltavien muistoissa talo ei kuitenkaan näyttäydy yhtä loisteliaana kuin saaren muut huvilat, sillä sodan aikana se toimi vankileirinä. Etenkin lapsille talo näyttäytyi hieman pelottavana, ja sinne menemisestä varoiteltiin kotona. Haastateltavat kertovat Lidströmin huvilasta ja kohtaamisista sotavankien kanssa toisen maailmansodan aikaan seuraavasti:

”Minun tädin huvila oli Möljän sillan lähellä, Mesaanitien varressa. Lidströmin huvila. Niillähän asu venäläisiä sotavankeja siellä. Muuten se oli kesähuvilana, mutta sodan aikaan he asuivat siellä ympäri vuoden.”

”Ja sehän se oli jännää kun oli kamalan kovasti kielletty, että Lidströmin huvilalle ei saa mennä missä on niitä venäläisiä vankeja niin sinnehän meijän piti pyörällä ajjaa ihan välttämättä, sillä siellä oli näitä karjalaisia poikia jokka osas suomia.

”En muista että sitä leiriä olisi kovinkaan tarkasti vartioitu, sillä minneppä ne pojat sieltä olisivat lähteneet. Oli siellä joku karjalaispoikakin, joka puhui sitä heidän omalaatuista suomenkieltä, silloin harvoin kun heitä onnistui puhutella. He kävivät päivisin töissä, ehkäpä voimalaitostyömaalla, mutta siitä ei kyllä saatu varmaa tietoa.”

”Muistan kun oltiin tuossa uitolla poikien kanssa, käveltiin Koskitietä siinä kohti, missä nykyäänkin on isoja petäjiä, niin mitähän me mutustettiin suussa, kun ohi marssi venäläisiä vankeja ja niistä viimeisin, nuori poika, ojensi kättä, että ”liepuska, liepuska”. Mutta ku ei ollu itellekään, se oli niin huono se 1942 elintarvikkeiden kannalta.”